Esitelmä Volter Kilpi -tapahtumassa Kustavissa 17.7.2013 / Panu Rajala

Volter Kilven ylivertainen mestari oli tunnetusti Aleksis Kivi, johon hän aina palasi. Kiven rinnalle kelpasi vain Kilpi itse. Kiven jälkeen armon saivat Aho, Sillanpää ja Joel Lehtonen, jotka olivat ”omaa luokkaansa Linnankosken, Arvid Järnefeltin ja Maila Talvion jäädessä loitolle tältä taiteelliselta tasolta”, kuten Kilpi kirjoitti kustannustoimittajalleen Vilho Suomelle kesällä 1937. Samoja mainintoja on muuallakin hänen kirjeissään. Muuten hän näyttää lukeneen melko vähän kotimaista kirjallisuutta. Raamattu, Shakespeare, Goethe, Nietzsche ja Kierkegaard olivat häntä alkuun opastaneet. Vain kaikkein paras kelpasi.

Ahosta hänellä on varauksia, vaikka hän tunnusti Ahon kielellisen ja sanonnallisen tenhon, erityisesti Rautatien välittömän ja vaivattoman maun, joka oli säilynyt tuoreena – silti ”vieroitti minut heti alusta alkaen joku sielullisen erisukuisuuden juopa. Savolaisuus ja länsisuomalaisuus ovat minulle aina olleet yhteensulautumattomia käsitteitä”. Kilpi vaati kirjallisuudelta tavattoman paljon, ennen kaikkea itseltään, ja Aholta hän kaipasi ”uskon paisua, usko ymmärrettynä sydämen nousuksi ja veren vakuudeksi”. Liian helposti ja pehmeästi luisti hänen mielestään Juhani Ahon kynä.

Jäljelle jäivät siis Sillanpää ja Lehtonen, mutta 30-luvulla Lehtonen oli jo sairas, pian väistyvä mies. Henkien taistelu hakeutui tosin ”johonkin enempään ja pois tavanomaisuudesta” (Suomi), mutta jätti silti karvaan maun. Sen sijaan Sillanpään maine vain kasvoi ja paisui. Sitä Kilven oli vähän tarkkailtava, vaikka hän pitikin itseään aivan ylivoimaisena suomalaisena kirjailijana omana aikanaan. Ei ollut ketään, joka taiteen täyteydessä kykeni edes hänen kannoilleen. Traaginen puoli asiassa oli vain se, että Kilven suuruutta ei vielä huomattu eikä täydesti missään tunnustettu. Menekki oli heikkoa, Alastalon salissa möi hädin tuskin 1000 kappaletta ja koko Saaristosarja, kolme vankkaa opusta, vuoteen 1937 mennessä yhteensä 3400 kappaletta. Sillanpään luvut olivat kymmenkertaisia, vaikkei hänkään tyypiltään ollut mikään suuren yleisön kirjailija. Lisäksi Kilven arvostelu oli etupäässä viileää ja ymmärtämätöntä. Tätä traumaa Kilpi purki pitkissä kirjeissään kustantajansa edustajille ja muutamille johta