Tampereen Metso 1.10.2006 / Panu Rajala

…

Teatterin osalta jouduin miettimään sivistyksen merkitystä äsken täällä Tampereella, kun seurasin Komediateatterin hienoja 15-vuotisjuhlia ja sen uuden teatteritilan avajaisia. Kaikki oli kauniisti kohdallaan, teatterijuhlissa on henkeä puheineen, tervehdyksineen, kunniamerkkeineen, muotokuvan paljastuksineen, monine rituaaleineen, hyvine tarjoiluineen. Oltiin henkeviä, seurusteltiin ja iloittiin teatterin puolesta. Oltiin pukeuduttu, osattiin käyttäytyä. Uskon että Klingekin olisi hyväksynyt juhlan ulkoiset puitteet ja tamperelaisen juhlamielen. Mutta kun oli nähtävänä juhlanäytelmä, Neil Simonin vanha farssi Juorujasovitettuna osaksi – ja varsin pinnallisesti – paikallisen kunnallispolitiikan ja pormestarivaalin kuvioihin, alkoi ainakin oma tunnelmani pudota. Tällaista tyhjyyttään kolisevaa näytelmätekelettäkö varten kaikki tämä vaivannäkö, loistava ylöspano, juhlamieli ja komeus. Yleisön suosio on taattu, mutta edustaako tarjonta tällöin kansansivistyksen perinteisiä ja korkeita tarkoitusperiä? Ollaanko siihen edes pyrkimässä? Riittääkö meille teatteritaiteen, muunkin taiteen, tv-tarjonnan osalta hetken hymähtely, mekaanisen naurun viritelmät, ilomieli vailla varsinaista sisällystä?

Ollaan siis alun kysymyksessä. Olemmeko enää kovinkaan sivistyneitä, vaikka uusia teattereita syntyy EU-rahalla pian joka niemeen ja notkelmaan, uljasta musiikkitaloa rakennetaan Helsinkiin ja oopperaakin ihastelemme, niin että ensi kevään Aida on täällä Tampereella jo käytännössä loppuunmyyty?

Mitä se sivistys sitten perimmältään tarkoittaa?

Sivistys kuten kulttuurikin tulee kuten kaikki viisaus vanhasta agri culturasta eli maanviljelyksestä. Sivistäminen oli alkuaan pellavan käsittelyä siten, että niistä sitten voitiin valmistaa lankaa ja kangasta. Pellavia harjattiin eli sivisteltiin. Meidän lähikulttuureissamme korostettiin sittemmin eurooppalaisten harjoittamaa primitiivisten kansojen sivistämistä, keskeisenä kasvatuksen tietä omaksuttu henkinen kehittyneisyys. Tämä oli oppineitten velvollisuus kaikissa maissa ja kohdistui myös omaan rahvaaseen. Kansansivistys on yleensä nähty ylhäältä alaspäin suuntautuvana toimintana. Nyttemmin on tahdottu erottaa opillinen sivistys niin sanotusta sydämen sivistyksestä, jolloin todellinen sivistys ei synny laajoista tiedoista, vaan ihmisen harmonisesta kehityksestä hienostuneeksi, tahdikkaaksi, valistuneeksi ja jaloksi persoonallisuudeksi.

Tuntuu siltä, että tällaisia ominaisuuksia arvostetaan tänä aikana yhä harvemmin. Eikö aggressiivinen kilpailukyky ja omanvoiton pyynti ole nyt huomattavasti korkeammassa arvossa. Muistini mukaan aggressiivisuutta alettiin ensimmäiseksi korostaa positiivisena ominaisuutena jääkiekkoselostuksissa, ja sen jälkeen se on levinnyt muille elämänaloille kannustettavana hyveenä. Siitä ei ole pitkä matka suoraan rikollisuuteen, mikä sekin on nähty. Viihteestä ja huumorista on tänään kaukana lämpö tai sydämellisyys. Mitä tarkoittaakaan sanakirjan mukaan tuo usein toistettu kyynisyys, joka myös on aikamme kommunikaation tunnusvire: se on alkuaan antiikin Kreikasta peräisin, Sokrateen oppilaan Antistheneen perustama filosofinen koulukunta, jonka ihanteena oli mahdollisimman yksinkertainen elämä. Parintuhannen vuoden kehitys on johtanut kyynisen merkitsemään välinpitämätöntä, kylmää, säälimätöntä, julkeaa, häikäilemätöntä. Kaikki aikamme sivistyksen näkyviä ja kuuluvia tunnusmerkkejä.

Tiedon määrä ei takaa sivistyksen tasoa, se kai voidaan todeta nyt kun ns. tietoyhteiskunta on päässyt monen välitavoitteen ohi ja tähyää yhä uusia, nopeampia, vaivattomampia, kattavampia, palkitsevampia tiedonvälittämisen menetelmiä. Tieto kiitää, löytyy, lävähtää esiin salamannopeasti verkosta ja kommunikaattorista, mutta eihän se siinä silmänkääntämässä jalostu näkemykseksi, elämän oivallukseksi. Pörssikurssit saamme hihasta koska tahansa, mutta emme näkymää siihen, mitä voitoillamme todella tekisimme, jotta elämä syvenisi ja tulisi onnellisemmaksi.

Tutustuin kuluneena vuonna jonkun verran runoilija J.H. Erkon elämään ja hänen kauttaan 1800-luvun aatteisiin ja ihanteisiin, joissa kansansivistys oli korkealla sijalla. Erkkohan lähti köyhästä talosta Eerakkalasta Orimattilasta kohden Jyväskylän seminaaria kuten meillä usein on lähdetty, muutama kolikko ja kuivaa leipää pussissaan. Into oppiin oli palava, ei ehkä niinkään opettajan ammattiin, vaikka siinäkin Erkko tuli toimineeksi 18 vuotta ja ponnekkaasti toimikin. Runoilijaksi hän koko ajan tahtoi, ja runoilijanakin hän oli paljossa opettaja, kansanvalistaja. Sellaiseksi koettiin runouden tehtävä.

Opettajana Viipurissa Erkko sekaantui jokseenkin kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan ympärillään. Tuskin oli kokousta, juhlaa, suomalaiskansallista pyrintöä, johon hän ei ilmaantunut puheineen, kirjoituksineen, juhlarunoineen. Eri yhteiskuntaluokista haalittu oppilasjoukko ei riittänyt, piti valistaa lisäksi kaikkia kaupunkilaisia ja maakuntaa siinä samassa. Erkko perusti omia lehtiä useampia, ja hänen nuorempi veljensä Eero Erkko tuli nuorsuomalaisen kansanvalistuksen hengessä perustaneeksi Päivälehdenkin, josta sitten kasvoi vähän suurempikin valistuksellinen yritys, vaikka monet tänään epäilevät valistuksen muuttumista propagandaksi, ainakin Haavikko, mutta sitä se oli 1800-luvun lopullakin, kiivasta propagandaa suomalaisten aatteiden, vapaamielisyyden, kirkonvastaisuuden, kielen ja kulttuurin hyväksi, sensuurin kumoamiseksi ja lopulta alkoi häämöttää valtiollinen ohjelma ja sen päässä itsenäisyys.

Mutta että ainakin oli aate, jota valistaa. Päämäärä jonka puolesta puhua, kirjoittaa ja runoilla. Se oli sikäli suurta aikaa. Severi Nyman, Nuormaa, kuuluu samaan aikaan; hänen runojaanhan kootaan nyt uuden säätiön tuella kirjaksi. J.H. Erkko laajensi omaa sivistysaatettaan jo silloin kansainvälisiin mittoihin matkustelemalla laajasti Euroopassa, opiskelemalla kieliä. Se hänessä oli merkillistä. Aikaisemmat runoilijat Juteinista ja Lönnrotista Runebergiin ja Kiveenkin olivat hyvin kansallisia liikkuma-alaltaan, vaikka antiikki, Serbian runous ja Shakespeare tulivat tutuiksi; ei vielä matkailtu – vasta Erkko mursi rajoja ja hänen perässään Eino Leino, L. Onerva, Joel Lehtonen ja monet muut. Tulenkantajat eritoten. Mutta harva teki vuoden mittaisia Euroopan turneita kuten Erkko tai pistäytyi hänen laillaan Palestiinassa noin vain siihen aikaan kun siellä vielä oli suhteellisen rauhallista.

”Olet maamme armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa. Joka niemeen notkohon saarelmaan, kodin tahtoisin nostattaa.”

Tämä kuitenkin oli hänen saalinaan runsailta matkoilta. Erkkoa laulamme tietämättä aina että sanat on joku kirjoittanut, kansanlauluina niitä voidaan pitää, Kullanmurusta, No onkos tullut kesä, Merellä, jopa Hämäläisen laulua, jonka esikuvana oli Oksasen Savolaisen laulu – molemmat alkuaan yksikössä. Nythän Topelius on ohittanut Erkon Pirkanmaan maakuntalaulun tekijänä, vaikka ei varmasti ruotsiksi runoillessaan arvannut kirjoittavansa tulevien pirkanmaalaisten tunnuslaulua, Erkko sen sijaan tilasi itseltään maakuntalaulun ja kirjoitti sen 20-vuotiaana. On siinäkin kansanvalistuksellinen teema. Siinä kuvataan kaunis hämäläinen maisema aivan kuten Topelius ja Kivi olivat tehneet.

Oi Hämeen pellot viljavat,
Ja kasket kullan loistavat,
Ja tuhannet sen tuomistot,
Sen niityt, norot, varjostot,
Ei maata vertaistaan.

Ja Hämeen kansa saa kaksi johtavaa kolme johtavaa ominaisuutta, jotka ikävä kyllä melko sukupuolittuneita eivätkä siten erityisen trendikkäitä. Hämeen neitoja ”siveempää, jalompaa” ei löydy muualta, ja neito on ”valkotukkainen, sinisilmä, rusoposkinen” – melko arveluttavia miehisen silmän jakelemia määritelmiä ja ahtaita moraalisia karsinoita siinä on luotu. Monet sukupolvet ovat niitä yrittäneet noudattaa paremmalla tai huonommalla menestyksellä. Tänään naissuku ei enää mitenkään kärsisi tällaisia ohjeistuksia.

Entä sitten tämä miessuku, joka on jäykkää ja vakavaa, ”auraltaan ei suotta siirry milloinkaan” – mutta sitten missä miestä tarvitaan, maan eestä vaikka kaatumaan – sitten kyllä löytyy uljaita uroita, ”on järkeä on kuntoa, jos toimeen tartutaan”. – Siinä on tuo kohtalokas jos, jonka jälkihämäläinen turhamaisuus on sievistänyt vastoin Erkon tarkoitusta konjunktioksi kun. Niin kuin kansanluonne sillä olisi parannettavissa. Mutta eräs kaunis esimerkki kansanvalistuksesta joka tapauksessa: opetus voi olla kiinni pienestä kolmikirjaimisesta konjunktiostakin.

Suomi oli Erkolle suloisin, Suomen hän tuli tuntemaan miltei joka kolkaltaan kierrellessään kaiket kesät etsimässä innoittavia kirjoitusympäristöjä ystävien ja vieraitten majoista ja aitoista milloin Karjalassa tai Kainuussa, Oulujoen koskilla tai Pohjanmaan laakeilla. Sekin oli kansanvalistuksellinen velvollisuus: oppia todella tuntemaan maa ja kansa ja sen kieli eri kolkiltaan. Harva enää näkee semmoista vaivaa. Erkko oli Lönnrotin jälkeläisiä, Paulaharjun veroinen kulkija. Hämeestä hänellä oli oikeastaan huonoimmat kokemukset, kotitaloa Orimattilassa ei koskaan kaivannut – ja tänne Tampereelle asettuessaan joutui peräti ikävään virkaan viinakontrollööriksi ja sen lisäksi rakastui onnettomasti vuokraisäntänsä tyttäreen, tähän Fanny Davidsoniin, 18-vuotiaaseen tyttökoululaiseen, ja sai tältä rukkaset. Yhdet monista, sillä tämä väsymätön kosiomies ehti tosiaan olla neljä kertaa kihloissa ja kosia lisäksi kahdeksaa neitoa – aina yhtä huonolla menestyksellä, joten Hämeen tummatukkainen Tampereella ei ollut hänen ainoa katastrofinsa. Kaikki hän otti yhtä raskaasti, ja runoa syntyi. Tuntuukin että hän runoilijana etsi materiaalia naisseikkailuistaan ja tilitti ne tuoreeltaan Suomen kansalle kaikessa kipeydessään: kansanvalistusta sekin tavallaan, varoituksena, opetuksena toisille. Näin ei ainakaan pidä menetellä.

Erkon teoksista kalevalainen draamatrilogia, Aino, Kullervo ja Pohjolan häät. Tähtäimessä mahtavat valtiolliset kaksoishäät, näytelmissä aina aikaan sitoutunut poliittinen sanoma. Naisasiaa, sosialismia, kansallista sovintoa, suurta yhteishenkeä. Työkansan marssista piti tulla suomalainen Marseljeesi. Siinä olikin Erkon valistuksellinen sanoma: suomalaiskansallisen, valistuneen sivistyneistön ja työväen liitto, joka sitten repesi jo suurlakon loppuratkaisuissa 1905. Erkko pettyi, masentui ja kuoli. Suurta kansallista yhteisonnea ei syntynytkään. Runoilijaa kannatteli valtava ihanteellisuus, se oli hänen käyteainettaan. Ilman sitä hän olisi vaiennut alkuunsa. Hän sentään välttyi näkemästä lopullista kahtiajakoa ja veristä onnettomuutta 1918.

Palattava vielä sivistyksen käsitteeseen. Mitä se voisi olla tänään?

Vauhtia Snellmanista, joka tähdensi ehkä yllättävää kahtiajakoa. Luonto, luonnontieteet eivät olleet sivistystä, koska niihin kuului niin olennaisesti hyödyn tavoittelu. Historian tuntemus oli sivistystä, kirjallisuuden lukeminen, taiteiden ihaileminen. Kansan tulevaisuus perustui sen kulttuuriin, ei niinkään elinkeinojen edistymiseen. Näin väitti tulevan rahapolitiikan johtaja ja pankkimies, senaattori ja kova talousmies. Mutta hänen ideaalinsa olivat saksalaisessa filosofiassa ja aikanaan radikaalissa kansansivistyksen aatteessa, josta hän ei luopunut.

Voi vain kuvitella mitä Snellman olisi sanonut tämän päivän yliopistolaitoksesta, joka on pakotettu juoksemaan kilpailun liekanarussa, korostamaan tehokkuutta ja tavoitteita ja pisteitä ja tutkintoja – ja etääntynyt samalla kauas alkuperäisestä sivistysyliopiston ihanteesta. Snellman olisi kauhuissaan eikä enää luottaisi tämän kansan onneen ja tulevaisuuteen. Sen kulttuurinen perusta on rapautumassa.

Varmemmaksi vakuudeksi eilisessä Aamulehdessä silmiimme rävähti koko sivun mittainen musta otsikko: Vain tehokkaampi Suomi voi kehittyä hyvinvointivaltiona. Ja vakuudeksi vielä etusivulla hymyilivät kilvan Snellmanin seuraaja Suomen Pankin pääjohtaja, valtiovarainministeri sulassa sovussa yliopiston kanslerin ja rehtorin kanssa, ja kaikkien aurinkoisille kasvoille oli ikään kuin tunnuksena kirjoitettu toinen otsake: Hymyn maa, tehokas ja tasa-arvoinen.

Oli siis pidetty Aamulehden juhlaseminaarin yliopiston juhlasalissa, sivistyksen linnakkeessa, ja vahvistettu yhteistä uskoa tehokkuuden ylivertaiseen ilosanomaan. Vain sen kautta tulee vapahdus. Juuri kun yliopiston rehtori oli sentään avajaisissaan rohjennut kritisoida, aivan oikein, opetusministeriön määräämiä tehokkuuden ja tavoitteiden kriteerejä, joiden ahdingossa yliopisto joutuu yhä kauemmas irtautumaan entisestä sivistyksellisestä ihanteestaan kasvattaa kaikessa rauhassa vapaita huippututkijoita vapaaseen maahan.

Tehokkuus. Mitä se siis on? Sehän palautuu käsitteensä suoraan siihen hyötyajatteluun, jota itse Snellman piti vähemmän tärkeänä kuin yleissivistyksellistä kehitystä – niin vapaakauppaa ja monetaarista politiikkaa kuin ymmärsikin ja sitäkin edisti.

Takaako tehokkuus ja kilpailuhenki ihmisille elämänonnen, jota kaiketi edelleen tavoittelemme – vai joko eilinen seminaari on toisin ilmoittanut. Onko tulos, hyöty, tehokkuus jo tarkoitus sinänsä, ei niinkään se mitä sen avulla tavoitellaan. Opimme joskus varhain koulussa antiikista kumpuavia ideoita, senkin, että raha on vain väline, jonka avulla tavoittelemme jotakin korkeampaa – vaikkapa sitä sivistystä.

Millainen voisi olla sivistynyt kansalainen tänä kovana ja raakana aikana? On ilmeisesti oltava joko varakas tai onnekas, jotta voisi antiikin Ateenan vapaan kansalaisen tavoin varata aikaa vain itsensä kehittämiselle. Onko siis ensin oltava tehokas, kerättävä varaa ja väljyyttä sitä elämää varten, joka vasta on elämisen arvoista. Ja onko oikeastaan reiluakaan antaa osan kansasta raataa niskansa limassa teknologian ja kaupan kiivaalla kentällä keräämässä niitä kansantalouden pelimerkkejä, joiden varassa eräänlainen henkinen yläluokka vaikka taloudellinen paariakasti sitten saa vapauden henkensä kehittämiseen, joka parhaimmillaan tietysti säteilee koko kansakunnalle henkistä hyvinvointia. Nimenomaan henkisestä hyvinvoinnista ei Aamulehden seminaarissa lausuttu sanaakaan, ei ainakaan lehtiselostuksen mukaan. Eikä kai määritelty sitäkään, mikä on se perustarpeiden tyydyttämisen taso, josta ihminen voi vapautua muihin harrastuksiin tarvitsematta enää hampaat irvessä varmistaa omaa tehoaan yhteisen taloudellisen kasvun kilpailussa.

Mutta tässä me olemme, soutajina veneessä, jonka suuntaa emme juuri voi nähdä saati siihen vaikuttaa. Mitä kirjoittikaan Pentti Linkola äsken Helsingin Sanomien yleisönpalstalla. Smash Asem -mielenosoittajat olivat Helsingissä vastustamassa talouskasvun kaikki nielevää uskontoa, joka riistää’ viimeisenkin veri- ja vesipisaran luonnosta. Linkolan mukaan reilujen poliisien olisi pitänyt liittyä mielenosoittajiin ja ryhtyä joukolla hajottamaan tätä yltiökapitalistista systeemiä, joka meitä kaikkia riistää. No tähän näkemykseen ei tarvitse välttämättä yhtyä eikä juuri kukaan ole yhtynytkään, päinvastoin poliisin toimia ymmärretään laajasti ja niinhän Linkolankin ymmärsi ja antoi tunnustusta poliisille, mutta toivoi samalla utopistisesti tuota talouskasvun ja kilpailun ja tehoyhteiskunnan vastaista rintamaa, jollaista ei ole näkyvissä – vain pieniä irrallisia hulinoivia joukkioita.

Joten kansansivistyksellä voisi olla edessään ihan uusi ja pitkä työsarka. Kuinka hillitä kilpailun ja kovien tehokkuusarvojen yhteiskuntaa siten, että väliin mahtuu vielä edes siivu sivistystäkin? Kas siinä eräs tulevaisuuden tavoite, oikeastaan pelastustiemme, sillä vain syvällisesti sivistynyt ihminen tajuaa asiain yhteydet ja löytää ratkaisuja, jotka mahdollistavat vielä suhteellisen tyydyttävän elämän kaikkien synkkien uhkatekijöiden saartamassa pienessä yhteisössämme nimeltä Suomi.

Muistettakoon yhteiseksi rohkaisuksi vaikka Erkon toiseksi viimeistä runoa Hymni, jonka hän kirjoitti jokseenkin sata vuotta sitten – pari viikkoa ennen kuolemaansa Eiran sairaalassa. Suomen sorto näytti voitetulta, ainakin toistaiseksi:

Oikeutta kansa palvoi,
Vapautta kauan valvoi;
Särkyi sorto, väistyi vaino,
Kahleet rikki paukahti.
Sydämien suistui paino,
Mielten toivo leimusi.
Kiitos kasvoi korkealle
Niin kuin aamutähtönen,
Kiitos kaikuu kaikkialle,
Niin kuin sointu keväinen.
Nähdään Suomen suurta unta,
Mielet voittaa valkeus,
Sydämien valtakunta
Kasvaa, suuri ruskotus.
Totuus maassa aurinkona
Ajat kaikki kirkastaa.
Koko Suomi vainiona,
Laihot suuret lahjoittaa.
Kansa laula: kiitos, kiitos,
Vapauden viisaus!
Kiitos, kunnia ja kiitos,
Vapaus, oikeus, valkeus!

PANU RAJALA
Tampere-päivänä 2006