Yrjö Saarinen oli itseoppinut taiteilija, joka ei käynyt mitään taidekoulua eikä matkustanut koskaan ulkomaille. Hän maalasi kotonaan Hyvinkäällä voimakkain vaistonvaraisin värein, eli ajoittain nälkärajoilla, joi viinaa, tappeli ja rakasti elämää. Hän täytti joka suhteessa boheemin taiteilijan tunnusmerkistön. Hitaasti Saarinen alkoi saada töitään näyttelyihin. Niiden muotopuoli rujous herätti vastarintaa, mutta värien hehku sai myös ihailijoita.

Jatkosodan aikaan 1942 neljä Saarisen öljyvärimaalausta riippui Suomen Taiteilijain 49. vuosinäyttelyssä Helsingin Taidehallissa. Taiteilija itse palveli hevosmiehenä Itä-Karjalassa. Propagandatöistä levähtääkseen (hän toimi Valtion Tiedoituslaitoksessa) Mika Waltari poikkesi Taidehallin näyttelyyn ja ihastui Saarisen rintamalla maalaamiin Paatenen maisemakuviin. Hän osti 5000 markalla synkän runollisen talvinäkymän.

Waltari ei tuntenut Saarista, tuskin oli kuullutkaan hänestä, mutta ensikosketuksesta syntyi kestävä suhde taiteilijaan.

Taiteilija tapaa mesenaatin

Nostomies Saarinen (s. 1899) vapautettiin palveluksesta kesken jatkosodan, jolloin hän sai paneutua täysin voimin maalaamiseen. Hän ei sopeutunut armeijaan, oppi vihaamaan hevosia, hukkasi sairaalamatkalla juopotellessaan sotilaspassinsa ja joutui Hennalassa putkaan. Kaveri uskoivat sodan pian päättyvän, kun Saarinen sinne komennettiin. Toisin kävi, joukko-osaston komentaja halusi pikemmin vapautua Saarisesta.

Saarinen sai pian kokoon oman näyttelyn Bäcksbackan salonkiin. Olihan hänellä ollut sentään töitä esillä 30-luvulta alkaen, joitakin lahden takanakin. Muutama kriitikko kirjoitti töistä postitiivisesti, vaikka vaikutusvaltainen Onni Okkonen häntä vastusti. Ruotsissa ja Norjassakin alkuvoimainen Saarinen herätti huomiota. Hänessä nähtiin Edvard Munchin hengenheimolainen.

Elokuussa 1944 Saarinen saapui Helsinkiin ja maalasi Ritarihuoneen puistossa. Hänen ystävänsä Veikko Aaltona haki töitä hänen hotellihuoneestaan ja kaupitteli niitä kaupungilla. Vähän syntyi köyhänä aikana kauppoja, rahapula yltyi.

Saariselle tuli mieleen Mika Waltari, joka oli aiemmin ostanut yhden hänen taulunsa. Hän soitti Waltarille, joka otti mielihyvin taiteilijan vastaan. Tämä toi tuoreuttaan kostean kuvan puistosta, ja kaupat lyötiin kiinni heti.

Saarinen ja Waltari ystävystyivät. Milloin pula taas yllätti, Saarinen ilmaantui Waltarin ovelle ja rahaa löytyi aina. Perustettiin ns. Saarisen taulutili, jota vastaan taiteilija vippasi suuriakin ennakkoja. Tauluja kertyi harvakseen vastineeksi.

Waltari ei kiirehtinyt, vaan varoitteli: ”Älä missään tapauksessa anna noiden parin pienen etumaksun tulla meidän ystävyytemme väliin. Katsohan, sen taulun kerkiän kyllä aina saada, sillä ei ole mitään kiirettä. Ennen kaikkea tahtoisin näet, että se olisi Sinulta välitön, onnellisena hetkenä syntynyt työ niin kuin esimerkiksi se Ritarihuoneen puistikko, jonka elokuussa niin ihmeen välittömästi maalasit ja josta pidän kovin paljon.”
Waltari toivoi maiseman rinnalle henkilöfiguuria. Taidehallissa riippunut Alaston oli hänestä railakas työ ja osoitti, että ”olet kenties kehittymässä johonkin uuteen, jota tahtoisin sanoa värin ja muodon kauneudeksi”. Waltari esitti hienovaraisesti toiveitaan tauluista ja niiden aiheista. ”älä käsitä tätä millään tavoin väärin, että että kiirehtisin sitä isoa alastonta, toivon vain, että pääsisit Sinäkin touhuun samalla tavoin kuin minäkin.”
Punavärein uhkuva Alaston vuodelta 1945 kuuluikin sitten Waltarin aarteisiin, samoin Kolme mustalaispoikaa. Saarisen muhkeat, sukoilemattomat alastonkuvat viehättivät Waltaria, hän näki niissä ”rumuuden kauneutta”, jolla voi luoda suuria arvoja. Sen sijaan jotkut Saarisen ”piianpullukat” muistuttivat uhittelevassa leventelyssään liiaksi Tyko Sallista, toista hyvinkääläistä ja Saarisen esikuvaa. Waltari kehotti kirjeissä Saarista itsenäistymään, luottamaan omaan laatuunsa.

”Nyt tahtoisin Sinulle vain korostaa, että Sinä olet jo Saarinen etkä Sallinen, jos vielä kypsyt, kestät ja jaksat. Mutta ennen kaikkea ole aito ja maalaa juuri niin kuin Sinun on pakko maalata – äläkä kiinnitä liikoja huomiota kaltaiseni diletantin tuumiskeluihin.”
Taulutili pysyi jatkuvasti toispainoisena. Saarisella oli ainainen rahapula, mikä äkkiä tuli meni vielä nopeammin. Waltari rauhoitteli toistuvasti tunnontuskia valittavaa taiteilijaa: ”Ja ennen kaikkea, älä koskaan anna raha-asiain tulla meidän väliimme – en minä sellainen porvari ole kuin ehkä luulet.”

Vaikuttavin Saarisen teos oli Waltarin mielestä lopulta taiteilijan Oma kuva. ”Siinä oli ihmisen raadollisuus niin jäytävän rehellisesti ja samalla melkeinpä karkean humoristisesti saatu esiin, että ainakin minä olen valmis antamaan mitä hyvänsä elämän harha-askeleita anteeksi miehelle, joka noin ilman valhepeitteitä on uskaltanut nähdä itsensä. Kasvojen ’juoponpuna’ ei ehkä ole värinä niin kaunis kuin esim. äidin ja pojan hellän kirkkaat värit, mutta kuuluu asiaan, niin täytyy siinä kuvassa olla.”

Riemuitseva luonnonvoima viheltää säännöille

Yrjö Saarinen ja Mika Waltari elivät kumpikin väkevintä luomiskauttaan sodan päätyttyä. Heillä oli sama tarve nostaa hautuneet voimavarat käyttöön, heittää kaikki ainekset ahjoon. Saarinen maalasi kuin vimmattu ja Waltari keskittyi suureen romaaniin.
Eguptiläisaihe oli hänellä hautunut ja kehittynyt jo parikymmentä vuotta ja odotti nyt sodan kurimuksesta päästyä purkauksenomaista toteutumistaan. Purkauksenomainen työtapa oli yhteinen Saariselle ja Waltarille, voimakas transsinomainen, haltioitunut suoritus. Romaanissa vireen tuli kestää kauemmin kuin maalauksessa, näin myös juomisperiodit olivat kirjailijalla ja taiteilijalla eri pituiset, eri rytmeissä. Maalauksen valmistuttua oli syy lähteä puhdistamaan pannua, kun Waltarin täytyi pitää työvirettä sentään muutaman kuukauden ennen samaa irtiottioa. Kyllähän nämä miehet sisäisesti toisensa tunsivat, ei epäilystä siitä.

Maaliskuussa 1945 Waltari kertoi kirjeessä Saariselle kirjoittaneensa Virasojalla Imatralla ja saaneensa parissa viikossa kasaan kaksi näytelmää (Gabriel, tule takaisin ja Noita palaa elämään). Näillä Waltari ikään kuin verrytteli, harjoitti taas tuntumaa omien töidensä kirjoittamiseen raskaiden sotavuosien jälkeen. Hän oli asunut oman tukijansa, Tornatorin johtajan ja taidekeräilijän Jalo Sihtolan luona, joka suhtautui epäillen Saarisen maalarinlaatuun.

”En tiedä sainko häntä vakuutetuksi, sillä tietty sovinnaisuus vaivaa yhä häntä kaikesta ’hyvästä mausta’ huolimatta, mutta minun mielipiteeni säilyi järkkymättä: meidän nykyhetken maalareistamme Sinä olet ensi sijassa, rohkein, laajin, avoimimmin taivaan alla.”
Jalo Sihtola oli Waltarin isän ystäviä, ja Toimi Waltarin kuoleman jälkeen hän otti erityisesti Mikan suojelukseensa, luki tämän varhaisia käsikirjoituksia ja opasti tätä erityisesti kuvataiteen maailmaan. Sihtolan vaikutuksesta Waltari alkoi itsekin kerätä taidetta päästyään varoihinsa 40-luvun lopulla. Mutta myös Mika murtautui siis taiteen harrastuksessaan omille teilleen riippumatta Sihtolan suosituksista.

Seuraavassa kirjeessä elokuussa 1945 Waltari kertoi saaneensa 1000-sivuisen romaanin (Sinuhe egyptiläinen) valmiiksi ja pahoitteli, ettei ollut saapuvilla, kun Saarinen oli häntä tavoitellut. ”Oli ikävä etten edes ollut kotona, kun viimeksi heinäkuussa soittelit. Sillä kertaa taas työn välillä satuin ryyppäämään sen verran, että asiain hoito jäi.”

Waltari oli ollut kadoksissa Hartolassa vaimonsa suvun omistamassa huvilassa, missä hänellä oli täydellinen työrauha kevät- ja kesäkuukausina 1945. Tämänkin kirjeenvaihdon todistuksen valossaSinuhe syntyi tavattoman nopeasti: kolmessa neljässä kuukaudessa. Maaliskuussa hän kertoi kirjoittamistaan näytelmistä ja heinäkuussa hänellä oli jo varaa irrotella työn lomassa. Kirjailija myöntää olevansa hieman uupunut, mutta haluaa nyt palata muihin töihin. Hän päättää kirjoittaa Saarisesta persoonallisen artikkelin Suomen Taiteen vuosikirjaan, hän on sen muotoilua jo tuumiskellut. Artikkeli syntyykin, mutta Saarinen hukkaa puolestaan ryyppyretkillään sitä varten hankitut valokuvat. Waltari etsii niitä turhaan Brondan vahtimestarilta, kunnes on tilattava uudet Bäcksbackalta. Tämän kaltaista oli kirjailijan ja taiteilijan yhteistyö ja myös yhteisymmärrys pienissä kommelluksissa.

Kuvataide innoittaa näihin aikoihin Waltaria yhä enemmän. Hän etsii uusia visioita, ehkä myös rohkeutta omiin rajanylityksiinsä. Hän kirjoitti vuosikirjaan artikkelin Eemu Myntistä 1942 ja pian Otto Mäkilästä 1946. Hänen suosimansa taiteilijat eivät kuuluneet viralliseen eturiviin, vaan olivat uuden tien etsijöitä. Otto Mäkilän hän löysi Turusta näyttelystä samoihin aikoihin kuin Saarisen Helsingistä, juuri ennen Sinuhen kirjoittamista. Mäkilän Kolmijalkainen mies teki Waltariin suuren vaikutuksen, se riippui sittemmin vuosikymmenet hänen seinällään Tunturikadulla ja riippunee siellä vieläkin kuten Saarisenkin työt. Waltari kirjoitti vuosikirjaan otsikolla ’Elämän rakastaja’ innostuneesti:
”Yrjö Saarinen ilmestyi 1930-luvun kohtalaisen säyseäksi ja sovinnaiseksi kaavoittuneeseen taiteeseen dynamiittipanoksen kaltaisena, räjähdyttävänä ja tyrmistyttävänä voimana, joka oli omiaan hämmentämään lukuisia ympyröitä. — Saarinen onkin ennen kaikkea vulkaanisen rajusti, pidäkkeittä purkautuva luonnonlahjakkuus. Siinä on hänen voimansa ja kenties myös hänen heikkoutensa, mutta riemuitsevan rajusti tulviva luonnonvoima, joka viheltää säännöille, turhantarkalle taituruudelle ja ennakkokäsityksille, on mielestäni sittenkin aina taiteessa monikymmenkertaisesti merkittävämpää ja arvokkaampaa kuin parhainkin teknillisen osaamisen virheettömyys, josta puuttuu elämä ja intohimoinen luomisen tarve.”

Kirjailijaa huvitti sekin, minkä epäsosiaalisen ongelman hyvän Hyvinkään asujamisto oli saanut Saarisessa purtavakseen. Waltari tunsi Hyvinkään hyvin kouluvuosiltaan, jolloin hän vietti kauppalassa lomia ja oli siellä kesätöissä. Hän oli täällä jo seuraillut eteerisen, ihmisaran Helene Schjerfbeckin kulkemista kadulla ja harmitteli lopun ikäänsä sitä, ettei mennyt koskaan äitinsä ystävän Kalle Uusitalon mukana tapaamaan taiteilijaa. Uusitalo osti jonkun Schjerfbeckin ja harrasti Leinon runoja, tämän ratamestarin talossa nuori Mika koululaisena asui ja kävi radan varressa vesakointi- ja vallitöissä. Hänen luonaan Waltari kirjoittikin myöhemmin joitakin teoksiaan, mm. matkakirjan Yksinäisen miehen juna. Hän oli kuullut myös boheemin Sallisen ja hänen kaverinsa Ruokokosken tempauksista heidän huviloissaan Humalassa ja Krapulassa, hän arveli, että nämä myöhemmin maineeseen nousseet taiteilijat ”synnyttivät aikoinaan paikkakuntalaisissa eräänlaisen terveen epäluulon taiteilijapersoonallisuuksien yhteiskunnallista tai paremmin sanoen seurapiirikelpoisuutta kohtaan.” Waltari muisti nuoruusvuosiltaan, kuinka käynti Sallisen ateljeessa ”vaikutti melkeinpä kammottavalta ennakkoluulottomuudelta tai synninsekaiselta seikkailunhalulta ja miten Schjerfbeckin eristynyt asuintalo tuntui sijaitsevan kokonaan toisella planeetalla”.

Waltarin artikkelin yhtenä teemana on paikallisuuden merkitys taiteilijoille. Hyvinkää oli jostakin merkillisestä syystä kerännyt puoleensa taiteilijoita. Miksi nämä kaikki olivat osuneet juuri Hyvinkäälle, sitä Waltarin oli vaikea selittää. Hän totesi, ettei Hyvinkään kuiva hiekkapohja ollut omiaan loihtimaan esiin ulkonaisia kauneusnäkyjä, jotka ihastuttaisivat taiteilijan silmää. Hän väittää jopa, että paikkakunnan sävy on sivistyksellisesti ollut ahtaan porvarillinen, joskin vuorovaikutusta on sentään ollut asujamiston ja taiteilijoiden välillä ja taiteilijain työmahdollisuuksia on ostoillakin pyritty turvaamaan. Ehkä tämä rauhallinen, vähän eristyvä kauppala on aikanaan tarjonnut työrauhan taiteilijoille. Waltari arvelee, että heidän on ollut hyvä elää etäämpänä pääkaupungin ”käsivarsiakatkovasta kilpailunnujakasta”.
Suvaitsevaisuutta hyvinkääläisiltä on kuitenkin vaadittu. Waltari epäilee, että Saarinen olisi vienyt Sallistakin pitemmälle käsityksen taiteilijasta kaikkien säännönmukaisten rajojen ulkopuolella elävänä, säikyttävänä ’monstrumina’. Varsin varovasti hän muotoilee: ”Sillä samoin kuin taiteessaan, samoin Saarinen aika ajoin lienee myös elämässään perin epäporvarillinen mies.”

Saarinen teki kieltämättä parhaansa tuhotakseen kaikki seurapiirikelpoisuuden edellytykset ympäriltään. Häntä ei pidätellyt mikään. 32 vuotta Waltarin artikkelin jälkeen voitiin kirjoittaa jo avomielisesti hänen seikkailuistaan. Iho- ja sukupuolitautien ylilääkäri C.E. Sonck kirjoitti Saarisesta harvinaisen kursailemattoman elämäkerran 1977 – tai oikeastaan mehevän juttukokoelman taiteilijan törmäilyistä. Ne ovat olleet sittemmin Turun yliopiston professorille ehtymätön kultakaivos, josta hän herkutellen ammensi kerrottavaa. Sonckin kokoelma – niin taiteen kuin tarinoidenkin – on taatusti herättänyt vilkasta sananvaihtoan ilmestyessään, mutta kunnia Hyvinkään kaupungille, että se kumminkin suostui tämän hersyvän ja välistä tyrmistyttävän tarinakokioelmankin julkaisemaan tämän hienon pysyvän näyttelyn oheiseksi. Kirjan toinen osa taidekuvineen ja tarkkoine taustatietoineen osoittaa, että asialla oli omalla alallaan tieteellisesti kouliintunut ja taiteenkin alalla harras amatööritutkija, ensimmäinen osa taas senkin, että tekijä oli kerännyt hyvät tiedot kohteestaan tämän lähipiiriltä, ennen muuta urhealta vaimolta Meeriltä. Ei siinä paljon kaunisteltu. Silti sekä kertoja että hänen kuulijansa säilyttivät reippaan ja moralisoimattoman, selvästi ihailevan ja rakastavan otteen Saariseen hänen murheellisia törttöilyjäänkin kuvaillessaan. Rankka rehellisyys ja sisäinen herkkyys korvasivat sen mikä ehkä aineellisessa ja välistä terveydellisessäkin mielessä menetettiin.

Melko usein Saarinen päätyy retkillään putkaan, mutta palaa myös onnistuneesti kotiin ravintolasta, jolloin vaimo Meeri ylistää sammumispisteessä olevaa miestään: ”Kiitos isä kun tulit selvänä kotiin.” Saarisen vastaus on ytimekäs: ”Saisko liemiruokaa.”

Joskus Meeri saa pullosta päähänsä niin että päälakeen on ommeltava viisi tikkiä, mutta aina vaimo vain pysyy miehensä rinnalla ja tukee ja ihailee tämän kiihkeätä luomistyötä milloin tämä on luomiskunnossa. Saarinen tuli tunnetuksi reippaista alastonkuvistaan, joissa rotevat ja rehevät mallit retkottavat avomielisissä asennoissa Yrjön ja Meerin aviovuoteessa tai sohvalla. Meeri näitä malleja miehelleen etsi ja metsästi kaupungilta ja ravintoloista, ja monet olivat alamaailman estottomia kasvatteja. Ruumiilliset ulottuvuudet olivat tärkeämpiä kuin henkiset. Meeri antoi taiteilijalle ja malleille täyden työrauhan, vaikka aavisteli joskus millä pensselillä tällä kerralla maalattiin. Vaikka yllätti miehensä itse teosta viedessään huoneeseen kahvia, Meeri sulkeutui taas hienotunteisesti keittiöönsä. Kuvitelma taiteilijan ja mallin ns. puhtaasti ammatillisesta suhteesta alkaa karista Sonckin kokoamia kertomuksia lukiessan. Totta kai välillä tapeltiin ja ulosheittoja tapahtui, kaikki mallit eivät Meerille kelvanneet eivätkä myöskään tämän taiteilijakaverit, jos ryhtyvät liiaksi riehumaan. Yrjö totteli tiukan tullen kiltisti vaimoaan, kunhan sai riittämiin nauttia taiteilijan vapauksista. Vain kylliksi viinaa juotuaan hän äityi väkivaltaiseksi ja arvaamattomaksi pedoksi, mutta pyysi taas ja sai kauniisti anteeksi. Kerran tehtiin jo kirjallinen avioeropäätös, mutta aamulla Yrjö pyysi Meerin repimään sen, minkä tämä sanoi jo tehneensa. Tosiasiassa Meeri säästi paperin kauniina muistona avioliiton vaiherikkailta vuosilta.

Carl Erik Sonck on hyvin noudattanut ainoata taiteilijalta saamaansa ohjetta elmäkertaa varten: ”älä sitten perkele tee kuivaa!” Sonckin mielestä oli todellinen nautinto lukea Mika Waltarin sattuvia ja ytimekkäistä luonnehdintoja Saarisen taiteesta. Monitaitoisessa kirjailijassa oli myös taide-esseistin vikaa. Hänen luonnehdinnoissaan on lennokkuutta, jollaista harvoin tapaa alan teoksissa tai taidehistorioissa. Saarisen työskentelytapaa molemmat, Waltari ja Sonck, kuvailivat hyvin samaan tapaan, kumpikin tunsi kohteensa läheisesti. Näin Waltari:
”Omalaatuinen näky lienee nähdä Saarinen työssään maalaamisen kiihkon vallattua hänet. Ulkomaailma, epäedulliset olosuhteet, häiritsevät tekijät häviävät. Melkeinpä demoonisen vimman vallassa hän käy käsiksi kankaaseen. Maalausteline hyppelehtii ja heittelehtii pois paikoiltaan hänen iskiessään leimuavia värejä kankaaseen. Uskomattoman vaatimattomissa olosuhteissa, ahtaissa tiloissa Hyvinkäällä, suoranaisen puutteen usein irvistellessä, mallien alinomaisessa suostuttelussa ovat syntyneet Saarisen teokset. Jos toisinaan myös tyhjät pullot ovat kolisseet jaloissa ja tyrmistynyt poroporvari uskoo näkevänsä niiden sisällyksen jälkiä tauluissakin, niin suokaamme hänelle tämä helppohintainen lohdutus. Työskentelyvaiheessa taiteilija sulkeutuu maailmalta. Hänet nähdään vain vapautumisvaiheessa ja silloin häntä ja hänen käytöstään on liiankin helppo tulkita väärin.”

Näillä riveillä Waltari ja Saarinen todellakin kohtaavat toisensa, lyövät henkisesti kättä. Kummankin työskentelyrytmissä oli samoja piirteitä, vaikka ne Saarisella taisivat saada rajumpia muotoja. Ehkä juuri siksi Waltari niin ihaili ja ehkä vähän kadehtikin hänen estotonta alkuvoimaansa. Lähtökohtansa, kasvatuksensa ja ympäristönsä vaikutuksesta Waltari säilytti aina tietyn hillityn herrasmiehen tyylin, silloinkin kun hän sanojensa mukaan halusi pestä pannun puhtaaksi raskaan työperiodin jälkeen. Samaan tapaan varmasti professori Sonck näki Saarisessa toteutuvan sellaisia puolia, jotka hänen omassa elämänpiirissään olivat mahdottomia.

Waltari osasi myös nähdä Saarisen taiteen syviin alkujuuriin. Hän oli näkevinään taiteilijassa jotain alkusomalaista, korvenkantaista. ”Lapsuuden nokisesta pajasta, sepänahjon äärestä puhkesivat hänen raisut kauneusnäkynsä.” Vaikka kansan syvät rivit eivät ulottuisikaan Saarisen taidetta ymmärtämään saati siitä pitämään, Waltari kuitenkin halusi nähdä hänet kansan maalarina. ”Punainen väri – köyhän korea – onkin Saarisen hallitseva väri, marjapuuronpunaisesta lihanpunaiseen, Hyvinkään märkien mökkien surunpunaisesta ylpeään, liekehtivään voitonpunaan asti. – Jos punainen on Saariselle elämän, lämmön, inhimillisyyden ja samalla surun, alakuloisuuden, poljettujen ja heikkojen väri, niin vihreä on hänelle eräällä tavalla maagillinen, salamyhkäinen väri, milloin korvenkolkko tummuudessaan, milloin sensualistisen sädehtivä kirkkaudessaan.” – Toisaalta Sonck kertoo Saarisen isänmaallisuudesta, kuinka tämä nousi kotonaan aina seisomaan kun Maamme-laulua radiossa soitettiin ja laulettiin.

Waltari ymmärsi hyvin Saarisen laadun ja myös taiteen syvimmän olemuksen. Ei ole tärkeätä mitä maalaa vaan miten maalaa. ”Taiteen hienoimmista aroomeista, muodon virheettömyydestä, värien hienostuneisuudesta nautiskelijalle Saarisella tuskin on paljonkaan annettavaa. Mutta joka taiteesta etsii lihaa ja verta, riemua ja rohkeutta, yllätyksiä ja innoituksen palavaa kiihkoa, hänelle Saarisen taiteeseen tutustuminen on unohtumaton elämys.”
Tuntuu että Waltari puhui myös kirjallisuudesta, omasta senhetkisestä suhteestaan kirjallisuuteen Sinuhe egyptiläisen ollessa juuri menossa käsikirjoityuksesta painoon. Sinuhen henkilögalleriassa esiintyy taiteilija Thotmes, joka maalaa uudella tavalla ja ylivoimaisen taitavasti, niin että hänen maalaamansa kuvat ”hehkuivat punaista ja keltaista, jotka hinnaltaan ovat väreistä halvimmat”. Realistinen taide pelästyttää ja hämmästyttää aikalaiset, vanhoista kaavoista piittaamaton taiteilija ei pääse Ptahin temppelin kirjaan.

Yrjö Saarisen riitoja herättänyt hahmo innoitti varmaankin Waltaria Thotmesin kuvailussa. Hän kävi muutaman kerran tapaamassa Saarista ja muisti tervehdyksin tätä kuolemaan saakka 1958. Kun Saarinen täytti 50 ja juhlat olivat raisuimmillaan hänen kotonaan Hyvinkäällä, juhlasankariille luettiin myös Waltarilta tullut sähke. Tämä oli hoidettavana unettomuudesta ja ylirasituksesta. ”Mika saatana kun vielä parantolastakin muistat minua”, huudahti liikuttunut Saarinen.

Suoremminkin Waltari käytti Saarista esikuvana novellissa ’Jäinen saari’, jonka hän kirjoitti 1947. Siinä keuhkotautia sairastava taideopiskelija, nuori nainen, saapuu tapaamaan erakoitunutta ja sammuneeksi tuomittua taiteilijaa ränsistyneeseen huvilaan. Mallina on siellä majaillut muuan mustalaisukko, kuten Saarinenkin käytti paljon mustalaisia töissään. Tytön ja taiteilijan välille kehittyy arkaileva, ärtynyt, lopulta antautuva suhde, joka ikuistuu muotokuvaan Harmaalakkinen tyttö. Waltari kuvaa taiteilijan rähjäiseksi ja häikäilemättömäksi ihmissyöjäksi, jolle vain taide kaikessa kaihtelemattomuudessaan suo arvon ja kuolemattomuuden.

’Jäisestä saaresta’ on tehty epäonnistunut elokuva (Erik Häkkisen tuottama ja ohjaama 1965) sekä turhan hillitty tv-näytelmä (Markku Onttosen ohjaama, MTV 1978), johon tein itse sovituksen ja sain sille Waltarin kiittävän siunauksen. Kaiketi hän näki, ettei siitä voi tulla ainakaan huonompaa kuin oli edellinen elokuvayritys. Martti Katajisto näytteli taiteilijaa ehkä vähän ahdasrajaisesti ja Elli Castrén herkästi taiteilijaopiskelijaa. Mutta vielä olisi jäänyt varaa parantaa. Yrjö Saarisen elämä ja taide tarjoaisivat vielä tänä päivänäkin kaikki ainekset repäisevään taiteilijakuvaukseen, jossa hänen tragikoominen kamppailunsa taiteen merellä myrskyävällä voisi omalla tavallaan vertautua vaikkapa Vincent van Goghista ja Munchista tehtyihin elämänkuvauksiin.

PANU RAJALA