Pirkan Kylien ja Heiskan juhlapuhe 19.5.2007 / Panu Rajala

Suomalainen on asunut kylässä kauan, varhain rakentanut kylänsä, luopunut kuljeskelusta, eräretkistä, asettunut, viljellyt ja vakiintunut. Kylä on sivistyvän elämänmuodon perusta. Sitten tuli kaupunki, kauppapaikkana ja hallintokeskuksena. Turku on alkuaan tori. Kyrö on virtaava vesi.
Kylä on vaatinut kypsymistä sosiaaliseen mielenlaatuun. Se mies, joka lastun virrassa nähdessään tarttui kirveeseen, ei vielä ollut kylän asukas, mutta hänen jälkeläisistään tuli sellaisia. Kylät rakennettiin aluksi tiiviisti yhteen, linnakkeiksi ulkomaailmaa vastaan; vihollisia riitti: sudet, ryssät ja naapurikyläläiset.
Aleksis Kivi on kuvannut loistavasti kyläläisten elämää Suomessa noin puolitoista vuosisataa sitten. Ketkäs olivatkaan Jukolan poikain pahimmat viholliset lukkarin jälkeen: tietysti Toukolan pojat. Hurjia tappeluita käytiin verissä päin. Mistä kumpuaa Nummisuutarin Eskon itsetunto: ensinnä nahkasuutarin ammatista ja toiseksi omasta kyläkunnasta. Kun Esko kimmastuu, mielestään petoskaupan uhrina, Kreetan ja Jaakon häissä, hän haukkuu häävieraita toimekkaasti ja uhkaa:
”Kyllä minä opetan teidät, te… Mikä tämän kylän nimi taasen on?”
Ja vasta kun Karrin isäntä on vastannut: ”Tämä on Hätylän kylä!” – Esko voi jatkaa haukkumistaan oikein ja täsmällisesti kohdennettuna: ”Jaa-ah, kyllä minä teidät opetan, te Hätylän koiran-penikat!” Tappeluhan siitäkin tuli.
On aina ollut tunnistamisen kannalta tärkeätä, mistä ihminen on kotoisin, kylää ja taloa myöten. Eikö Kiven romaanikin ala jyhkeällä paikan määrityksellä: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää.” Siinä on kaikki tarvittava: talon nimi, maakunta, topografinen sijainti ja lähin kylä. Lukija pääsee heti ensilauseesta kartalle.

Kun nyt Hämeenkyrössä olemme, Heiskan talon pihamaalla koillisessa Satakunnassa liki Uskelan kylää – nyt kai pitäisi oltaman Pirkanmaalla liki keskustaajamaa – haluaisin nostaa tässä muistiimme toisen mestarillisen kylän kuvaajan, ei sentään kyläkirjailijan, nimittäin näillä main harvemmin luetun ja vähemmän tunnetun Frans Emil Sillanpään.
Ennen kuin rupeatte ajattelemaan muita asioita, myönnän että tässä on omat riskinsä. Sillanpään nimen mainitseminen herättää kokemukseni mukaan kahdenlaisia reaktioita, joko hartaita haukotuksia tai harmistuneita haukkumisia, tilanteesta riippuen, mutta jatkan rohkeasti luottaen siihen, että harva kuitenkaan poistuu paikalta kesken puheen.
Mitä annettavaa Sillanpäällä voisi olla nykylukijalle, modernin maailmankylän asujalle? Eikö Sillanpää ollut herkän pienoismaailman kuvaaja, mikroksmoksen runoilija, luonnonlyyrikko – mistä löytyvät hänellä sosiaaliset suhteet ja satakuntalais-hämäläisen kylän täysiverinen elämä?
Ei tarvitse kuin avata romaani nimeltä Hurskas kurjuus, niin olemme jo keskellä Harjakankaan kylää poikkeusaikana, suurina nälkävuosina, näkyvät kylän ihmis- ja varallissuussuhteet, Nikkilän ja Ollilan talojen suunnaton eriarvoisuus samassa kylässä (kun nyt puhutaan varallisuuserojen kasvusta, pientä sittenkin verraten nälkävuosien kurimukseen), näkyy sukusiteiden merkitys – ”Kokemäen kova väki” – ja näkyy lasten leikkitanner Sikomäki, näkyy viinan turmelus ja epäsäätyisen avioliiton vaikutus perintötalon alas luisuvaan elämään. Näkyvät sisäsiittoisen kylän perintötekijöiden vaikutus ihmisten kokonaisiin kohtaloihin. Myöhemmän kapinasodan alkujuuret on kuvattuna yhden kylän suhdanteissa 50 vuotta ennen päätapahtumia, sodan puhkeamista. Romaanin uusimmassa taskupainoksessa tähän tarvitaan 35 sivua. Sen lukee pikaisesti puolessa tunnissa, paneutuneesti tunnissa.
Mehän teimme maailman kantaesityksen tästä Nobel-kirjailijan pääteoksesta Myllykoluun viisi vuotta sitten, ja siinä oli sekin erikoisuus, että näytelmäpaikka sijaitsee samassa kylässä kuin alun tapahtumat kirjassa. Harjakangas vastaa aika tarkoin Kierikkalan kylää. Näin kylä kohtasi itsensä 140 vuoden takaa.
Näitä sisällissodan tapahtumiahan on viime aikoina paljon uudelleen käsitelty eri puolilla Suomea. Välimatkaa alkaa olla, katkeruudet jo paljolti kaikonneet, vaikka hautoja kaivellaan. Täälläkin oli hyvä pelinavaus taannoin, seminaari Veli vastaan veljeä. Ettei se jäisi vain avaukseksi. Nimittäin, jos nyt olisin Hämeenkyrön kulttuurista vastaava inspiraattori – vähän semmoinen kuin tuo Kauno Perkiömäki virassa ja voimainsa päivinä – terottaisin katseeni ensi vuoteen 2008, jolloin Sillanpään syntymästä tulee 120 vuotta ja kapinasta 90. Jälleen käsitellään historiamme dramaattisia vaiheita. Juuri Hämeenkyrössä olisi paljon avattavaa, paljon kerrottavaa, muutakin kuin Sillanpään kestävän kuvauksen taustoja. Terhi Nallinmaa-Luoto on hyvin ja tasapuolisesti kertonut aiheesta Hämeenkyrön historian kolmannessa osassa, melko yksityiskohtaisesti ja kiinnostavasti. Mitään erityisiä kommentteja en ole huomannut keskustelusta puhumattakaan. Jotkut aktivistit kyllä kertovat muistojaan paikallislehdessä. Lisää tietoa tihkuu vieläkin.
Suuri seminaari nyt tästä aiheesta saisi valtakunnallisen huomion, varsinkin kun Sillanpään heti tuoreeltaan kirjoittama romaani on osoittautunut uudemman historiankirjoituksen valossa sittenkin syvällisemmäksi kuin Väinö Linnan selkeä Pohjantähti-trilogia. Nuori Sillanpää itse ajan ja tapausten polttopisteessä eläneenä näki kuinka hajanaisista ja sekavista motiiveista kapinaan lähdettin – ei suinkaan aina niin selvistä ja jyhkeistä kuin tapahtui Koskelan perheessä. Perheet myös hajosivat. Uudelleen arviointi on käynnissä, viittaan vain viimeksi vaikkapa ay-mies Matti Viialaisen arvioihin siitä, että työväenliikkeen pitäisi viimein myöntää reilusti, että aseelliseen kapinaan lähtö oli sen suuri kohtalokas erehdys. Siinä valossa Sillanpää sen näyttää tuntien syvää myötätuntoa uhreja kohtaan. Hurskas kurjuus on tämän ajan ja tulevaisuuden kirja, läpivalaisu ihmisen vaikuttimista, jotka ovat satunnaisia, epärationaaleja ja helposti johdettavissa. Tämä puoli kannattaisi nyt täällä voimallisesti nostaa esiin, oltaisiin kuten sanotaan ajan hermolla.

Jos haluaa seurailla hämeenkyröläisen kylän ilmettä ja elämää myöhemmin, menneen vuosisadan alkupuolella, Sillanpää on edelleen erinomainen opas. Jatkan vielä vähän aiheesta kun ei kukaan näytä nousevan estämäänkään. Kierikkalan naapurikylä Vanaja elää omaa kulttuurihistoriaansa romaanissa Nuorena nukkunut. Siinä käydään myös Jumesniemessä ja kirkonkylässä, niin kirkossa kuin leipomossa, tehdään venematkaa vanhan keskustan laiturista Saavutuksen vaiheille. Ihmiset suviyössä esittelee tämän vesistön rannoille keskittyneet kylät ja talot kuin näyttämöllä. Vanha tervanpolttaja Manu hallitsee näkymät ja talojen tapahtumat muutamalla vilkaisulla vartiopaikaltaan. Ja Miehen tiessäkuljetaan kylien halki metsälle, käydään tehdaskylässä nimeltä Tampere ja ajetaan kuutamoyössä vanhaa mutkittelevaa Vaasantietä milloin linjavaunulla milloin pirssiautolla. Automobiili oli 20-luvun uusi tulokas, sen harras ihailija oli Sillanpääkin noina neitseellisinä alkuvuosina, vaikka ei itse koskaan rattiin tarttunut.
Kylähistorian tutkijan aartehistoa ovat monet Sillanpään novellit, kirjailijan minäkohtaiset tilannekuvat, tapaamiset, jalkamatkat ja kalareissut. Miten monia tyyppejä, sukuja, vaiheita ja viljelysmaita lukija kohtaakaan. ’Nuoren hulikaanin joulunpyhät’ esittelee Kyröskosken taajamaa, jossa Sillanpää muuten liikkuu harvoin. Miten paljosta paikallishistoriasta jääkään paitsi se joka ei varaa Sillanpään Koottuja teoksia lukuvarastoonsa, jossa kannattaa aina uudelleenkin vaikka vain kertauksen vuoksi pistähtää.
Nyt kun kylähistoriat ovat nousseet uuteen arvoon, korkean tason kuvaukset ovat ensiarvoista lähdeineistoa. Heinijärvellä ja lähikylissä kootaan parhaillaan tällaista kirjaa, ja uskon – tahtoisin ainakin uskoa – että Sillanpään paikalliskuvaukset kuluvat ahkerien toimittajien käsissä.
Nämähän ovat menneisyyttä, katoavaa kyläkuvausta, kultaisten vuosien tuotteita. Pentti Linkolan sanoin ennen toista maailmansotaa meillä oli vielä elintasoa. Sen jälkeen kaikki on kutistunut, ahtautunut, mekanisoitunut, eriytynyt ja rutinoitunut. Entistä väljyyttä ja välitöntä vuorovaikutusta ei maalaiskylässä enää ole. Maisemakin alkaa nopeasti muuttua ja murtua.

Onko maalaiskylä enää voimissaan, elävä ja toimiva yksikkö – vai onko se menneisyyden huvittava jäänne, väkisin tallennettava relikti. Vähän niin kuin tämä Heiskan pihapiiri: kunnioitettava vapaaehtoisen työn ja säilytyshalun muistomerkki, elävä juhlatalo, kokouspaikka, vapaa-ajan ja viihteen tyyssija – mutta jo aikaa sitten irtautunut alkuperäisestä tehtävästään ja merkityksestään.
Kylän käsite on räjähdysmäisesti laajentunut tässä monesti toistetussa globaalissa maailmassa. Filosofi, kirjallisuudentutkija Marshall McLuhan puhui jo opiskeluaikoinani 1960-luvulla maailmankylästä, johon kaikki pallon kansat kuuluvat. Ihmekone televisio oli äkkiä kutistanut pallon, puhelinverkko lyhentänyt etäisyydet. Entä nyt internetin ja satelliittien ja kännyköiden aikana. Tuskin McLuhankaan osasi odottaa näin nopeata kehitystä. Peking, tuleva olympiakisojen näyttämö, tai Benin Afrikan länsikainalossa ovat samaa maailmankylää missä elämme. äskeiset Euroviisut näyttivät eurooppalaisen perheen yhtenä iltana musiikillisissa lähikuvissa. Tänään voimme olla tiiviimmässä yhteydessä Australiassa tai Yhdysvalloissa asuviin sukulaisiin kuin kotikylämme naapureihin. Fyysinen kylä on kadottanut alkuperäisen merkityksesensä ihmisten yhteisönä ja turvapaikkana, tuttujen naapurien kohtauspaikkana.
Kun lukee suuren virolaisen eepikon A.H. Tammsaaren romaaneja, vaikkapa sarjaa Totuus ja oikeus, jota on uudestaan suomennettu, huomaa erään puutteen suomalaisen kylän rakenteessa kautta aikojen. Tammsaare on läheistä sukua Sillanpäälle, yhteistä aiheistoa ja tyylipiirteitä löytyy. Mutta Tammsaaren kylän keskus, vilkas kansankapakka, on puuttunut suomalaisesta kylästä. Virossa mentiin kylvöpäivän jälkeen koko kylän joukolla krouviin kallistelemaan ja haastelemaan, siellä kuultiin tarinat ja siellä syntyivät romanssit ja tappelut. Mitään tämmöistä ei ole ollut meidän agraarisessa elämänpiirissämme, ehkä onneksi, nyökkäilee tuolla Antti Jokinen. Täällä yhteydenpitoon ovat riittäneet kirkonmenot, kinkerit, seurat, perhejuhlat, nuorisoseurat, näytelmät, tutut rituaalit. Meidän kylämme on siis ollut perin kasvattava, vähän iloton mutta työteliäs ja luterilainen, ankarien tapojen säätelemä, silti salliva: persoonallisuudet, omaperäiset kyläoriginellit kuuluivat kuvaan vielä 1970- ja 80-luvuillakin, kun aloin lähemmin täkäläiseen kyläelämään tutustua. Nyt nekin ovat kadonneet tänä uusasiallisena ja materialistisena virtuaaliaikana. Tai ei aivan: Anttihan on virallistettu eli auktorisoitu ja korkeasti ansioitunut kylähullu, ja emeritus rovastimme Hannu Lehtipuukin lupasi sellaiseksi eläkkeelle päästyään ryhtyä, mutta oireet ovat vielä melko hallittuja ja vain lievästi esiin nousemassa. Kylähulluuden rippeet ovat siirtyneet läheiseen Vepan baariin, missä vielä voi tavata joitain vääräleukoja kuten nimihenkilön tai Sekunda-Sillanpään kalotteineen ja partoineen tai rovasti Virtasen filosofioineen taikka itsensä Pitkon miettimässä epätoivoisesti uusia veistelyjä. Ehkä Vepan baari onkin myöhään korvannut Tammsaaren kuvaileman virolaisen kansankapakan vain sillä erotuksella, että siellä juodaan kahvia ja puhutaan Pitkon pakinoista päätellen pehmeitä ja käydään harvemmin ketään kurkusta kiinni.

Aikeeni oli vähän puhua myös kylähenkistä kulttuuripolitiikkaa, mutta se on täällä niin herkkä ja mieliä kuumentava aihe, että pitäydynkin itsevarjelun nimissä sen ulkopuolella. Kuitenkin tätä Heiskan pihaa taas silmäillessäni en voinut välttyä ajatukselta, kuinka oivallinen ja suojattu ja ääntä säilyttävä teatteritila tämäkin olisi, kaikkien nykyaktiviteettien, näiden verrattomien huussi- ja mökkimessujen ohella.
Kun Myllykolu on herkkä luonnonmiljöö ja oman henkensä vallassa, se ei kestä mitä hyvänsä vaikka pontevasti on yritetty sen henkeä murtaa. Niinpä se kannattaisi aikaa myöten palauttaa alkuperäiseksi kirjailijamuseoksi pienoismaisemineen ja jokivarsineen. Täällä Heiskan pihalla teatterin monimuotoiset voimat saisivat sen sijaan vapaasti rellestää. Mikä miljöö Pohjalaisille, Särkelälle, Niskavuorelaisillekin. Pikku Pietarin piha esitettiin taannoin väärässä miljöössä, tännehän se istuisi. Tähän saisi kaupunkimiljöön vähin viittein, kaupunkikorttelit ovat muuten kylinä monesti elävämpiä sulkeutuneet, osin tyhjentyneet ja tehoviljelyyn keskittyneet maalaiskylät. Inhimillinen vuorovaikutus on uudistuneen kokemukseni mukaan Rööperin kortteleissa nopeampaa, välittömämpää kuin Vanajan aukeilla, mutta rauha ja luonnonkauneus vievät täällä vielä voiton.

Moninaisten tuntojen tuulettamiseksi suosittelen lopuksi erästä tänä keväänä ilmestynyttä kirjaa kaikille kylistä ja kansanhuumorista kiinnostuneille. Itselläni on ollut hauskoja ja valaisevia hetkiä lukiessani Kirsti Mäkisen teosta Lollot ja kollot, alaotsikkona Suomalaista kansanhuumoria.
Se käsittelee värikylläisesti naapurihaukkumisen monia muotoja, joilla suomalaiset ovat elämäänsä rikastuttaneet. On aina osoitettu suurta kekseliäisyyttä kun on tahdottu pilkata naapurikyläläisiä tai pitäjäläisiä tai heimolaisia, yleensä muita, toispaikkaisia ja toisin ajattelevia. Aina on meillä oltu oikeassa ja muut väärässä. Aina on myös tiedetty, että meillä on rikas sanasto ja karakteristinen nimistö. Silti suomalaisten nimittelyinto yllättää, kun selailee muhkeata köllien kokoelmaa. Tästä voi ammentaa uusia meheviä ilmaisuja täkäläiseenkin kulttuurikeskusteluun.
Kirjassa ovat tietysti Kyrön sarvipäät sekä Ikaalisten hillopieksut hyvin edustettuina. Kerrotaan sekin, että täällä toimii Sarvipäiden ritarikunta mahtipontisin juhlamenoin. Ritareiksi lyödään valittuja kansalaisia salaisin rituaalein, joissa tahaton komiikka yhtyy paikalliseen itsetuntoon.
Sarvipäät periytyvät 1600-luvulta, jolloin pääkirkko siirrettiin Viljakkalasta Hämeenkyröön ja kuuluisa Kyrön sarvi riippui hopeavitjoista katosta keskellä kirkkoa. Erikoista oli se, että alkuaan pakanallinen juomasarvi sai kirkollisen statuksen, sitä käytettiin ehtoollisella ja sitä lainattiin sahtipitoihin. Sarvi oli juomingeissa hyvä tappeluase, sitä kuvastaa sen kaksijakoinen väritys. Huudettiin: tahdotkos sinistä vai punaista? Sen mukaan iskettiin naapuria mustelmille tai avohaavoille. No niin, ei siis mitään uutta auringon alla. Sarvipäiden nimitykseen liittyy monia merkityksiä kuten parhaisiin kölleihin ainakin. Siinä oli sekä korkeaa kirkollisuuta että paholaisen voimaa, sekä kirousta että pelonsekaista kunnioitusta. Näin voimallinen sarvi oli syytä kuvata myös vaakunaan.
Hillopieksuilla on laimeampi historia, se kuvasteli kyröläisten silmissä köyhien ikaalislaisten vaatetusta ja muutakin saamattomuutta.
Nämähän antoivat aiheita meille menestysnäytelmään ja pienoisoopperaankin kotiseutupäivillä. Edesmennyt laulaja Kirka Babitsin käväisi kerran luonamme matkallaan keikalle Ikaalisten kylpylään ja kysyi jotakin paikallista ideaa alkujuontoonsa. Tarjoilin sarvipäitä ja hillopieksuja. Menestys oli kuulemma kaksijakoinen, hyvä ettei sadellut tomaatteja noutopöydästä niskaan.
Jotkut nimitykset katoavat aikansa mukana. En ole koskaan kuullut hämeenkyröläisiä sanottavan puukellonsoittajiksi, vaikka tällainenkin Samuli Paulaharjulta löytyy. Yrjö Koskinen kyllä kertoo isonvihan aikaan hävinneestä kirkonkellosta, jonka tilalle tuotettiin keräysvaroin Tukholmasta uusi. Kuka tietäisi puukellosta enemmän.
Kaikkea muutakin hauskaa kirjasta löytyy kuten nuo Loimaan lollot, Pöytyän pöllöt, Halikon hakoniskat, Muuramen mutamahat, Parkanon pullopäät, Mouhijärven pitkäperseet jne. Köllit ovat aiheuttaneet raivoisia tappeluita yhtä hyvin kuin loputonta ilonpitoa. Näin kuntauudistuksen ja liitosten aikaan nimityksillä voisi olla uutta käyttöä. Naapurikappeli ansaitsisi mielestämme uudelleen nimen Viljakkalan vitjamunat kun se on mennyt ja vitjaantunut Ylöjärven vähäiseksi esikaupungiksi. Seuraava kohde voisi olla nuo Mouhijärven pitkäperseet ja Parkanon pullopäät kun hillopieksuista on jo voima kaikonnut. Tehoja kokeiltakoon seuraavissa neuvotteluissa.
Selittävätkö köllit suomalaista nykyisyyttä, vaikkapa piilo- tai julkirasismin syviä juuria? Yhteyksiä voi nähdä myös koulu- ja työpaikkakiusaamiseen. Naapurihuumori, vaikka kuinka hyökkäävä, kertoo samalla aidosta kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta toista ihmisryhmää kohtaan. Vakava rasismi kumpuaa pikemminkin tietämättömyydestä ja peloista. Vapauttava päätös, sanoisin. Kansanhuumori ja hauska haukkuminen ovat taitolajeja, jota ei aina hallita. Satiiri vaatii älyä ja oivallusta. Mahalaskut ovat mahdollisia. Meinasin mainita esimerkkinä erään kylänäytelmän, jota esitettiin viime kesänä Myllykolussa, mutta en maininnut enkä mainitse.

Onko kylillä siis merkitystä, kysyn tässä viimeiseksi lopuksi. Asutus takaa sentään maalaismaiseman jonkunlaisen säilyvyyden ja viljellyn ilmeen eli kulttuurin, argiculturan. Se on itsessään suuriarvoista. Sen sijaan iso erehdys on tuoda maalaismaisemaan määrättömästi lisää esikaupunkilaista kaava-asutusta, josta näkyy jo kyllin ikäviä merkkejä. Ihmeellisiä asumuksia pöksähtää keskelle peltoja. Väki lisääntyy, samoin ahtaus, verotulot nousevat ja viihtyvyys vähenee. Tiedän kyllä ettei tämä aihe, kulttuurimaiseman puolustus, toden tullen nauti minkäänlaajuista kannatusta näillä main. Siitä puhumalla pääsee nopeasti kylähullujen kuuluisaan kastiin, Antin ja Sekundan hyvään seuraan.
Olen seurannut kuinka urheasti täälläkin vieraillut latvialainen kirjailija ja entinen suurlähettiläs Anna Zigure ja miehensä Jukka Rislakki taistelevat kotipaikkansa Jurmalan perinteisen ilmeen ja miljöön puolesta ökyrikkaita uudisrakentajia sekä kunnallista korruptiota vastaan Latviassa. Esimerkillistä kansalaistoimintaa! Tässä suhteessa häpeän kuin koira omaa näpertelyäni ja saamattomuuttani, kun olen yritellyt täällä samalla asialla. Taistelutovereitakaan ei ole paljon ilmaantunut, mutta altista mielialaa olisi. Paljon voisi itsekin tehdä omissa nurkissaan, myönnän omat laiminlyöntini siinäkin. Annan ja Jukan puolustusrintamaa johtaa eläkkeellä oleva amerikkalainen eversti! Kukas evp upseeri täällä ottaisi maiseman suojelun järeään komentoonsa. Niitähän olisi hyviä ehdokkaita ja paikka olisi vapaana.
Kylien ilmeestä, omaperäisestä maalaismaisemasta saati luontoviivojen aaltoilevasta kauneudesta, peltojen ja veden ja metsänreunan mestarillisesta yhteydestä ei ole täällä kohta mitään jäljellä, jos kiivas kaavoitus ja rakentaminen tästä vielä kiihtyvät. Silloin hämeenkyröläinen kylä löytyykin enää Sillanpään kirjoista. Lukekaa sitten sieltä miltä täällä joskus on näyttänyt ja tuntunut ja ikävöikää. Sillä siellähän kuvataan kyläkulttuurin suuren kypsyyden ja harmonian aikaa, sitä elämää, jolloin ihminen ja luonto vielä ymmärsivät toisiaan ja olivat tasapainoisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Nyt jyllää korskea ihminen, suuri raha ja kaikkivoipa tekniikka. Tiedämme kuinka kohtalokkaasti luonto jo kärsii. Harhaiskuja ihmissuvun kehityksessä kuulosteli vanheneva Taata Sillanpää jo puoli vuosisataa sitten.