Esitelmä Kainuun Kulttuurirahaston juhlassa 7.5. 2004

Aina joskus sanotaan kansan tai maanosan, jopa ihmiskunnan elävän käänteentekeviä historiansa hetkiä. Tänä keväänä maanosamme on sellaisia kokenut, kun kymmenen uutta entisen itäisen Euroopan maata liittyi yhteiseen unioniin. Puolen vuosisadan seuraukset toisesta maailmansodasta on sovitettu, ainakin näkyvä sinetti uudelle yhtenäisyydelle on saavutettu. Eri asia on sitten, kuinka unioni tulee tämän laajentumisensa ja sen seuraukset koossa kestämään.

Samaan aikaan valmistui kansainvälisen komission selonteko Neuvostoliiton vuosina 1940-41 suorittamasta Viron miehityksestä ja maan muuttumisesta neuvostotasavallaksi. Komission puheenjohtajana toimi suomalainen ansioitunut diplomaatti ja tietokirjailija Max Jakobson. Hän toteaa viime keskiviikon kolumnissaan Helsingin Sanomissa, että Viron kansa joutui maksamaan tapahtuneesta kovan hinnan: tuhansia teloitettiin, kymmeniätuhansia karkotettiin Neuvostoliiton vankileireille, joissa monet menehtyivät. Komission toteaa raportissaan, että mikään aate ei oikeuta tuhansien syyttömien ihmisten vangitsemista ja teloittamista. Jakobson lisää, että menneisyys rasittaa yhtä Viron kansaa, sen sisäisiä oloja ja sen suhdetta Venäjään.

Toisaalta tapahtumat eivät enää ole mikään sensaatio Virossa. Jokainen on lukenut niistä enemmän kuin tarpeeksi viimeisen 15 vuoden aikana. Tärkeintä onkin, että puolueeton kansainvälinen komissio voi levittää oikeaa tietoa ulkomaille, missä ei aina ole tiedostettu Baltian maiden kovaa kohtaloa. Nyt viimein liittyessään Euroopan unioniin nämä maat samoin kuin muut entiset Neuvostoliiton satelliitit ovat totisesti juhlansa ansainneet. Viimein ne voivat hengittää vapaasti, niin tahdomme uskoa. Tosin on niitäkin, jotka pahaa enteillen ennustavat maiden liittyneen neuvostokansojen yhteisöstä uuteen yhtä hankalaan kansainyhteisöön. Tätä emme ainakaan vielä tahdo todeksi uskoa. Uusia härkävaunuja, uusia vankileirejä ei sentään ole näköpiirissä. Olkaamme siis iloisia Viron ja muidenkin uusien jäsenmaiden onnesta.

Viimeiset puolitoista vuosikymmentä ovat olleet historiantutkijoiden kulta-aikaa. Tuskin mikään tiede geenitutkimusta lukuunottamatta on edennyt niin kiihkein harppauksin kuin 20. vuosisataa koskeva historiantutkimus. Uusia asiakirjoja, arkistoja ja dokumentteja on avautunut, ja niistä on riennetty katsomaan, kuinka asiat todella tapahtuivat, kuinka päätöksiä tehtiin ja mihin ne johtivat. On varmaan tehty hätäisiäkin johtopäätöksiä, isketty tuoreita löytöjä kypsyttämättä julkisuuteen ja tahdottu ehtiä toisten edelle. Mutta vähitellen uusi tieto siivilöityy tieteellisen lähdekritiikin lävitse ja asettaa tapahtuneet mullistukset uusiin täsmentyviin asiayhteyksiin.

Erno Paasilinna lausahti joskus, että on suuri nautinto lukea itseään viisaampien miesten kirjoja. Hän puhui miehistä ja tarkoitti historiallisia kuvauksia. Tässä tilaisuudessa tahtoisin yhtyä häneen, vaikka monesti olen Ernon kanssa ollut eri mieltä.

Viime kuukausien suurimpia lukunautintojani on kieltämättä ollut mainitun komission puheenjohtajan Max Jakobsonin mittava kolmiosainen 20. vuosisadan tilinpäätös: sekoitus muistelmia, historiankirjoitusta ja poliittista debattia. Loistokkaalla tyylillä kirjoitettu teos on mukana eläneen, mukana toimineen todistus verisestä vuosisadasta, mutta samalla sen viileä uudelleen arviointi. Kuinka monesti Jakobson saa aiheen todeta: ”Nyt kun arkistot ovat a vautuneet, voimme päätellä että jne.” Mennyt historia avautuu kuin uusilta lehdiltä, ja samalla on mukana silloinen vaikuttaja, joka avusti Urho Kekkosta monessa kiperässä tilanteessa, toimi tulkkina presidenttien Kekkosen ja John Kennedyn keskusteluissa, ratkoi YK:n lähettiläsvuosinaan Kuuban kriisin ja noottikriisin tulikuumaa umpisolmua ja oli vähällä tulla valituksi YK:n pääsihteeriksi. Kirjoittajalla on harvinainen aitiopaikka paitsi Suomen myös maailmanpolitiikan tulipesäkkeisiin aina Lontoon kirjeenvaihtajavuosilta heti maailmansodan päätyttyä.

Tällaista kertojan näkökulmaa käytti Mika Waltarikin suurissa historiallisissa romaaneissaan. Niin Sinuhe egyptiläisessä kuin muissa historian mullistuksia kuvaavissa teoksissaan hänen kertojansa liikkuu aivan vallan tuntumassa kuten Sinuhe faarao Ekhnaton henkilääkärinä ja uskottuna. Kertoja näkee omin silmin, kuulee omin korvin kuinka kansojen kohtaloista päätetään. Max Jakobsonin historia on tiukkaa tietokirjallisuutta, mutta kertoja tarjoaa meille saman näköalapaikan kuin Waltarin kertojat tuhansia vuosia aikaisemmissa taisteluissa, jotka merkillisesti aina muistuttavat omaa aikaamme.

Sarkastinen huumori kuuluu hyvän muistelijan arsenaaliin. Jakobsonilta kysyttiin muinoin 70-luvulla tv-haastattelussa, ketkä olivat suurimmat syylliset talvisotaan. Hän vastasi kuivasti hymyillen: – Miten olisi Stalin? Johon haastattelija – muuten nykyinen kansanedustaja Antero Kekkonen (sd) – kiirehti tarkentamaan: – Niin tarkoitin kyllä suomalaisella puolella Siihen aikaan etsittiin sotaan syyllisiä Suomesta, muistamme kenties nekin itseruoskinnan ajat.

Pidän edelleen melkoisena skandaalina sitä, että Jakobsonin mittava kolmiosainen opus ei valmistuessaan voittanut Tieto-Finlandiaa eikä päässyt edes ehdolle! Itseruoskinta ulottui viime väreinään vielä siihen, että Hannu Taanila palkitsi Elina Sanan tutkimuksen, jossa hiukan vanhoja tietoja lisäillen paljastettiin juutalaisten luovutuksia Suomesta Saksaan – vähemmän mairitteleva, mutta mittasuhteiltaan sentään vähäinen episodi maailmansodan valtavan veri- ja kärsimyslöylyn keskellä. On todella toivottava, että akatemia-professori Heikki Ylikankaan käynnistämä tutkimushanke etenee myös selvittämään Neuvostoliittoon karkotettujen inkeriläisten ynnä muiden kohtaloita, ja ehkä joskus venäläisten partisaanien uhreista ja tekijöistä sodan aikana saadaan täysi selvyys.

Tieto-Finlandian ratkaisussa yhtä hämmästyttävää oli mielestäni sekin, että Tuomo Polvisen suuri viisiosainen Paasikivi-elämäkerta ja Pekka Tarkan kaksiosainen Saarikoski-elämäkerta sivuutettiin jo ehdollepanossa. Ovatko parhaat kirjat siis liian etabloituneiden tekijöiden kirjoittamia, ja onko ansioituneesta urasta tullut rasite tällaisessa kilpailussa?

Elämäkertojen uusi suosio myös merkki historian kohisten nousseesta merkityksestä maailmamme hahmottamisessa. Taiteen ja kirjallisuuden tutkimuksessa elämäkertoja ei pitkään pidetty muuna kuin viihteenä, eräänlaisena aikuisten lukemistona. Tänään tutkitaan jo täysin innoin elämää ruohonjuuren tasolla, tavallisten ihmisten elämää, päiväkirjoja, kirjeitä jne. taiteilijoista ja suurmiehistä puhumatta. Naistutkimus on tuonut elämäkertoihin uutta potkua: nyt selvitellään jopa taiteilijain kuten Albert Edelfeltin mallien ja muusien myöhempiä kohtaloita. Sivuun jääneet ovat aina historian valonheittimen etsimessä. Samalla kuvamme menneisyydestä rikastuu, täydentyy ja täsmentyy.

Mutta mikä merkitys menneisyydellä on meidän itse kunkin elämässämme? Ilmeisesti emme voi elää täyttä tätä päivää emmekä nähdä tulevaisuuteen tuntematta menneisyyttä. Vanhat totuudet pitävät usein paikkansa. Yhä useammin kuulen oman ikäpolveni tuttavilta harmitteluja siitä, että ei tullut vanhemmilta tai isovanhemmilta aikanaan kysytyksi sitä eikä tätä ja nyt kaikki on myöhäistä. Perheen valokuva-albumit vilisevät tuntemattomia henkilöitä. Kuinka arvokasta olisi ollut aikanaan hankkia omasta suvusta tietoja, mutta aika meni uran rakentamiseen ja maailman parantamiseen.

Olen itsekin joutunut miettimään historian merkitystä viimeistellessäni nyt kevään huumaavina päivinä Tampereen Teatterin 100-vuotista historiaa. Sitä ennen kirjoitin paksun kolmiosaisen Tampereen Työväen Teatterin historian. Kohta on koossa lähes 3000 sivua tamperelaisen kunniakkaan teatterielämän monivaiheista tarinaa. Mutta monesti työn vaiheissa olen pysähtynyt ihmettelemään, mitä helkatin merkitystä näitten taivaan tuuliin häipyneiden teatteriesitysten kirjallisella tallentamisella ja rekonstruktioinnilla oikein mahtaa olla. Teatteri on taidetta, joka katoaa sen tien, kun viimeinen esitys on nähty. Muistikuvat siitä ovat hämäriä, lehtiarvostelut kertovat subjektiivisista mieltymyksistä ja näyttelijäin ja ohjaajien muistelmat ovat usein vielä väritetympiä ja epäluotettavampia. Mutta olen motivoinut itseäni ajattelemalla, että teatterihistoria on oikeastaan valtava kollektiiviromaani, joka kertoo ajasta ja ihmisistä, ilmiöistä ja tapahtumista Thalian taidepeilin kautta, monen alan ihmisen yhteisin ponnistuksin. Siinä jos missä peilautuvat menneiden aikojen aatteet, uskomukset, kuvitelmat ja kärsimykset. Ne on vain suodatettava kaiken sen pintahälyn lävitse, joka aina teatterin kaltaista draamallista yhteisöä ympäröi. Tämän päivän teatterikeskustelut niin Kajaanissa kuin Helsingissä saavat uusia ulottuvuuksia, kun niitä vertaa menneiden aikojen hyvin samantapaisiin kiistoihin. Kriisi on teatterin käyteaine siinä kuin politiikankin, ja usein nämä kietoutuvat kiinnostavalla tavalla yhteen.

Mitä kertoo teatterin katsojamäärien pysyvä romahdus Tampereella 1980-luvulta 90-luvulle ja tätähän päivään tultaessa? Kun ennen teatterissa kävi 400 000 katsojaa vuodessa, yli puolet enemmän kuin kaupungin asukasluku, on luku nyt puolittunut eikä aina pysy siinäkään. Mitä elämässämme on tapahtunut ettemme enää tarvitse elävän teatterin peiliä ajan ilmiöiden kirkastamiseksi. Ja silti olemme edelleen kansainvälisesti mitaten harvinaisen aktiivista teatterikansaa. Virolainen teatteriohjaaja lausahti 90-luvulla, ettei Viron kansa enää kaipaa teatteria, koska parempaa draamaa näytellään nyt kaduilla 24 tuntia vuorokaudessa. Viihteen yltynyt suosio ja tosielämän latteat kuvajaiset televisiossa kertovat uudenlaisesta kaipuusta. Kun poliittisia jännitteitä ei enää ole ilmassa, kun hyvinvointi kasvaa ja virikkeitä on tarjolla tuhlaksi saakka, taiteen musta leipä unohtuu. Tampereen Työväen Teatterin alkuaikoina 1900-luvun aamun sarastuksessa tehtaan työläiset tekivät raskasta 12-tuntista päivää, mutta riensivät vielä illalla ja harjoittelemaan yönkin yli ja näyttelivät vaillinaisin taidoin, karkeissa kulisseissa mutta sydän sisäisestä palosta karrella. Ja katsojia riitti, arjen ja työn vastapainoksi tarvittiin unen ja kuvitelman näyttämöllisiä kuvajaisia.

Kyllä teatterihistoriakin siis voi opettaa ajasta ja elämästä, ihmisestä ja hänen toiveistaan eri aikoina sellaista, minkä tosi-tv:n pinnallinen taso vain pysäyttää, samentaa ja turruttaa.

Historian kuningaslaji on silti mielestäni historiallinen romaani. Historian tutkimus kerää ja analysoi ja tulkitsee meille menneisyyden tapahtumia aina vähän uuteen järjestykseen, mutta vasta historiallisen romaanin kirjoittaja pystyy parhaimmillaan kuvaamaan tapahtumat niin kouraisevasti, että vaikutus lukijoissa jää pysyväksi. Kun tutkimus ulottuu tietoon ja järkeen, taide pääsee syvemmälle ihmisen tunteiden kerroksiin. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin vaikutus suomalaisten itsetuntemukseen on tästä kestävä esimerkki.

Mutta onko historiallinen romaani luovuttanut niitä mahdollisuuksia, joita sen ulottuvilla voisi olla, varsinkin menneiden 15 vuoden kuohuvana ajanjaksona? Tätä joskus pysähdyn kysymään, kun luen suomalaista nykykirjallisuutta, näppäriä ja nokkelia postimoderneja näkökulmia ja uudenlaista leikittelyä kielellä ja näkökulmilla ja ihmiskuvilla. Toisella puolen sileä ja luistava, nostalgiaan luottava sota-aikojen kuvailu tai viihteellinen kurkotus hyvin kaukaiseen aikaan tai maahan. Eikö äskeinen aika tarjoaisi paljon suurempiakin haasteita. Ajattelen vaikka virolaisen Jaan Krossin mahtavia opuksia, joissa mennyt aika ja nykyisyys risteytyvät hengästyttävällä ja vangitsevalla tavalla. Tai toisaalta ruotsalaisen Peter Englundin jättimäisiä kuvauksia entisen emämaamme historiallisista käännekohdista. Nehän ovat sytyttäneet aivan uuden historian harrastuksen Ruotsissa ja innostaneet täälläkin lukijoita penkomaan uudelleen Ruotsi-Suomen kouluhistoriassa jo unhoon painuvaa historiaa.

Joskus harvoin kirjailijat pystyvät nopeasti valamaan kestävään romaanimuotoon aivan tuoreen äskettäisen murroskohdan kansansa elämässä. Ilmari Kianto kirjoitti Punaisen viivan kohta ensimmäisten yleisten ja yhtäläisten valtiollisten vaalien jälkeen. Vaalit pidettiin keväällä 1907 ja romaani ilmestyi jo kahden vuoden kuluttua 1909. Tuskin oli köyhä kansa vielä toipunut pettymyksestä, joita ”solisaliratin” lupausten viipyminen oli aiheuttanut, kun jo saatiin luettavaksi sekä riemukas että järkyttävä kuvaus noista tapahtumista. Romaani kertoo edelleen yhteisen kansan suhteesta vaaleihin ja niissä annettuihin lupauksiin jotakin hyvin pysyvää ja toistuvaa. Vaikka uskomme lujasti demokratiaan, ainakin useimmat meistä Paavo Haavikkoa ja Pentti Linkolaa mukaan lukematta, eiköhän jokin skepsis vaalien merkitykseen tullut jo Kiannon kynästä kylvetyksi. Saapahan vain nähdä, kuinka innokkaasti kesä EU-vaaleissa taas äänestämme. Toisaalta lupauksiakaan ei juuri enää viljellä, ei ainakaan niin repäiseviä kuin agitaattori Puntarpää aikanaan.

Toinen esimerkki, johon jo päivän seminaarissa viittasin, on tietysti F.E. Sillanpään peloton romaani Hurskas kurjuus. Vasta 30 täyttävä kirjailija näki kansalaissodan kauhut silmästä silmään kotiseudullaan Hämeenkyrössä ja kykeni tilittämään ne verekseltään jo kesällä 1918 kirjoittamaansa osin historialliseen romaaniin, jossa päähenkilön Toivolan Juhan, naiivin punikkivanhuksen, elämää tarkasteltiin suurista nälkävuosista 1860-luvulta punaisten joukkohautaan 1918. Sillanpää kykeni tuoreeltaan etäännyttämään tapahtumat ja antamaan niille viilentävää perspektiiviä, ja samalla hän asettui rohkeasti puolustamaan yhtä sodan hävinneen puolen uhreista aikana, jolloin vankileirit vielä pullistelivat nälkään nääntyviä ja tuomiota odottavia vankeja. Sitä voi sanoa kansalaisuroteoksi hyvin aristavana aikana, Hurskas kurjuusilmestyi pienten poistojen jälkeen jo alkuvuodesta 1919 ja aloitti omalla tavallaan sen kansallisen eheytystyön, jonka sinetiksi Sillanpää tavallaan kirjoitti tunnetun Marssilaulunsa talvisodan aattona ja Nobel-palkintona aikaan 1939.

Kansalaissotaa, vapaussotaa, sisällissotaa on nyttemmin tutkittu ja selvitetty miltei jo pohjia myöten, uusia paikallistason paljastuksia aina ilmaantuu ja pimentoon painuneita hirmutekoja selvitellään yksittäisiä uhreja myöten. Mutta suuret linjat on jo talletettu Suomen kirjallisuuteen Kiannosta Sillanpäähän ja Diktoniuksesta Linnaan. On huomattava sekin, että ne kirjailijat kuten Kianto ja Sillanpää, jotka ensimmäisenä ehtivät apajalle, tekivät lopulta kestävintä työtä. Kianto kuvasi tietämättömän kansan vaaliasenteita säälimättömästi ja samalla syvemmin ymmärtäen kuin puolueiden matkasaarnaajat osasivat. Väinö Linna saattoi jo matkan päästä järjestää ja dramatisoida tapahtumia oman näkemyksensä mukaiseksi, ikään kuin hallita joukkojaan ja yksilöitään, mutta uudempi historiantutkimus on osoittamassa, että lopulta Sillanpään antama kuva kapinaan melko tahdottomasti ja sattumanvaraisesti ajautuvasta joukosta, Toivolan Juha yhtenä valtavirrassa, osuu suhteessa oikeampaan kuin Linnan aktiivinen taisteleva torpparikuvaus.

Arvelen että kirjailijat yhä harvemmin tarttuvat ravisteleviin aikansa tai historian aiheisiin, mutta eipä heille niitä ole paljon tarjollakaan meidän sopusointuisessa lintukodossamme. Vai onko näin? Eikö kansan uusi kahtiajako, ennen näkemättömät muutokset teknis-sosiaalisessa ympäristössämme voisi yhtä hyvin haastaa kirjailijoita suuren synteesin tekoon? On väitetty, että aika on sirpaloitunut hallitsemattomaksi eikä suuria kertomuksia enää voi syntyä. En usko tähän helppoon hokemaan. Kuinka yhtenäinen lukijakunta muka Kiannolla ja Sillanpäällä oli aikana, jolloin kansa oli todella sirpaleiksi survottu? Silti heidän työnsä tervehdytti ja löysi aikaa myöten suuren yhteisen lukijakunnan, joka näki romaaneista oman menneisyytensä monesti uudella tavalla.

Soimaan ja kannustan tässä myös itseäni, koska olen aloittanut historiallisen romaanisarjan kirjoittamisen viime syksyn teoksellaSenaatin ratsumies ja siihen kirjoitan parastaikaa jatkoa. Yritän suurehkoa säätykierron kuvausta, kuinka hämeenkyröläinen torpan poika ryhtyy ratsupoliisiksi keisarinvallan aikaiseen Helsinkiin levottomana aikana 1906 kohta suurlakon jälkeen ja kuinka kapinalliset voimat Venäjältä ja Puolasta virtaavat rauhalliseen Helsinkiin suunnittelemaan kumousta ja järjestelemään terroritekoja. Juha Seppälän olen huomannut omalla tavallaan romaanissa Routavuosi käsittelevän vähän samaa aihetta. Yhteyksiä tähän päivään löytyy viljalti. Poliittinen murha ja anarkia, pommit ja terrori olivat kovasti käytössä jopa hiljaisessa suuriruhtinaanmaan pääkaupungissa. Itseäni huvitti se, että saatoin romaanin avausosassa ja tavallaan esittelyssä isovanhempieni vaiheita hyväksi käyttäen kuvata samoja vuoden 1907 valtiollisia vaaleja aivan toisesta näkökulmasta kuin Kianto: helsinkiläisen suomettarelaisen pikkuherrasväen ja poliisin perheen eläminä juhlavina ja heillekin hyvin jännityksen täyteisinä viikkoina. Kun jatkan kohti Suomen itsenäistymistä, on edessä jatkuvasti uuden kuvaamatta jääneen kulman löytäminen sinänsä paljon käsiteltyihin vuosikymmeniin.

Mika Waltari neuvoi 1950-luvulla nuoria kirjailijoita: ”Tarttukaa suuriin aiheisiin. Takokaa omaa aikaanne kuin sulaa metallia!” Historiantutkijat ja tietokirjailijat ovat tätä ohjetta erinomaisen aktiivisesti noudattaneet. Olisiko tällä kerralla niin, että luovat kirjailijat tulevat heidän jäljessään, rikastuttaen ja inhimillistäen sitä kuvaa, jolle tutkimus on aurannut arkistoista tietä. Yhteistä on murrosajan haasteeseen vastaamineen, sillä silloin kun maailma muuttuu, ei kai kukaan aikalainen tahtoisi, että hän silminnäkijöiden joukosta puuttuu.

PANU RAJALA