Opistoteatterin esitys Yö yli Euroopan on rohkea saavutus. Harrastajat tekivät sen, mihin mikään ammattiteatteri ei ryhtynyt. Mika Waltarin poliittisesti polttava pöytälaatikkonäytelmä olisi ollut esitettävissä vuodesta 1999, jolloin kokosin näytelmät yksiin kansiin. Sitä ennen se oli piilossa.

Näytelmän taustalla ovat vuoden 1933 tapahtumat Suomessa, Saksassa ja Neuvostoliitossa. Suomen eduskuntavaaleissa demokratia vahvistui levottomuuksien jälkeen, sosialidemokraatit saivat suuren voiton ja kokoomus menetti vaaliliitossa IKL:n kanssa. Mutta Isänmaallinen Kansanliikle tuli ensimmäisen kerran eduskuntaan 14 edustajallaan. Aikansa jytky, joka vaikutti eduskunnan ilmapiiriin.

Hitler nousi valtaan Saksassa. Valtiopäivävaaleissa oli vain kansallissosialistiisia ehdokkaita, ja he saivat yli 90 % äänistä. Sosialidemokraattinen puolue oli kielletty. Valtiopäivätalo paloi ja kirjaroviot syttyivät. Saksa haki liittolaisia ja hamusi lisää alueita.

Samaan aikaan Stalin suunnitteli vastavetojaan. Luotinen suunta tahdottiin varmistaa. O. W. Kuusisen apulainen Arvo Poika Tuominen lähetti Moskovasta Suomeen vuoden 1918 veteraaneja muodostamaan kommunistisia soluja.

Olot Suomessa näyttivät rauhoittuvan, mutta pinnan alla järähteli. Sodan uhka kasvoi. Mika Waltari tarttui tuoreeltaan suureen aiheeseen 25-vuotiaana. Hän kirjoitti niin rajun näytelmän, että kielsi itse sen esitykset. Bibliofiili E. J. Ellilä järjesti näytelmän jakelun sadan kappaleen monisteina tutuille ja tilaajille.

Sain vuosikymmeniä sitten näytelmän luettavaksi Kansalliskirjaston rariteettien kaapista kuin tarkkaan varjellun kielletyn kirjoituksen. Siitä ei laajemmin tiedetty mitään. Luetun vaikutus oli varsin tärähdyttävä.

Mikä teki näytelmästä niin salailtavan? Kirjoitusaikaan varmaankin se, että päähenkilö on raudanluja kommunisti Jaakko Susi. Kirjoittaja tuntuu suhtautuvan häneen vastentahtoisen kunnioittavasti. Susi perustaa solun, hankkii kaadereita, mutta sortuu yksityiseen moraaliseen ristriitaansa. Hänen tehtävänään on hajottaa Suomen työväenliike, päävihollisena sosialidemokraatit. Tehtävä karahtaa kavallukseen, Etsivän keskuspoliisin pidätykseen ja luoteihin.

Suden vastavoimana on paljon heiveröisempi lakitieteen ylioppilas Toivo, isänmaallinen idealisti, joka uskoo kansan yhtenäisyyteen sodan uhatessa. Reservin vänrikit menevät tuleen edeltä ja työläisnuorukaiset seuraavat perässä, hän julistaa. Waltari saattoi nähdä profetian toteutuvan talvisodassa. Romaani Antero ei enää palaa (1940) täydensi näytelmän teemat.

Oikeistolainen idealisti kuvataan näytelmässä positiivisesti. Hän on hyvä ja puhdasmielinen nuorukainen, valmis auttamaan muita. Hänellä on luja tulevaisuden usko. Hän ajaa luokkasopua riitaisena aikana. Muut henkilöt ovat pettyneitä ja petettyjä, vapaussodan veteraania myöten. Tämä kaikki on tietysti hyvin arveluttavaa.

Tekstin yksi repliikki viittaa kerran Toivon siniseen kravattiin. Opistoteatterin esitys pukee hänet lopuksi IKL:n koko sotisopaan, mustaan paitaan ja siniseen kravattiin.

”Selvää fasismia”, huudahti toimittaja ilahtuneena. Kortti nousi (HS 21.11.) ja Waltari joutui post mortem tuomiolle, 78 vuotta näytelmän kirjoittamisen jälkeen.

Kirjailija perusteli näytelmänsä hyllyttämistä sillä, että ”se olisi herättänyt suhteettoman paljon väärinkäsityksiä ja mieltenkuohua ja tulkittu poliittiseksi tarkoitusnäytelmäksi”.

Miten oikeassa hän olikaan, todistaa näinkin myöhäinen ensiesitys ja sen herättämä reaktio.

PANU RAJALA