Tallinnassa, Suomen Kulttuuri-instituutissa 19.5. 2003 / Panu Rajala

Kirjailijoiden vertaaminen on hankalaa; nykyiseessä tutkimussuunnassa tekstit vertautuvat, lainautuvat, kulkeutuvat – niiden virtoja seurataan halukkaasti. Mutta kirjailijapersoonan astuessa kuvaan tutkimus mykistyy, tällainen jää esseistien, journalistien ja harrastajien tehtäväksi.

Lähtökohtani tai yllykkeeni tulee kolmelta taholta. Suuri bibliofiili Eerik Teder on jo kauan ja useita kertoja tiukannut minulta vastausta siihen, lukiko Sillanpää Tammsaaren teoksia ja kuinka paljon. Hänellä oli varmasti perusteita tähän kysymykseen. Hänkin on huomannut Tammsaaren ja Sillanpään välillä vallitsevan tietynlaisen sukulaisuuden. Mutta minun oli valittaen todettava, että ainakaan Sillanpään omistamien kirjojen luettelossa ei näy yhtään Tammsaaren teosta eikä muitakaan todisteita ole siitä, että Sillanpää olisi lukenut saati tuntenut Tammsaarta. Hän luki ja seurusteli paremminkin ruotsalaisten ja muiden skandinaavien kanssa, valikoiden suomalaisten. Entä missä määrin Tammsaare tunsi veljeskansan johtavaa eepikkoa? Siitäkään minulla ei ole mitään käsitystä.

Toinen yllyke tuli vastaan Juhani Salokanteleen jälkilauseesta, jonka hän on julkaissut Totuus ja oikeus -teoksen ensimmäisen osan uudessa suomennoksessa Maan lupaus (2002). Salokannel vertailee laajasti Tammsaaren ja Väinö Linnan yhteiskunnallisia torpparieepoksia (Täällä Pohjantähden alla), mutta mainitsee myös kuin ohimennen: ”(T:n) Runollisuus ja ompsovisointi tuo mieleen F.E. Sillanpään tuotannon. Tammsaare ja Sillanpää olivat aikalaisia, ja heidän vertailemisensa on monessa suhteessa kiintoisaa.”

No, tässä olen siis tätä kiintoisaa tehtävää aloittamassa, jonka Salokannel jättää vain viitteen ja eräänlaisen tehtävänannon varaan.

Vielä kolmaskin yllyke oli. Luin Jaan Kaplinskin esseen, missä hän vertailee syventyvästi Ernest Heminwayn pientä suurta kertomustaVanhus ja meri sekä Tammsaaren lyhyttä novellia ’Isoisän kuolema’ keskenään ja löytää yhtäläisyyksiä mutta paljon enemmän ihmiskuvan ja kirjailijanlaadun ja jopa kansanluonteen eroja näissä samantapaisissa vanhuuden kuvauksissa. Mieleeni palasi heti Sillanpään novelli ’Vanha valtias’, joka erinomaisesti sopii samaan vertailuun ja yritän sitä lopuksi.

Siis Tammsaare ja Sillanpää, kaksi kansalliskirjailijaa. Aikansa kiistatta johtavia kertojia omassa maassaan, omana aikanaan. Tällainen kansakunnan kaapin päälle nouseminen verraten varhain on myös rasite kirjailijalle kuten Kaplinski toteaa. Hän sanoo, että suoranaista Tammsaare-kulttia ei Virossa ole, ”mutta jotakin mikä ärsyttää”. Kaplinskin mielestä klassikon asemaan kohottaminen on liian usein ihmisen ja kirjailijan tuho. ”Hän joutuu kunnianarvoisuuden tyhjiöön, missä ääriviivat ja kontrastit vähitellen katoavat ja hän muuttuu asiaksi itsenänsä.”

Kaplinski on kirjoittanut esseen Tammsaaren 100-vuotisjuhlavuonna 1978, ja siitä johtuvat tämän kaltaiset pohdinnat. Ne tuovat väistämättä mieleeni Sillanpään 10 vuotta myöhemmin Suomessa viettämämme vastaavan juhlavuoden, joka oli täynnä tapahtumia, seminaareja, esitelmiä, näytelmiä, elokuvia, julkaisuja, juhlia, retkiä ja sen sellaista, mutta Sillanpään uusia arvioitakin yritettiin: itse väittelin sinä vuonna tohtoriksi Sillanpään romaanin Nuorena nukkunut syntyä ja taustaa käsittelevällä tutkimuksella, joka oli samalla kolmiosasien elämäkerran toinen osa. Myös nuori tutkija Lasse Koskela julkaisi Sillanpäästä kirjan, jossa yritti kumota vallitsevaa käsitystä Sillanpäästä biologina ja tuoda sen rinnalle psykoanalyyttisen näkökulman, jollaista kyllä jo Sillanpään ensimmäinen elämäkerturi T. Vaaskivi meillä sovelsi jo vuonna 1937.

Kaikesta huolimatta juhlavuosi kaikkine tapahtumineen tuotti Suomessakin samantapaisia huokauksia, joita Kaplinski esittää klassikon painolastista. Sillanpää-kulttia ei Suomessakaan sanan varsinaisessa merkityksessä ollut, vaikka kirjailija 30-luvulla paistatteli hyvin laveassa julkisuudessa ja nousi ikämiehenä, Taatana kuten meillä sanottiin, myös suureen kansansuosioon lähinnä muistelmiensa ja radioesiintymistensä, ennen kaikkea joulusaarnojensa ansiosta. Niitä kuunneltiin 40- ja 50-luvuilla jouluaattoiltoina miltei kaikissa Suomen kodeissa.

Juhani Salokannel osoittaa myös yhden Tammsaarea ja Sillanpäätä erottavan tekijän: edellinen eli vain kirjoittamalla, karttaen julkisuutta, kun taas jälkimmäinen nautti julkisuudesta ja oli tunnettu hahmo Helsingin ravintoloissa, joskin karttoi katederille nousemista, julkisia puheenvuoroja, ennen kuin sitten heittäytyi vanhuudessaan matineoitten ja kansanjuhlien suosituksi puhujaksi ja muistelijaksi.

Ilmeisesti pieni kansakunta tarvitsee Tammsaaren ja Sillanpään kaltaisia kirjallisia portaalihahmoja, kansalliskirjailijoita, joita voidaan ihailla, joiden sanaa kuullaan ja jotka työllään ja esiintymiselläänkin vahvistavat kansallistuntoa. Mutta kun he ovat työnsä tehneet, kun heidät on tavallaan käytetty loppuun, kansakunta kääntää heille selkänsä, kirjallinen yleisö etsii pimennossa olleet tekijät ja nostaa heidät esiin ja liian suurta menestystä eläessään nauttineet työnnetään kaapin päälle ja unohdetaan. Velvollisuudesta heitä kiitetään ja luetaan ehkä kouluissa, mutta elävään kansalliskirjallisuuteen he eivät enää kuulu. Sillanpään tilannetta pahensi vielä tuo Nobelin palkinto vuonna 1939, juuri talvisodan alla. Silloin hän nousi toisellakin tavalla kansalliseksi symboliksi kirjoittamalla tunnetun Marssilaulun sanat, joita laulaen Suomen armeija marssi päin puna-armeijaa. Eräs kenraali totesi, että Sillanpään Marssilaulu vastasi ainakin yhtä divisioonaa Suomen taistelutahdon kohottajana.

Sotien jälkeen, kun yritettiin olla kovasti Neuvostoliiton ystäviä, tällainen saavutus oli tietysti raskas lisäpaino Sillanpään maineessa, sekä hyvässä että pahassa. Marssilaulua ei pitkään aikaan laulettu muualla kuin armeijan harjoituksissa. Nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana se on taas kaikunut kaikkialla veteraanien tilaisuuksissa ja radionkin toivekonserteissa.

Tammsaaren poliittisesta merkityksestä, kuinka häntä on käytetty kansallishengen kohottajana, siitä minulla ei ole täyttä käsitystä, ja joku täällä voi antaa ehkä tähän lisävalaisua. Yleensä omaan aikaansa sidoksissa oleva poliittinen käyttöarvo haalenee ja muuttuu käänteiseksi, kun vuosikymmenet vierivät. Ehkä Tammsaare oli tässä suhteessa vapaampi kuin Sillanpää, hän ehti kuolla juuri kun puna-armeija varusti ensimmäisiä tukikohtia Viroon 1940.