Suomussalmi 7.5. 2004 / Panu Rajala

Ilmari Kianto onnitteli 50-vuotta täyttävää F.E. Sillanpäätä 1938 käppyräiselle tuohelle tekstatulla runolla, joka alkoi: ”Sinä olet herroille hymyillyt kun minä olen metsissä lymyillyt, sinä olet itses esillä pitänyt ja siit´ on sun maineesi itänyt”

Onkohan originaali säilynyt? En ole sitä FES-arkistosta löytänyt, mutta suupuheena ainakin runon alku on tiedossa. Se on kyllin kuvaava. Kianto ei ilahtunut 30-luvulla Sillanpään eteenpäin vyöryvästä maineesta ja suosiosta, joka ulottui erityisen voimakkaana Ruotsiin. Sillanpää oli 30-luvun alusta Suomen virallinen Nobel-ehdokas. Kiannosta ei kukaan tehnyt edes ehdotusta. Tämä katkeroitti kunnon korpikirjailijaa. Hän ei suinkaan ollut yksin kannassaan. Volter Kilven julkaistuista kirjeistä Otavan johtajalle Alvar Renqvistille löydämme yhtä loukkaantuneita ihmettelyjä sen johdosta, että nimenomaan Sillanpään hyväksi oli valjastettu näyttävä mainoskampanja ulkomaita myöten.

Kirjailijat ovat tietysti luonnostaan kateellisia toisilleen niin kuin kaikki taiteilijat. Peter Shafferin näytelmä Amadeus on tästä erinomainen kuvaus. Sen mukaan Salieri ei koskaan antanut anteeksi, että Mozart oli häntä lahjakkaampi säveltäjä. Voiko kirjailijoita sen paremmin kuin säveltäjiä verrata toisiinsa? Lopullisen arvion tekee jälkimaailma. Mutta aikalaistaiteilijat vahtivat toisiaan, toistensa painoksia, apurahoja, arvosteluja, julkisuutta mustasukkaisesti. Kustantajan vanha ohje kuuluu: ”Älä koskaan kirjailijan läsnäollessa puhu toisesta kirjailijasta, ainakaan hyvää.”

Kuinka Sillanpään mahtiasema oikein rakentui verrattuna muihin johtaviin, keskeisiin kansankuvaajiin?

Lähtökohdat

Kun Sillanpää julkaisi esikoisteoksensa Elämä ja aurinko 1916, Kianto oli jo julkaissut 25 teosta, puolet tuotannostaan ja enemmän kuin Sillanpää koko elämänsä aikana julkaisi. Miehillä oli ikäeroa 14 vuotta. Heidän sosiaaliset ja maantieteelliset lähtöasemansa poikkesivat suuresti. Kianto oli papin poika ja Moskovan maisteri, hän oli Calamnius, säätyläisperheestä, hän opiskeli Helsingin ja Moskovan yliopistoissa ja valmistui opinnoistaan. Hän auskultoi, pätevöityi venäjän opettajaksi ja kokeili myös sotilasuraa. Sillanpää lähti maalaisproletariaatin piiristä, joskin hänen molemmat vanhempansa polveutuivat satakuntalaisista talollissuvuista. Onnen kaupalla hänkin pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoa myöten, mutta jätti opintonsa kesken. Hänestä ei tullut lääkäriä eikä myöskään tiedemiestä, mitä hän opintojen loppuvaiheessa havitteli.

Molemmat olivat siis aikansa oppineita ja sivistyneitä miehiä, myös kielitaitoisia. Sillanpää oppi hyvin ruotsia kotiopettajana Tampereella sekä saksaa, ranskaa ja vähän venäjääkin Tampereen Lyseossa. Kiannon vahva kieli tuli mainituksi, mutta hänkin pärjäsi monella kielellä, latinaakin hän osasi. On merkille pantava seikka, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa aloittaneilla kirjailijoilla oli laajempi ja parempi kielitaito kuin yleensä myöhemmillä kirjailijapolvilla – ajatelkaamme Leinoa, Lehtosta, Koskenniemeä ja Mannista. Silloin aloitettiin suuret käännösurakat – Dante, Homeros, antiikin klassikot.

Suuri erottava tekijä Kiannon ja Sillanpään välillä oli maantieteellinen. Sillä oli merkitystä. Sillanpää sai läntisen etuaseman Satakunnan Hämeen rintamailla, Hämeenkyrössä. Vaikuttajat kuten Maila Talvio ja V.A. Koskenniemi sympatisoivat tätä lähtökohtaa. Aleksis Kivi oli etelähämäläinen. Kianto tuli kaukaa pohjoisesta, syntyi Pulkkilassa, kävi koulua Oulussa, toimi Kajaanissa ja asui Suomussalmella. Hän korosti asemaansa korven kirjailijana, Korvenkirona. Hän eristi itsensä tahallaan, haki siitä voimaa, otti pohjoisen hyökkäysaseman suhteessa etelän herroihin. Totta on, että Sillanpää seurusteli tällaisten kanssa varsin sujuvasti: hänen ystäviään olivat Bertel Gripenberg, Runar Schildt, Hj. Nortamo, Martti Haavio, Kustaa Vilkuna ja Sakari Pälsi ja Otavan Renqvistit, sittemmin Reenpäät. Herroja Kiantokin harrasti, varsinkin rahakkaita, joilta saattoi perätä konjakkia, sikaarilaatikoita ja muuta maallista hyvää.

Krooninen rahapula yhdisti kumpaakin kirjailijaa, totta kai. Kumpikin pysytteli kotiseudullaan ja nouti sieltä aiheensa. Kianto oli liikkuvampi, ”mies on luotu liikkuvaksi”. Hän ajeli porokyydillä pitkin Vienaa ja Karjalaa ja pohjoisia selkosia sekä retkeili Baltiassa ja näissä maissa, jotka kuun alussa liittyivät Euroopan Unioniin. Sillanpään liikkeet rajoittuivat kolmioon Hämeenkyrö-Tampere-Helsinki-Pori-Hämeenkyrö. Kianto hiihti ja souti, Sillanpää ajeli pirssiautolla. Kun Kianto korosti (hieman falskisti, herra kun oli) kuuluvansa kansaan, elävänsä kansan parissa ja kansan tavalla, Sillanpää heittäytyi ujostelemattomasti herraksi. Hän vaati itselleen professorin elintason. Sen hän hankki kustantajan tuella ja huimasti kasvavilla veloilla. Kianto yritti pärjätä kerjäämällä, ruikuttamalla, vaatimalla – ja kirjoittamalla aivan vimmatusti, myös paljon toisarvoista. Sillanpää oli työssään säästeliäs stilisti, mutta elämässään toivoton tuhlari. Suurpiirteinen ja suureellinen elämä viehätti kumpaakin kirjaniekkaa. Kumpikin piti hovia kirjailijaresidenssissään, joista tuli maankuuluja. Kiannolla oli Turjanlinna, Sillanpäällä Saavutus. Kumpikin huvila koki kovia. Turjanlinna paloi kahdesti, Saavutus joutui velkojen panttina kustantajan omistukseen. Sinnikkäästi kirjailijat kuitenkin asuivat talojaan, Kianto ympäri vuoden, Sillanpää muutaman alkuvuoden jälkeen vain kesäisin ja jouluviikkoina. Sillanpää oli enimmän osan elämäänsä helsinkiläinen kirjailija, joka nouti aiheensa Hämeenkyröstä. Kianto eli ja pysyi siellä, mistä kirjoitti, mutta hän kirjoitti myös toistakymmentä matkakirjaa. Sillanpään matkat rajoittuivat Pohjoismaihin, mutta ne olivat sitä merkittävämpiä. Hänkin kirjoitti matkakuvauksia alkaen käynnistään ylioppilaana ja Uuden Suomettaren kirjeenvaihtajana Malmön balttilaisessa näyttelyssä 1914.

Kiannon majakka oli vanha Moskova, Sillanpään vanha Tukholma. Sillanpään valinta oli kirjallisuuspoliittisesti satoisampi. Hänen mestarinsa oli Strindberg, Kiannon Tolstoi. Tunnustajina, päiväkirjanomaisissa teksteissään kumpikin on Strindbergin oppilas, ja Sillanpääkin puhui aina kunnioittavasti ”Isosta Ryssästä” eli Tolstoista.

Elämäntavat

Kianto oli ikänsä äreä kapinallinen, Sillanpään suuri ominaisuus oli sopeutuminen, mukautuvaisuus. Jo opiskeluvuosinaan hän oppi asumaan ja elämään hyvin erilaisten yhteiskuntaluokkien keskuudessa, valistuneen työväen ja korkeimman patriisiluokan. Kiannon säätyläistausta antoi hänelle vapauden ja rohkeuden taistella yhteiskuntaa ja sovinnaista moraalia vastaan. Sillanpää ihaili ja arvosti agraarista, kypsyytensä saavuttanutta maalaisyhteisöä, jossa kullakin oli vakiintunut paikkansa.

Kianto eli rikkinäistä yksityiselämää, solmi ensimmäisen siviiliavioliiton, erosi isänsä kirkosta, vaihteli vaimoja, eli vihkimättä, siitti lapsia suruttomasti, rakasteli sihteereitään. Sillanpää oli leimallisesti yksiavioinen ja suurperheellinen. Hänelle lapset olivat itseisarvo, hän osallistui aktiivisesti Mannerheimin Lastensuojeluliiton toimintaan. Kianto antoi lapsilleen kalskahtavia nimiä, piti lukua A- ja B- ja C- sarjasta, arvoja nekin olivat, mutta läheiseksi lasten ystäväksi häntä ei voi sanoa. Näin kuvittelin, kunnes lapsista nuorin Raija-Liisa Kansi päättäväisesti oikaisi minua matkani alla. Vaikka Iki jätti lapsensa uuden rakkauden takia, kirjeet olivat täynnä hellää huolenpitoa. Nuorinta C-sarjan tytärtään Raija-Liisaa Iki tämän oman todistuksen mukaan ymmärsi, viihdytti ja opetti loputtomiin! Ja kukapa ei muistaisi Pyhän rakkauden (1910) vahvaa tunnepanosta. Lapsen kuolema oli kummallekin isälle ytimiin ulottuva menetys. Joten olkoon todistettu, Iki oli myös lasten ystävä, vaikka jättikin vanhat perheensä ja kiukkuiset vaimonsa suruttomasti heitteille. Sillanpäällekin ihanteellinen lastenkasvatus tahtoi aikaa myöten jäädä teoriaksi. Ei hän totisesti ollut mikään läsnäoleva isä ehkä perheen alkuvuosia lukuunottamatta. Mutta 24 lastenlapsensa nimet hän muisti vielä Taatana täydellisesti, vaikka muu nykyaika oli kadoksissa. Päättäkäämme, että taiteilijan itsekkyys hallitsi perimmältään kumpaakin monilapsista kirjailijaisää.

Kianto oli retkeilijä, itsensä rääkkääjä, utelias matkamies ja käytännöllinen maalaismies. Sillanpää rakasti mukavuutta ja paikallaan pysymistä Kun Kianto kalasti ja souti pitkiä matkoja, Sillanpää nautiskeli soutuveneessä järviluonnon valööreista. Hän etsi suviyöstä aiheita, ajeli naapurin hevosrattailla aamuyössä ja tunnelmoi. Maailma oli hänelle kuvaamisen arvoinen taideteos, Kiannolle luonto oli usein vastustaja.

Luonto oli kuitenkin molemmille korkea arvo vaikka erilainen. Kun Sillanpää julkaisi luonnontieteellisen näkemyksen läpäisemän monistisen ja energeettisen esikoisena Elämä ja aurinko (äsken televisiossa Poika eli kesäänsä) 1916, Kianto julkaisi samana vuonna kaksi teosta, joista toinen oli kertomusten ja tunnelmapalojen kokoelma Kotoisten rantojen ikuinen kohina. Sillanpään teoksen nimi on staattinen, nauttiva, viritys uskaliaan eroottinen. Kiannolla on heti tuo kohina, miehen vastarinta, koski, liike, dynamiikka. Kianto näki villit luonnonvoimat usein ihmisen vihollisena, Sillanpään maisemassa ne oli taltutettu viljelysmaisemaksi. Toinen oli korven, toinen peltojen hengessä kasvanut. Silti Sillanpää käänsi näkökulman ja kuvasi ihmistä luonnon lävitse, luonnonvoimien hallitsemana, mutta harmonisesti, kaikki liittyi kaikkeen. Kiantokin eli loppuvuotensa Helsingissä, mutta kaipasi korpeen ja metsien huminaan yhtä hartaasti kuin Sillanpää kumpuilevien peltosarkojensa äärelle.

Suhde uskontoonkin oli erilainen. Papin poika kapinoi luonnollisesti isänsä arvoja vastaan ja liittyi vasta 95-vuotiaana ennen kuolemaansa kirkkoon takaisin. Samoin menettelivät monet muutkin kapinoitsijat, viimeksi sosiologi Antti Eskola. Sillanpään suhde uskontoon oli nuorena problemaattinen, äiti tahtoi hänestä pappia, ja itsekin hän kerran sielunsa hädässä lupasi Jumalalle ruveta papiksi. Aikeeksi se jäi, mutta jokin trauma säilyi. Lopulta Sillanpää tyytyi ns. sunnuntaikristillisyyteen, jota hän ylioppilasaikoinaan pohti mestarinsa Juhani Ahon kanssa Tvärminnessä. Kun isäntä ja emäntä laittavat sunnuntaina kirkosta palattuaan virsikirjan pirtin kaapin päälle, on heidän sielussaan sopusointu. Uskon kysymykset eivät heitä arkena ahdista. Sillanpää oli koulutukseltaan biologi ja materialisti, mutta hän ei koskaan kieltänyt ylempien, ihmisaivojen tavoittamattomissa olevien voimien olemassaoloa. Vanhana radiossa joulusaarnoja pitäessään Taata Sillanpää käytteli jo varsin vapautuneesti ja hartaastikin kristinuskon kuvastoa ja uskontunnustuksia.

Kuningas Alkoholi näytteli aika keskeistä osaa kahden kirjailijan elämässä. Kianto parodioi kokoon Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan, hänellä oli dionyysinen ja reippaileva suhde alkoholiin. Konjakkipullo oli välttämätön tuliainen Turjanlinnaan tultaessa, sen kaikki tiesivät. Sikaarilaatikko oli toinen välttämätön elämän hyödyke korpikirjailijan korsussa. Sillanpää ei tupakoinut kuin joskus nuoruudessaan, mutta olut ja konjakki kuuluivat yhä tiheämmin luovaan repertoaariin varsinkin 30-luvulla. Sanotaan Sillanpään parhaimmillaan tai pahimmillaan nauttineen korillisen olutta – vanhoja kookkaita kolmen vartin pulloja – ja pullon konjakkia päivässä. ”On se surullista kun Suomen parhaat aivot oluella pilataan”, murehti kielentutkija Lauri Hakulinen joskus 30-luvulla. Kun Haavio, Vilkuna ja Pälsi perustivat ns. Perjantaikerhon, joka kokoontui säännöllisesti Sillanpään kotona Helsingissä ja pohdiskeli kielen, kansatieteen ja runouden kysymyksiä, yhtenä tarkoituksena oli tarjota kirjailijalle raitistavaa seuraa. Alkoholia ei istunnoissa käytetty, kahvi ja keskustelu riittivät stimulansseiksi. Kianto ei tunnetusti kaihtanut hyvää ryyppyseuraa omilla leveysasteillaan taikka retkillään, Sillanpääkin oli 30-luvun lopulla huomattu ja kuuluva kantavieras Helsingin ravintolaseurueissa.

Kiannon karaistu terveys kesti 96-vuotiaaksi. Sillanpään terveys romahti sotavuosina ja hän joutui Kammion sairaalaan pakkohoitoon. Kiantokin joutui telkien taa sotavuosina, mutta muista syistä. Siitä tuonnempana. Sillanpääkin palasi Kammiosta elävien kirjoihin. Hyvä pohjafysiikka oli hänelläkin.

Rahasta kumpikaan ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Molemmilla taisi parhaina aikoina olla ruhtinaalliset tulot mutta suuriruhtinaalliset menot Leinon lausahdusta lainatakseni. Sillanpäällä oli Suomen kirjallisuushistorian edullisin kustannussopimus Otavan kanssa: liuska ja 400 markkaa. Lisäksi velkatilin annettiin kasvaa jokseenkin vapaasti, koska Nobelista oli toiveita jo 30-luvun alusta alkaen. Kaikki meni hulisten eikä piisannut. Suuri perhe kulutti eikä päämies vähiten. Elämän tuli olla laveaa. Kianto hankki varoja väsymättömillä kerjuukirjeillä, herrojen mielistelyllä, vaatimuksilla ja kiristyksillä. Tietysti hän kirjoitti paljon, aivan taukoamatta. Sillanpäälle kirjoittaminen tuotti usein tuskaa ja joskus vuosien pysäyksen. Hän tarvitsi estottoman innoituksen ja hyvän hoidon. Kianto kamppaili virkaherroja, valtiovaltaa, metsäherroja, kaikenkarvaisia vastapelureita vastaan, mutta osasi myös ajaa etunsa. Joskus 30-luvulla Sillanpää esitti Kirjailijaliitolle toimia Kiannon koko ammattikuntaa häpäisevän kerjuutoiminnan lopettamiseksi. Siinä kyllä pata kattilaa soimasi, keinot ansionhankinnassa vain olivat erilaiset.

Kianto harrasti myös modernia markkinointia. Vuoden 1916 toinen teos häneltä oli nimeltään Kiertävä kirjailija. Pikakuvia turneematkalta. Siinä Kianto kuvailee kaupallista kirjojen myyntimatkaa ympäri Suomen. Kussakin kaupungissa ja isommissa pitäjissä pantiin pystyyn kirjalliset iltamat, ohjelmaa haalittiin ja Kianto itse piti puheen ja möi kirjojaan. Voi sanoa että Kianto oli kustantajien nykyisten myyntikiertueiden edelläkävijä. Hän löysi aina yhteyshenkilöitä, jotka olivat valmiit kussakin paikassa häntä avustamaan, varaamaan paikan ja tilaisuutta reklamoimaan. Kovaa oli yleisön kokoaminen 1910-luvulla. Aika huvittavaa luettavaa hänen kuvauksensa. Sillanpää ryhtyi kiertäväksi esiintyjäksi ja markkinamieheksi vasta vanhoilla Taatan päivillään 1950-luvulla. Silloin hän oli kansan suosikki ja matineoiden rehevä sankariesiintyjä.

Sanottakoon vielä sekin, että molemmat ymmärsivät täydesti saunan autuuttavan merkityksen, kumpikin oli kova saunamies, Kiannolla enimmältä naisseuraa, Sillanpäällä kirjallisia kavereita. Ihanimmat hetkensä hän vietti yksin yöllä jälkilöylyssä.

Kansankuvaajat

Sananen tärkeimmästä, kirjailijain tuotannosta. Lähtökohdat on tullut annetuksi. Kummankin kirjailijan elämännäkemys ja kansalaiskunto koeteltiin vuoden 1918 sisällissodassa. Hyvin vastakkaisiin suuntiin kulki silloin heidän kynänsä ja ajatuksensa.

Kiannon romaani Punainen viiva ilmestyi 1909 kun Sillanpää vasta yritti opiskella toista vuotta lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Kiannon teos on edelleen kestävä kuvaus ensimmäisistä valtiollisista vaaleista 1907 pohjoisen köyhän kansan näkökulmasta nähtynä.

Vaalilippuun tai oikeammin lakanaan (pienen naurismaan kokoinen) vedetty punainen viiva ei tuonutkaan välitöntä parannusta köyhälistön elämään kuten agitaattorit olivat luvanneet. Kianto kuvaus päättyy tragediaan, kun luonnon voima, karhu, tappaa Topi Romppasen ja hänen lehmänsä. Säälimätön kuvaus, voisi sanoa. Mutta mukana oli myötätuntoa köyhän kansan kärsimyksiä kohtaan. Solisaliratti ei heitä kuitenkaan auttanut, ei ennen kuin hyvin pitkällä aikavälillä. Radikaali uudistus, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, tuotti tuoreeltaan musertavan pettymyksen.

Mikä mahtoi olla ylioppilas Sillanpään poliittinen katsantokanta näinä aikoina? Hän lukeutui kouluvuosista alkaen maltillisiin suomettarelaisiin eli vanhasuomalaisiin ja osallistui opiskeluvuosinaan jopa Suomalaisen Nuijan kokouksiin. Hän oli toisen hämeenkyröläisen Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen linjalla, mutta ei mitenkään innokas politiikan harrastaja, päinvastoin Tuusulan taiteilijayhteisö taisi vieroittaa häntä yhteiskunnallisista harrastuksista. Taide ja luonnontiede tulivat tilalle. Sillanpään näkemys yhteiskuntaelämästä oli myöhemminkin jotensakin lääketieteellinen. Kumoukset, kapinat, sodat olivat ihmiskunnan hermostollisia häiriötiloja, joista monistit uskoivat jo ennen ensimmäistä maailmansotaa päästävän kokonaan eroon.

Olisi luullut, että näistä melko kaukaisista lähtökohdista Kiannosta olisi tullut 1918 köyhän kansan puolustaja ja Sillanpäästä valkoisten ihailija. Kävikin aivan päinvastoin. Kianto osallistui pohjoisen rintaman harvatahtisiin tapahtumiin sitä kiivaammin kynäsoturina valkoisten kiihottajana. Sillanpää eli keskellä verisintä terroria Hämeenkyrössä punaisten rintaman puhjetessa ja paetessa valtoimenaan kohti Tamperetta, missä ratkaisutaistelut käytiin. Alle 30-vuotias kirjailija, vasta perheen perustanut ja uransa aloittanut, katsoi kansallista tragediaa silmästä silmään, pysytteli kylmäpäisesti puolueettomana, mutta oli itsekin tempautua syytettyjen penkille molempien osapuolien epäilemänä ’kirjaltajana’. Silti hänellä oli malttia heti sodan jälkeen, vankileirien vielä pullistellessa nälkään nääntyviä ja tuomiotaan odottavia punaisia, keskittyä kuvaamaan äskeistä tapahtumasarjaa tyynen historiallisen perspektiivin valaistuksessa. Sillanpää kirjoitti kesän 1918 aikana kestävimmän romaaninsa Hurskas kurjuus, jossa kertoja kuvaa ”naiivin punavanhuksen” Toivolan Juhan elämänkaaren suurista nälkävuosista 1860-luvulta punaisten joukkohautaan kevääseen 1918. Se on edelleen huomattava kirjallinen uroteko mieheltä, joka ei itse omakohtaisesti tuntenut intohimoa kummankaan taistelevan kansanosan puolesta. Valkoinenhan Sillanpää oli sisäisessä mielessään – Tuusulan taiteilijaystävät Eero ja Heikki Järnefelt esiintyivät sarkatamineissa ja valkea nauha käsivarressaan jopa valokuvissa – mutta voittajien summittaiset kostotoimet suututtivat Sillanpään ja sysäsivät hänet tuohon kapinan verekseen tilitystyöhön. Romaani valmistui kuumeenomaisesti jo syksyksi 18, mutta sai pienten poistojen vuoksi odottaa ilmestymistä alkuvuoteen 1919. Sen julkaiseminen oli joka tapauksessa rohkea teko myös WSOY:ltä. Sen yhtä kylmäjärkinen johtaja Jalmari Jäntti katsoi, että valkoisten voitonhuuma sieti jo vähän viilennystä. Missään maassa ei ole kovin yleinen tapa, että sisällissodan hävinnyt osapuoli saa vaikka vain tällaisen Juhan kaltaisen nahjuksen hahmossa puolustavan puheenvuoron heti sodan jälkeen.

Kiannon reaktio oli vastakkainen. Hurskaan kurjuuden lyhyessä esipuheessa mainitaan seuraavaa: ”Sodassa täytyy n a u t t i a t a p p a m i s e s t a – muuten sota ei menestykään”, on muuan suomalainen ´kynäsoturi´ kirjoittanut (harvennus hänen) ja varmaan osunut oikeaan.” – Sen jälkeen Sillanpää alkaa omasta kohdastaan filosofoida sodan olemuksesta – ”se on ihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila” jne. – hän jättää tuon sitaatin arvioimatta saati moralisoimatta, mutta siinä lainattu kynäsoturi paljastui heti Ilmari Kiannoksi. Tämä on ensimmäinen poleeminen yhteenotto Sillanpään ja Kiannon välillä. Kianto tunnetusti intoutui aika hurjaan valkoiseen verileikkiin kapinan aikaisissa ja sen jälkeisissä runoissaan ja kirjoituksissaan. Hakkaa päälle! oli huudahtava otsikko kirjassa, joka sisälsi sotarunoja valkoiselle armeijalle vuonna 1918, ja samana vuonna ilmestyi yhtä iskevä teos Suomi suureksi, Viena vapaaksi. Sotakesän näkemyksiä 1918. Näissä kirjoituksissa Kianto vaati ankarimpia rangaistuksia punaisille kapinallisille ja vieläpä niin että ”punaiset naarassudet” oli tapettava, jotta eivät synnyttäisi uusia verenhimoisia penikoita.

Kiannon ja Sillanpään näkemykset poikkesivat toisistaan mahdollisimman jyrkästi. Näyttää kuin ”väärälle uralle” aikanaan läikähtänyt sotilasveri olisi kuohahtanut Kiannossa hallitsemattomiin tunteenpurkauksiin. Sillanpäällä ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta, hän oli sillä tavoin vapaa kaikesta militaarisesta asenteellisuudesta. Hän katsoi murhenäytelmää perusinhimilliseltä kannalta ja kohosi romaaninsa lopulla toivorikkaaseen kaikkeusperspektiiviin, josta uskoi ihmiskunnan tällaisten yhteisten kärsimysten kautta viimein lähenevän ”sitä onnea, jota se näin vaikeasti tavoitteli”.

Sillanpää jatkoi kansalaissodan tilitystä kautta tuotantonsa, aina se kulki pohjavirtana ja nousi kerronnan pintaan vielä Nuorena nukkuneessa 1931 ja niinkin myöhään kuin viimeiseksi jääneessä romaanissa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus 1945. Kansallinen eheytystyö oli yksi Sillanpään päätehtäviä, ja sen hän näki dramaattisesti täyttyvän kohtalon syksynä 1939, talvisodan alla.

Kianto rauhoittui sotainnostaan palailemalla korven tarinoihin, Vienan neitsyen lumoihin ja Vanhan pappilan muistoihin. Vielä hän kokosi voimansa kestävään kansankuvaukseen Ryysyrannan Joosepissa 1924. Köyhä kansa on edelleen pinteessä, eivät auttaneet solisaliratti eivätkä aseet. Joosepin neuvoksi nousee viinankeitto ja hyvät suhteet vallesmanni Koskeliniin. Jooseppi on ovela ja eteensä katsova kansanmies, näkyjen ja unien näkijä, kaikkiaan yritteliäs korven eläjä, mutta menestystä ei lopulta hänenkään toimillaan. Sillanpäälläkin on pirtutrokareita – Kirrenmaan Vihtori – ja sahtia keitteleviä puolihuolimattomia naisia ja molempia nautitsevia isäntiä, mutta Joosepin kaltaista peluria ei hänen tuotannostaan löydä – ellei sitten Elokuun deekikselle painunut kanavanvartija Viktor Sundvall taikka Ihmiselon ihanuuden ja kurjuudenRoimalat ja eläinlääkärit yllä hiukan samalle ihmiselon kaltevalle tasolle, mutta he tulevat sivistyneistön ja talollisten piiristä. Että Toivolan Juha olisi yritellyt jotakin Joosepin konsteja, sitä ei voi oikein kuvitella. Eri heimoa, eri maata ovat Kiannon ja Sillanpään kansanihmiset: edellisellä sisukkaampia, särmikkäämpiä, usein hauskempia ja lopulla traagisempia kuin Sillanpään ”maan poveen painuvat ihmislapset”, joita Tukholman Nobel-komitea arvosteli liian vähäpuheisiksi, harmaiksi ja epäintellektuelleiksi, jotta Sillanpään teokset olisivat täyttäneet suuren epiikan tunnusmerkit. Näin vielä 30-luvun alussa. Mitä sitten tapahtui?

Akatemia ja turvasäilö

Ensimmäiset lausunnot Sillanpään Nobel-mahdollisuuksista kirjoitettiin Ruotsin Akatemian piirissä 1931, jolloin Nuorena nukkunut oli ilmestynyt samaan aikaan suomeksi ja ruotsiksi. Kiannolla oli silloin kova muistelmatahti päällä. Samana vuonna ilmestyi Nuori runoilijamaisteri. Sillanpään Nobel-marssi jatkui teos teokselta: Miehen tie 1932, Virran pohjalta 1933, Ihmiset suviyössä 1934. Joka vuosi uusi Nobel-komitean lausunto, mutta miestä ei vielä katsottu kypsäksi. Kielikysymys oli kantona kaskessa, kova aitosuomalainen liike Helsingin ylioppilaiden piirissä ärsytti ruotsalaisia. Sillanpäälle etsittiin ruotsinkielistä kirjailijaa kaveriksi, jonka kanssa palkinto jaettaisiin: Jarl Hemmer, Arvid Mörne, Bertel Gripenberg. Eivät saaneet kannatusta.

Mutta miksi siis Sillanpää oli niin tyrkyllä täältä Nobel-ehdokkaaksi? Miksei Kianto taikka Kilpi? Koskenniemestäkin puhuttiin. Juhani Aho oli virallinen ehdokas 1910-luvulla, mutta kuoli liian varhain 1921. Silloin jo Sillanpää nousi seuraajaksi. Estetiikan ja yleisen kirjallisuuden professori Werner Söderhjelm kirjoitti Sillanpäästä komean esittelyn Vår tid -aikakauskirjaan 1920. Det fromma eländet oli ilmestynyt ruotsiksi Hagar Olssonin kääntämänä. Söderhjelm katsoi, että meillä oli kirjallisuudessa johtava neliapila: Aleksis Kivi, Juhani Aho, Johannes Linnankoski ja F.E. Sillanpään. Kertomataiteemme tulevaisuus oli Söderhjelmin mukaan nyt riippuvainen nelikon nuorimmasta, Sillanpäästä.

Miksi ei Kianto mahtunut mukaan? Miksei Söderhjelmin laajentanut ryhmää viisikkoon? Hänestä tuli eläkepäivillään Suomen Tukholman lähettiläs, mies avainpaikalle myös kirjallisuuspoliittisesti. Sillanpää matkusti 1924 Tukholmaan pohjoismaiseen kirjailijakongressiin, missä tapasi hyvässä veljeshengessä paljon sikäläisiä kollegoita. Sillanpää osasi luistavalla ruotsillaan valloittaa keskustelukumppanit. Hänen tiensä Tukholman piireihin oli avattu. Hän oli nyt se, ille faciet. Hänen jokainen teoksensa käännettiin 20-luvulta alkaen ruotsiksi, pääteokset edelleen muille Pohjolan kielille, viroksi, saksaksi, ranskaksi, italiaksi, viimein englanniksi. Naapurimaassa häntä kiitettiin usein innostuneemmin kuin Suomessa. Saksassa ja Ranskassakin hän sai huomattavia kritiikkejä. Hänestä tuli maamme pohjoismaisen suuntauksen eräs näkyvä keulakuva. 30-luvulla se tarkoitti selän kääntämistä aitosuomalaisille, sinimustille ja lapualaisille. Sillanpään seisoi keskellä kulttuuriliberaalia kenttää, vasemmiston ja oikeiston rintamien välissä. Tästä hänen oli hyvä tähyillä tulevia palkinnonjakoja. Mutta 30-luku petti Sillanpään, palkinto meni vuosi vuodelta sivu suun, velat kasvoivat vyöryn tavoin, Euroopan poliittinen ilmasto kiristyi, sota uhkasi mustalla taivaanrannalla. Sillanpää kirjoitti rohkea avoimen joulukirjeen diktaattoreille Stalinille, Hitlerille ja Mussolinille ja ennusti heidän valtansa olevan kohta kuin maantien pölyä, kun heidän kansansa heräävät unissakävijän kaudestaan. Sekään ei kaatanut häntä, vaan nosti hänen mainettaan puolueettomassa Ruotsissa.

Niin, miksei Kianto? Hänen teostensa käännökset ovat tänäänkin katsellessa yllättävän vähissä. Hän pääsi Pohjanlahden yli ja Suomen ruotsalaisiin piireihin vasta toisen maailmansodan jälkeen! Punainen viiva (Det röda strecket) käännettiin vasta 1945 ja Jooseppi från Ryysyranta1955. Viroon Punane joon saapui niinkin varhain kuin 1910 ja Räblaranna Jooseppi 1936. Venäläiset saivat tutustua Punaiseen viivaan niin myöhään kuin 1978. Eipä ollut Sillanpääkään Neuvostoliiton suosiossa, eipä tietenkään Marssilaulun kirjoittajana: Hurskas kurjuus ilmestyi sentään venäjäksi 1964.

Ihmetystä herättää se, että Kianto on kulkenut niin perin kitsaasti muualle lukevaan maailmaan. Ei häntä tunneta edes Puolassa, vaikka siellä matkaili, eikä muualla Baltiassa kuin Virossa. Kun Kiantoa vasta alettiin kääntää ruotsiksi, Sillanpään keskeinen tuotanto tunnettiin noin 30 kielellä. Tässä on kieltämättä epäsuhta, jota sopii kummastella. Toisaalta, Lehtonen ja Haanpää ovat yhtä hankalia ulkomailla, eikä Kilpeä ole kuin urhea Thomas Warburton yrittänytkään kääntää (I stugan på Ylistalo1976). Eivät nuo maailmalla ymmärrä oikein Aleksis Kiveäkään.

Oliko Kainuun murteista voimaa hakeva, rytisevä kieli Kiannon kompastuskivi maailmalla? Olisivatko Romppaset ja Kenkkuset ja ryysyrantalaiset olleet vieläkin epäedustavampia suomalaisia maailmalle esiteltäviksi kuin Toivolan Juha? Oliko kirjailija kiristänyt välinsä kirjallisuuspoliittisiin päättäjiin? Vai mistä johtunee Kiannon erityminen kansalliseksi kirjailijaksi?

Sillanpäätä työnsivät Eurooppaan hänen melodinen tyylitaitonsa, joka kohtasi vastaavia ilmaisuja ainakin ruotsin, ilmeisesti muillakin kielillä. Ranskassa häntä on aina pienissä piireissä ihailtu. Hänen musikaalinen rytminsä ylitti kaiketi sittenkin kielirajan paremmin kuin aikalaisten kollegojen proosa. Idealisoitu maisemakuvaus auttoi asiaa. Siihen kuului modernin luonnontieteellinen elämännäkemys. Mutta yhtään ei voi väheksyä hyviä henkilösuhteita. Suomen tie Eurooppaan kulki pitkään Tukholman kautta. Siellä Sillanpää viihtyi, sinne hän oli kirjeenvaihdossa, sinne hän kulttuuripoliittisesti kumarsi. Sieltä viimein heltisi odotettu palkinto.

Oliko Kianto siis oikeassa runoillessaan Sillanpäälle 1938: ”Sinä olet herroille hymyillyt kun minä olen metsissä lymyillyt, sinä olet itses esillä pitänyt ja siit´ on sun maineesi itänyt”

Epäilemättä hän osui osaksi oikeaan. Sillanpää ei totisesti pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Hän oli ensimmäisiä kirjallisia suurjulkkiksia Leinon jälkeen. Hän poseerasi halukkaasti ja usein perheineen suomalaisille, ruotsalaisille ja saksalaisille valokuvaajille. Hän tarjosi kustantajan laskuun pitkiä illallisia tuntemilleen ulkomaisille runoilijoille ja lehtimiehille. Hän valloitti yhtä hyvin latvialaisen lehtinaisen Zenta Mauriñan kuin Hitlerin Saksasta saapuneen lähettilään. Hän eli leveästi kuin ruhtinas, mutta piti huolta myös tuotannostaan. Hän oli erinomainen oman itsensä pr-mies, hänen ei tarvinnut lähteä Kiannon tavoin turneelle; lehtiväki ja lukijat tulivat hänen luokseen.

On väitetty ja uskottu, että talvisota antoi Sillanpäälle Nobel-palkinnon. Tosiasiassa Ruotsin Akatemian komitea kävi syksyllä 1939 ehdokkaista keskusteluja ja äänestyksiä, joiden viimeisessä vaiheessa Sillanpää voitti Hermann Hessen. Suomalaisen katsottiin Hesseä paremmin täyttävän Alfred Nobelin jälkisäädöksessään määräämän ”idealistisen maailmankatsomuksen” ehdon. Enää toisen maailmansodan siitä ehdosta ei ole pidetty kiinni. Akateemikko Selma Lagerlöf, Suomen ystävä, äänesti Sillanpäätä vastaan, koska Hurskas kurjuus oli hänestä liian kauhea teos. Sillanpään palkinto ei ollut mikään yhtenäinen poliittinen päätös, vaan lopputulos kymmenen vuotta jatkuneesta kirjallisesta puntaroinnista. Akatemian sihteeriin Per Hallströmiin vaikutti myös Sillanpään novellituotanto, siinä tavattava viisas ja lämmin kertoja. Mutta suuret romaanit Hurskas kurjuus ja Nuorena nukkunut mainittiin perusteluissa, samoin mestarillinen tyylitaide ja psykoanalyyttinen ihmiskuva, mutta ei talvisotaa, joka ei ollut vielä puhjennutkaan palkintoratkaisun lokakuussa tapahtuessa. Mutta totta kai yleinen jännitys, poliittinen ilmasto ja myötätunto Suomen tukalasta asemasta vaikuttivat kirjallisiinkin ihmisiin kuin ilma, jota hengitettiin.

Sillanpään nousu kunnian kukkulalle oli epäilemättä Kiannolle kuten Kilvellekin katkeruuden paikka. Sillanpää kirjoitti sanat Marssilauluun, jota laulaen Suomen divisioonat marssivat itärajaa puolustamaan. Samalla kirjailija itse matkusti Tukholmaan noutamaan suurta palkintoaan. Sen jälkeen hän puhui Ruotsin kirkoissa ja keräsi sotavaroja Suomelle. Sillanpää oli näinä viikkoina Suomen taistelun näkyvä symbolihahmo. Hän palasi kotimaahan vasta talvisodan loppupäivinä. Tätä kotona arvosteltiin. Ajan Suunnan pilapiirtäjä kuvasi Sillanpään perheineen soutamassa kiireesti lahden yli Ruotsiin, alla Marssilaulun säkeet: ”Kun on vaaralle alttiina syntymämaa, kotiaskaret jäädä saa.”

Kovin toisenlainen oli Kiannon kohtalo. Hän lymmytteli Turjanlinnassa, jota hän halusi suojella jättämällä maahan tunkeutuville venäläisille viestin sikaarilaatikon kanteen. Seurauksena korpikirjailija vietiin Mikkeliin kuulusteluihin ja suljettiin turvasäilöön. Hänen karvaista mietteistään saamme lukea teoksesta Omat koirat purivat (1948), josta Mikko Niskanen valmisti 1974 huomiota herättäneet tv-filmin.

Toinen hymyili frakissaan herroille Tukholmassa, toinen lymyili sellissä maanpetoksesta epäiltynä. Marssilaulun tekijä palkittiin, Hakkaa päälle -henkinen Vienan vapauttaja vangittiin. Toivolan Juhan kuolemasta alkanut kansan eheytys sai talvisodassa näkyvän sinetin, kun taas Topi Romppasen uskoma solisaliratti oli uudessa yksimielisyydessä väliaikaisesti haudattu. Voisivatko kahden kansankuvaajan tiet loitommas toisistaan erota?

Kunniavanhukset

Tokkopa Kiantoa lohdutti sekään, että kun hänet syytöksistä vapautettiin, Sillanpää puolestaan suljettiin Kammioon. Kahden ja puolen vuoden ankara pakkohoito vieroitti Sillanpään alkoholista ja palautti hänen voimansa esiintyväksi kirjailijaksi, mutta ei enää luovaksi.

Kiannon ja Sillanpään tiet kohtaavat vielä kerran. Sotien jälkeen Yleisradion johtoon nousi näytelmäkirjailijana, liikenaisena, kaksoisagenttina ja poliittisena vehkeilijänä tunnettu Hella Wuolijoki. Hän halusi antaa kansalle kulttuuria. Parhaat kirjailijat oli saatava esiintymään Yleisradioon. Teatteripäällikkönsä Matti Kurjensaaren välityksellä Wuolijoki lähestyi ensimmäiseksi F.E. Sillanpäätä ja Ilmari Kiantoa. Unto Miettinen sai tehdäkseen ohjelmat kirjailijoista kotiseudullaan. Toinen esitteli Hämeenkyröään, toinen Turjanlinnaansa Suomussalmella. Kianto oli äreä ja vieläkin katkera. Turjanlinnan oli sodassa poltettu ja nyt se paloi 1949 toisen kerran. Rahaa tarvittiin uuden rakentamiseen. Mutta Sillanpää oli monista rahahuolistaan ja käytännön elämästäkin vapautunut. Hän eli hyväntuulisena Taatan ajatonta päiväelämää. Hänen muistelmansa herättivät niin paljon suosiota, että niitä haluttiin radioon lisää. Seuraavaksi tehtiin Tapaninpäivän jouluohjelma. Se oli kuuluisien joulusaarnojen alku, ja niitä jatkettiin 19 vuotta kirjailijan kuolemaan saakka 1964.

Kiantokin jatkoi muistelua. Ikäkirjailijat muistelivat kilpaa. Molemmilta tuli radiopakinoiden pohjalta muistelmakirjatkin peräkkäisinä vuosina:Poika eli elämäänsä (1953) ja Iki-Kianto muistelee (1954).

Taas Kiannon kävi huonommin. Sillanpää valtasi markkinat, painokset ja matineat. Hän heitteli kalottiaan ilmaan ja hauskuutti yleisöään. Kianto murisi kolossaan, tapaili tuttujaan ja löysi sentään Urho Kekkosesta vaikutusvaltaisen kaverin. Mutta myöhäistä mikä myöhäistä. Olisiko Kekkonen voinut avata Ikille käännösmarkkinoita? UKK riehui mielellään kulttuuripolitiikan saroilla, mutta tällaisesta yrityksestä ei ole näyttöä. Riitti kun Kekkonen vei Ikille konjakkia ja sikaarin aina syntymäpäivinä. Iki-Kianto oli kaiketi ainoa suomalainen, joka uskalsi televisiossa tölviä presidenttiä kieroksi savolaiseksi.

Kianto juhli linnassa samettipuvussaan ja karhunhampainen kunniamerkki rintapielessä Sillanpää kävi vielä Paasikiven kutsuilla, mutta etääntyi sitten ajasta ajattomaan olotilaan. Kummastakin tuli kansan kirjallinen kunniavanhus. Harmaan partansa takaa he lausahtelivat viisauksiaan haastattelijoille. Heille sallittiin persoonallisia vapauksia. He olivat eläneet kansansa vaiheet sydänverellään, kumpainenkin. Iki jaksoi 21 vuotta Taataa vanhemmaksi. He kuolivat kuuden vuoden välein, nuorempi ensin 1964 ja vanhempi 1970. Kummankin hautajaiset olivat kansallinen merkkitapaus, hyvästijättö aikakaudelle. Viimeisellä viivalla he pääsivät tasoihin; Suomen valtio kustansi kummankin hautajaiset.