Martti Kapasen valokuvanäyttely Hämeenkyrössä 28.8. – 21.9. 2008

Hämeenkyrön maisemia on kuvailtu kahden vuosisadan ajan sanoin, kuvin ja sävelin. Giuseppe Acerbi, Anders Skjöldebrand ja Yrjö Koskinen loivat perustan romanttiselle ihailulle, jota Kyröskosken kuohut ja honkain välistä siintävä selkä myöhemminkin herättivät. Pekka Nuorteva on löytänyt peräti pietarilaisen posliinivadin, johon venäläinen N. Stetselin on tallettanut Kyröskosken kuohuja vuonna 1838.
Frans Emil Sillanpään lause hyväilee loivasti aaltoilevan maiseman muotoja tallettaen samalla sen herkkiä yksityiskohtia ja viljelysten tuntumaan luontevasti asettuneita rakennuksia.
Myös valokuvauskoneen linssin läpi aukeni jo runsaat sata vuotta sitten Kierikkalan Sikomäeltä uhkea panoraama, kameran takana I. K. Inha. Hänen jälkiään seurasi toinen valokuvataiteen uranuurtaja Sakari Pälsi, jonka tuli yhdessä Sillanpään kanssa laatia Hämeenkyrön ensimmäinen kuvateos 1935. Hienoja kansatieteellisiä kompositioita Pälsi näppäilikin, mutta Sillanpään tekstit jäivät tulematta; kirjaa ei koskaan saatu tehdyksi.
Nyrki Tapiovaaran filmikamera talletti Miehen tien filmauksissa viimeisenä rauhan kesänä 1939 kylläisenä kylpevän maalaismaiseman täyteläisimmillään. Sitä näkyy jonkin verran vielä Roland af Hällströmin ohjaamassa elokuvassa Poika eli kesäänsä (1956), ja myöhempinä vuosikymmeninä monet seudun omat kuvaajat ovat tallentaneet kauniita idyllinomaisia kuvia ympäröivästä luomakunnasta.

Valokuvataitelija Martti Kapanen – alias Kapa – astelee Hämeenkyrön kansallismaisemiin uutena miehenä, tuorein silmin 2000-luvun alussa. Suuret edeltäjät eivät häntä säikäytä. Paljon on muuttunut, ihmisen teknis-taloudellinen kehitys murtanut monin tavoin entistä tasapainoista maisemakuvaa.
Millainen on kansallismaiseman tila ja todellisuus tänään, Sillanpään juhlasuvena 2008? Siihen vastaavat osaltaan tämän näyttelyn kuvat, jotka on otettu ja valmistettu kolmen vuoden kuluessa ja kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina.
Meidän kansallismaisemiamme on kuvattu, ihailtu ja talletettu, mutta niiden nopeita muutoksia ja todellista olemusta on dokumentoitu niukasti. Mullistava muutos on tapahtunut suomalaisessa maalaismaisemassa viimeisen kymmenen vuoden aikana, esimerkkinä vaikkapa heinäseipäiden ja heinäpaalien sijaan ilmestyneet valkomuoviset rehupaalit. Taitava kuvaaja näkee niiden pilkuttamissa pelloissa meidän aikamme ilmeen, josta idylli on kadonnut. Kaikki on tänään toisin.
Taiteilijana Kapa katsoo meidän maisemiamme subjektiivisesti, omasta näkökulmastaan. Hän etsii kulmia, jotka yllättävät ja saattavat hätkähdyttää. Hänen katseessaan etsimen läpi on lempeän sarkastinen pilkahdus. Hän sallii itselleen ja samalla meille muille kirpeän huvittelun kehuttujen maisemiemme kustannuksella.
Herkimpään kulttuurimaisemaan tupsahtaa yhtäkkiä räikeä esikaupunkilainen omakotitalo. Kaikenlaista pahoin tuhottua kulmakuntaa täältä löytyy. On myös muhevaa, rauhassa puskittuvaa ryteikköä.
Hämeenkyrö ei lopultakaan ole suuri poikkeus maalaistaajamien joukossa. Laidemmalla löytyy kuin ihmeen kaupalla ehjinä säilyneitä näkymiä, mutta keskusta on samaa kyltti- ja elementtiryteikköä kuin taajamat kaikkialla muualla. Sillekin sekamelskalle tämä näyttely iskee tuttavallisesti silmää.

Ympäristöön heijastuu aina yhteiskunnan muutos. Ennen kirkonkyliä hallitsivat kirkko ja pappila maineen. Sitten alkoi kunnallishallinto laitoksineen kehittyä ja vallata alaa, saatiin arvovaltaiset asemakaavat.
Tänään näkymiä hallitsevat yksinvaltaisesti kauppaliikkeet ja kauppakeskukset. Markkinatalous muokkaa maisemia kaikkein eniten. Mainoskyltit ja tornit, betoniseinät, liikenneväylät, teräs- ja lasielementit, bensiiniautomaatit, jalankulkutunnelit, baarin valot ja parkkikenttien silmänkantamattomat ruudukot ovat tämän päivän kansallismaisemaa. Niitäkin tämä näyttely surusilmin ikuistaa.
Onhan niin, että ihmisen silmä tottuu kaikkeen ihmeellisen nopeasti. Kun kuljemme tutussa maisemassa, emme enää näe sitä ja katselemme sitä aniharvoin. Voisiko tämä näyttely avata silmät muutamaksi hetkeksi todella näkemään meitä ympäröivän maiseman muutoksessaan ja murroksessaan?
Tämä on yhden taiteilijan todistus, ja Kapalla on esteetikon taito nähdä myös rumuuden kauneutta. Rujosta jättömaasta, hylätystä puhelinkopista, synkästä raiviosta, kaatuvasta ladosta kasvaa kuin salaa itsenäinen taideteos. Paljas varaston seinä kätkeekin yllättäen asetelman. Kuva ei valehtele, mutta näyttää enemmän ja suoremmin kuin silmämme koskaan.

Hämeenkyrö on tunnettu maisemistaan ja niillä on pitkät kunniakkaat perinteet. Niin myös niiden kuvaajat ovat olleet taiteilijoita alansa huipulta. Martti Kapasen valokuvataide liittyy saumattomasti suurten edeltäjien avaamalle uralle, uutena, toisenlaisena ja ravistelevana.

Panu Rajala