Kirjallisuustapahtuma Koskilinnassa 4.9.2010 / Panu Rajala

Alussa olivat Sillanpää ja hänen kanahäkkiin sullottu arkistonsa. Sillanpää käveli vastaani ilmielävänä ensin Mäkelän lehtimajaan täällä Vanajankylässä ja sitten Herttoniemen Ilvestien portaita yläkerrasta, keinahtelevin askelin, otti tarjotut kukkaset ja muutaman valssiaskeleen Kuitusen omakotitalon permannolla. Hänen arkistonsa sijaitsi Tampereen yliopiston kellarissa, kanaverkolla erotetun kopin lattialla kiihottavassa epäjärjestyksessä. Kukaan ei ollut kajonnut siihen vuosikymmeniin. Arkisto oli kärrätty Otavan vintiltä Tampereelle, Sillanpään elämän ja tuotannon omalle maaperälle, kuten Heikki A. Reenpää kauniisti muotoili luovutuskirjeen.

Henkeä pidätellen aloin selata Sillanpään kirjeitä, papereita, käsikirjoituksia, kauppa- pesula- ja ravintolalaskuja sekä erinäisten herrain ja rouvain vaatehtimojen ylisuuria laskuja ja niiden tiukkasanaisia karhukirjeitä. Kaikki oli tallessa, kouluajoista saakka. Sillanpää osasi jo varhain arvostaa omaa nerouttaan.

Samanlaisia kiihkoutumisen hetkiä elin, kun monen vaiheen jälkeen kiidin taksilla noutamaan Mika Waltarin kirjeet Jalo Sihtolalle akateemikon tyttären Satu Waltari-Elstelän eteisen nurkasta. Tai kun availimme Vesa Karosen kanssa Yrjö Jylhän veljen lähettämiä pahvilaatikoita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Tai kun Aila Meriluoto toi tassutellen kirjastonsa alahyllyltä kaivamiaan, silkkinauhoin yhteen sidottuja ajan kellastamia kirjenippujaan V. A. Koskenniemeltä ja Kai Laitiselta.

Aineistoa! Ennen tutkimatonta! Neitseellistä materiaalia suoraan syliin. Elämäkerran kirjoittajan tähtihetkiä, koskaan unohtumattomia.

Sillanpäästähän oli jo kir