Ruoveden Runeberg-seminaari 5.-6.7. 2004 / Panu Rajala

Alustava kysymys voisi olla: miksi Runebergista ei tullut suurta dramaatikkoa? Draama oli hänen toiminta-aikanaan kirjallisuuden kuningaslaji, eeppinen runoelma väistymässä, realistinen romaani voimallisesti tulossa. Runeberg ihaili Shakespearea ja luki kotonaan Ludvig Holbergin komedioita. Goethe ja Schiller olivat hänen suosikkejaan ja esikuviaan. Teatteri oli sekä antiikin että uuden ajan taidemuoto. Suomessa oli 1800-luvulla vilkasta ja monikansallista kiertuetoimintaa, Ruotsalainen Teatteri toimi omassa talossaan vuodesta 1827 ja suomalaistakin teatteria puuhattiin pystyyn. Miksi teatteri ei sen kummemmin vetänyt Runebergia puoleensa?

Kuningas Fjalaria seuranneessa debatissa 1845 J.V. Snellman suoraan ilmoitti toivovansa Runebergilta suurta draamaa. Snellman oli tyytymätönKuningas Fjalarin sisältöön ja myös vanhahtavaan muotoon. Runoelman moraaliset ratkaisut olivat mielivaltaisia ja omahyväisiä eivätkä hyödyttäneet yhteistä hyvää. Ossianin laulujen kaltainen muinaisromantiikka alkoi olla mennyttä aikaa. Jos mieli puhutella omaa aikaa ja varsinkin omaa kansaa, oli valittava toinen tie. Näin Snellman ehdotti: ”Runeberg, joka ennen on idylleissään jäljitellyt antiikin eeposta, mutta siirtynyt tästä romanttiseen ja viimeksi sisällyttänyt siihen draamallisen momentin, varmaan tulee vielä koettaneeksi voimiansa näytelmän kirjoittamisessa.” Tämä oli Snellmanin mukaan myös toivomus; toiminnan pitäisi tällöin tapahtua perheen, yhteiskunnan ja valtion piirissä ja ottaa aiheensa niiden etujen välisistä ristiriidoista. Snellman oli kova antamaan tehtäviä ja laatimaan ohjelmia, myöhemmin hän tilasi realistisen romaanin ja Aleksis Kivi sitten sellaisen kirjoittikin.

Mutta Runeberg ei näyttänyt noudattavan Snellmanin toivomusta. Hän etsi kyllä kansallisemman aiheen ja siirtyi pohjolan muinaisuudesta äskeiseen historiaan, Vänrikki Stoolin tarinoihin. Mutta juuri tässä välissä hän käynnisti suuren antiikkiin pohjaavan näytelmäyrityksen Salamiin kuninkaat ja kirjoitti siitä kolme näytöstä 1844-45. Lauri Viljasen arvelun mukaan Snellmanin arvostelu Kuningas Fjalarista antoi Runebergille paljonkin ajattelemisen aihetta. Hän lähti eteenpäin kahta reittiä, kotimaisen eepoksen ja antiikin draaman kautta. Draama jäi jostakin syystä lepäämään miltei kahdeksi vuosikymmeneksi. Matti Klinge arvelee, että syyt olivat poliittisia. Näytelmän ideat lähtivät Nikolai I:n valtakauden kritiikistä, mutta Runeberg olisi huomannut, että kapinaliikettä ei pitänyt Suomessa Puolan malliin lietsoa. Näin näytelmä jäi lepäämään. Vänrikit astuivat sijaan. Salamiin kuninkaisiin on palattava, kunhan se tässä valmistuu.

Ei Runeberg kokonaan sivussa teatterista ollut. Varmaankin hän niin Turussa kuin Helsingissä näki joitakin teinien tai vierailevien seurueiden antamia näytäntöjä. Niistä ei ole paljon tietoja. Lauri Viljanen merkitsee kaksiosaisessa elämäkerrassaan tiedoksi 1840-luvun lopulta ainakin ruotsalaisen Stjernströmin teatteriseurueen vierailun Porvoossa, ja Runebergit olivat tällöin kiinnostuneita sekä esityksistä että näyttelijäjohtajasta. Näytelmiä Viljanen ei mainitse, mutta luultavasti ne olivat samaa kiertuerepertoaaria, jota nähtiin Helsingissä, Turussa, Porissa, Viipurissa jne. (Runebergin suhteesta Porvoon vakituiseen teatteritoimintaan on vähän tietoja.) Mutta Runeberg tuli itsekin antaneeksi aiheita, jopa näytelmäkappaleita teatterin varhaiskokeisiin. Hän kirjoitti farssin Friaren från landet (Maalaiskosija) 1934, kahta vuotta ennen Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjää, josta suomenkielisen näytelmän katsotaan alkaneen. Samaten runosta ”Pilven veikko” tehty kuvaelma kuului vielä 1872 Kaarlo Bergbomin Suomalaisen Teatterin avajaiskiertueeseen 1872. Edelleen sitä esitettiin Tampereella Puuvillatehtaan lankuista kyhätyllä näyttämöllä 10 vuotta myöhemmin; siitä kasvoi vähitellen maineikas Tampereen Työväen Teatteri.

Runebergin suhde näytelmään oli aluksi samantapainen kuin myöhemmällä virkaveljellä ja historiallisten aiheiden viljelijällä Mika Waltarilla. Näytelmä merkitsi kummallekin rentoutumisen ja huvittelun aihetta raskaampien eeppisten töiden lomassa. He ovat samaa juurta siinäkin, etteivät kaihtaneet näytelmissään keveitä aiheita ja komediallista käsittelyä. Maalaiskosijan Runeberg kirjoitti ensin omaan lehteensä Morgonbladiin jatkokertomukseksi, Viljasen mukaan kirjapainon poika jo odotti ovensuussa tekstiä Runebergin luodessa tulisella vauhdilla repliikkejä. Näytelmä on syntynyt toisaalta Molièren ja Holbergin hengessä, mutta enemmän siinä on tyypillisiä 1800-luvun seuranäytelmän piirteitä, joista Elina Pietilä on tehnyt tarkoin selkoa syksyllä 2003 tarkastetussa väitöskirjassaan Sivistävä huvi.

Vanha patruuna on vetäytynyt maalle ja ottanut mukaansa kauniin veljentyttären, jonka on päättänyt naittaa tilanvuokraajalle. Nämä vastentahtoiset naittamiset olivat näytelmien yleisimpiä aiheita. Yleensä jokin neuvokas juoni tekee aikeen tyhjäksi, niin tässäkin Runebergin sormiharjoituksessa. Nuoren Emilin rakastettu, ylioppilas August ja palvelustyttö Katri laativat suunnitelman, joka tekee sedän naittamisaikeen tyhjäksi. Tilanvuokraaja-kosija tehdään naurettavaksi uskottelemalla hänelle, että patruuna vaatii hienoa asua ja käytöstä, ja patruuna taas höynäytetään jäljittelemään ranskalaista keikarimuotia. Kahden herran kohtaamisesta tulee molemminpuolinen katastrofi, toinen sorauttelee ulkoa opittuja ranskankielisiä fraaseja, toinen ylvästelee ihmeellisessä kaanin kauhtanassa; he eroavat nopeasti, ja Emili saa Augustinsa. Varsinkin Molièren Porvari aatelismiehenä väikkyy tämän irvailun taustalla, mutta muutakin lainaa siinä voi olla; yleensä aihelmia lainattiin ja muunneltiin suruttomasti eri teatteriseurueiden tarpeisiin. Huomattakoon, että Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjä pilkkasi aivan samoin liikaa hienostelua ja vierasperäisyyden ihailua pari vuotta myöhemmin. Ilmeisesti juuri tällainen ilmiö oli pinnalla 1830-luvulla. Runeberg oli käynyt Saarijärvellä ja Ruovedellä ja tutustunut aitoon kansaan; hän saattoi nähdä monia muita terävämmin Helsingin ja Porvoon seurapiirien naurettavia piirteitä omana aikanaan. Sitä paitsi hänellä oli kokemusta kosijan kommelluksista oltuaan välillä kotiopettajana kahden ja kolmenkin naisen loukussa aina kaksoiskihlaukseen saakka.

Maalaiskosija viipyi 11 vuotta kirjallisena tuotteena lehden vuosikerrassa ennen kuin ruotsalaisen Delandin seurue esitti sen vuodenvaihteessa 1845-6 Helsingissä ja seuraavana kesänä Tukholmassa. Se ei saanut menestystä, eikä sitä ole liiemmälti sen jälkeen esitetty – vaikka kiertueiden ohjelmistoista ei ole niin tarkkoja tietoja etteikö se hyvinkin olisi solahtanut silloin tällöin mukaan. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että kansallisrunoilija J.L. Runeberg oli samalla suomalaisen farssin isä, lajin varsinainen perustaja.

Lauri Viljanen on tehnyt selkoa joistakin muista Runebergin näytelmäkokeista. Muutamat jäivät kesken, joku luonnoksen asteelle, ja joissakin on aivan mahdottomia keksintöjä. Selvää on ainakin se, että Runebergillä oli mahdollisimman etäinen suhde käytännön teatteriin toisin kuin ihailemillaan Shakespearella, Holbergilla tai Schillerillä. Tätä etäisyyttä edesauttoi tietysti muutto Porvooseen. Viljanen on edelleen asetellut varovasti kysymystä siitä, oliko tämä syrjäinen paikka lopultakaan onnellinen Runebergin luovalle kehitykselle. Eikö hän lähemmässä yhteydessä Helsingin tarjoamiin virikkeisiin olisi päässyt vieläkin loistavampiin tuloksiin? Ainakin näytelmän osalta voitaneen epäröimättä vastata kysymykseen myönteisesti.

Komediakatkelma Piiritys oli tyypillinen sivutyö, jolla on kumminkin yhteyksiä Vänrikkien runoon Viapori. Karoliini Stålman puettaa siinä tyttärensä asepukuihin pettääkseen linnoitusta piirittäviä vihollisia, etteivät he huomaisi kuinka vähän puolustajia linnoituksessa enää on. Erikoista on se, että Runeberg puki vakavahkon aiheen komedialliseen muotoon. Ilmeisesti hän huomasi itsekin yrityksen väkinäisyyden, sillä se jäi kesken. Elämäkerran kirjoittajat Werner Söderhjelm ja Viljanen ovat kuitenkin voineet panna merkille juurevaa barokkimaista huumoria – ei niinkään tavallista Runebergin tuotannossa – sekä enteellisen inhimillisesti kuvatun venäläisen eversti Raskyn, tunteilevan lasinkallistajan, ilmeisen Kulnevin edeltäjän. Keskeinen valepuku tai väärä asepuku puolestaan edeltää motiivina Salamiin kuninkaitten ratkaisevaa loppukeksintöä.

Rentoutuakseen Vänrikkien ensimmäisen osan ponnistuksesta Runeberg tuli sepitelleeksi vuosina 1849 ja -50 merkillistä komediayritelmääSelkkauksia (Trassel). Juuri tällöin Stjernströmin teatteriseurue vieraili Porvoossa, ja tämä harvinainen tapaus lienee innoittanut Runebergia taas kokeilemaan näytelmää. Tulos jäi kovin laihaksi, alun kolmatta näytöstä täynnä melko älyttömiä ja epäuskottavia käänteitä. Suomalaisen farssin isä yritti jatkaa tätä vaikeaa lajia. Tuhlaileva nuori herrasmies Brand on veloissa korviaan myöten ja panee palvelijansa Fritzin karkottamaan karhut oveltaan mitä erilaisimmin keinoin. Nuori Brand rakastuu tietysti rikkaan Patruunan tyttäreen hyötyäkseen tämän rahoista. Patruunasta on aivan luonnollista, että Brand haluaa korjata raha-asioitaan hänen ja tämän naimakaupan avulla. Tässä näkyy Runebergin kyvyttömyys tai haluttomuus rakentaa vastavoimia, hänellä on siihen ilmeisesti liian ihanteellinen ihmiskäsitys. Patruuna ihastuu, kun kuulee että nuori pyrkyri on hänen nuoruudenystävänsä poika. Farssi menee lopullisesti poskelleen siinä vaiheessa, kun Fritz jouduttaakseen rahan saantia keksii tyhmän lääkärin avulla pukea Patruunan pakkopaitaan mielisairaudesta epäiltynä ja kiristää häneltä näin lupauksen Brandin velkojen maksamisesta. Ei ihme, ettei Runeberg viitsinyt saattaa päätökseen moista ilveilyä.

Tietysti hän kulki lainahöyhenissä, hänhän oli kääntänytkin ajan muodin mukaisia saksalais-ruotsalaisia pikkupiloja, mm. Heibergin Katsokaa kuvastimeen (Speglen er), missä aiheena on vaimon vieroitus tupakasta ja miehen vieroitus mustasukkaisuudesta – liekö kummallakaan vastineita Runebergien kotielämässä.

Jonkinlaista keksintäkyvyn rajoitusta osoittaa, että Runeberg käytti vielä kolmannen kerran samaa ikikulua asetelmaa rikas patruuna – kaunis tytär – köyhä kosija ainoassa jokseenkin onnistuneesti loppuun saakka saatetussa komediassaan En voi (Kan ej) niinkin myöhään kuin 1862 – vuotta ennen halvautumistaan. Taas oli osittain kyse irtautumisesta raskaasta työstä – Vänrikkien toisen osan viimeistelystä. Mutta ilmeisesti myös tuossa asetelmassa oli jotakin, minkä Runeberg tahtoi saattaa päätökseen ja tehdä siitä oman versionsa. En voi poikkeaakin kaikkein kuluneimmasta stereotyypistä kosijakomedioiden saralla. Siinä on sama piirre kuin Trasseleissa, nimittäin että patruuna, nyt rikas tilanomistaja von Dann tuntee kohta sympatiaa köyhää kosijaa, nuorta taiteilijaa Aksel Frankia kohtaan. Tämähän rikkoo suorastaan farssin sääntöjä, pitäisi olla jyrkkä vastakohtaisuus, joka jonkun onnellisen sattuman kautta ratkeaa. Pitäisi myös olla jyrkkä luokkaero, joka paljastuu lopulta näennäiseksi kuten myöhemmissä Suomi-filmeissä, joissa tukkipoika paljastui lopussa insinööriksi. Runebergilla oli syynsä tähän sympatisoivaan kuvaukseen, kun hänen omat poikansa koettelivat taiteen epävarmalla alalla, Valter kuvanveistäjänä ja myös esikoispoika Ludvig havitteli taiteilijaksi, mutta vanhemmat eivät vielä uskoneet hänen mahdollisuuksiinsa. Lisäksi on viitattu ruotsalaiseen taiteilijaan Marcus Larssoniin, joka oleskeli Runebergin kodissa talvella 1860-61. Näin komedian vastakohdista tulee taas loivia. Suuri käänne ei liity yhteiskunnallisen aseman paljastukseen, vaan siihen, että taiteilija Frank paljastuu tilanomistajan nuoruudenrakastetun pojaksi, ilmaisijana teatraalinen timanttisormus: Runeberg ei siis pyrkinytkään eroon aikansa sovinnaisista teatterikeksinnöistä. Syntyperään liittyvä paljastus, ei mikään tuore idea sekään, oli mukana jo tämän komedian farssimaisissa alkukokeissa. Alun väärinkäsitys antaa kuvan Runebergin komiikan tajusta: tilanomistajan tyttärestä Juliasta on tilattu muotokuva, mutta ennen taiteilijaa paikalle saapastelee seinämaalari, ja pitkään selvitykseen joutuva sotku on valmis.

Tämä näytelmä En voi (Kan ej) on kuitenkin kaikkein luistavin lukea Runebergin draamallisista tuotteista. Siinä on jopa säkenöivää sanankäyttöä, lyhyitä nasevia repliikkejä ja ennen muuta naispäähenkilö, tilanhoitajan veljentytär Julia on kuvattu hauskan itsenäisenä, sanavalmiina ja kriittisenä nuorena naisena. Tässä voi olla myöhäistä kuvajaista Runebergin älykkäistä rakastetuista. Joka tapauksessa kosinnan kohteet ovat ajan seuranäytelmissä yleensä jääneet varjokuvan asemaan, Runeberg lahjoittaa Julialle paitsi älyn myös luonteen. Täytyi odotella Minna Canthin Papin perheen Maijuun saakka ennen kuin yhtä raikas nuori nainen sukelsi esiin suomalaisessa dramatiikassa.

En voi (Kan ej) esitettiin pääkaupungin Uudessa Teatterissa heti tuoreeltaan joulukuussa 1862. Odotushorisontti oli melko korkeallaVänrikkien toisen osan ilmestyttyä, eikä komedia tietenkään voinut täyttää sen suuntaisia odotuksia. Fredrik Berndtson esitti osuvan vertauksen Finlands Allmänna Tidningissä: Runeberg oli ”kuin suuri taiteilijatar, joka oli astunut tavallisten arki-ihmisten piiriin ja yritti suopeasti jäljitellä heidän eleitään sovinnaisuuden vaatimalla tavalla”. Runebergin draamakokeissa näkyy kautta linjan yritys mukautua yleiseen muottiin. Topelius oli suopeampi, hän huomasi Helsingfors Tidningarissa, että Runebergilla oli hyviä luonteita, joille hän sitten yritti keksiä toimintaa. Kysymyksessä oli sittenkin ”draamaksi naamioitu eepillinen kertomus” – aivan oikein, Runeberg ei koskaan päässyt plastillisesta muodon ihanteesta, eeppisestä rakentelusta ja loivista vastavoimista eroon; kaikki ominaisuuksia, jotka heikensivät varsinaisen draaman verenkäyntiä. Lisäksi hänen huumorintajunsa on jotensakin setämäistä, leppeää, hyväntahtoista ja pitkäpiimäistä. Kaikesta huolimatta Runeberg on kansainvälisesti esitetyimpiä suomalaisia dramaatikkoja. En voiesitettiin paitsi Helsingissä myös Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Kansainväliset areenat olivat avoinna, koska kirjailijoita ei ollut kovin paljon. Nadeshdasta tehtiin Pariisissa peräti ooppera. Runeberg tähtäsi eurooppalaiseksi kirjailijaksi, Ruotsin markkinat eivät häntä enää suuremmin kiinnostaneet. Siellä ja Suomessa hän oli saanut jo kaiken mahdollisen. Tätä taustaa vasten selittyy hänen viimeinen ponnistuksensa näytelmäkirjailijana.

1860-luvun alussa Runebergilla oli intoa historiallisiin aiheisiin. Hän tutki Napoleonin elämää ja teki luonnoksen nuijasotaa käsittelevään näytelmään. Tällöin parikymmentä vuotta aikaisemmin kesken jäänytSalamiin kuninkaat nousi taas esiin.

Runebergille ja Waltarille on yhteistä sekin, että yksi kunnianhimoinen historiallinen draama kohottautuu keveiden teosten yläpuolelle. Waltari uskoi saavuttavansa eurooppalaiset näyttämöt näytelmällään Paracelsus Baselissa, mutta sota tuli väliin. Panssarit ajoivat luonnonparantajasta kertovan näytelmän yli. Runebergillä oli niin ikään huono onni. Salamiin kuninkaat oli korrehtuurivaiheessa runoilijan halvaantuessa linnustusretkellä. Ylevä antiikkinen draama myöhästyi; sen ideat olivat 40-luvulta, maailma oli muuttunut ja vastaanoton horisontti jo toinen.

Nikolai I:n hallituskausi oli vaihtunut kruununperillisen Aleksanteri II:n Suomelle suopeaan kauteen, ja Ruotsissakin oli tapahtunut vallanvaihdos. Poliittinen teema ei voinut enää olla niin akuutti kuin 40-luvulla. Yksi näytelmän viivästymisen syy saattaa olla Runebergin vaikeus vastata Snellmanin kritiikkiin. Kuningas Fjalarin debatissa oli kysymys perheen ja valtion suhteista, oliko oikein uhrata perheen jäseniä yhteisen hyvän vuoksi? Snellman vastusti Runebergin viileitä, ylhäisiä, antiikista mallin ottavia moraalisia ratkaisuja. Muutkin syyttivät Runebergia marmorisen kylmäksi ja antikisoivaksi. Vänrikeissä on sekä kylmästi nähtyjä valintoja että lämpimiä ihmiskuvia. Salamiin kuninkaat tavoitteli ehkä ajatuksellista synteesiä ja samalla täydellisen draaman muotoa antiikin malliin.

Toiminta alkaa aika hauskalla riidalla simpukasta, mikä ilmaisee vanhan kalastajan Eubuloksen ja uuden kuninkaan Leiokritoksen sovittamattoman ristiriidan. Ollaan salamiin saarella 10 vuotta Troian sodan jälkeen, vanha kuningas Aias on hävinnyt ja Leiokritos kaapannut vallan. Kysymys vallasta, sen olemuksesta, sen väliaikaisuudesta näyttää askarruttaneen Runebergia. Muistettava että hän kirjoitti tutkielman Macbethistä ja kysyi, onko se kristillinen draama ja tuli myönteiseen johtopäätökseen. Mikä parantaisi ihmisen, joka valloittaa koko maailman, mutta saa vahingon sielulleen? Leiokritos on vallannut kuninkuuden huomattavasti lempeämmin ja verettömämmin kuin Macbeth, ja hänen vallankäytöstään annetaan vähäpätöisiä vääryyden esimerkkejä kuten tuo kiista simpukasta. Sitä paitsi Runeberg käyttää arkkikonnaa Rhaistesta, kuninkaan uskottua, varsinaisena välikätenä. Kuningas nähdään etäältä, mutta jossain monologissa hän paljastaa epävarmuutensa ja pelkonsa ja yksinäisyytensä kuninkaana:

Tää elämä niin autio, niin iloton,
niin ylistetty ja niin tyhjä ylistää,
tää onko olla kuninkaana? Arvoas
miks ennen tuntenut en, patsas korkea
tuhalla vainaan onneni, oi kuninkuus?
Mut onni, mitä on onni? Totta onko se
sn vertaa, että poltettaissa tuhka jäis?
Haa, olemattomint’ on onni, unelman
unelma vain, ei muuta, unelma, ett’ on
tavannut sen, mit’ ihanaista uneksui;
välähdys päivää aamun välkkypilvehen,
joll’ leikkii tuulet. Pois lennähti – no niin!
Kuningas olen.
(suom. Otto Manninen)

Näin pehmeitä mietelmöivä kuningas ei sitten kauan pidäkään valtaansa, kun entisen kuninkaan leski Tekmessa ja pian perästä poika Eurysakes palaavat saarelle. Kaiken lisäksi kuninkaan oma poika, oikeamielisyyden perikuva Leontes kääntyy isäänsä vastaan ja auttaa merkillisellä tempulla Eurysakeen valtaan. Runeberg kuuluu kävelyllä jonkun kanssa (luutnantti Frans Mörtengrenin 1861) iloinneen kovasti, kun hän viimein keksi tämän kömpelön ja epäuskottavan ratkaisun, nimittäin että Leontes ja Eurysakes vaihtavat asepukuja ja näin Leontes uhrautuu ja antaa surmata itsensä, jotta tuleva oikea vallanperijä säästyisi. Ylevää totta tosiaan. Luultavasti Snellman ei tästä ilahtunut yhtään enempää kuin kuningas Fjalarin uhrauksista, vaikka ratkaisun tässä voikin katsoa edesauttaneen yhteisön, saaren. valtion onnea ja menestystä. Tosin isä ei uhraa lastaan, vaan poika uhrautuu itse. Kuinka Eurysakes tulee valtaansa käyttämään, siitä emme saa tietoja tai enteitä. Vanhalle kuninkaalle tuodaan ennustus Delfoista, että hänen valtansa on horjumaton niin kauan kuin hän ei kalvalla surmaa omaa poikaansa. Siis kuningas Oidipusta vähän toisin päin. Ja tässäkin ennustus toteutuu tuon haarniskan vaihdon kautta. Tyylipuhdasta antiikin tragediaa, kristillistä ehkä siinä, että poika uhrautuu, mutta ei isänsä tahdosta tai puolesta, vaan tätä vastaan. Molemmat saavat lopussa surmansa. Synkkä teos kaikessa optimismissaan. Runeberg poikkeaa Shakespearen kuningasdraamoista siinä, että vääjäämätön kohtalo toteutuu paremman tulevaisuuden vuoksi ja toivossa; tällaisesta ei ole takuita edes Macbethissa, jota Runeberg oli opikseen tutkinut.

Olisi ollut hauskaa tai surullista oleilla Runebergin kodissa kärpäsenä katossa sinä kevään 1865 päivänä, jolloin tieto tuli siitä, että ensimmäisen valtion kirjallisuuspalkinnon oli voittanut Aleksis Kiven komedia Nummisuutarit eikä tämä J.L. Runebergin pitkään hiottu, ylhäinen testamentti Salamiin kuninkaat. Oli siinä Fredrikalla nielemistä, Runeberg oli jo vuoteen omana ja tieto täytyi varmaankin tarjota hänelle hyvin pehmustetusti. Kas kun ei runoilija ponnahtanut vuoteeltaan halvaantuneille jaloilleen! Fredrika näyttääkin muistiinpanoissaan käsittäneen, että palkinto annettiin nuorelle Kivelle, koska hän oli köyhä ja suomenkielinen. Mutta sittenkin! Det var ju oförskämt av Cygnaeus och alla dom andra! Siihen loppui Runebergin runoilu, paitsi sairauteen niin julkiseen nöyryytykseen. Aika oli ehtimässä taas uuteen kehitysvaiheeseen kirjallisuudessa. Palkinto katsoi rohkeasti tulevaisuuteen.

Salamiin kuninkaat on pitkä näytelmä, lähes 200 painosivua, joten sen täysimittainen esittäminen on vienyt viisi-kuusi tuntia, veikkaisin. Silti se sinnikkäästi esitettiin Helsingissä Runebergin päivänä 1873 ja Tukholmassa vuotta myöhemmin. Kymmenen vuotta ehti valmistumisesta kulua esitykseen, eikä se sittenkään oikein onnistunut, liian vaikeaa ja raskasta tekstiä näyttelijöille. Näytelmä esitettiin suomeksi Kaarlo Bergbomin Arkadia-teatterissa puolestaan Runebergin päivänä 1884, runoilijan kuoleman jälkeen. Runosanonnan tulkitseminen ylevästi ja samalla luontevasti tuotti ylittämättömiä vaikeuksia myös suomalaisille näyttelijöille. Tällöin sitä esitettiin Karl Kiljanderin heikkona suomennoksena, vasta myöhemmin Eino Leino ensin ja Otto Manninen viimeistellen laativat paremman käännöksen. Salamiin kuninkaista tuli juhlapäivien pakkopulla, viimeksi sitä lienee esitetty Runebergin 100-vuotismuiston päivänä 5.2. 1904. Lauri Viljanen esitti 1948 kauniin toiveen, että se vieläkin joskus ”puhuisi näyttämöpartaan yli ylhäistä, ajatonta kieltään”. Tämä meneillään olevan juhlavuosikaan ei ole tainnut tähän toiveeseen vastata, ainakaan vielä.

Runeberg unohtui näyttämöillä pitkäksi aikaa, mutta ei hänen vaikutuksensa muuten mihinkään kadonnut, päinvastoin. Silmään vielä lyhyesti joitakin hänen teostensa ja elämänvaiheittensa uusia tulemisia teatteriin ja elokuvaan myöhempinä vuosikymmeninä.

Moderni taidemuoto elokuva tarttui hanakimmin Runebergin teoksiin ja hänen henkilöönsä. Ensimmäinen mykkäelokuva Vänrikki Stoolin tarinoista tehtiin Ruotsissa 1926, tuottajana ja ohjaajana John W. Brunius. Sitä kuvattiin osaksi Suomessa ja siinä oli mukana monia suomalaisia näyttelijöitä Axel Slanguksesta ja Kaarlo Kydöstä alkaen. Runebergia itseään esitti alkujaksossa hänen pojanpojanpoikansa Carl-Michael Runeberg. Alussa Runeberg kohtaa vänrikki Stoolin ja kuulee tältä kertomuksia sodasta, sitten käydään läpi runo kerrallaan nopein viitteenomaisin kohtauksin ja runositaatein väliteksteinä, kaikkiaan 15 runoa, ja elokuva päättyy Maamme-lauluun. Puuhakas elokuvamies Kurt Jäger keksi 1938 ostaa elokuvan oikeudet, leikata sen lyhemmäksi ja sijoittaa siihen ääntä: Teuvo Puron lausuntaa ja Suomen Valkoisen Kaartin Soittokunnan soitantaa. Ääniversio sai Suomessa ensi-iltansa Runebergin päivänä 1939, isänmaallisilla aiheilla alkoi olla kovasti kysyntää. Sittemmin tämä elokuva on tuhoutunut.

1930-luvun loppu oli suurten klassikkofilmatisointien aikaa. KivenSeitsemästä veljeksestä valmistettiin elokuva 1939 Wilho Ilmarin ohjaamana ja Mika Waltarin käsikirjoittamana, samana kesänä Nyrki Tapiovaara filmasi Sillanpään Miehen tien, 1938 filmattiin uudelleenNummisuutarit ja Laulu tulipunaisesta kukasta, edelleen Tulitikkuja lainaamassa, Niskavuoren naiset, Nuorena nukkunut 1937 jne. Aikakausi tuotti myös ymmärrettävän joukon isänmaallisia ja suoraan poliittisia elokuvia: Varastettu kuolema, Helmikuun manifesti, Aktivistit, Jääkärin morsian, Isoviha. Myös suositut sotilasfarssit pitivät omalla tavallaan armeijaa ja maanpuolustusta esillä.

Olisi ollut ihmeellistä, ellei voimansa tuntoon noussut suomalainen elokuva olisi ottanut Runebergia ohjelmistoon. Mutta kun T.J. Särkkä 1937 julkisti Suomen Filmiteollisuuden aikomuksen elokuvasta, joka kuvaisi kansallisrunoilijan ja hänen rakastettunsa Emilie Björksténin suhdetta, sivistyneistö kavahti takajaloilleen. Lähtökohtana olivat Berta Edelfeltin julkaisemat otteet Emilie Björksténin päiväkirjasta teoksessa Ur en gammal dagbok (1922). Suhde oli siis yleisesti tiedossa, mutta elokuva vähän plebeijisenä taidemuotona, sensaatioihin taipuvaisena herätti epäluulot. Särkän luokse karautti arvovaltainen lähetystö kärjessä professorit Yrjö Hirn ja J.V. Lehtonen, mukana professorit Otto Manninen ja O.Hj. Granfelt sekä tohtorit Aarne Anttila ja Eirik Hornborg. Herrat pyysivät ja vannottivat kirjelmässään kaikkien hyvien voimien puolesta, että tätä elokuvaa ei tehtäisi eikä häpäistäisi kansallisrunoilijan mainetta. Mutta Särkkä vakuutti, että tulossa oli meidän oloissamme aivan uutta tyyppiä oleva kulttuurihistoriallinen elokuva, jolla oli kunniakkaita esikuvia mannermaalla ja Englannissa.

Osaltaan epäluulo ja vastarinta saivat elokuvan tekijät, käsikirjoittajan Elsa Soinin sekä Särkän itsensä ohjaajana ja toisena kirjoittajana ja koko tuotantokoneiston paneutumaan tehtävään epätavallisen huolellisesti. Elokuva Runon kuningas ja muuttolintu valmistui tavallista pitemmän kuvausperiodin jälkeen välirauhan syksyksi 1940, välissä hujahti talvisotakin. Pitkäjänteinen työ tuotti tarkkaa historian kuvitusta, kunnioitus aihetta kohtaan pönäkkää ja patsastelevaa ihmiskuvausta. Eino Kaipainen esitti Runebergia kuin kävelevä kuvapatsas, juhlavin repliikein ja runositaatein, ja Ansa Ikonen oli tavattoman helkkyvä ja tyttömäinen Emilie, kunnes pikkukaupungin moralismi tukahduttaa hänen elämänilonsa. Porvoolaiset kuvataan juoruilevina, pikkutärkeinä hölmöläisinä. Pahiten aliarvostetaan Fredrika Runebergia, josta Tampereen Teatterin hyvä näyttelijä Anni Hämäläinen joutuu tekemään naiivin, kuuron pitsinnyplääjän ja kynttilänvalajan. Itse romanssi kuvataan melko säyseästi, jotta kansallisrunoilija pysyisi jalustallaan, ja siihen suuntaan Eino Kaipainen totisesti samettikäänteisessä takissaan ja silinterissään kaikin voimin ponnistelee.

Loppukohtaus, missä esitetään Maamme Kumtähden kentällä ja kamera nousee sitten kansallismaiseman ylle korkeusnäkymään, tuo mieleen Jari Halosen 60 vuotta myöhemmän Aleksis Kivi -elokuvan samantapaisen korkealentoisen lopetuksen, vaikka elokuvilla muuten ei ole mitään yhteistä. Kaipaisen ihannoiva Runeberg-tulkinta sai jatkoksi Esko Hukkasen irvailevan parodian halvautuneesta kansallisrunoilijasta, jonka tappio Kivelle on yksi elokuvan aitosuomalainen pilkallisesti kuvattu kohokohta.

Runebergia oli yritetty kuvata kriittisesti jo 1958 Särkän tuottamassa elokuvassa Sven Tuuva, johon käsikirjoitus tilattiin Väinö Linnalta ja ohjauksesta vastasi Edvin Laine. Juha Nevalainen laati varsinaisen kuvasuunnitelman. Asetelma jo viittaa eräänlaiseen Tuntemattoman sotilaan toisintoon, samat tekijät asialla. Runeberg oli Linnan ideologinen vastavoima ja samalla innoittaja jo romaanin syntyvaiheessa; nyt käytiin realismin keinoin Runebergin ihannoivaa kuvaustapaa vastaan, tahdottiin nähdä Sven Dufva (Duva!) suomalaisen rivimiehen edustajana ilman sovittavaa sankaruuden sädekehää. Ronskia kansanomaista sotilashuumoria lisättiin, pantiin vähän Runebergia ranttaliksi. Runoa laajennettiin, lisättiin monia kohtauksia, joita ei ole alkuperäisteoksessa. Tehtiin suomalaista sotilasfarssia Sven Dufvan tiliin. Mutta tämäkin elokuva toteutettiin suurella vaivannäöllä, varsinkin Koljonvirran taisteluun satsattiin avustajia 350 miestä ja 70 naista, Helsingin Poliisiratsastajilta saatiin hyviä ratsastajia ja kuvaukset tehtiin liki alkuperäistä tapahtumapaikkaa Iisalmen ympäristössä. Leif Wager oli komea Sandels valkoisen ratsunsa selässä, ja Veikko Sinisalo teki hartiavoimin hyväuskoista hölmöä Sven Tuuvasta, ylinäytteli ja ilmehti ekspressiivisesti, todella harjastukkaisesti, mutta heittäytyi sitten Koljonvirran tappelukohtaukseen semmoisella vimmalla, että oli loukkaantua oikeasti siinä melskeessä. Elokuva sai melko viileän vastaanoton kriitikoilta, mutta yleisömenestys oli sentään kohtalainen. Edvin Laine piti sitä yhtenä parhaista elokuvistaan: ”Siitä on tullut minulle kaikkien hyväuskoisten, rehellisten, mutta luottavaisuudessaan jotenkin yksinkertaisten, puolustuskyvyttömien ihmisten vertauskuva.”

Ehkä elokuvaa on vähän aliarvostettukin, se oli kieltämättä suomalainen junttiversio Runebergin ylevästä runosta, ja vaikea on aina nähdä, mitä Väinö Linna siihen todella kirjoitti ja mitä lisättiin ryhmän toimesta. Varsinkin Sandelsin kuuluisien loppusanojen vesittäminen lienee ollut Linnan ideologinen tendenssi: ”Viisas luoti. Valitsi tylsän pään sijasta rinnan.” Ei muuta. Kaikki ylevä, sankarillinen ja uhrimielinen on poistettu. Loppukuvakin on puhdasta ironiaa: miehet marssimassa kaatosateessa eteenpäin, tulee ristikuva Svenistä, joka onnellisena kehuu kolmea kirkasta kolikkoa, jotka hän sai luutnantilta pestirahana.

Ilmeisesti vastaironia sopii sittenkin huonosti Runebergin maailmaan, tai sitten se on tehtävä todella taitavasti. Aiheiden, varsinkin vänrikkien taustalla on väkevä poliittis-ideologinen lataus. Sen saivat tuta Bengt Ahlfors ja Svenska Teaternin työryhmä, joka 1970-luvulla toteuttiVänrikkien ensimmäisen musikaaliversion. Ennakkoluulot olivat kiivaita. Politisoituneelta teatterilta odotettiin pahinta parodiaa. Totta olikin, että Bengt Ahlfors päiväkirjansa mukaan (Stigzeliuska rummet, 1980) yritti uudistaa ja samalla vasemmistolaistaa Carl Öhmanin johtamaa perinteistä Svenska Teaternia melko voimallisesti 70-luvun kuumina vuosina. Ja oli ymmärrettävä syy pelätä, että patrioottien hellimä Fänrik Stål pantaisiin pilkaksi tai ainakin käsiteltäisiin uudella tavalla vasemmistolais-pasifistisesti. Varsinkin kun tekijät Ahlfors ja Frej Lindqvist ilmoittivat tekevänsä runoelmasta operetin! Tito Collianderin parahdus Hbl 22.8.1975) oli ilmaiseva: —

Kalabaliikki tasaantui ja tekijätkin ottivat varoitukset ilmeisesti onkeensa, varoivat liikaa ärsyttämästä reaktionääristä yleisöä, sillä Vänrikkienesityksestä tuli hauska ja vetävä, sekä yleisö- että arvostelumenestys. Sen kaltaista teoksesta ei ole sittemmin kaiketi tehtykään? Itse asiassa Vänrikit ovat saaneet maata rauhassa pitkän tovin. Tosin Markku EnvallinSandels-runon pohjalta Radioteatterille kirjoittama kuunnelma yritti tässä taannoin pohdiskella Runebergin varsinaista sanottavaa. Älyllisyydessään se oli kokonaan toista luokkaa kuin muut Vänrikeistä tehdyt draamalliset yritelmät. Siinä pohditaan radioesseen tyylillä Runebergin alkuperäisen runon merkityksiä ja tasoja miltei säe säkeeltä, itse asiassa se on kuunnelman keinoin toteutettu nautittava runoanalyysi, meillä harvoin toteutettu laji.

Nyt 200-vuotisjuhlien aikoihin Runeberg saa jälleen olla melko hyvin rauhassa draamallisilta häiritsijöiltä. Porvoossa ja muualla on varmaankin erilaisia virityksiä. On myönnettävä, että syyllistyin itsekin näytelmän kirjoittamiseen, ja ainoa puolustukseni on, että se tapahtui tilauksesta. Runebergin Saarijärven kesään keskittyvä kevyt kansanomainen komediaMaisteri naisten pauloissa saa ensi-iltansa elokuussa tietysti Saarijärvellä, mutta esitys vierailee myös Jyväskylässä Kuokkalan kartanon pihamaalla. Pentti Tynkkysen säveltämä ooppera aiheesta nähtiin muutama kesä sitten Saarijärvellä, sen komeuden rinnalla näytelmäni on pieni pastissi Runebergin omien draamallisten kokeiden tyyliin.

Mutta missä voisi olla se suuri Runeberg-näytelmä? Topeliuksen juhlavuonna Lars Huldénin elämäkertanäytelmä keräsi suuret katsomot Svenska Teaternissa ja meni tasokkaana suomenkielisenä esityksenä myös Pyynikin Kesäteatterissa 1999. Onko mitään vastaavaa nyt näköpiirissä? Fredrika Runeberg on itse asiassa kiinnostanut naisdramaatikkoja enemmän kuin Johan Ludvigin kipsikuva? Agneta Rahikaisen kuvaelämäkerta tarjoaa tähän havainnollisia viitteitä. Ehkä saamme piankin kiintoisan näytelmän, jossa pariskunnan ja koko perheen kulttuurihistoria viimein avautuu katsojille ja lukijoille ilman liian patsasmaista kunnioitusta, silti elävänä ja vivahteikkaana ja oikein oivallettuna ajankuvana – kuvana kansallisrunoilijan korkeasta idealistisesta, mutta myös matalammasta raadollisesta todellisuudesta. Runeberg kyllä kestää hellää rajumman ravistelunkin. Ennustan, että hänen mahdikas, miehisen omavaltainen hahmonsa pian nostattaa kostonhaluisen naisdramaatikon kansallisrunoilijan parnassolle kuohitsevia aseitaan uhkaavasti kilkutellen. Ken elää, se näkee.