Ammattiteatteria 130 vuotta, Tampereen Teatterissa 4.11. 2002
Panu Rajala
Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja herrat
Teatteri saapui Tampereelle kolmea reittiä. Ensimmäiset lähettiläät olivat ruotsalaisia, jokunen saksalainenkin. Vierailevat teatteriseurueet löysivät helpoiten tiensä rannikolle, Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin, missä oli myös paljon venäläisiä taiteilijoita. Mutta uutta yleisöä lähdettiin 1800-luvun puolivälissä etsimään myös sisämaasta. Keskellä suuria nälkävuosia 1860-luvun lopulla ruotsalaiset kiertueet huvittivat ohutta tamperelaista säätyläisluokkaa Seurahuoneella (Keskustoria vastapäätä Puutarhakadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa) esittämällä humoristista magiaa, tanssinumeroita, magneettista taidetta sekä deklamaation eli lausuntanumeron aiheesta ”Miehet ovat tohvelin alla”. Naisliike oli tuskin edes heräilemässä, joten kaiketi piikit käännettiin turvallisesti naissukupuoleen. Erikoisuutena nähtiin kädetön ihmelapsi, jolla oli toisessa jalassa neljä ja toisessa kolme varvasta; hän esitti taitojaan ompeluksessa ja kirjoituksessa. Siinä oli voi sanoa absurdin teatterin alkumuoto. Tukholmalainen oppilasteatteri esitti myös akrobatiaa, hauskaa noituutta ja espanjalaisia tansseja herra Joselinin salongissa Pyynikillä sekä edelleen balettia, monologeja, pyramidiryhmittymiä, marmorikuvia sekä koomisia pantomiimeja herrasväen Societeettisalissa. Näytelmiäkin tai ainakin näytelmäntapaisia nähtiin: yleensä erilaisia pikkupaloja, vaudeville-piloja, karkeita ilveilyjä, laulusarjoja tai tunnettujen klassikoiden lyhennelmiä. Tekijänoikeus oli tuntematon käsite, joten mistä vain tekstistä saattoi tempaista sketsimäisen kohtauskoosteen. Yksi kuvaelma J.J. Wecksellin Daniel Hjortista esitettiin ruotsalaisin voimin jo tammikuussa 1867 Joselinin salongissa. Aina eivät ulkomaiset esiintyjät tajunneet Suomen sisämaan tilannetta, ja niin Tampereen Sanomien oli nälkäsyksynä 1867 nuhdeltava ruotsalaisen näyttelijän C.A. Nymanin kiertuetta: ”Meidän täytyy suoraan tunnustaa, että tällaisina köyhinä aikoina mieluiten olisimme kaikkia huvittelijoita vajaalla.”
Nyman ilmoitti kiireen vilkkaa lahjoittavansa näytäntötulonsa (ainakin osan) kaupungin köyhäinhoidon hyväksi, ja näin hän varmisti täällä jatkomahdollisuutensa.
Toinen reitti, jota myöten teatteri saapui Tampereelle, lähti Helsingistä. Tänään juhlimme Suomalaisen Teatterin perustamista 130 vuotta sitten, ja sehän aloitti toimintansa Porissa lähinnä siksi, että siellä oli luvassa taattu määrä suomenkielistä yleisöä toisin kuin ynseässä ruotsinvoittoisessa pääkaupungissa. Toinen esiintymispaikka oli jo Tampere, minne Kaarlo Bergbomin johtama teatteri saapui joulukuun alussa 1872. Seurahuoneella esitettiin kaksi Sakari Topeliuksen näytelmää 8. päivänä joulukuuta: Saaristossa ja Sotavanhuksen joulu. Siitä se alkoi. Juhlasalin sivustalle rakennetulta lavalta kuultiin nyt ensi kerran selvää suomea. Rottinkipohjaisilla irtotuoleilla istui kaupungin säätyläisiä, porvaristoa, käsityömestareita rouvineen, taaempana joitakin tehtaalaisia, melko vähän naisia – toisin kuin tänään teatterissa. Salissa oli juhlavan hämärä kynttilävalaistus, punaiset tapetit toivat lisää hämyisää tunnelmaa, esiripussakin oli punaista ja valkoista, ihmeellisiä verhoja, tupsuja ja muita ”fiineyksiä”. Itse näyttämö oli ladottu lankuista pukkien päälle, ja ne kuvausten mukaan ”loskuivat” kun näyttelijät astuivat niiden päälle. Kulissina oli pahville maalattu metsämaisema, jonka edessä vahvasti maskeeratut näyttelijät esittivät komeasti deklamoiden Topeliuksen ihannoituja kansantyyppejä. Yleisö oli jäyhää ja tottumatonta, mutta Tampereen Sanomien mukaan näytteleminen ”innostutti kaikkien sydämet ja viehätti mielet”. Edelleen lehti kannusti lukijoitaan teatterin äärelle: ”Väkeä huoneen täysi. Innostus ravakka. Hyvin se näytti. Käykäätte katsomaan.”
Aivan yhtä korkealle isänmaallinen tunnelma ei täällä kohoillut kuin vähää aikaisemmin Porissa, missä hotelli Otavan tiloissa oli pidetty maljapuheita, laulettu Maamme ja 50 henkeä oli seissyt ensimmäisessä näytännössä. Suomalainen Teatteri viipyi Porissa puolitoista kuukautta, Tampereella vain kaksi viikkoa. Mutta täälläkin ehdittiin nähdä koko repertoaari, Topeliuksen lisäksi Aleksis Kiven Kihlaus ja Margareta, Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjä, Holbergin komedia ynnä vähäisempiä laulunäytelmiä ja hupailuja sekä monologeja, nähtiinpä ensimmäinen suomeksi esitetty operettikin, Carl Maria von Weberin säveltämäPreciosa. Kahdeksan näytäntöä, lähes parikymmentä näytelmää. Harva teatteri pystyy tänäänkään sen veroiseen kiertueohjelmistoon. Bergbom matkusti kesken kiertueen Helsinkiin ja jätti apulaisjohtaja Oskari Vilhon hoitelemaan teatteria. Vilho tuskaili suuria käytännön vaikeuksia ja kaupungin ”kovin alkuperäisiä teatterilaitoksia”. Samaa murehti Tampereen Sanomat. Jos olisi saatu lehteri salin perälle ja sinne liput 50 pennillä, ”niin varmaankin olisi työväkeä tulvannut neljä vertaa”. Samassa heräsi lehden toimittajassa muuan kauaskantoinen haave: ”Olisipa hyvä, jos tänne saataisiin teaterihuone, jotta saisimme vastakin tämmöisiä näytelmiä ihailla. Ei se taitaisi niin kovaan ottaa jos miehissä tartuttaisiin asiaan.”
Aika kovaan se kuitenkin otti: toimeen tartuttiin tosimielessä vasta 30 vuotta myöhemmin.
Suomalaisen Teatterin vierailut – nehän jatkuivat melko säännöllisinä 1800-luvun loppuun – näyttivät ratkaisevan ja innoittavan esimerkin monenkin kaupungin teatterihankkeille. Messukylän talollisen poika Kaarle Palm innostui jopa pyrkimään Suomalaiseen Teatteriin, mutta ei päässyt Bergbomin armoihin. Takaiskusta Palm ei lannistunut, vaan perusti tänne Puuvillatehtaalle oman teatteriseuran, joka sai vankkaa t austatukea tehtaan patruunalta Wilhelm von Nottbeckilta. Tehtaan työläiset matkivat omalla tavallaan teatterin tekemistä parhaan taitonsa mukaan. Esityspaikkana oli puuvillatehtaan lukusali, aivan alkeellinen teatteritila. Mutta siellä esitettiin samoja pikkunäytelmiä, joita oli nähty Suomalaisen Teatterin tähtien esittävän. Muutama vuosi jaksettiin 1880-luvun alkuun saakka. Sitten teatteriharrastus haarautui nousevien työväenyhdistysten ja nuorisoseurojen hoitoon. Tämä reitti johti suoraan Tampereen Työväen Teatterin perustamiseen vuonna 1901.
Varsinaisen ammattiteatterin kypsyminen tätä reittiä kesti aikansa, voi sanoa parikymmentä vuotta. Tosin Tilda Vuori koulutti tehtaan harrastajista muutamassa vuodessa miltei ammattilaisten veroisia näyttelijöitä, mistä osoituksena vaikkapa Johannes Linnankosken raamatullisen runonäytelmän Ikuisen taistelun hämmästyttävä esitys vuonna 1909 – vuotta ennen kuin Suomalaisen Teatterin perillinen Suomen Kansallisteatteri rohkeni siihen tarttua. Tilda Vuori haastoi toisen näyttelijättärestä ohjaajaksi ryhtyneen tähden Ida Aalbergin, joka ohjasi teoksen Kansallisteatterissa. Kun Tampereen Työväen Teatteri vieraili näytelmällä Helsingissä Vanhassa ylioppilastalossa, monien muistojen juhlasalissa, keväällä 1914, tuloksena oli yllättävä riemuvoitto: pääkaupungin kriitikot pitivät sisämaan tehtaalaisten esitystä parempana kuin Kansallisteatterin suurten diivojen aikaansaannosta, ja TTT sai ensimmäisen kerran valtion apua toimintaansa varten. Tässä saattoi tietysti olla sen ajan teatteripolitiikkaa takana, Kansallisteatteria oli tapana lyödä kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja miksei Tampereen Työväen Teatterikin kelvannut lyömäaseeksi. Mutta Tilda Vuoren ja hänen harrastajiensa saavutusta ei kannata silti vähätellä; näin harrastajapohjainen työväennäyttämö nostettiin teatteriksi teatterien joukkoon, vaikka ammattiteatteriksi sillä vielä oli matkaa. Rollipalkkoja maksettiin ja ammattilaisvieraita käytettiin – mm. Aarne Orjatsalo, Sven Hildén ja Hilda Räisänen näyttelivät tehtaalaisten joukoissa väliaikaisella sopimuksella. Vasta työväenyhdistyksen kasvatti, räätälinkisälli Kosti Elo, joka sai sisällissodan runteleman Työväen Teatterin johtaakseen 1920-luvulla, kehitti siitä varsinaisesti alan sopimuksia ja palkkaehtoja noudattavan ammattiteatterin.
Suomalaisen Teatterin esimerkistä, puuvillatehtaan lukusalista ja alkuperäisen puisen työväentalon nurkista mutkitellut teatterireitti johti viimein kivisen työväentalon juhlasaliin ja ammattiteatteriin tehtaan harrastajien oman palavan tahdon ja harvinaisen onnistuneiden johtajanvalintojen ansiosta.
Nopeampi reitti johti Tampereen ensimmäisen ammattiteatterin, tämän Tampereen Teatterin perustamiseen. Silläkin on pitkät juurensa. Jo 1880-luvulta löytyy Kauppaseuran ja Suomalaisen Klubin pöytäkirjoista merkintöjä virinneistä teatterisuunnitelmista. Tarkoitus oli alun alkaen rakentaa seuran ja klubin yhteinen toimitalo ja sen yhteyteen liikemiespiirejä huvittava teatteri. Tämä aie kuitenkin raukeni hämäläisten helmasyntiin eli yhteistyöhalun puutteeseen. Samalla lykkäytyi oikean teatteritalon rakentamishanke pari vuosikymmentä eteenpäin.
Tarvittiin Suomalaisen Teatterin ja Kansallisteatterin piiristä lähteneiden taiteilijoiden antamat sysäykset. Tämä teatterin kolmas reitti johti Tampereelle Viipurin kautta. Kansallisteatteri, joka nyt on juhlinut talonsa 100-vuotisjuhlaa kauniisti entistettynä, oli 1900-luvun alussa jatkuvien taistelujen näyttämö. Kaarlo ja Emilie Bergbomin perinnöstä käytiin ankaraa kulttuuripoliittista kamppailua, jossa näyttämön omat draamat kalpenivat. Seuraajaehdokkaat lensivät talosta kuin ne usein mainitut leppäkeihäät. Jalmari Finne oli ensimmäinen kovan onnen johtaja, ja hän sai komean rivin seuraajia virkaheittojen johtajien rivissä. Siipeensä saaneet lähtivät yleensä Viipuriin Suomalaiseen Maaseututeatteriin, jonka maanlaajuinen kiertuetoiminta oli miltei samanarvoinen esimerkin antaja pienemmille kaupungeille kuin konsanaan Suomalaisen Teatterin vastaavat mutta aikaa myöten supistuneet kiertueet. Viipuriin pelastautuivat nekin, jotka olivat jo valmiiksi riitautuneet Bergbomien kanssa eivätkä saaneet enää jalansijaa uudessa Kansallisteatterissa. Kun he olivat aikansa rettelöineet myös Maaseututeatterissa, he jatkoivat kierrostaan Tampereelle.
Tällaisia johtajia olivat ennen muita Kasimir Leino ja Kaarle Halme. Kumpikin tiesi tarkalleen, millaista oikean taiteellisen teatterin tuli olla, ja sitä ei ainakaan tehty Kansallisteatterissa, missä edelleen vallitsi heidän mielestään liian vanhahtava ja pateettinen näyttelemistyyli. Ei heidän otteitaan oikein ymmärretty Viipurissakaan, joka oli sentään maan toiseksi vahvin teatterikaupunki. Leino ja Halme viihtyivät teatterinjohtajina Viipurissa kumpikin vajaan vuoden. Kumpikin erosi keväällä kesken näytäntökauden, Leino sai kylläkseen Oulun kiertueella ja Halme pakkasi laukkunsa juuri ennen iltanäytäntöä ja otti lisäksi matkaansa puolet näyttelijäkunnasta. Kumpikin johtaja lähti etsimään uutta onnea Tampereelta.
Tohtori Kasimir Leino perusti tänne komealta kalskahtavan Suomen Näyttämön, jonka oli määrä haastaa Suomalainen Maaseututeatteri ja toimia samalla lailla maanlaajuisesti. Liian korkealle viritetty taiteellinen ohjelmisto ja johtajan epäkäytännöllisyys organisoinnin ja talouden kysymyksissä kuitenkin kaatoivat yrityksen yhdessä vuodessa. Kun Leino lähti, niin Halme tuli, ja silloin alkoi tapahtua.
Kaarle Halme oli tulisieluinen teatterimies, ”imperatorinen luonne” kuten hänen ystävänsä ja teatteripoliittinen taistelutoverinsa Eino Leino, Kasimirin pikkuveli, häntä luonnehti. Halme oli Suomalaisen Teatterin sankarinäyttelijä, Hamletin ja Kullervon unohtumaton tulkitsija, jonka suomen kieli oli puhdasta ja kaunista verrattuna monen muun sen ajan näyttelijän ruotsinvoittoiseen ääntämykseen, jota tänään varmaankin pitäisimme hyvin omituisena. Mutta Halme tiesi arvonsa, ei sietänyt mitään määräilyä eikä taipunut työyhteisön sääntöihin. Hän riiteli Bergbomien ja kollegojensa kanssa ovet paukkuen ja paineli välillä mielenosoituksellisesti Ruotsalaiseen Teatteriin näyttelemään. Johtajana hän itse vaati mitä ankarinta kuria ja järjestystä alaisiltaan ja vahti erityisesti aikanaan villiä alkoholin käyttöä teatterissa. Näistä kysymyksistä juontuivat aikanaan kohtalokkaat erimielisyydet Viipurissa. Mutta Tampereella Halme oli päättänyt onnistua.
Halme oli kauppiaan poika Hämeenkyröstä, toiminut urallaan nimismiehenä Liedossa ja kanslistina Turun lääninhallituksessa, mistä varmaankin johtui hänen intohimonsa järjestyksen pitoon. Halme oli jo aiemmin luonut katseen Tampereelle, missä ei vielä ollut omaa ammattiteatteria. Hän palaili tavallaan juurilleen, omaan maakuntaansa. Hän oli jo kerran 1903 ehdottanut Kauppaseuran miehille teatterin perustamista, mutta hanke ei silloin ottanut tulta. Toinen kerta toden sanoi.
Kun Kaarle Halme toukokuussa 1904 laskeutui junasta Tampereen asemasillalle mukanaan kuusi Viipurin näyttelijää, ammattiteatterin voi sanoa saapuneen kaupunkiin. Halme piti yllä tulista kiirettä. Hän ehti Kauppaseuran kevään viimeiseen kokoukseen esittelemään uudistettua teatteriajatustaan. Yrjö Raevuoren kuvauksen mukaan Halme puhui ”realiteettien puitteissa horjahtamatta joutaviin taiteellisiin haihatteluihin” ja teki näin useimpiin läsnäolijoihin vakuuttavan vaikutuksen. Epäilyksiä tosin esitettiin Halmeen maineesta, Viipurin tuoreiden selkkausten perusteella oli syytä epäillä hänen lojaalisuuttaan työnantajaa kohtaan, mutta näyttelijän ylväs ja määrätietoinen tahto kukisti epäilijät.
Niin syntyi myönteinen päätös teatterin perustamiseksi. Varsinkin konsuli Enquist puheenjohtajana sekä kauppaneuvos Björkqvist ja kauppias Selin olivat hankkeelle myötämielisiä. Tampere eli voimakasta nousua, monet uudet yritykset olivat vireillä. Suuret rakennushankkeet edistyivät. Maan ensimmäinen kivinen työväentalo oli kohonnut Esplanadin eli Hämeenpuiston varteen neljä vuotta aikaisemmin 1900. Siellä työväenteatteri harjoitti omia näytelmäkappaleitaan, eikä Kauppaseuran herroilla tietenkään ollut sen talon lähistöllekään mitään asiaa. Oikea teatteri oli siis viimein saatava, mutta toisaalta Kauppaseura rakennutti samaan aikaan omaa toimitaloaan alas Laukontorin kulmaukseen. Se ei voinut suoraan tukea Halmeen esittämää teatteria. Sen vuoksi kokous esitti kannatusyhdistyksen perustamista, jonka varainhankintaan ja myöhemmin perustettavan teatteriyhtiön toimintaan Kauppaseuran herrat lupasivat auliisti tulla mukaan.
Innostunut Halme pani heti tuulemaan. Ennen kuin voitiin koota kannatusyhdistystä ja valita johtokuntaa, oli kerättävä ennakkomerkinnät kannatuslistoihin. Halmeella oli taktista silmää, hän lähetti matkaan kaksi kaunista näyttelijätärtä, vakituisen ystävättärensä Hilma Rantasen ja nuoren Elli Tompurin, jonka hän oli houkutellut Helsingistä Tampereelle. Tähtöset pukeutuivat parhaisiin roolivaatteisiin, sminkkasivat itsensä ja lähtivät korkokengissään flirttailu- ja kumarruskäynneille kaupungin rahamiesten puheille, nousivat portaat toisensa jälkeen ja toivat sitten saaliinsa illalla johtaja Halmeelle, joka makaili kärsimättömänä majapaikassa hotelli Bauerissa asemaa vastapäätä myöhemmän Emmauksen paikalla. Elli Tompuri ei havainnut kaupungin porvareissa mitään sanottavaa innostusta teatterin perustamiseen, mutta epäystävällisyyttäkään ei kohdattu, ei tietenkään niillä varustuksilla. Lopputulos oli, että primadonnat keräsivät kannatusmerkintöjä 20 000 markan (=420 000 markkaa) edestä, minkä lisäksi konsuli Enqvist lahjoitti Santalahden sahalta puutavaraa ja kauppias Tirkkonen puodistaan kankaita teatterin tulevia tarpeita varten.
Näin voitiin Tampereen Teatteri-Osakeyhtiö perustaa 16. toukokuuta 1904, vain kaksi viikkoa sen jälkeen kun Halme seurueineen oli Tampereen asemalle saapunut. Johtokunta järjestäytyi Engströmin kahvilassa, puheenjohtajaksi valittiin tohtori Oskar Nyman, sihteeriksi kauppias Nikolai Tirkkonen ja rahastonhoitajaksi kirjakauppias Emil Lyytikäinen. Kauppaseuran teatterista voitiin siis ainakin tässä vaiheessa puhua. Teatterinjohtajaksi valittiin luonnollisesti Kaarle Halme, ja henkilökuntaan kuului 12 näyttelijää sekä regissööri Alarik Korhonen, jonka tehtävä koostui kaikesta mahdollisesta apulaisjohtajan toimenkuvasta aina ohjaajaan, järjestäjään ja juoksupoikaan. Viipurista saapuneen joukon lisäksi teatteriin tulivat mm. Jussi Snellman ja Aarne Riddelin (myöhemmin Orjatsalo) Kansallisteatterista sekä Teuvo Puro Helsingin Työväen Teatterista. Teatterin toimitaloksi vuokrattiin Raittiustalo Mustalahdenkadun ja Satakunnankadun kulmassa, samalla paikalla missä nyt sijaitsee tanssipaikka Hepokatti. Se oli monia esityksiä nähnyt puutalo, nuorisoseurat ja monet vierailijat olivat siellä näytelleet, siellä toimi Kasimir Leinon Suomen Näyttämö ja Tampereen Sekakuoron Draamallinen Osasto oli siellä esittänyt Teuvo Pakkalan uuden laulunäytelmän Tukkijoella jo vuonna 1900. Siellä myös Tampereen Työväen Teatteri esitti vihkiäisnäytelmänsä, Minna Canthin Anna Liisantoisen näytännön lokakuussa 1901. Raittiustalo oli puolueeton ja maalaisten suosima paikka, mutta Halmeen makuun sittenkin liian kansanomainen, ahdaskin se oli ja moni tavoin epäkäytännöllinen, joten Tampereen Teatterin avajaisjuhla järjestettiin paremman väen suosimalla Seurahuoneella 8. syyskuuta 1904. Eino Leino kirjoitti juhlaan komean Prologi-runon, jonka Hilma Rantanen lausui, ja johtaja Halme itse esiintyi juhlanäytelmän, Kiven Kullervon nimiosassa. Hyvin juhlavasti lähdettiin liikkeelle, ja nyt oli Helsingin ikuisella oppositiomiehellä tilaisuus näyttää Bergbomeille ja koko Kansallisteatterille, kuinka oikeata taiteellista teatteria oli tehtävä.
Kaarle Halmeen lento päättyi Tampereen Teatterissa kuitenkin lyhyeen. Alku oli aivan lupaava, hän näytteli vanhoja bravuuriroolejaan, oli klassikoita Schilleristä Tolstoihin ja ensi-illat seurasivat toistaan vinhaa vauhtia. Kun syyskuussa alettiin, marraskuun puoliväliin mennessä oli nähty jo 11 ensi-iltaa. Tähän ei Heikki Vihisen johtama teatteri ikinä pystyisi eikä mikään muukaan tänä päivänä. Yleisön mielenkiinto oli yllättävän viileätä, ja varsinkin herätti ihmetystä Aamulehden penseä suhtautuminen ensimmäiseen ammattiteatteriin. Esityksiä toki kiiteltiinkin, ja Halmeen puheopetus kantoi vähitellen hedelmää, näyttelijät saivat kehuja kauniista suomen kielestä. Kaikenlaisia harmeja kasaantui. Kun Schillerin Wilhelm Tellin kulisseja jouduttiin raahaamaan edestakaisin Raittiustalon ja Seurahuoneen väliä, ne kastuivat niin pahasti sateessa, että valuivat vettä katsomoon saakka, ja yleisön oli palattava eteiseen etsimään kalossejaan. Ilonaiheitakin oli: kun seurapiirit löysivät tiensä jopa Raittiustaloon, Halme riemuitsi: ”Meidän ei tarvitse mennä hienoston luon, se tulee meidän luo!” – Mutta loppusyksystä 1904 tuli toimintaan äkillinen pysäys.
Teatterin kova työtahti kävi ehkä joidenkin näyttelijöiden hermoille ja rentoutumista kaivattiin. Marraskuisena sunnuntaina oli Paul M. Potterin näytelmän Trilby päivänäytäntö, yleisöä huoneentäysi, mutta kolmea näyttelijää ei vain kuulunut paikalle. He olivat unohtuneet istumaan Puistoravintolaan ”lankun taakse”, joten esitys oli peruutettava. Kolmea veikkoa ei saatu esiintymiskuntoon illaksikaan, jolloin oli TolstoinYlösnousemuksen näytäntö. Halme hirmustui ja erotti näyttelijät välittömästi, minkä johtokuntakin samana iltana vahvisti. Tilalle palkattiin harjoittelijoita, ja niin päästiin vierailumatkalle Ouluun, missä sattui lisää selkkauksia. Pari näyttelijää tuli paluumatkalla asemalle laakeriseppeleet kaulassa ja hurmiotilassa ja yksi hyppäsi junasta Seinäjoella ja ilmoitti eroavansa teatterista. Teatteria oli ehditty pelata kolme kuukautta, kun se jo hajoili liitoksissaan. Johtaja Halme riitaantui puolestaan rankaisutoimista johtokunnan kanssa ja matkusti tammikuussa Helsinkiin Hilma Rantanen mukanaan. Tänne jäi vasta perustettu Tampereen Teatteri oman onnensa nojaan. Halmeen kausi Tampereella jäi puolta lyhyemmäksi kuin edellinen kausi Viipurissa.
Teatteri näytti lopahtaneen alkuunsa. Vaikeassa tilanteessa teatterin nuori tulokas Elli Tompuri joutui temppelin harjalle. Halme oli hänet Helsingistä houkutellut ja jättänyt sitten tänne kuin nallin kalliolle. Tompurilla oli ollut jo menestystä Kansallisteatterissa, hän oli vasta 19-vuotias ja hänen palkkansakin oli romahtanut 400 markasta 120 markkaan kuukaudessa Tampereelle muuton myötä. (8400 markasta 3500 markkaan nykyisessä vanhassa rahassa.) Nyt hän näytti jäävän kokonaan työttömäksi. Tompuri kuvailee muistelmissaan, kuinka reki pysähtyi hänen asuntonsa eteen tammikuisena iltana 1905, ja pari teatterin näyttelijää tuli hakemaan häntä kiireelliseen kokoukseen Kaupunginhotelliin. Henkilökunta ja johtokunta in corpore pyysivät Tompuria ottamaan johdon käsiinsä. Hän kieltäytyi ensin, mutta illan mittaan hänet ylipuhuttiin. Nuori nainen joutui mahdottomassa tilanteessa pelastamaan Tampereen Teatterin varhaiselta haaksirikolta.
Elli Tompuri onnistui tehtävässä. Hän hankki kolmeen uuteen näytelmään oikeudet suoraan Helsingistä Bergbomeilta ja sai niillä, varsinkin von Numersin Elinan surmalla, yleisön luottamuksen teatteriin palaamaan. Tompuri esitti itse tähtirooleja ja koulutti siinä sivussa muita erikoisesti äänenkäytössä, mitä Halme jo oli pitänyt tärkeänä. Tosin kun Tompuri taas antoi esimerkkiä harjoituksissa oikeasta äänenkäytöstä, näyttelijäin joukosta kuului römeä ja kyllästynyt miesääni: ”Ei mulla ole edes semmoista paikkaakaan, mistä Tompurin ääni tulee.”
Elli Tompuri palasi kokemusrikkaan vuoden jälkeen Helsinkiin, ja kauppamiesten johtokunnalla oli täysi työ uusien johtajien etsimisessä. Heitä pyydystettiin Helsingistä ja saatiinkin päteviä miehiä, Kansallisteatterin entisiä ja tulevia johtajia ja ohjaajia kuten Pekka Alpo, Jalmari Hahl ja Jalmari Lahdensuo. Ongelmana oli johtajien tiuha vaihtuvuus, joko he itse lähtivät ja usein hoitivatkin tointaan Helsingistä käsin tai sitten johtokunta päästi kyvykkään johtajan liian helposti menemään kuten kävi Pekka Alpon kohdalla. Hän sai sitä ennen kuitenkin kauan haudotun teatteritalohankkeen elvytetyksi, niin että uutta ja ensimmäistä nimenomaan teatteria varten rakennettua taloa voitiin juhlia vuonna 1913. Tämä arkkitehtien Kaino Sankari Kallion ja Oiva Kallion suunnittelema talo, missä olemme, pysyikin sitten kaupungin ainoana oikeana eatteritalona 80 vuotta ja on monien mielestä sitä edelleenkin.
Arvoisat kuulijat,
olen pääpiirteissään esittänyt teatterin ja varsinkin ammattiteatterin tuloreitit Tampereelle. Kummankin teatterin, niin Työväen Teatterin kuin Tampereen Teatterin alkuvaiheet olivat kivulloiset ja kehitys kulki aluksi nykäyksittäin. Työväen Teatteri ehti lakata toimimasta neljä kertaa ennen kuin se 1906 vasta kunnollisesti vakinaistettiin ja saatiin Tilda Vuori johtajaksi.
Tampereen Teatterilla oli kolmen ensimmäisen vuoden aikana viisi johtajaa ennen kuin Pekka Alpo sai edes viiden vuoden 1907-1912 ajan rauhassa kehittää ja vahvistaa teatterin heittelehtivää toimintaa. Rahapula oli jatkuvaa, ajoittain teatteri oli konkurssin partaalla, ja toimintaa jatkettiin arpajaistulojen varassa. Yleisöpohja oli kapea ja henkilökunnan palkat vaikkakin pienet nielivät toisella tavalla tuloja kuin harrastajapohjaisessa Työväen Teatterissa. TTT:n johtajan palkka oli 1904 25 markkaa, eli vähän yli 500 markkaa kuukaudessa nykyrahassa, minkä lisäksi hän sai 5 markkaa rollipalkkaa per näytäntö eli noin sata markkaa, jolloin kokonaispalkka kohosi reilusti yli tuhannen markan nykyrahassa. Näyttelijäkunnan vaihtuvuus oli suuri toisin kuin vakaasti uomiinsa keskittyvässä Työväen Teatterissa. Johtajien lisäksi ammattinäyttelijät piti pestata muualta maasta, etupäässä Helsingistä, mutta myös Porista, Viipurista tai Kotkasta. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana Tampereen Teatterissa oli vain yksi tamperelaissyntyinen näyttelijä, Hilda Räisänen. Sittenhän monet alkuaikojen näyttelijät jäivät tänne vuosikymmeniksi kuten Helvi ja Simo Kaario muista puhumatta.
Tällainen oli alku, ja jatkosta tiedämmekin yhtä ja toista ja tänä iltana kuulemme aiheesta lisää muisteluksia. Tampereen parivaljakko on termi, jonka vasta Eino Salmelainen 1950-luvulla lanseerasi – aikaisemmin se ei olisi ollut mahdollistakaan, sillä nämä teatterihevoset vetivät aivan eri vankkureita vuosikymmenet ja niissä istui aivan erilaista väkeä, jotka tuskin kohtasivat ainakaan teatterin merkeissä. Poliittinen jako ei suinkaan aina ole ollut kovin selvä. Suuralkon aikaan 1905 Tampereen Teatteri esitti sytyttävästi Maksim Gorkin näytelmää Pohjalla, ja yleisö yltyi ensi-illassa suorastaan eläköönhuutoihin suuren venäläisen kirjailijan kunniaksi. Samaan aikaaan Työväen Teatteri ajelehti Kössi Lindströmin johdolla aivan teillä tietymättömillä, niin että TT:n Pohjalla oli kutsuttava jopa Sosialidemokraattien puoluekokousjuhlaan työväentaloon esiintymään.
Monet kerrat kaksikkoa yritettiin yhdistää, ja keskustelujen vaiheita silmäämällä yllättyy siitä, että niin ei loppujen lopuksi käynyt. Varsin vahvat voimat sotien jälkeen 40- ja 50-luvuilla ajoivat kaupunkiin yhdistettyä kaupunginteatteria, jonka kannattajiin kuuluivat niin Salmelainen, Olavi Veistäjä, muutamat Tampereen Teatterin johtajat kuin myös ja varsinkin kaupunginjohto. Vatsaan harasi vain Tampereen työväenyhdistys ja sen puheenjohtaja Unto Kanerva, mutta siellä vastustus olikin niin sitkeätä, että yhdistäjät menettivät uudistustahtonsa. Kaikeksi onneksi, voi tänään sanoa, sillä omaleimaisuutensa tasavahva kaksikko onnistui pitkään säilyttämään kovan kilpailun ja ”kauhun tasapainon” aikoina – termi on puolestaan Veistäjän käyttämä – kunnes valjakko nyttemmin on ryhtynyt juoksemaan kauniisti aivan tasatahtia, samanlaisin ohjelmistoin ja tavoittein. Enää kukaan ei keksisi ryhtyä niitä yhdistämään, sillä ne ovat jo henkisesti yhdistyneet. Aineelliset säästöt organisatorisesta yhdistymisestä vaikka vain lavastepajojen osalta on kaiketi moneen kertaan todistettu olemattomiksi.
Onko enää mitään näkyvissä niistä harrastajapohjaisista ja ammatillisista juurista, joiden varaan teatteri Tampereella syntyi ja lähti kasvamaan? Sitähän voi itse kukin miettiä. Kun poliittinen kuilu teatterien välillä on ajat sitten peittynyt ja kuroutunut umpeen, jotkin toimintatapojen erot ovat kaiketi säilyneet. Raskaampaa kokousvaltaista organisaatiota Hämeenpuiston varrella vastaa täällä kevyempi henkilökeskeinen päätäntäkulttuuri. Yhteen kasvaneen ensemblen ihannetta on tällä puolen enemmänkin murrettu näyttelijäkunnan vilkkaammalla vaihtuvuudella ja vierailujen suosimisella. Toisaalta Työväen Teatterille ominaiset pitkän johtajakauden edut otettiin täälläkin käyttöön viimeistään Rauli Lehtosen kaudella, kun sitä vastoin Hämeenpuiston varrella käytiin hyvinkin raakaa ja hajottavaa johtajataistoa parin kuluneen vuosikymmenen aikana. Jos teatterien nykyisemmät ohjelmistot ladottaisiin sokkona vieretysten, taiteellisia tai rakenteellisia eroja saisi tikulla etsiä. Joku voisi keksiä, että toisessa tehdään näytelmiä vanhoista elokuvista, toisessa uudemmista romaaneista. Uusi suomalainen teos on kummassakin yhtä erikoinen harvinaisuus. Suurin yhteinen nimittäjä on tietysti näyttävien musiikkivoittoisten tuotantojen ja notkeiden farssien pakolliseen menestykseen perustuva tukirakennelma, teatterien elämän ja kuoleman kysymys, jonka varjossa muutama omaan suuntaansa kurkottuva taidetta tapaileva kokeilu on sentään mahdollinen. Kaikki nämä piirteet löytyvät teatterien historiasta, niiden eri vaiheista, mutta uusi suomalainen näytelmä on kyllä kärsinyt pahimman arvonmenetyksen 1900-luvun alusta tähän päivään tultaessa.
Huomattavin muutos Tampereen teatteri-ilmastossa näyttää olevan se, että kaksi suurta kamppailevat olemassaolostaan yhä uusien kilpailutekijöiden raatelevassa viidakossa. Digitaalinen viihde pitää ihmiset kotona, ja se nuoriso, jota koululaisnäytännöt ennen yrittivät koulia, istuskelee kaupungin monissa kapakoissa. Teatterien ylhäinen yksinoikeus korkeisiin elämyksiin elokuvien ja lätkäotteluiden ohessa on aikaa sitten mennyt. Kun katsoo alkuaikojen ammatillistuvan teatterin sisällöllistä profiilia, sen ihmeen vakavaa suhdetta sanottavaansa ja tehtäväänsä, niin rinnastuksen tarjoavat ehkä sittenkin tänne syntyneet monet nuorten ryhmien ja opiskelijoiden teatterit: kaikki nämä Telakat ja Ylioppilasteatterit ja Legioonateatterit ja Tukkateatterit ja Pirkat ja Teatterimontut ja mitä kaikkia niitä onkaan, unohtamatta Komediateatteria ja ikuisesti paikkaansa etsivää Teatteri 2000:tta. Niissä tuntuisi olevan ainakin ajoittain samaa aloittajan tulimieltä, jota havaitsee teatterien epävakaisissa ja riitaisissa alkuvaiheissa – kaikesta huolimatta, hengen lentoa ja aatteen paloa. Ja kyllä sitä sieltä, ikään kuin koeputkea myöten alhaalta pirahtelee välillä suuriinkin ammattiteattereihin, vaikka vain puolivahingossa. Eivät ne tehtäväänsä kykene kokonaan hukkaamaan näissäkään oloissa, joissa laitoksen vakaus ja kannattavuus on kaikkien tahojen mielestä tärkeämpää kuin sisäinen sanoma ihmiseltä ihmiselle.
Sinällään on ihme, että teatterit ovat pysyneet kumpikin sata vuotta ihmisten tarpeiden keskiössä, kaikesta kilpatarjonnasta ja yltyvistä vapaa-ajan tuhlausmarkkinoista huolimatta. Se on lohdullinen havainto ja osoittaa, että elävä kertoja vaikkapa näyttelijän lumoviitassa, murheineen ja riemuineen, kokemuksineen ja tilityksineen, on jatkuvasti ihmeen kiinnostava kohdattava. Häntä kannattaa kuunnella yhä uudestaan, koska erään kerran hänellä voikin olla aivan järkähdyttävää sanottavaa, joka muuttaa maailmamme uudeksi. Tilda Vuori, Kaarle Halme ja Elli Tompuri eivät todellakaan tehneet raastavaa ja rakentavaa uranuurtajan työtään turhan takia.