J.H. Erkko etsi vapautta, kaipasi sitoutumista
Mikkelin muistotilaisuudessa 27.4.06 / Panu Rajala

J. H. Erkon nimi kuulostaa perin tutulta, mutta kuka on ja koska viimeksi lukenut hänen runojaan? Entä nähnyt näytelmiään? Kuullutkaan niistä? Jotakin sentään: kaikki tässä salissa ovat kuulleet hänen laulujaan ja luultavasti laulaneetkin mukana. Täälläkin niitä kuulemme. Erkolla oli tapana kiertää kesäisin ahkerasti ympäri Suomea, etsiä kauniita maisemia innoitukseksi ja talojen kamareita runojensa ahjoiksi.

Olet maamme armahin Suomenmaa,
Ihanuuksien ihmemaa!
Joka niemeen, notkohon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa.

Kodin ympäri viljavat vainiot
Kalarantoja kaunistais,
Jalon kansan kuntoa laulelmat
Yli aaltojen kuljettais.

Ja sitten tuleekin vitja säkeistöjä, joita ei yleensä lauleta – Erkko yleensä pilasi runonsa liian monilla toistavilla ja löysillä säkeistöillä – ennen kuin tulee se viimeinen, innostavin, loppunousu, vilpittömän toivorikas julistus:

Kaikki, kaikk’ ylös yhtenä miehenä nyt
Suomen onnea valvomaan!
Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa
Isänmaahan ja maailmaan.

Tällaista runoili opettajantoimeensa perin juurin leipääntynyt ja kieliriitoihin kyllästynyt runoilija heinäkuussa 1883. Hän oli tuolloin 34-vuotias, varsin varttunut poikamies, ehtinyt kosia jo kolmea neljää neitokaista ja saanut yhtä monet rukkaset. Sairaskin hän oli, hänellä oli verisiä ysköksiä, keuhkotautia epäiltiin. Minna Canth kirjoitti hänelle jo jäähyväiskirjeen, toivotti Herran haltuun.
Erkon sisarussarja Orimattilasta oli kuitenkin sitkeää tekoa, vain Elias eli Ruuto menehtyi nuorena. Nuorimmaisesta Eerosta tuli kova lehtimies ja poliitikko, Päivälehden ensimmäinen päätoimittaja. Vanhin veli Kustaa jäi pitämään kotitaloa Eerakkalaa, ja ainut sisar Hilda, hänellä oli omat vaiheensa epäonnisessa avioliitossaan venäläisen kauppiaan kanssa. Kun katsoo kuinka tämä joukko ponnisteli maailmalle, Juhana Heikki ensimmäisenä Jyväskylän seminaariin eväspussi kädessä ja 40 markkaa taskussa, aivan riittämätön määrä edes ensimmäiseen lukuvuoteen, ei heti tule mieleen, että tässä luodaan pohjaa maan sittemmin varakkaimmalle perheelle ja suurimmalle lehtiyhtiölle. Eero Erkko oli ministeri Eljas Erkon isä ja ministeri Aatos Erkon isoisä, runoilija Erkko siis tämän isosetä.
J.H. Erkko veti veljiä perässään, auttoi Eliasta ja Eeroa, koulutti heitä puolipakolla ylioppilaaksi, lainasi ja lahjoitti rahaa vähistä varoistaan, neuvoi ja opasti kirjeissä ja runoissaan. Nuori Erkko oli opetusrunoilija, aatteen riiminikkari. Aivan nuorena hän jo innostui kansallisista pyrinnöistä, suomen kielestä, taisteli sen puolesta fennomaanien rintamassa, vaikka asui ja opetti seminaarin jälkeen kansainvälisessä Viipurin kaupungissa miltei pari vuosikymmentä. Tosin hän oli välillä virkavapaana, matkusteli ja sairasteli.
Koko parhaan miehuutensa J.H. Erkko tavoitteli kolmea asiaa: hän halusi palavasti vapaaksi kirjailijaksi, hän halusi palavasti naimisiin ja hän halusi kirjoittaa runojen lisäksi suuria aatteellisia draamoja. Vain kolmannessa hän onnistui, siinäkin osittain. Hän on kirjallisuutemme sitkein kosiomies ja ehdottomasti ahkerin lemmenlaulaja, Heinrich Heinen oppilas ja Eino Leinonkin voittaja. Miten paljon heleää, naiivia, hertttaista, sydämellistä, nopeasti haalistunutta lyriikkaa löytyykään hänen teoksistaan!

SOINTUA JA LEMPEÄ tähän tapaan, kuin mistäkin muistoalbumista:

Ja neitonen soittaa;
Ja sulho laulaa vieressään.
Hyväillen neittä silmillään:
Kun soitto liittyy lauluhun,
Niin sielu sulaa sieluhun
Ja syntyy sointuisuus

Lisää intohimoa, miehistä tunteen paloa runossa SILMÄYKSIÄ:

Se silmäys, jonk’ ensin sulta sain
Ol’ liekki maasta jumalain,
Kuin aarnitulten liekki lehkuva,
Niin luoksehen se lumos sielua.

Ja silmäykses toinen polttavan
Löin rintahani vasaman,
Kuin noidannuolen sinipilvistä, – ’
Se pois on polttaa puoli sydäntä.

Vaan silmäykses kolmas loisti kuin Salama-pilvet suutasuin
Kun sähkön säkeniä vaihtavat:
Maa taivas silloin suuta antoivat.

Juuri tähän tapaan Erkko itse iski silmänsä vähän jokaiseen vastaan tulevaan neitoseen, usein hurmiossa takertuen, sitten pettyen ja lopulta katkerasti kaihoten. Tavallaan Erkko on kirjallisuutemme onnekkain surullisen hahmon ritari. Hän oli oman aikansa kansallisrunoilija Runebergin ja Kiven jälkeen. Aivan tietoisesti hän halusikin vallata heiltä jääneet tyhjät paikat: olla nimenomaan suomenkielinen ja elävä kansallisrunoilija. Meidän on vaikea enää muistaa tai kuvitella, kuinka näkyvä asema Erkolla oli 1800-luvun lopulla, ennen Eino Leinoa. Erkko oli johtava runoilija Kiven ja Leinon välissä, ja siihen väliin hän sitten jäikin.
Parikymppinen nuorukainen kirjoitti 1869 Hämäläisen laulun. Pian puolitoista vuosisataa tuo laulu on valanut intoa ja uskoa maakuntaan. Erkko loi kuvia, joista tuli kestäviä kliseitä: ”Hämeen valkotukkainen, tuo sinisilmä neitonen” tai ”On järkeä, on kuntoa, Jos toimeen tartutaan” – nimenomaan Jos – kyllä Erkko tunsi hämäläisensä. Myöhempi aika on halunnut parannella maakuntalauluja omien muka parempien arvojensa mukaan, muistettakoon Kiannon ”Nälkämaan marssi” josta tehtiin laimeampi laulu ja muutettiin liian sotainen säe ”Miekkaa jos tarvis, tartutaan vaan!” muotoon ”Miekkaa ei tarvis, taitoa vaan, puolesta heimon ja hengen ja maan”.
Erkko oli johdonmukaisen rauhanomainen laulaja, mutta kyllä hänestäkin tulta löytyi poliittiseen kamppailuun, missä hän kyllä erityisemmin onnistunut. Kerran hän oli ehdolla valtiopäiville Viipurin läänissä, mutta paikallisten selkkausten jälkeen luopui yrityksestä. Kun Vilken koulu, missä Erkko oli opettajana, lakkautettiin, hänelle myönnettiin naurettavan pieni eläke eikä sitä täydennetty, koska senaatissa arveltiin, että täysi eläke voitaisiin sekoittaa kirjailija-apurahaan, jota maan kirjailijat silloin vaativat. Erkkoa rankaistiin suorastaan lainvastaisesti, jotta muut eivät noutaisi hänestä rohkaisevaa esimerkkiä.
Kuinka hän sitten tuli toimeen elämänsä viimeisenä vuosikymmenenä? Suomessakin oli jokunen antelias yksityinen mesenaatti: tässä tapauksessa liikemies Juho Lallukka, joka oli mielistynyt Erkon tuotteisiin ja toimintaan Viipurin aikana. Yhdessä liikekumppaninsa kanssa hän laati yksityisen stipendisopimuksen: Erkolle myönnettiin vuosittain 1200 markkaa eli 100 markkaa kuussa verotonta lahjaa – nykyrahassa vähän yli 300 euroa kuussa, ei suuren suuri summa, mutta silloisissa oloissa tuntuva lisäys eläkkeeseen, joka oli laskettu vain 800 markkaan vuodessa (16 000 vanhaa rahaa, siis 2500 euron vaiheilla vuodessa, revi siitä) – se oli siis kolmanneksen pienempi kuin Lallukan yksityisstipendi!
Näin Erkko vapautui vähän päälle 40 vuotiaana vapaaksi runoilijaksi. Ehtona oli vain, ettei runoilija ota enää mitään vakituista tai tilapäistä virkaa. Hän ehtikin kokeilla hädässään yhtä ja toista, mm. Käkisalmen raatimiehenä (ilman mitään juridista koulutusta) tai Tampereella viinakontrollöörinä eli väkijuomien virallisena tarkastajana – tehtävänä tutkia koeputkilla, että anniskeluihin virtaava viina oli puhdasta ja – jos ei nyt terveellistä, niin ainakin myrkytöntä. Tällaista oli runoilijan elämä armaassa Suomessa ennen valtion apurahajärjestelmää. Ei ihme että tapaamme Erkon ensimmäisenä rivissä, kun Suomen Kaunokirjailijaliittoa perustettiin Aleksis Kiven syntymäpäivänä vuonna 1898. Tilaisuuden avaussanat lausui nimenomaan J.H. Erkko ajan johtavana kirjailijana. Kivi oli luonnollisesti Erkon suuri esikuva, vaikka hänen kansalliseen romantiikkaan kohoutuva hengenlaatunsa ainakin aluksi muistutti enemmän Runebergiä tai Topeliusta. Kaiken lisäksi Erkon paras suosittelija ja tukija hänen uransa alkuvaiheessa oli itse August Ahlqvist-Oksanen. Erkkoa tämä ilmeinen ristiriita ei näytä lainkaan häirinneen, vaikka hän kovin surikin Kiven traagista kohtaloa. Professori Ahlqvist kirjoitti Erkon matkastipendianomukseen seuraavan paljon puhuvat suosituksen:
”Tämä kirjailija, vaikka iältänsä kuuluva nuorempaan miespolveen, on säilynyt saastumatoinna siitä liioittelevasta realismista ja pessimismistä, jota meidän aikakautemme kaunokirjailijat yleisesti potevat, ja näyttää pysyvän sen iäisen ihanteellisuuden harrastajana, jota kaiken todellisen taiteen on sekä edustaminen että esittäminen.”
Erkko ei kuitenkaan pysynyt ennallaan, hän oli altis aikansa vaikutteille. Kun tultiin 1880-luvulle, murros realismiin herätti myös uneksuvan romantikon. Vaikka valtio ei halunnut tukea runoilijoiden työtä, senaatti sentään myönsi taiteilijoille matkastipendejä, joskin ne oltiin vähällä lakkauttaa Juhani Ahon Pariisin matkan ja Yksin-teoksen aiheuttaman skandaalin jälkeen 1890. Erkko oli Pariisissa samaan aikaan. Silloin hän oli jo ehtinyt kipaista pari kolme kertaa senaatin rahoilla Eurooppaan, eivätkä ne olleet mitään viikon tai kahden markkinointimatkoja, vaan ensimmäisellä kerralla Erkko viipyi 1884-85 täyden vuoden turneella Dresdeniin, Berliiniin,. Prahaan, Wieniin, Roomaan, muihin Italian kaupunkeihin. Tuolloin kirjailijat, pian myös Leino, Onerva, Lehtonen, Paavolainen, nuori Waltari tekivät pitkiä ja tuloksellisia opintomatkoja – he tosiaan olivat aikansa eurooppalaisia. Erkolla oli etunaan kohtalainen kielitaito, hän puhui kankeasti mutta ymmärrettävästi saksaa ja kuunteli jonkun verran ranskaa ja italiaa; ehkä hän oli ensimmäinen kirjailija meillä, joka kykeni solmimaan hedelmällisiä suhteita mat omasta onnettomuudestaan, vaan julistaa selvää luokkasotaa – parikymmentä vuotta ennen kuin se maassa sitten puhkesi:

Ovat liitossa isoiset
köyhiä kuristamassa.
Vastaliitto laittaaksemme,
Pato vahva, sulku suuri
avuksi osattomille,
anastamme aarrekirstut
miekalla tuliterällä,
kuin sonni vihaisin sarvin
puskemme ja puhkaisemme
vatsat halki valtiailta.

Aika kauas Erkko tässä oli edennyt nuoruutensa romanttisesta idealismista. Niin Eino Leino kuin Raoul Palmgrenkin nimeävät Erkon suurimmaksi ansioksi sen, että hän kykeni muuttumaan, etsimään uusia aatteita, omaksumaan niitä ja pysymään lopulta valitsemallaan linjalla kuolemaansa saakka – tosin luomisvoimansa heikennyttyä viimeinen draama, Kansallisteatterin vihkiäisiin tilauksesta kirjoitettu Pohjolan häät, tuntui taas vaipuvan takaisin haaveellisempaan romantiikkaan, mutta siihen oli oman runollis-henkilökohtaiset syynsä. Monet Suomessa innostuivat ja sitten kavahtivat suurlakon tapahtumista 1905 – ensin näytti kuin kansallinen yhteishenki viimein toteutuisi, padot murtuisivat, uusi vapaus ja yhteisyys koittaisi – mutta pian kansan olemus paljastui väkivaltaisemmaksi kuin omassa piirissään elänyt sivistyneistö osasi odottaa.
Erkolle suurlakko ei tullut järkytyksenä, jotakin tällaista hän oli odottanutkin. Mutta vanhenevan sairaan runoilijan kynä ei enää syttynyt täysin määrin uutta aikaa tulkitsemaan. Erkko kirjoitti vielä horjuvan luonnoksen vuotta ennen kuolemaansa, jonka 100-vuotista muistoa ensi syksynä juhlistamme, seuraavat säkeet:

Se mieltä huumaa
ja päätä kuumaa
tää ajan myrsky, mut talven taittaa
ja kesän laittaa
tää huima tyrsky.

Uus’ suku soitti, maan vapaus voitti
toi oikeutta.
Jäi mielivalta
ja sorron alta
(pyyhitty)
Vapaiksi mielet
se päästi, kielet
se sorron alta laukoi.
Yli mielivallan
se lain vallan
ja oikeuden aukoi.
Yön hautajaiset
on hurjanlaiset (pyyhitty: purppuraiset)
mut aamukellot kaikaa.

Erkon runous on herättänyt myös hyvin vastakkaisia tulkintoja. Näytelmässä Pohjolan häät on profetia, missä Kalevan taistelijat ovat päihittäneet Hallattaret ja Usvattaret ja marssivat esiin taistelun jälkeen:

Salon siintävän povesta missä on metsä aina nuori –
parven pulskean näette
tänne astuvan; edellä
uros valkea, valittu.

Erkon elämäkerran kirjoittaja Martti Jukola – tunnettu myös urheiluselostajana (Berliinin kisat 1936, 10 000 metriä – ”Murakoso jää, Murakoso jää” – Salminen, Askola ja Iso-Hollo – kolmoisvoitto!) tulkitsi viitteellisesti ja rohkeasti, että tässä runon näkijänainen näkee tulevaisuuteen, jolloin Erkkoa ei enää ollut, mutta tuossa ”valkean uroon” johtamassa joukossa oli juuri ”sitä Lemminkäisen rajua henkeä, sitä alttiin uhrautuvaa isänmaanrakkautta, jota runoilija oli nuorisoon lietsonut historiamme vaikeina vuosina sataluvun alussa” – viittaus siis vapaussotaan ja valkoisten voittoon, mistä vasemmistoälykkö Raoul Palmgren pahasti pillastui ja syytti Jukolaa poliittisesti tarkoituksenmukaisesta tulkinnasta – valkealla uroolla tarkoitettiin kenraali Mannerheimia. No, muistettava että Jukolan sinänsä erittäin seikkaperäinen ja sisältörikas elämäkerta, sen toinen osa on julkaistu 1939. Ihme ellei ajan henki tämän verran tutkijaankin vaikuttaisi.

Entä Erkon vapaudet ja sitoutumiset? Hän säilytti runoilijan poliittisen vapauden ja koskemattomuuden eikä suoranaisesti liittynyt mihinkään rintamaan paitsi tietysti nuorsuomalaiseen liikkeeseen, jonka aktiivisimpia kirjoittajia hän oli. Mutta kirjoittamalla hän vaikutti nimenomaan kirjoittamalla ja puhumalla. Leinon ja Palmgrenin mukaan hän oli aikansa näkyvimpiä yhteiskunnallisia julistajia, uuden ajan airut.
Henkilökohtaisessa elämässään J.H. Erkko onnistui huomattavasti huonommin. Hänen suuri elämänikäinen haaveensa päästä naimisiin ja perustaa perhe omaan kotiin ei koskaan toteutunut. On laskettu että Erkko kihlautui elämässään neljä kertaa ja kosi lisäksi kahdeksaa naista ja sai yhtä monet rukkaset – koskaan ei onni kestänyt häihin saakka.
Mistä mahtoi kiikastaa? Kun viimeistelen Erkon vaiheita käsittelevää kirjaa, en vielä tyhjennä koko pajatsoa, riittäköön viitteeksi, että aikansa kuuluisin runoilija tavoitteli ilmeisesti mahdottomia: kovin nuoria neitosia näytelmäsankarinsa Väinämöisen tapaan ja lisäksi yhtä mahdikkain elkein. Neitoset yksinkertaisesti pelästyivät ikääntyvää, komein runokääntein lähentelevää kosiomiestä, jonka käytännöllisistä aikeista ei voinut olla mitään varmuutta.
Kolhuista opittuaan Erkko kehitti viidenkymmenen ikävuoden ohitettuaan suuren finaalisuunnitelman: hän päätti rakennuttaa oman hirsilinnan Tuusulaan Pekka Halosen avulla ja tuoda sinne hääjuhlaan uusimman löytönsä, 19-vuotiaan talon tyttären Thyra Nyqvistin. Luvassa oli kaksoishäät, Kansallisteatterin vihkiäisnäytelmä Pohjolan häät ja sen tekijän omat oikeat häät, arvatenkin yhtä komeat. Suuri suunnitelma kuitenkin kariutui Thyra Nyqvistin peräytyessä hankkeesta viime hetkillä, ilmeisesti vanhempiensa ja sukulaistensa neuvosta. ”Pesä valmistui, mutta lintu lensi tiehensä.” Erkko jäi yksin uljaaseen Erkkolaansa, joka vieläkin seisoo vastapäätä Kiven kuolinmökkiä Tuusulan rantatien varrella, kulkijain ihmeteltävänä ja nyttemmin myytävänäkin, mutta eipä ole ilmaantunut kiinnostuneita. Runoilijan elämän tragikoominen epilogi.
J.H. Erkko sai murtuneena miehenä halvauskohtauksia, viimeisen Helsingin Viiskulmassa perjantaina 16. marraskuuta 1906, vietiin lähelle Eiran sairaalaan, missä hänen voimansa loppuivat 57-vuotiaana. Hänen ruumissaattonsa sairaalasta Laivurinkadulta Lapinlahden uudelle hautausmaalle kuuluu olleen suurimpia, mitä Helsingissä koskaan oli nähty. Arkkua kantoi koko kansallisen taiteen kärkikaarti Eero Erkon, Juhani Ahon, Eino Leinon, Oskar Merikannon, Pekka Halosen, E.N. Setälän, K.A. Castrénin voimin hännänhuippuna tärkein mies, mesenaatti Juho Lallukka. Erkon mukana painui mailleen usko suuresta kansallisesta yhtenäisyydestä, joka toteutui leimahtaen lyhyeksi ajaksi talvisodassa ja silloinkin toisin tunnuksin kuin parantumaton optimisti ja rauhanmies J.H. Erkko oli perimmältään tarkoittanut.