Kainuun kulttuurirahaston juhla Sotkamossa 7.5.2015 / Panu Rajala
Eduskuntavaalien jälkeen julki riehahtanut keskustelu pääkaupungin eliitin ja muun Suomen suhteista ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö. ”Helsinki on kuin Suomen irtileikattu pää”, totesi muuan Veijo Meren romaanihenkilö jo puolen vuosisataa sitten. ”Sen yhteys muuhun elimistöön on katkennut”, väitti tämä Meren luoma yhteiskuntakriitikkko muistaakseni Peiliin piirretyssä naisessa. Elettiin 1960-luvun radikaaleja vuosia.
Jukolan Juhani jo ällisteli oman aikansa pääkaupungin ihmeitä. Ylen ylpeiltä ja koreilevilta näyttivät hänestä Turun kaupungin asukkaat. ”Totta, että löytyy herramaailmassa paljon ämmällistä ja naurettavaa, sen huomasin Turku-retkelläni”, toteaa Juhani veljilleen. Paras heidän oli pysytellä vain Impivaaran saloilla, maaltamuutosta ja aluepolitiikasta ei oltu vielä kuultukaan.
Täällä Sotkamossa eleli vuosikymmenet kirjailija, joka silmäili myös melko synkeästi etelään ja Helsingin suuntaan. Helsinkiläinen älymystö oli erityisesti hänen tähtäimessään. ”Älymystö on minulle paha sana”, totesi Veikko Huovinen päiväkirjassaan talvelta 1998. ”Itsetuntoni laskee kuin kulkukoiran häntä aina kun kuulen sanan älymystö. Ei meikäläisen älykkyysosamäärä ole koskaan riittänyt edes älymystön alemmille portaille.”
Tietysti kirjailija tässä harrastaa itsensä vähättelyä päinvastaisessa tarkoituksessa. Ne jotka kutsuvat itseään älymystöksi ovat hänestä jollakin tavoin epäiltäviä, tahtovat korottaa itsnsä jalustallle muiden yläpuolelle. Heidän kanssaan ei pidä lähteä kilpalaulantaan. Niin sanottu älymystö oli Huovisen mielestä kunnostautunut erityisesti syrjimisessä ja vallan kahmimisessa. Sen piiristä nousivat yleisradion ja teatterien ja kustannusyhtiöiden, kirjallisen maailman nyörien pitäjät, monenkarvaiset kulttuurimaailman politrukit. Paltaniemen laulajan Eino Leinonkin sieppasivat oman seuransa ja omien etujensa mainoskyltiksi.
Veikko Huoviselle Helsinki oli kylmä kivikylä, jossa hän ei koskaan viihtynyt. Opiskeluvuosinaan hän asui yksin eristyksissä ja kävi vain Ateneumissa lääkitsemässä koti-ikäväänsä ihailemalla jylhiä korpimaisemiaan parhaiden maalareiden ikuistamina. Kun hän valmistui yliopistosta metsänhoitajaksi, hän palasi kiireen vilkkaa Sotkamoon. Hän oli silloin jo suuri kuuluisuus, Havukka-ahon ajattelijan kirjoittaja, mutta ei tuntenut vetoa pääkaupungin kirjalliseen elämään. Raitiovaunussa hän tapasi kustannustoimittajansa ja kirjallisen elämän pääpaavin Tuomas Anhavan, joka vaati häntä tulemaan Helsinkiin säännöllisin väliajoin tyhjentämään korin whiskyä kirjailijakollegojen ja muiden kulttuuripelureiden kanssa. Näin hän ei vaipuisi katkeruuteen tai vainoharhoihin näitä Helsingin juonittelevia piirejä kohtaan.
Huovinen ei noudattanut hyvää ohjetta. Hän kävi Helsingissä harvoin ja vain pakosta. Suuresti hän helpottui päästessään takaisin Sotkamoon. Täältä hän käynnisti pääkaupungin politiikan ja kulttuurielämän tulittamisen lyhyissä erikoisissaan ja päiväkirjoissaan. Etäisyys vallan keskuksesta antoi hänelle rohkeutta ja lisäsi hänen sananvapauttaan. Hyvin myyvänä kirjailijana hän ei ollut apurahalautakunnista riippuvainen. Hänen ei tarvinnut mielistellä suuntaan tai toiseen saadakseen asemia ja arvomerkkejä. Hänen kaltaisiaan leppymättömiä satiirikkoja kasvoi vain helsinkiläisen älymystön ulottumattomissa. Pentti Linkolan lannistumaton toisinajattelu viehätti Huovista, vaikka hän oli luonnonsuojelusta monin kohdin eri mieltä kuin tämä maailman synkin kalastaja.
Usein on pohdittu, mikä nimenomaan Helsingissä ja sen asukkaissa jurppii muun Suomen kansalaisia. Viime vaalien jälkeen asetelma näkyy kääntyneen toisin päin. Nuorta älymystöä ottaa nyt nuppiin keskustan ja erityisesti perussuomalaisten hyvä menestys vaaleissa. Nyt pelätään, että perinteiset eli konservatiiviset maalaisarvot jyräävät ilmoissa leijuvat punavihreät ihanteet. Yleinen taantumus uhkaa Suomea, kaikenlaiset mulliturvat pääsevät päättämään asioista, Pasilan studioissa murehditaan. Edessä on kulttuuripolitiikan rämettyminen, edistykselliset ideat haudataan, moderni taide kuopataan, tanhut ja näköistaide nousevat uuteen kunniaan.
Näinköhän tosiaan olisi käymässä? Enpä oikein usko. Hätä ei ole sentään sen näköinen kuin monet taivaanrannanmaalarit sen haluavat kuvastella. Elämme juuri jännittäviä päiviä, keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on tunti sitten ilmoittanut keiden kanssa hän lähtee hallitusta tunnustelemaan. Huolet vain kasvavat vai kuinka.
Tunnustan: kuulun itse näihin Timo Soinin pilkkaamiin Punavuoren punaviinin lipittäjiin, eikä nolota yhtään. Rööperin kulmat ovat kotiseutuani aina vuodesta 1957, jolloin sinne vanhempieni kanssa muutimme. Vielä pahempaa: olen jo toisen polven paljasjalkainen helsinkiläinen. Mutta jonkinlaista hyvitystä saan kai siitä, että sukujuureni isän puolelta johtavat Hämeen ja Satakunnan rintamaille, Hämeenkyröön, missä asuinkin vapaaehtoisesti kokonaisen neljännesvuosisadan. Nyt kuulun taas Helsingin paluumuuttajiin. Mutta lujan siteen maakuntaan haluan silti säilyttää.
Näin ollen en ole koskaan oikein sisäistänyt Helsingin ja muun Suomen vastakohtaisuutta. Tosin olen ihmetellyt sitä, kuinka kesämaillani Hämeenkyrössäkin jaksetaan karsastaa ja suorastaan vihata hyvää Helsinkiämme. Maalaisen mielestä siellä on mahdotonta asua, tätä kuulen kovin usein. Pikainen käyntikin on kärsimys. Tämä johtuu ymmärtääkseni siitä, että kävijä ehtii tuskastuneena nähdä vain vähän Rautatientoria, kiitää taksilla paikasta toiseen ja palata läähättäen lähtölaiturille. Helsingin hurmaavat merenrannat jäävät hänelle etäisiksi eikä hänellä ole aikaa istahtaa Kappelin terassille ja silmäillä Kauppatorin kuhinaa ja Helsingin uusklassista arkkitehtuuria Esplanadin laitamilla.
Entä Helsingin asukkaat? Ovatko he niin koppavia ja kovia kuin kuulee väitettävän? Alkuperäisten stadilaisten määrä vähenee koko ajan. Totta kai he ovat omasta mielestäni Suomen valioita, kohteliaita, ystävällisiä, nokkelia ja sanavalmiita. Elokuvaohjaaja Matti Kassila pani aikoinaan merkille, että filmiryhmissä helsinkiläiset erottuivat aina muista siisteydessä ja avuliaisuudessa työtovereita kohtaan. Esimerkkeinä Kassila mainitsi Tauno Palon ja kuvaaja Osmo Harkimon, Hjalliksen isän, todellisia stadin kundeja ja herrasmiehiä molemmat.
Mutta Helsinkiin on pesiytynyt paljon uutta väkeä, johon on tarttunut vain pääkaupunkilaisuuden pahimpia puolia: itsekylläisyyttä, vallantäyteyttä ja sitä Huovisen synkästi arvioimaa syrjimisen halua – ehkä juuri niitä kohtaan, joiden parista ovat lähtöisin. Oikean stadilaisen ei tarvitse koppavoida eikä syrjiä, hän tietää arvonsa ja asemansa, hän rakastaa omaa Stadiaan mutta antaa arvon maalaisillekin, ehkä hiukan vinoillen, mutta kuitenkin. Pääkaupunkiseutu on vain paisunut liiaksi eikä sillä kaikkine liitännäisineen ole kohta enää omaa ehjää identieettiä. Ettei siitä vain kasvaisi nousukasmainen pienoiskuva koko urbanisoituvasta Suomesta.
Poliittisesti ja myös kulttuuripoliittisesti on mielestäni arvokasta, että Helsinkiin saapuu päättäjiä muusta Suomesta – etupäässä sieltä. Helsingin herrat ovat viimeksi 1800-luvulla keskenään voineet sopia koko Suomen asioista, yhteisymmärryksessä pietarilaisen valtaeliitin kanssa. Mutta demokratisoituva muutos alkoi viime vuosisadalla. Kuinka lausahtikaan se Kainuun vanha ukkotuomari, jonka opissa lakitieteen kandidaatti Urho Kekkonen istui ensimmäisiä käräjiään: ”Tuosta Urhosta se vielä Helsingin herroille riesa koetuu…”
Sitä on sitten koitunut monesta muustakin tulokkaasta. Syntyperäisiä helsinkiläisiä presidenttejä meillä on ollut vain yksi, hänkin nainen. Oulun lyseo on lähettänyt Helsinkiin kokonaista kolme presidenttiä, monia eturivin kirjailijoita ja taiteilijoita ja lisäksi vieläpä mitä tyypillisimmän kulttuurieliitin edustajan, äskettäin edesmenneen Peter von Baghin. Oikeat helsinkiläiset vallankäyttäjät ovat lopulta olleet harvalukuisia. Aina sinne on tultu muualta aatteista ja arvoista taistelemaan. Helsinkiläiset ovat kyllä kunnostautuneet sitkeinä tappelupukareina, esimerkkeinä vaikkapa kaksi Väiskiä, Tanner ja Leskinen. Kumpikaan ei päässyt vallan huipulle saakka, vaikkakin lähelle. Sodassa sörkkalaisten Ässä-rykmentti taisteli vähintäin yhtä hurjasti kuin muunkin Suomen nuorukaiset.
Koko viime aikojen keskustelu kuplan ja muun kulttuuri-Suomen vastakohtaisuudesta syntyi kärpäsestä ja kiehautti myrskyn vesilasiin. Kun Helsingin Sanomien toimittaja kysyy nuorelta näyttelijältä Krista Kososelta, joka on pesunkestävä espoolainen, mitä hän tuumii perussuomalaisten vaalimenestyksestä, hän vastasi vain rehellisesti: hän ei tosiaan tunne yhtään niitä juuria, joista suomalainen peruskansa kumpuaa. Se ei edusta hänen Suomeaan eikä muiden ikäistensä taiteilijoiden, joita onni on potkaissut niin että ovat päässeet nauttimaan korkeinta ja kalleinta taideopetusta pääkaupungissa. Se jos mikä leikkaa nuoren ihmisen irti omistakin lähtökohdistaan saati kaukaisemmasta Suomesta. Taiteilijat ovat aina eläneet enemmän tai vähemmän oman päänsä kuplassa, niin myös joku Reidar Särestöniemi tai Niilo Hyttinen tai Veikko Huovinen. Eliittisenä pidetty musiikkielämä on tehokkaimmin levittäytynyt kaiken kansan luo, kaikkien nautittavaksi pian alkavilla kesäisillä festivaaleilla ja oopperajuhlilla.
Yhteiskunnallinen tiedostaminen ja kiihkeä halu lähestyä taiteen keinoin työväenluokkaa, josta saimme yltä kyllin näytteitä 70-luvulla, oli pinnallinen ja keinotekoinen yritelmä. Tämä uusi ilmiö, tietoinen erkaantuminen kansan todellisuudesta, on sittenkin aidompaa, jos kohta ei yhtään sen hedelmällisempää taiteen tuottamisen ruokamultaa. ”Taide kansaa palvelemaan” on vanha poliittinen iskulause, eikä se ole koskaan tuottanut hyvää alkuvoimaista taidetta. Eliitin ja kansan välinen juopa on toisaalta aikaa sitten umpeutunut. Kaikki voivat kuluttaa kaikkea mielin määrin niin paljon kuin sielu sietää. Syvempi juopa on pikemmin revähtänyt kaikkialle rynnistävän kaupallisen viihteen ja todellisen taiteen välille.
Minun asiani ei ole pohtia sitä, mikä voisi olla Kainuun anti tulevissa kulttuuripolitiikan tuoksinoissa. Sen tiedätte parhaiten itse. Voimakeskuksia täällä edelleen syntyy, ihmemiehiä ja -naisia ilmaantuu. Luin hämmästyneenä Risto Uimosen kirjasta, mitä kaikkea muuan Juha Sipilä on ehtinyt saavuttaa jo ennen kuin ryhtyi muodostamaan maahan hallitusta. Uudenlainen tuore tekemisen ote herättää toiveita etelänkin ihmisissä, niissäkin helsinkiläisissä, jotka yleensä periaatteesta vastustavat kepua ja maalaisia. Jääkiekon ja pesäpallon valtikat pysyvät sitkeästi näillä pohjoisilla leveysasteilla. Kirjallisuudessa ei hevin löydy Kiannon tai Huovisen tai Juhani Ahonkaan perillisiä – ellei sitten Runeberg-palkinnon siepannut voimamies Joni Skiftesvik. Aho lähti muina miehinä Pariisiin ja Italiaan herrastelemaan, mutta Kianto ja Huovinen pysyivät täällä sitkeästi kotoisten rantojen kohinaa kuulemassa. Aho otti välimatkaa toiselta suunnalta kuin kollegansa, hän oli ensimmäisiä eurooppalaisia kirjailijoitamme.
Pitääkö taiteilijan ja ihmisen yleensä lähteä kotiseudultaan? Rikastuakseen henkisesti, saadakseen uusia vaikutteita? Vai voiko hän asettua aloilleen ja nauttia kaikesta tutusta ja turvallisesta, minkä varmasti tuntee omakseen? Tällä menetelmällä F. E. Sillanpää ylsi korkeimpaan kansainväliseen tunnustukseen. Ei ihme että Iki-Kianto onnitteli häntä tunnetulla runollaan: Sinä olet herroille hymyillyt, kun minä olen metsissä lymyillyt, sinä olet itses esillä pitänyt ja siit’ on sun maineesi itänyt…
Aito vuorovaikutus on joka tapauksessa paras; ulkoisten virtausten kriittinen vastaanottaminen ja muokkaaminen sekä omien saavutusten tyrkkääminen mahdollisimman kauas maailmalle. Sen kummempaa maahanmuuttopolitiikkaa ei taiteen saralla tarvita. Se käy hyvin myös valtakunnan sisäiseen, keskusten ja maakuntien väliseen vaihtosuhteeseen. Kuplan ja perus-Suomen välinen jännite voi hiertävimmillään olla hyvinkin hedelmällinen uusien ideoiden painesäiliö.
Innostavin luennoitsija, jonka muistan omilta opiskeluajoiltani, professori ja akateemikko Matti Kuusi tutki sananparsien kansainvälistä levinneisyyttä ja pohti samalla pohjoisia reservejä. Hän havaitsi että sananparret päätyessään viimein Suomen rannoille muuttuivat pessimistisiksi, varotteleviksi, jopa synkeiksi. Itku pitkästä ilosta! Kell’ onni on se onnen kätkeköön. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa. Paras on hyvän vihollinen! Tähän voisi lisätä Juha Sipilänkin maksiimin: Pessimisti ei pety.
Mutta Kuusella oli myös kulttuuripoliittinen visio siitä, että Euroopan henkinen painopiste oli hiljalleen siirtymässä kohti pohjoista ja tavoittaa näin uusia, terveitä, muokkaamattomia raiviomaita, jotka parhaiten pystyvät synnyttämään uusia henkisiä innovaatioita. Kuusi suuntasi katseensa usein Kainuuseen ja ylemmäs Lappiin, ehkä hänellä oli vähän yltiöoptimistinenkin käsitys näiden alueiden uinuvista henkisistä voimavaroista. Veikko Huovisen käsitys oman maakunnan kulttuuripolitiikasta oli takavuosikymmeninä huomattavasti pirullisempi: samaa juonittelua, politikointia, syrjimistä ja selkään puukotusta hän havaitsi Kainuussa kuin etelänkin valtakeskuksissa.
Mutta Matti Kuusi uskoi pohjoisen reserveihin. Hän tiivisti kulttuuripoliittisen ohjelman, jolla olisi vieläkin käyttöä. Hänen sotahuutonsa aikansa 1960-luvun kirjailijoille kuului: ”Helsinkiläiset, menkää Suomeen! Suomalaiset, menkää Eurooppaan!”
Näin kun rynnistettäisiin, koko keskustelu kuplan ja muun Suomen suhteista kuivuisi kooon, ja maan henkiset resurssit löytäisivät uutta virtaa ja näköaloja myös omien ahtaitten kansallisten reviirien ulko- ja yläpuolelle.