Juhlapuhe 23.2.2013 / Panu Rajala
Mitä he ajattelivat, Tampereen kunnianarvoiset porvarit, kaavaillessaan kaupunkiin ensimmäistä teatteritaloa aina tuolta 1880-luvulta lähtien. Monissa Kauppaseuran ja Suomalaisen Klubin kokouksissa aiheesta puhuttiin, vaikka varsinainen alku saatiin kansalaiskokouksessa vasta 5. joulukuuta 1899. Uusi aukeava vuosisatako sai vanhan haaveen vakavissaan virkoamaan?
Joka tapauksessa kansalaiskokous perusti komitean, jonka tehtäväksi tuli teatteritalo-osakeyhtiön perustaminen. Puheenjohtajaksi valittiin konsuli J.W. Enqvist ja sihteeriksi Reaalilyseon saksan kielen lehtori Jukka Sadenius. Enqvist oli metsäteollisuusmies, perusti mm. Lielahden sulfiittiselluloosatehtaan, omisti useita sahoja ja laivanvarustamon, joten yhden teatterin luulisi olleen pikkujuttu hänen tuotantoketjussaan. Samoin voisi ajatella, ettei teatterilla tulisi olemaan huolen häivää taloudellisesti, kun tämmöinen kummisetä saatiin aluksi remmiin. Ennuste ei tainnut ihan toteutua. Talouden nousut ja laskut ovat sittemmin Tampereen Teatterissa vuorotelleet kuin vuoksi ja luode.
Hankkeen sihteeristä Jukka Sadeniuksesta tekee mieli muistuttaa, että hän opetti saksaa mm. F.E. Sillanpäälle niin innostavasti, että tämä saadessaan uuden, selkämyksestään ihanasti natisevan saksan kirjan oli erittäin onnellinen, ”aivan kuin joku toisin rakennettu poika saadessaan uudet luistimet”.
Kun tällaiset miehet ryhtyivät asialle, valmista alkoi syntyä. Tärkeä henkilö komiteassa, myöhemmin johtokuntaan siirtynyt, oli arkkitehti Georg Schreck, Raatihuoneen suunnittelija. Hän ei kuitenkaan piirtänyt tätä teatteritaloa, vaan ensimmäisen luonnokseen laati suorastaan kolmen arkkitehdin troikka, johon kuuluivat Viivi Lönn, Birger Federley ja Toivo Paatola. Kumma kyllä näinkään nimekkään ryhmän ehdotus ei osakeyhtiötä tyydyttänyt, vaan tammikuussa 1910 julistettiin avoin kilpailu talon suunnittelusta. Tällöin Tampereen Teatteri oli toiminut täydellä höyryllä jo kuusi vuotta, etupäässä Seurahuoneella ja Raittiustalossa. Oman talon aikaansaamisessa ei siis sittenkään pidetty mitään tulenpalavaa kiirettä. Työväen harrastajilla oli jo oma juhlasalinsa kivisessä työväentalossa.
Lopulta kilpailun voitti arkkitehtien K.S. Kallion ja Oiva Kallion laatima piirustus. Jäljellä oli enää tuo ainainen ongelma: mistä saataisiin talon rakennuttamisen tarvittava rahoitus. Enqvist oli ikävä kyllä jättänyt tämän aikaa vievän teatterihassutuksen ja siirtänyt energiansa kokonaan teollisuuden palveluksen, samoin väistyi muutama muu järeän luokan rahamies. Teatterihanketta veti puheenjohtajana köyhäinhoidon ja kulkutautien erikoislääkäri, tohtori Oskar Nyman, näyttelijä Kyllikki Forssellin isoisä. Jukka Sadenius heilui edelleen innokkaana sihteerinä ja vaihtuvien herrojen juoksupoikana.
Niin vain lähdettiin uhkayritykseen. Osakeyhtiöllä oli omaa rahaa noin 200 000 markkaa, siitä suurin osa anniskeluvaroista saatuja lahjoituksia. Talon kustannusarvio oli puoli miljoonaa, joten 300 000 otettiin lainaa Kiinteistöpankista.
Yllättävä mutka syntyi tonttikysymyksestä. Kun tarkoitusta varten varatusta Bonsdorffin tontista haettiin vahvistusta asemakaavaan, ilmenikin että aktiiviset seurakuntalaiset vastustivat synnillisen teatterin rakentamista aivan vanhan kirkon viereen. Tarvittiin peräti ylimääräinen kirkonkokous, jossa sitten kristittyjen avaramielinen enemmistö hyväksyi teatterin rakentamisen – kuitenkin sillä ehdolla, että rakennus ei tule 20 metriä lähemmäksi kirkkoa. Että näin ei käynyt, voimme askelmitalla tänäkin päivänä varmistaa. Ehto sisällytettiin senaatin marraskuussa 1907 antamaan vahvistukseen, jonka nojalla kaupunki sai luvan tämän vajaan 4000 neliömetrin alan luovuttamiseksi osakeyhtiölle teatterin rakentamista varten.
Paljon työtä ja tuskaa, hikeä ja arpajaisia tarvittiin ennen kuin talo vähä vähältä kuudessa vuodessa valmistui. Kävisi pitkäksi luetella vastuksia, joita osakeyhtiö ja taloyhtiö joutuivat kohtaamaan, mutta talo valmistui sentään kreivin aikaan, vuotta ennen kuuluisaa Idmanin kavallusjuttua, joka pitkäksi aikaa sulki lainahanoja kaupungissa.
Ja tässähän tämä nyt seisoo ja on seissyt jo 100 vuotta. Vihkiäisjuhlassa 14. helmikuuta 1913 oli kohottavaa ohjelmaa. Myöhemmin tuota päivää on ryhdytty viettämään ystävänpäivänä, mutta se ei mitenkään liity teatteritalon alkuun, vaikka voisi liittyäkin. Hyvin monille katsojille, näyttelijöille, eri alojen taiteilijoille ja toimitsijoille teatteritalosta tuli läheinen ystävä, kaupungin kaunein ja alkuperäisin taiteen pyhättö, ”ihana talo täynnä teatterin henkeä”, kuten teatterin grand lady Anja Räsänen on luonnehtinut, kummituskin kuulemma kunnioittaa taloa läsnäolollaan kuten Lontoon vanhoissa tattereissa. Uusklassisen talon sijainti Tammerkosken partaalla antaa sille linnamaisen sävyn, joka tietysti korostui sata vuotta sitten ja pitkään sen jälkeenkin vielä matalahkossa kaupunkikuvassa. Punaiseen plyysiin ja samettiin, vihreään ja kermankeltaiseen soinnutettu sisustus teki heti tyylikkään vaikutuksen – ja eurooppalaisten perinteiden arvoisena tämä on ilmeeltään säilynytkin; meillä vain Porin Teatterin tai Kansallisteatterin taloa voidaan tähän verrata.
Taloyhtiön, sittemmin säätiön ja teatterin välillä on vallinnut käsittääkseni melko muodollinen vuokrasopimus. Taloyhtiö on aikojen kuluessa tukenut teatteria taloudellisesti ja laajentanut taloa niin sisältä kuin ulkoisestikin kulloistenkin vaatimusten mukaisesti, viimeksi tämän vuosituhannen alussa. Arkkitehti Harry W. Schreck edusti vuosikymmeniä isänsä jälkeen pitkäjänteistä jatkuvuutta talon hoidossa, jonka merkityksestä toinen pitkän linjan mies, teatterineuvos Rauli Lehtonen on monesti kertonut. Arkkitehti Lasse Kosunen on myös antanut panoksensa talon uudistuksiin.
Teatterin ydin on sen suuri näyttämö, jonka äärellä olemme, katsomo ei mikään suuren suuri (alkuaan 598 istumapaikkaa, josta toistasataa on poistunut eriaikaisissa remonteissa), edelleen sopivan kokoinen kodikkaan ja lämpimän tunnelman synnyttämiseksi katsojien ja esittäjien välille. Näyttämö oli aikanaan harvinaisen mittava (140 neliömetriä), nyttemmin suhteessa supistunut moniin uudempiin teattereihin verrattuna, mutta onpa se riittänyt mittaviin ponnistuksiin, aina Eino Salmelaisen ohjaamasta Peer Gyntistä ja kahdestakin West Side Storysta tulossa olevaan Les Misérables-suuryritykseen, sekin nähdään tällä näyttämöllä jo toisen kerran, aiemmin Kurjat nimisenä. Se oli Rauli Lehtosen ohjaus kuten ensimmäinen West Side Storykin.
Vaatimaton ei ollut aloituskaan. Vihkiäisnäytelmänä 1913 nähtiin Arvid Järnefeltiltä varta vasten tilattu Manonin rakastajat, jonka tapahtumat sijoittuivat niin ikään Ranskaan ja suuren vallankumoukseen. Se oli hienostuneen teatterinjohtajan Jalmari Hahlin rohkea valinta: radikaalin kirjailijan vallankumouksen ihanteita kuvaava näytelmä Tampereen Teatterin vihkiäisissä – jälleen yhtenä muistutuksena siitä, kuinka kaventavaa ja perusteetonta on ollut aikojen saatossa leimata tämä teatteri vain porvarien viihdelaitokseksi. Kaukana siitä, vaikka ei hyvin voivien kaupunkilasten ja maakunnan vankan väen viihdyttämisessäkään mitään varsinaista vikaa ole. Muistan vanhan hämeenkyröläisen talonjunkkarin, joka todisti, että kun hän näki täällä Viktorian husaarin, ”mun jalkani nousi meetrin korkeemmalle pellolla viä viikon sen perästä”.
Miten paljon tämä näyttämö onkaan aikojen saatossa heijastanut kuohuvaa, elämäntäyteistä, mieliä mullistavaa draamaa. Täällä on A. Kiven Kullervo on kironnut kohtaloaan, tällä on nähty yhtä hyvin Nikolai Gogolin kuin Maria Jotunin naimapuuhia, Teuvo Pakkalan tukkilaiset ovat raikuen laulaneet honkien huminasta, Kuningas Lear soimannut tyttäriään, Romeo ja Julia rakastaneet traagisin seurauksin. Täällä on hymyilty Mika Waltarin älykkäille komedioille ja vakavoiduttu Henrik Ibsenin tuimaan puhutteluun, jälleen naurettu läkähdyksiin Sugarin piukoille soittoniekoille, alivuokralaiselle tai farssin sankareille, jotka eivät halunneet pukeutua päivälliselle. Viimeksi Veriveljien kohtalot solmiutuivat ja erkaantuivat kuin antiikin tragediassa ikään.
Hyvät kuulijat, tänä iltana olemme onnekkaita ja etuoikeutettuja. Teatterinjohtaja Reino Bragge on valinnut juhlanäytelmäksi William Shakespearen draaman Hamlet, jota hyvällä syyllä on pidetty maailman parhaana näytelmänä. Ensimmäisen kerran se nähtiin täällä Raittiustalossa 1906, pääroolissa nuori komea hongankolistaja Aarne Riddelin, joka sittemmin tuli vielä kuuluisammaksi nimellä Orjatsalo. Sen jälkeen Hamlet on esitetty tällä paikalla vain kaksi kertaa, 1935 (Wilho Ilmari) ja 1981 (Ossi Räikkä). Nyt on käsillä neljäs tulkinta, jonka on ohjannut Mikko Viherjuuri.
Joten mikäpä tässä. Saamme pian seurata maailman parasta draamaa maakunnan kauneimmassa teatterissa onnitellen satavuotiasta, paljon nähnyttä taloa. Toivotan antoisaa teatteri-iltaa.