Hämeen heimojuhla Hämeenkyrössä 19.6.2005 / Panu Rajala

Arvoisa hämäläinen ja muukin juhlakansa, hyvät naiset ja herrat

Hämeen Heimoliitto on kahdeksan vuotta sitten valinnut historiallisen Hämeen kauneimmaksi maisemaksi näkymän, jota äsken Maisemakirkosta katselimme. Se avautuu Kierikkalan kylän Sikomäeltä viettävien peltosarkojen yli Kallioistenselälle, Purimon ahtaaseen ja etäälle siintävälle Mahnalanselälle. Oikealle jää Telilahti, josta F.E. Sillanpää kirjoitti novellinsa ’Kertomus järvestä’. ”Järvi on maiseman silmä, sen katse.” Vastarannalla kumpuilevat Laitilan metsänlaidan ja rantapuskiston muodostelmat, jotka peittävät Hauskan ahteeseen laskevan vanhan Tampereen maantien. Kaikkiaan ollaan keskellä Hurskaan kurjuuden alkupuolen sivuja, 1860-luvun suuria nälkävuosia, kirjallisen maiseman ytimessä. Sillanpään jylhä kuvaus ja maiseman tämänpäiväinen vehmaus ovat vastakohtia mutta perimmältään yhtä.

Komea laajakangas technicolor-väreissä, voi aikamme matkailija huokaista täysin varustetun ja hyvin ilmastoidun bussin vieriessä himmennetyin ikkunoin kapeaa kylätietä Sikomäen kallioita kiertäen. Ilman epäilyksiä Heimoliitto on osunut oikeaan valinnassaan. Näkyvillä ovat kaikki elementit, jotka olemme tottuneet suomalaiskansalliseen ihannemaisemaan liittämään. Se on ihme kyllä toistaiseksi säilyttänyt jotakuinkin alkuperäisen jyhkeän luonteensa.

Samantapaista näkymää etsi puolitoista vuosisataa sitten Zachris Topelius Kangasalla Haralan harjulle kiivetessään. Maiseman kautta hän opetti runossaan ’Kesäpäivä Kangasalla’ tätä umpimielistä kansaa, joka ei paljon kansallisuudestaan vielä tiennyt, ihailemaan ainakin kaunista maataan. Sen kautta ihmiset voisivat saada jonkun kiinnityksen, jopa rakkauden sitä maata kohtaan, missä asuvat. Runon kolmannessa säkeistössä pieni lintu oksalla ylimmällä pyytää korkeimmalta apua tämän oivaltamiseen:

Oi taivahan pyhä Herra,
sä isämme armias!
Ah, kuink’ on sun maasi kaunis,
kuink’ ihana taivahas
Sä järveimme säihkyellä
suo lempemme tulta vaan!
Oi Herra intoa anna
ain’ maatamme rakastamaan!

Ideana oli kasvattaa vähitellen ajatusta Suomesta myös rakkauden arvoisena valtiona, vähitellen jopa itsenäisenä. Isänmaa-tunteemme vahvimpia pontimia on alkujaan perihämäläinen maisemakuvaus. P.J. Hannikaisen suomentamana ja Gabriel Linsénin säveltämänä runo on saanut siivet ja puhutellut suomalaisia tähän päivään saakka ehkä suosituimpana kuorolauluna ja myös Pirkanmaan maakuntalauluna.

Tuossa välähti jo uusasiallinen Pirkanmaa, talousalueen nimitys. Pirkkalaiset olivat jo tuhat vuotta sitten menestyneitä kaupankävijöitä, hämäläistä heimoa aikana, jolloin Häme oli varsinainen mahtimaa. Tänään hämäläiset lymmyttelevät kuka Pirkanmaan, Sata-Hämeen, Kanta-Hämeen, kuka Päijät-Hämeen tai läntisen Uudenmaan sekä laajemmin Länsi-Suomen läänin keinotekoisesti pirstotun byrokratian sokkeloissa. Vähemmästäkin identiteetti alkaa hämärtyä.

Huvittavaa kyllä tämä Hämeenkyrö ei edes F.E. Sillanpään määrittelyn mukaan kuulu Hämeeseen. Hänen teoksissaan puhutaan koillisesta Satakunnasta. Puheenparsi on viivyttelevää hämäläistä, mutta kansanluonne jäykkää satakuntalaista. Tätä paradoksia on monien vaikea ymmärtää. Jos Hämeen Kyrö ei ole Hämettä, niin mikä sitten? Nimistö ja historia kulkevat monesti eri tahtiin.Erään tulkinnan mukaan täällä yhdistyy hämäläiseen jurouteen ja umpimielisyyteen satakuntalainen itsetunto ja koppavuus.

Millainen voisi olla tuo hämäläis-satakuntalainen kansanluonne? Antakoon esimerkin Kierikkalan kylässä asunut Nikkilän Ville, joka puolen vuosisataa sitten kertoilee Hämeenkyrön murrekirjaan liitetyssä katkelmassa naapuristaan Sillanpään Eemelistä: ”saihan se sen Noopelin palkinnonki. Sillon oli sitte rahaa pöyhiäkki. Juu. Se oli aika palkinto. Muttei, ei os sattunut toista saamaan.” Kukaan ei saa täällä liiaksi kunnostautua. Edes jostakin kohtaa on vedettävä matto menestyjän alta.

Puhutaan paljon maakuntien Euroopasta, mutta Suomessa maakunnat on tahdottu sisäministeriön kirjoituspöydillä melko tehokkaasti hävittää. Niiden sisäistä voimaa ei virkamies ole kuitenkaan onnistunut kukistamaan. On tainnut käydä päinvastoin, maakunnallinen henki kohoilee näin kulttuurikesämme kiihkeinä alkutahteina voimakkaammin kuin koskaan. Jos Euroopan Unioni onkin haudan partaalla, kuten Ranskan presidentti perjantaina totesi, niin Suomen maakunnat elävät sitäkin vireämmin, ainakin kulttuurisesti. Olisiko hengen palo sittenkin rahayksikköä arvokkaampi sideaine?

”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää.” Näin alkaa eräs tunnettu hämäläisromaani, kertomus seitsemästä miehestä. Mitä tapahtuu tuolla mäellä nyt? Nurmijärven kuuluisassa kansallismaisemassa, Jukolan talon naapurustossa alkaa ensi keväänä massiivinen kiviaineksen louhintatyö peruskalliosta Lohja Ruduksen tarpeiden mukaisesti. Ympäristökeskuksen raportista ilmenee, että kallionlouhintalupien määrä on jyrkästi nousemassa ja ohittanut jo soranottoluvat, koska tämän maan soraharjut alkavat olla jo sileitä ja kuoppia täynnä. Kun maan pintamuodot on tasattu, tunkeudutaan kallion uumeniin. Kiihtyvä rakentaminen vaatii maa-aineksia. Maisemien ja luonnon ystävien vastarinta osoittautuu taloudellisten intressien edessä voimattomaksi. Lohja Ruduksen louhintasuunnitelmaa vastaan valitettiin sinnikkäästi kaikissa oikeusasteissa ennen kuin se kiltisti Nurmijärven kaavoituslautakunnassa hyväksyttiin. Näin Aleksis Kiven kuvailemasta kansallismaisemasta on ensi kevään jälkeen enää kirjallinen muisto, joitakin maalauksia, vanhoja valokuvia jäljellä, ja pölyinen aava hävitys kattaa tämänpäiväisen maanpiirin.

Samoja viestejä kantautuu muualtakin historiallisesta Hämeestä ja lähiseuduilta. Mutta hämäläiset ovat myös hereillä käyttääkseni urheiluselostajan kieltä. Kangasalla kirkon kupeella kiehuu ympäristösota. Massiiviset rakennussuunnitelmat uhkaavat keskustaa ja pian kai jo Topeliuksen kuvaamaa maisemataulua. Ruovedellä torjutaan miehissä ja naisissa Gallén-Kallelan museon läheisyyteen suunniteltua kaatopaikkaa. Kaarlo Sarkian hienostuneen runouden ystävät ovat Kiikassa hädissään hänen syntymäkotiaan uhkaavasta kaivokstoiminnasta. Aulangon historiallinen kansallispuisto Hämeenlinnassa on jo joutunut korskean kylpylähankkeen jalkoihin niin kuin niitä ei maassa olisi jo kylliksi. Viimeisin hätäviesti saapuu Urjalasta, missä toinen käsi vaalii Väinö Linnan rekonstruoitua reittiä samalla kun toisella kädellä tuhotaan viimeisiä historian todellisia muistomerkkejä.

Hyvät kuulijat. Olisinpa onnellinen, jos voisin nyt osoittaa teille esimerkkinä Hämeenkyrön sillanpääläisen kansallismaiseman, jota vaalitaan täällä kuin silmäterää. Vaan eipä ole valitettavasti aihetta tällaiseen itsekohotukseen. Jätehuolto ja vesistön rehevöityminen nostattavat täälläkin yhteisen huolen ja murheen pilviä. Kansallismaisemamme on kuvailtu ja hoitosuunnitelmineen kansiin siirretty, mutta käytännössä tätäkin ainutkertaista väljää peltojen ja vetten ja metsänlaitojen kumpuilevaa aartehistoa ollaan ajan hengen mukaisesti palastelemassa tonteiksi, rakentamassa tasataajamaksi ja myymässä hyvää vauhtia parhaiten maksaville. Olen verraten läheltä voinut todeta, että mikään kauneuteen, historiaan tai edes ekologisiin arvoihin liittyvä argumentointi ei voita rakennuslain, rahan ja maanomistuksen pyhää kolmiliittoa. On vain ajan kysymys, koska Hämeen Heimoliiton valitsema kaunein maisemakin Sikomäen laelta täyttyy sen ääriviivoihin sopimattomista uudisrakennuksista ja tuo titteli voidaan siirtää siististi menneisyyden kuvateoksiin. En suuresti enää hämmästyisi, vaikka Myllykolun edustalle, peltoaukealle jonakin päivänä kohoisi tiilisten rivitalojen rykelmä. Viranomaiset tuskin sitäkään vastustaisivat. Ylistämme ja samalla palastelemme maisemaamme. Kantapään kautta opettelemme vanhaa viisautta: kakkua on perin vaikea sekä syödä että säätää.

Silmiini osui äskettäin pikku-uutinen, Reutersin STT:lle välittämä. Alkuaan amerikkalaisen Nobel-kirjailija Ernest Hemingwayn Kuuban kotitalo Finca Vigia Havannan lähistöllä on joutunut huonoon kuntoon. Hemingway asui siinä 21 vuotta elämästään. Fidel Castrolla eikä Kuuban valtiolla ole varoja saati kiinnostusta talon kunnostamiseen, vaikka se on huomattava matkailunähtävyys. Mutta katso! Yhdysvaltain ja parjatun presidentti Bushin hallinto onkin ottanut Hemingwayn talon uhanalaisten historiallisten paikkojensa listalle ja ryhtynyt sitä kunnostamaan. Vieraan ja vihatun valtakunnan puolella! Näin kirjallisuus voi ylittää raja-aidat. Iltaisissa haaveissani kysyn, mikä valtakunta voisi ottaa meidän ainoa Nobel-kirjailijamme F.E. Sillanpään kotitalon Saavutuksen pelastettavien paikkojen hoito-ohjelmaan, kun Suomessa siihen ei näy ulottuvan vähintäkään mielenkiintoa? Venäjä voi olla esteellinen Marssilaulun takia, mutta entäpä Ruotsi, josta Nobel-palkinto aikoinaan tänne sinkautettiin? Vakavasti puhuen: koska saamme edes keskeisille kulttuurikohteille lainvoimaisen suoja-alueen, joka estäisi niiden ympäristön ajattelemattoman pilaamisen?

Olen tässä vähän synkistellyt ja hyvästä syystä, täydellä sydämellä. Vanhat arvot katoavat, ei voi mitään. Olisiko kuitenkin jotakin positiivistakin kerrottavaa hämäläisyyden nykytilasta? Kamppaileehan Tamperekin kohta Euroopan kulttuuripääkaupungin tittelistä, mikäli EU pysyy koossa sen ratkaisemiseen saakka. Voisivatko Hämeen ja sen ympäristön uhanalaiset maisematkin saada vähän sivustatukea unionilta ennen kuin se kuopataan talousvaikeuksineen ja perustuslakeineen? Herääminen voi tapahtua kolmannellatoista hetkellä.

Mutta, hyvät kuulijat, hätä ei ehkä sittenkään ole ihan tämän näköinen. On ainakin kaksi voimaa hämäläisyydessä, joita mikään nykyaikainen yltiömaterialistinen voitontavoittelu ei kykene kokonaan hävittämään. Toinen on Hämeen kieli ja toinen sen mainittu kansanluonne. Kolmas onkin hämäläinen huumori. Ei mikään ihme, että Häme on tuottanut Suomen parhaan näytelmäkirjallisuuden alkaen Nummisuutareista ja päätyen vaikka Suomen hevoseen. Häme on Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjan käyteaine, ja Häme on Eino Salmelaisen ohjaajanuran johtonuora. Hämeestä nousee myös se nauru vasten manalaisen partaa, joka takaa Väinö Linnan romaaneille kuolemattomuuden myös näyttämöllä ja elokuvakankaalla. Häme on lähettänyt ympäristöstä Tampereelle maan kiitollisimman teatteriyleisön, joka elää näyttämön lumomaailmassa omat täyttymättömät haaveensa.

Hämäläistä huumoria, kenties kireää ja alakautta osuvaa mutta pohjimmaltaan lääkitsevää, on muiden heimojen vaikea täysin ymmärtää, koska se on niin vähäeleistä. Sanojen välit sanovat joskus eniten. Hitaus on lataavaa voimaa, joka luo kestäviä jännitteitä kertomuksiin ja näytelmiin. Muuan suosituimpia suomalaisia näytelmiä on Ilmari Turjan Särkelä itte, jota väärin perustein on pidetty pohjalaisen isäntämiehen luotauksena. Turja oli tietysti pohjalainen, mutta Särkelään hän nouti mallin appiukostaan Väinö Alasesta, Tyrvään ratamestarista ja Jaatsin kartanon herrasta. Ehkä kaukaista mallia tuli myös hämeenkyröläisen Eero Alpin näytelmästä Rusthollarin romahdus, jossa Arvo Poika Tuominenkin nuoruudessaan näytteli. Joka tapauksessa Julius Särkelä pitää näytelmässä tunnetun juhlapuheen sillan vihkiäisissä, pitää sen papereista piittaamatta ja ex tempore, ja siinä hän tulee kertoneeksi kirjallisuushistoriamme tunnetuimman hämeenkyröläisen huumorivitsin. Särkelä ei tykkää ”ruokottomista humoorivitseistä, joita nykyaikana niin paljon kerrotaan”. Tästä huomaamme, että ajat eivät ole paljoa muuttuneet. ”Ei vitsejä niin paljon tarvita. Eihän kukaan voi muistaakaan niitä niin paljon”, Särkelä sanoo ja jatkaa:

”Kun minä olin ennen Hämeenkyrössä puukholtarin hantlankarina, ei meillä siellä kerrottu kuin yhtä vitsiä ja sille me nauroimme aina. Se oli sellainen kertomus, että lukkari katseli maasta, kun suntio meni kirkon katolle, kukkoako meni korjaamaan vai mitä. Silloin suntio lähti putoamaan pitkin paanukattoa, mutta jäi onneksi henkseleistään roikkumaan räystäälle. Lukkari kysyi silloin siltä suntiolta, että ’puttooksä’, niin suntio vastasi, että ’saas nährä ny’. Sitä me siellä aina toisillemme kerroimme, emme muuta humoorikaskua kaivanneet.”

Hämäläiset luonteenpiirteet – sitkeys, toisto ja odotus sekä synkeydessäänkin toivorikas henki – saavat tässä kestokaskussa osuvan ilmauksen. Nämä ovat käsittääkseni ainoat toivonkipinät, joiden turvin kansallismaisemiamme uhkaavat tuhotoimet vielä ovat – elleivät nyt torjuttavissa niin ainakin hidastettavissa. Jospa kauniiseen maahamme kohdistuvien rahastuspaineiden äärelläkin olisimme yhtä hitaita ja korkeampaan kohtaloon luottavaisia kuin kaskun suntio, joka räystäällä roikkuessaankin vielä odotti väistämätöntä. Putoamisen ja alastulon välillä on sentään oma lyhyt ikuisuutensa, ja sitä me tänä lopun aikojen suvena saamme vielä kerran, vielä tänä juhannuksena, vielä tämän keskikesän helisevässä juhlassa Luojamme tahdosta nauttia.