Haapaveden Folkin tietoisku 1.7.2006 / Panu Rajala

Luin Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu jokseenkin tuoreeltaan syksyllä 1964. Lainasin sen Töölön vanhasta kirjastosta, lukemaani kappaletta ei minulla siis enää ole – ja muutamat taskukirjapainokset romaanista näyttävät, etten voikaan sitä enää lukea. Ne ovat repeilleitä, irtolehtisiä ja täynnä elokuvan tekoon liittyviä merkintöjä.
Joskus käy niin, että kirjasta tehty elokuva tuhoaa alkuteoksen lopullisesti. Niin on käynyt minulle Syntisen laulun kohdalla.
Jouduin Rauni Mollbergin käsikirjoittajaksi sattumalta. Molle tuli kesällä 1969 Pohjois-Savon kansanopistoon kyselemään sopivaa kirjoittajaa avukseen. Opistossa pidettiin WSOY:n ja Vestäjien järjestämä kirjoittajakurssi, johon oli saanut kutsun sijoituttuani novelleillani palkinnoille Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä. Yksi kurssin vetäjistä oli Jouko Tyyri, hallitseva hahmo ja loistava vapaa analyytikko, erityisesti Freudin ideoista silloin innostunut. Seksuaalisuus kuumotti pinnassa suomalaisessa kirjallisuudessa.
Eräänä iltana opiston käytävälle ilmaantui tuskaisesti huokaileva ja hiuksiaan harova mies, joka näytti tuntevan Tyyrin. Kuulimme että hän oli tv-ohjauksistaan mainetta saanut keskipolven ohjaaja Rauni Mollberg, Toivo Pekkaseen erikoistunut. Muistamme mustavalkoiset, hitaat, realistisen voimakkaasti kuvatut vähäpuheiset tv-elokuvat Lapsuuteni jaTehtaan varjosta. Nyt Mollberg suunnitteli ensimmäistä koko illan elokuvaansa ja tarvitsi käsikirjoittajaa. Kun Erkki Mäkiselle, jolta oli tulossa esikoisromaani, ei sopinut, Tyyri suositteli minua. Olin vapaa lähtemään. Pitkä reissu siitä tulikin.
Jäin kurssin jälkeen Mollen kesämökille Kuopion taakse Sorsasaloon asustamaan. Mollen mökki oli hirsinen kotkanpesä korkealla kallion laella, alhaalla rannassa saunakamari, johon majoituin. Siellä ruvettiin takomaan kuvallista käsikirjoitusta elokuvaan, jonka pohjana oli – ei suinkaan Mukka – vaan Aapelin vanha ja haalistunut 1948 ilmestynytSiunattu hulluus. Nyttemmin tuttu tarina Rummukaisen veljeksistä, jotka vievät nuorinta Elmeriä hullujenhuoneeseen. Totta puhuen kummastelin aika lailla tätä valintaa, mutta kirjoitin tunnollisesti Mollen ohjeiden mukaan ja sain oivallista ja konkreettista kuvallisen sovittamisen oppia – parempaa kuin millään Ylen kurssilla, otaksuisin.
Työ eteni hitaasti. Kesä kului, amerikkalaiset kävivät välillä kuussakin, mutta Aapelin tarina ei vain ehtinyt kääntyä lopuilleen. Jonkunlainen versio sentään syksyksi syntyi, ja sitä sitten kaupattiin arvokkaille filmituottajille. Kiertelin Mollen mukana eräänlaisena vapaaehtoisena assistenttina opintojeni lomassa, ainoana palkkiona värikkäät kokemukset ja avautuvat kontaktit suomalaiseen elokuvamaailmaan.
Siunatusta hulluudesta ei tullut koskaan ensi-iltaelokuvaa, kukaan tuottaja ei siihen uskonut. Käsikirjoitus jäi lepäämään, kun Molle äkkiä innostui uudesta aiheesta. Joku oli suositellut hänelle Timo K. Mukan teosta Maa on syntinen laulu.

Nyt on palautettava lyhyesti mieliin Mukan ura ja maine tuohon aikaan, 1960-luvun kallistuessa loppuun. Hänen meteorimaisesti alkanut uransa jatkui kuudetta vuotta, ja esikoisesta alkaen hän oli julkaissut jo 7 teosta. Jokainen niistä oli omalla tavallaan kohauttanut kirjallista ja vähän laajempaakin yleisöä. Toisaalta hänen kirjallinen työnsä oli jo kallistumassa loppua kohden, mikä vähitellen kävi selväksi. Mukka oli tuolloin vasta 25-vuotias, minua vuoden vanhempi.
Mikä Mukassa teki vaikutuksen? Nyt on sittenkin yritettävä kaivaaMaa on syntinen laulu myöhemmin tehdyn elokuvan alta, muisteltava miten itse kirja vaikutti ja otettiin vastaan. Kriitikoiden ensivaikutelma oli sanoisiko huvittuneen hämmästynyt. Että yhtäkkiä, kaupunkilaiseksi kääntyvän sosioproosan keskeen ilmaantui revontulten tavoin kuvaus Lapin periltä täynnä pohjoisen vimmaa, seksin vapautta, kuoleman läheisyyttä, köyhyyden ja uskonnollisen hurmoksen huurua, ihmisten ja eläinten verenmaksuista liittoa. Kaiken ylle valautui balladin alakuloinen viritys vanhan hautajaisvirren sanoin ja runokatkelmin.
Se oli silloin ennenkokematon yhdistelmä: naturalistisesti kirjoitettu teos, jonka tyyli välillä kohosi verenruskaisen maankamaran yläpuolelle. Näin ei kirjoitettu 60-luvun alussa, jolloin edellisen vuosikymmenen kirkas, kova modernismi vielä vaikutti uuden yhteiskunnallisesti tiedostavan sukupolven nostaessa jo urbaanin kapinan tunnuksia esiin.
Mukka ryöpsähti lukijain käsiin kaukaa näiden suuntausten välistä. Ei ihme, että lempeä ja sosialidemokraattisesti suuntautunut eepikko Eila Pennanen ällisteli arvostelussaan: ”Etelän akka nauraa katketakseen pohjoisen ihmisten elämälle; se on niin pittoreskia.”
Eihän tuo niin pahasti ollut tarkoitettu, mutta Mukka loukkaantui tosissaan etelän kriitikoiden ymmärtämättömyydestä. Hänen sydänvertaan ei otettu todesta! Yhteiskunnallisesti herännyt sukupolvi ei heti huomannut, että hänen balladissaan oli myös yhteiskunnallinen paatos: kuva köyhyyden ja uskonnon typerryttämien ihmisten melko epätoivoisesta elämänkamppailusta. Laestadiolainen vaikutus on teoksessa tuntuvilla, seurojen hurmoksellinen kuvaus herätti paljon huomiota sekä tietysti Mäkelän perheen avoimet käytöstavat ja riuhtovat puheet. Loppu lähestyy melodraamaa, kun nuoren Marttaan syttynyt saamelaispoika Nahkamaan Oula hukkuu jäihin isä-Juhanin ajaessa häntä takaa kirves kädessä. Isä sovittaa tekonsa hirttäytymällä. Martta synnyttää lapsen, kovasti Kurki-Pertin näköisen.
Tällaiseen teokseen Rauni Mollberg iski kouransa ja hartiavoimansa. Häntä innosti kaikki alkuvoimainen ja primitiivinen, pidäkkeettömät tunteet, sivistyksen ulottumattomiin syntyneet luonnonlapset. Näitä oli Mukan maailma tulvillaan. Nyt vain töihin.
Luen pokkarini mariginaaleista ja sisäkansista Mollen käskyjä talvelta 1970. ”Ihmiset eivät erittele omia tekojaan eikä kykene siihen. Ei spekuloida. Elämä on rikkaampaa kun ei analysoida. Tunteella eläminen rikastuttaa. — On oltava hyvä ammattimies, osattava tehdä työnsä. — Elokuva on jatkuvaa liikettä.”
Tässä suunnilleen taiteellinen ohjelma. Mukan maailma tapahtuu mielikuvituksessa, näin ajattelimme: siinä oli vieroittava piirre, joka erottaa sen realismista. Tätä ohjelmansa kohtaa ohjaaja ei sitten kyennyt toteuttamaan, Mukan keventävä balladinomaisuus jäi kauas raskaanpuoleisesta elokuvaversiosta.
Mikä tässä lopulta oli takana? Jälkeenpäin voi huomata, kuinka Mukan alkuvoimaisuus vetosi niihin, joita 60-luvun tiedostamisen, protestin ja analyysin pakkopaine rasitti. Suomalaisilla on alituinen ja ainakin alitajuinen kaipaus Impivaaraan, missä liika älyllisyys ei päätä vaivaisi.. Mukka kulki samoja jälkiä kuin teiskolais-pispalalainen Hannu Salama. Saarikoski ilmoitti pian kannattavansa kommunismia, joka on ”yhtä eläintä”.
Mollen reaktioissa vaikutti hänen kammonsa nuoria ”hesalaisia” radikaaleja kohtaan, joilta hän sai TV1:n ohjaajan vakanssilta potkut ja joutui siirtymään Tampereella. Mastodontti ei unohda. Mukka oli hyvä taistelukilpi, vastasi käsitystä pilaantumattomasta luonnonlapsesta ja kuului Kommunistiseen Puolueeseen.
Elokuvalla ei tietenkään ollut poliittisia tavoitteita kuten ei Mukallakaan taiteellisessa työssään, vaikka hän muuten, mielipiteissään, oli jyrkkä vasemmistolainen. Mutta hän oli liiaksi individualisti kelvatakseen varsinaiseen poliittiseen toimintaan, vaikka halujakin olisi ollut. Hänen esittämänsä kulttuuripoliittiset ideat eivät saaneet kannatusta miltään suunnalta. Myöskin häntä satutti se, että hänen teoksiaan arvosteltiin ankarasti myös vasemmiston lehdissä ja keskustelupiireissä. Olisi haluttu, että hänen teoksensa olisivat paremmin palvelleet vallankumouksen asiaan, sillä juuri 1970, jolloin elokuvaa oltiin suunnittelemassa, Suomen poliittinen elämä kiristyi ja taistolaisten näyttävä esiinmarssi kulttuurielämässä alkoi.
Mukka oli herättänyt kulttuurivasemmiston toiveita varsinkin armeijaa vastustavalla teoksellaan Täältä jostakin (1965) ja Tornionjokilaakson kollektiivikuvauksellaan Laulu Sipirjan lapsista (1966). Armeijakirjan pasifistinen kapina on kuitenkin niin tunteellista ja vetistelevää sorttia, ettei hänestäkään olisi ollut paljon iloa barrikadeilla. Toiselta puolen Tabu(1965) ja juuri 1970 ilmestynyt Kyyhky ja unikko näyttivät, kuinka kaukana sosialistisesta realismista hän kulki, kuinka syvällä omassa vaisto- ja unimaailmassaan.
Tätä lähdettiin siis elokuvan keinoin tavoittamaan. Ihmisten piti siinä näyttää estottomasti tunteitaan, myös miesten. Sellaista oli ilmassa, pehmomiesten kaipuuta, machot ja shovinistit oli julistettu taiteessa pannaan. Mauri Sariola sai yksin edustaa sitä lajia. Timo K. Mukassa oli jälkeenpäin arvioiden paljon sellaisia piirteitä, jotka edustivat aikakautta, 60-lukua ja sen muuttumista kohti kovempaa aikaa. Siinä Mukka ei ollut enää mukana, hän alkoi jo hiipua pois elämästä.

Sitä ennen ehdimme käydä häntä tapaamassa Pellossa, pääsiäisenä 1970.
Muistan hyvin tuon tunnelmaltaan aika kummallisen matkan. Molle ei ollut eläissään Lapissa käynyt, minä sentään hiihtämässä. Kahteen pekkaan me etelän miehet astuimme Tampereella junaan ja aloimme kolkutella kohden pohjoista selaillen täpötäydessä junassa Syntisen lauluntyökappaletta. Käsikirjoitusta oli jo kaavailtu, ja perusteelliseen tapaan Molle oli liimannut sänkynsä päätyy suuren arkin millimetripaperia, mihin piti ilmestyä juonen draamallisia kaaria ja kohtausten välisiä jänniteviivoja ja kipupisteitä.
Majoituimme Pellon ainoaan matkustajakotiin, joka edusti 40-luvun nuhjuista tyylilinjaa. Otimme tuomisemme, Koskenkorva-pullot, Mollen salkkuun ja lähdimme tapaamaan Mukkaa. Ohjaaja oli palttoossa, puolikengissä ja karvalakissaan juuri kuin etelän linjavaunusta tullut matkasaarnaaja. Ei ihme että Mukka otti meidät kotonaan vastaan hieman epäluuloisena. Ilmeni myös, että tuliainen ei edustanut ihan parasta harkintaa. Tuula Mukka takavarikoi pullot toimekkaasti. Talossa vallitsi painostava tunnelma. Emme päässeet oikein puheen alkuun, Mukka oli jokseenkin mykkä, Molle huokaili, minä yritin tapailla jotakin kirjallista juontoa heikolla menestyksellä.
Molle sanoi illalla matkustajakodissa, että hän on valmis luopumaan koko hankkeesta, kun ei kontaktia kirjailijaan synny. Mukka tunnusti myöhemmin saman: ei hän alkuunkaan ensin uskonut, että tuommoiset miehet ymmärtäisivät mitään hänen maailmastaan.
Mutta seuraavana päivänä Timo oli ilmeisesti pehmittänyt Tuulaa, sillä hän naukkaili vähän koskista raakana lasista, ja juttu alkoi luistaa paremmin. Myös bingosta saadut voitot, muutama kahvipaketti, kohensivat kirjailijaperheen mielialaa. Molle ja Mukka löysivät joitakin yhteisiä näkemyksiä siitä, kuinka päin helvettiä Lappia ja lappilaisia oli sitä ennen elokuvissa kuvattu. Tämä oli hyvä perusta. Nyt tehtäisiin jotakin aivan toista, kuvattaisiin oikeata ja todellista Lappia jumalauta kerrankin niin että soi ja tuntuu ja etelän kusipäät saavat saatanan perkele nähdä kerrankin jne.
Yhteinen kieli oli löytynyt. Sen Molle hallitsi hyvin. Pääsiäinen Pellossa ei mennyt aivan hukkaan, joitakin paikallisia vaikutteita rikkaampina palailimme junassa etelään.

Niin syntyi viimein monen version jälkeen kuvattava käsikirjoitus, ja Mollen apulaisohjaaja Pirjo Honkasalo, nyttemmin palkittu dokumentaristi, vaikutti vielä paljon kuvallisen kerronnan hiontaan.
Olin matkan varrella loitonnut vähän koko hankkeesta ja kyllästynyt siihen perinpohjaiseen tuskailuun, joka kuuluu Rauni Mollbergin työtapaan ja jolla hän piinaa ryhmäänsä viimeiseen saakka.
Aiemmin, saadakseni teoksesta kunnon otteen tutkin sitä tarkemmin ja pidin siitä radioesitelmän Mirjam Polkusen sarjassa Romaani ja tulkinta. Molle oli esitykseeni erittäin tyytymätön. En ollut kehunut kylliksi kirjaa enkä käyttänyt suotuisaa mainospaikkaa tehokkaasti hyväkseni. Tosissani teosta analysoin, ja rinnastin sen suorastaan Sillanpään eepilliseen sarjaan Ihmiset suviyössä. Syntymän ja kuoleman, murhan ja rakkauden teemat olivat mielestäni jokseenkin yhteisiä. Mutta kun Sillanpää kuvaa hienovireisesti ihmisiään suviyössä, Mukka kirjoittaa pikemminkin olennoista syysyössä. Pohdin myös yksilön ja yhteisön vaikeaa suhdetta, joka mielestäni kulki läpi kerronnan. Teoksesta kuuluu ahdistus, jonka Mukka nuorena taideopiskelijana, outona lintuna kylässään, on tuntenut. Teoksen eri tasot, balladinomaisuus ja naturalismi, eivät sulautuneet täysin yhdeksi kokonaisuudeksi. Subjektiivisen tunteen ja objektiivisen kuvauksen välillä oli tuo virren mentävä aukko. Tämä ei kelvannut Mollelle. Kun hän oli teoksen valinnut filmattavaksi, siinä ei voinut olla mitään huomautettavaa, se oli täydellinen, ja ohjaaja löytäisi siitä vielä monia salattuja kerrostumia, joita muut eivät olleet huomanneet.

Tuottajilta ei löytynyt riittävää rahoitusta, jotta elokuva olisi voitu tehdä autenttisilla paikoilla Lapissa, mikä oli ehdoton edellytys, joten ohjaaja ryhtyi omaksi tuottajakseen, perusti yhtiön ja panit omat rahat ja osakkeet peliin. Tässä oli tiettyä kohtalonomaista komeutta, joka sopi aiheeseen, mutta se myös lisäsi kuvausryhmän paineita ja tuskaista työtunnelmaa. Ohjaajasta tuli epäluuloinen piiskuri. Kaikki juonittelivat häntä vastaan, ja suomalaisen yhteiskunnan yleinen pyrkimys tuntui olevan hänen elokuvansa kaikinpuolinen vaikeuttaminen ja lopulta tuhoaminen.
Näissä tunnelmissa matkustin muutamaan otteeseen seuraamaan kuvauksia Kittilään, Kätkäjärven hylättyyn kylään, joka oli valittu kuvauspaikaksi. Ihmeellinen paikka se olikin järven ja Kätkätunturin sylissä, hiljaisena, syksyn väriloistossa kylpien. Ensio Suominen sinne taikoi tarvittavat rakennelmat. Siellä oli ryhmän hyvä maailmasta erossa teiskaroida. Näyttelijät oli laajoilla kotimaan kiertueilla valittu etupäässä amatöörivoimista, useimmiten tyypeistä, jotka eivät olleet koskaan näytelleet edes seuranäyttämöllä. Ohjaajan kunnianhimoinen missio oli puhaltaa heihin romaanihenkilöiden elämä. Varsin hyvin hän siinä onnistuikin.
Kirveltävän kauniina syyspäivänä 1972 keinahteli pitkospuista tehtyä tientapaista pitkin musta Volga, ja siitä purkautui Mäkelän kulissipihaan tummanpuhuva seurue reppu kilisten, erottui Timo Mukan pitkänhuiskea kristusprofiili parta tuulessa liehuen, kömpi perässä Reidar Särestöniemen tanakka mustanpuhuva hahmo, tuli joitain kyläläisiä ja kantomiehiä, kaikki muutaman viikon ryypyskunnossa. Komea sitä tuloa oli katsella. Viipyivät pirtissä jonkun tovin, puhelivat niitä näitä, kuuntelivat radiota, eivät paljon ohjaajasta tai kuvauksista kiinnostuneet. Timo Mukka vahankalpeana, hiljaisena, hikihelmet otsalla. Reidar Särestöläinen uhoamassa, kuinka hän ”pölkhää kaamosta”, joka on kuin varhainen kuolema, ja kuinka hänen hautajaisissaan on soitettava torvilla työväenlauluja ja marssittava punaisten lippujen perässä.
Timo suostui poseeraamaan Mollen vieressä Mäkelän seinustalla, kuvat jäivät historiaan, ainoina.
Sitten seurue keräsi kalisevat kantamuksensa ja keinui Volgalla takaisin laajan Lapin maanteille. Loppukiertue oli menossa.
Kun Hymy julkaisi sinänsä siivottoman julistuksensa RIIPUT JO RISTILLä TIMO K MUKKA ei se niin väärässäkään ollut. Kyllä lopun edellä oli tuhonvietit tuntuvilla, ja sairaus paljolti hankittua, niin saatoimme Kätkän partailla päätellä. Ei media Timoa tuhonnut, mutta vauhditti varmaankin kierrettä, joka oli alkanut aikoja sitten. Mitkä olivat alkusyyt, mitkä oheiskiihdyttimet, jääkööt toisten arvioitaviksi.
Timohan näki sentään otoksia tulevasta elokuvasta, vaikka ei sitä ehtinyt valmiina katsoa. Hyvillään hän oli, Mollberg oli hänen mielestään oivaltanut oikein asioita. Erityisesti miellyttivät maisemat rujossa kauneudessaan ja näyttelijöiden väärentämättömän lappilaiset naamat. Heissä oli oikeaa henkeä.
Samoin oli ensimmäinen lehdistösaattue, joka Kittilään kutsuttiin ihmeitä katsomaan, aivan haltioissaan. Nyt tehtiin jotakin kokonaan uutta suomalaisen elokuvan taipaleella. Niin kuin sitten tapahtuikin, ja loppu on historiaa kuten on tapana sanoa.
Sanoin jo, että Mukan kerronnan maasta irrottava balladinomaisuus jäi elokuvasta puuttumaan. Se tehtiin kaikkiaan krouvilla kädellä, tuloksena aitoperäinen rosopinta. Ihmettelin jo paikan päällä joitakin äärinaturalistisia pyrkimyksiä. Miksi vasikka oli oikeasti paloiteltava lehmän sisällä? Eikö elokuvan tekniikka tunne riittämiin keinoja? Harvoin ihmistäkään oikeasti tapetaan, jotta valkokankaalle välittyisi autenttinen kauhu. Eläimiä saattoi kohdella miten vain, nyt se voisi olla jo vaikeampaa. Vaikka onhan aikanamme tapettu kissakin taiteellisen videon vahvistukseksi, ja tämä uroteko muiden visioiden ohella on palkittu taiteen tohtorinhatulla.
Ensio Suominen, ohjaajan korvaamaton työpari ja muidenkin kansallisten monumenttielokuvien lavastaja, määritteli Mollen taiteellisen laadun mielestäni osuvasti: Mollella on teurastajan estetiikka. Hän tallentaa naturasta reväistyjä kimpaleita ja latoo ne peräkkäin. Tulos tekee taatusti vaikutuksen, mutta taideteos ei välttämättä hengitä kovin vapautuneesti saati raikkaasti. Eleganssi, notkeus, joustavuus ovat sille kauhistuksia tai pahempaa: väärennöksiä. Elokuvasta puuttuu Mukan haikeasti nyyhkyttävä runous. Mollen estetiikka on huuruisten tunteiden survos, mustaan päättyvä tunneli.

On palattava itseensä Timo K. Mukkaan ja hänen estetiikkaansa. Miltä se näyttää armon vuonna 2006, 33 vuotta pikaeloisen kirjailijan kuoleman jälkeen.
Aika on syönyt tuskan läpi huohottavia teoksia kuten Tabu ja Täältä jostakin, niissä on jotain miehisen itsesäälin avuttomuutta. Ne esittelivät aikakauden lukijoille itkevän miehen. Väsymyksen kirjat Ja kesän heinä kuolee ja Lumen pelko tuntuvat ajan saatossa haurastuneen, kääntäneen kasvonsa valmiiksi kohti kuolemaa. Mukan hyvästijättö alkoi noin 24-vuotiaana, ura vain puoli vuosikymmentä aikaisemmin. Sitä ennen hän oli jo kirjoittanut ja piirtänyt ja ajatellut paljon, jonkinlainen luomisen levoton, näännyttävä paine näkyy hänen kirjoituksissaan alusta saakka.Maa on syntinen laulu on lopultakin hänen vapautunein ja ehein teoksensa, kuten monesti ensimmäinen jää parhaaksi.
Kollektiivin kuvaus Laulu Sipirjan lapsista näyttää, mihin Mukka olisi voinut yltää, jos hänellä olisi ollut eeppistä pitkäjänteisyyttä. Keskeneräisyydessäänkin teoksesta välittyy vaikuttava visio pohjoisen ihmisten evakkomatkasta. Mukan teokset näyttävät yleensäkin jääneen kesken esikoista lukuunottamatta. Hänellä oli suurempia kaavauksia, mutta aika, rahapula ja keskittymisen puute jättivät ne viimeistelemättä. Kustantajakin näyttää kiireissään työntäneen tuotantoon puoliraakaa tekstiä.
Mukan erotiikka on kiihkeätä, tuskaista, tunnevoimaista ja jotensakin tutisevan voimatonta tuotannon loppua kohti mentäessä. Se on koko ajan ehdottoman tärkeätä ja keskeistä ihmisten elämässä, ehkä on puhuttava paljaasta seksuaalisuudesta, sillä hienovireisempää erotiikkaa tapaamme oikeastaan vasta legendanomaisessa pikkuteoksessa Kyyhky ja unikko, joka eheydessään, ikään kuin laajemmasta yhteydestä erotetussa katkelmanomaisuudessaan hyvinkin kestää maailmankirjallisuuden pikkuhelmien rinnalla.
Runokokoelma Punaista huohottaa sitten paljaaltaan Mukan miehistä rakkauskäsitystä, joka on aina lähellä murhetta, epätoivoa ja kuolemaa. Mukan rakkausrunoja voisi luonnehtia omalaatuisella tavalla kalmanhajuisiksi. Onnea ne eivät tavoita eivätkä levitä, mutta joitakin ahdistuksen rinnasta puristuvia ekstaasinomaisia hetkiä, niitä hän todella kykenee tuomaan esiin sanamagiansa keskeltä.

On jäljellä enää yksi teos, mielestäni merkittäväin, täysin kestävä tänä päivänä, nimittäin novellikokoelma Koiran kuolema vuodelta 1967, vähän yli parikymppisen varhaiskypsän kirjailijan hämmästyttävä saavutus. Se on ankaran realistinen kuvaus ihmisistä kasvotusten kohtalonsa kanssa. Tyyli on seestynyttä, rauhallista, sanonta kirkasta. Erityisesti vanhat miehet ja kärsivät naiset saavat novelleissa monumenttinsa. Huomiota ansaitsevat myös herkät lapsikuvaukset, jotka tuovat mieleen Teuvo Pakkalan ja Sillanpäänkin. Mukka siirtyi jotenkin suoraan lapsuudesta vanhuuteen, häneltä jäi keski-ikä kokonaan väliin. Erno Paasilinnan kuvauksen mukaan Timo kulki metsässä kuin lapsi kehdossa. Pysymällä uskollisena lähtökohdilleen, lapsen herkin aistein tavoitetuille näyille, Mukka loi kestävintä, kauneinta taidettaan.