Eräilla ranskalaisilla illallisilla jouduin isännän Tarmo Kunnaksen käskystä luonnehtimaan pöytäpuheessani läsnäolijoiden sillanpääläisiä ominaisuuksia. Isäntä itse oli helppo maali. Hän nauttii ilmiselvästi esiintymisestä, ja hänen puheenvirtansa on vuolas, säkenöivä ja tietorikas ja häikäisee muut helppoudellaan ja henkevyydellään. Hänen pyöreäpiirteisessä olemuksessaan on täysiverisen nautiskelijan tunnusmerkkejä, ja hän julistaa ympäristölleen estottoman elämänilon vapauttavaa sanomaa. Hän tunnustaa syövänsä, juovansa ja tekevänsä työtä liikaa, mutta silti hänen ruumiinkuntonsa kestää leikiten satakilometrisen polkupyörämatkan päivässä sekä pitkän gastronomisen illallisen viineineen ja puheineen välittömästi sen jälkeen. Tässä urheilullisessa suhteessa Tarmo kirkkaasti päihittääkin Sillanpään saavutukset.
Tarmo Kunnas on kirjallisuudentutkija, jonka kanssa puhe vaivattomasti kääntyy F.E. Sillanpään tuotantoon ja varsinkin hänen asemaansa Ranskassa. Aikoinaan jäi käymättä Pariisin instituutissa Tarmon isännyyden aikana, vaikka puhetta oli, joten mietiskelen aihetta vähän tässä. Sillanpään kestävin romaani Hurskas kurjuus käännettiin ranskaksi jo yhdeksän vuotta ilmestymisensä jälkeen 1928, kääntäjänä Jean-Luise Perret, joka käänsi sitten kaksi muutakin Sillanpään teosta,Nuorena nukkuneen ja Elämän ja auringon heti Nobel-palkinnon jälkeen 1940 ja 1943. Maurice de Coppet käänsi novellikokoelman Maan tasaltakohta Hurskaan kurjuuden jälkeen 1929, Lucie Thomas Miehen tien ja Pierre Chaumelle Ihmiset suviyössä kohta sotien jälkeen 1946 ja 1948. Tuorein käännös on Jean-Luc Moreau’n Hiltu ja Ragnar, joka ilmestyi 1974 UNESCON julkaisemassa eurooppalaista kirjallisuutta esittelevässä sarjassa. Siinä on myös kääntäjän lyhyt pätevä esittely kirjailijasta.
Tarmon vakuutuksen mukaan Sillanpäällä on ollut hyvä onni Ranskassa, käännökset ovat yleensä laatutasoa ja hyvien kääntäjien työtä. Viimeisin ranskantaja, Tarmon hyvin tuntema Jean-Luc Moreau on tehnyt paljon muitakin palveluksia suomalaiselle kirjallisuudelle. Hiltu et Ragnar eli Historie de deux enfants des hommes sai hyvin arvostavan vastaanoton 70-luvulla, jolloin Sillanpää kuolemansa jälkeen oli vielä kohtalaisen varjoisassa rauhassa Suomen kirjallisessa ilmapiirissä. Sillanpään hienovireistä nuorten sielunelämän erittelyä kiitettiin ranskalaisessa kritiikissä, samoin teoksen tyyliä ja hienoista yhteiskunnallista satriiria, jonka viileä tarkkuus ihastutti muutamaa lukijaa. Mikään kirjallinen pommi ei pieni kirja tietenkään Ranskassa ollut.
Mutta kuinkahan ranskalaiset lukijat 20-luvun lopulla suhtautuivat tuntemattoman suomalaisen tekijän melko raskaaseen ja ankeaan, kaukaisen pohjolan sisällissotaa ja siihen johtavaa kehitystä kuvaavaan romaaniin Sainte misère eli Hurskas kurjuus? Saattoiko romaanin päähenkilö, nälkävuosien kurimuksesta kohtaloaan toteuttava torppari Toivolan Juha, tahdoton ja nahjusmainen tyyppi, tosissaan kiinnostaa voittoisasta maailmansodasta elpyvän Ranskan kirjallista yleisöä? Kun syventävää tutkimusta aiheesta ei ole käytettävissä, on tyydyttävä eräisiin arvauksiin. Sillanpään harmaassa kansankuvauksessa on piirteitä, jotka toivat sen ehkä yllättävänkin lähelle ranskalaisia lukijoita. Romaani ilmestyi moderneja ulkomaisia kirjailijoita esittelevässä sarjassa, ja siitä on Pariisissa otettu kaksi myöhempää painosta 1963 ja 1972. Romaanin ensipainos on herättänyt huomiota ja jopa pientä kysyntää siitäkin päätellen, että jatkoa seurasi heti vuoden kuluttua, jolloin Sillanpään yhtä maanläheiset ja matalaa aikaa kuvaavat novellit julkaistiin ranskaksi.
Sainte misère ilmestyi Brysselissä 1944. Tämä tapaus johdattaa meidät jäljille. Sillanpää käänsi itse eläessään vain yhden teoksen, belgialaisen Nobel-kirjailijan Maurice Maeterlinckin filosofis-moraalisten esseiden kokoelman Le trésor des humbles. Sillanpää käänsi teoksen alkukielestä, sen 88. painoksesta, ja pyysi kirjeellä oikeudet suoraan tekijältä. Köyhäin aarteet ilmestyi WSOY:n kustantamana valkokantisena niteenä 1918 ja siitä otettiin toinen painos 1921. Painosten välissä Sillanpään julkaisi oman romaaninsa Hurskas kurjuus 1919.
Mikä sai nuoren Sillanpään vaikeana aikana kiinnostumaan juuri Maeterlinckin melko ohuisiin ilmakerroksiin ylenevästä mietiskelystä? Le trésor des humbles ilmestyi 1896 ja aloitti Maeterlinckin esseiden sarjan, joissa hän pohti sielujen välistä yhteyttä, kauneutta, hiljaisuutta ja ihmisen voimattomuutta kuoleman ja rakkauden edessä sekä sielun kuolemattomuutta, joskaan ei tavanomaisessa kristillisessä merkityksessä. Näillä ajatuksilla oli kaikupohjaa 1900-luvun alun henkisessä ja kirjallisessa elämässä meilläkin. Sillanpää seurasi opiskeluvuosinaan 1908-1913 Helsingissä uutta luonnontieteellisesti kouliintuvaa filosofista keskustelua ja sen liepeillä viriäviä monistisia ja mystissuuntaisia ajatuskulkuja.
Suomen Kansallisteatterissa esitettiin 1904 Maeterlinckin näytelmääSisar Beatrice, jossa nunna karkaa luostarista ja joutuu moniin viettelyksiin, kunnes palaa katuvaisena luostariin. Sisäisen puhtauden ihanne ulkoisten kokemusten uhallakin askarrutti Sillanpäätä Hiltussa ja Ragnarissa sekä Nuorena nukkuneessa; hänen päähenkilöittensä kohtaloksi tulee varhainen kuolema, kun taas Maeterlinck noutaa Jumalan äidin antiikin draamojen tapaan Beatricen pelastajaksi. Sillanpää ei nähnyt Maeterlinckin näytelmää, mutta hän kuuli kirjailijasta viimeistään Tuusulassa vieraillessaan Eero Järnefeltin perheessä opiskeluvuosinaan. Maeterlinck vaikutti Arvid Järnefeltin näytelmiin, sellaisiin kuin Kuolema 1903 ja Hiljaisuudessa 1913. Järnefeltin Suvirantaa vastapäätä maantien toisella puolen oli Ainola, jonka isäntä Jean Sibelius sävelsi näyttämömusiikin Maeterlinckin näytelmään Pelléas ja Mélisande.
Sillanpää luki Tampereen lyseossa ranskaa ja saattoi lukea Maeterlinckin esseitä ja näytelmiä alkukielellä Yliopiston kirjastosta. Hänen taitonsa ranskan kielessä ei kehittynyt sellaiseen käyttövalmiuteen kuin ruotsissa tai saksassa, mutta ilmeisesti hän selvisi auttavasti siinäkin. Kun hän myöhemmin joutui sattumoisin keskustelemaan ranskalaisten kirjailijoiden ja diplomaattien kanssa, hän kuuluu todistajien mukaan puhuneen ranskaa ”hitaasti mutta tyylikkäästi”. Ranska maana ei sen sijaan kutsunut häntä puoleensa, hänhän matkusti muutenkin vain Pohjoismaissa. Kun Matti Kurjensaari yllytti häntä 30-luvulla lähtemään Pariisiin vähän tuulettumaan, Sillanpää kuuluu ärjäiseen: ”Mitä pirua minä Pariisissa tekisin?” Kumma kyllä, edes käännösten hyvä vastaanotto ei saanut häntä liikkeelle. Ehkä hän pelkäsi Pariisin monia viettelyksiä, ja saattaa olla, että nuoren Tulenkantaja-polven äänekäs Pariisin ”valloitus” oli jossain määrin ärsyttänyt häntä kuten myös hänen ystäväänsä Martti Haaviota.
Joka tapauksessa nuorella Sillanpäällä oli rohkeutta ehdottaa kustantajalleen WSOY:lle Maeterlinckin esseiden käännöstä Euroopan sodan riehuessa ja taivaan tummuessa Suomessakin. Nobelin kirjallisuuspalkinto 1911 vauhditti Maeterlinckin markkinoita, eikä Jalmari Jäntti epäröinyt antaa käännöstä kokemattoman kirjailijan käsiin. Vasta perheen perustanut Sillanpää tarvitsi lisätuloja, kirjoitti arvosteluja Aikaan ja senttaili moniin julkaisuihin.
Sillanpää otti sanakirjan ja Maeterlinckin esseet pöydälleen Hämeenkyrössä Ala-Vakerin talon piharakennuksessa syksyllä 1917. Ikkunan takana maantiellä liikuskeli sällejä ja miesjoukkoja, paperossit kiiluivat, rehvakkaita ja rivoja puheita kuului. Kirjailijan kolmihenkinen perhe kyyristyi omaan oloonsa ja yritti torjua ulkomaailman uhkaavat enteet. Syksyn lakot tiesivät nälkää, eikä vapaan kirjailijan perheellä ollut entuudestakaan helppoa. Tammikuussa alkoi pelätty aseellinen kapina, Hämeenkyrö ja Sillanpään asuinkylä Vanaja joutuivat punaisten valtaan.
Tässä tilanteessa Maeterlinck johdatti Sillanpään ajatukset kokonaan muualle, ihmisen sisäisiin aarteisiin pois karkeista ulkoiststa melskeistä. Hän kuuluu kääntäneen hyvin levollisesti esseitä, hioneen niitä ja mietiskelleen niiden sanomaa halki talvisten kapinaviikkojen 1918. Hän eli eristyksissä, mutta hänellä oli ikkunastaan suora näköyhteys Vanajan peltoaukeaman yli paikalliseen punaisten esikuntaan. Hän seurasi keitä sinne meni, keitä lähti, missä poikettiin. Viimein punaiset tulivat kivääreineen Ala-Vakerin taloon vaatimaan luovutuksia. ”Kirjaltaja” Sillanpäätäkin kuulusteltiin. Hän pelästyi siinä määrin, että oli valmis lähtemään esikuntaan kirjuriksi. Siellä maksettiin rahapalkkaa. Talon isäntä, entinen muurari T.V. Vuorinen sai hänet luopumaan hullusta tuumasta lupaamalla perheelle talosta leivän ja maidon ”niin kauan kun tätä tämmöstä holotustra nyp piletään”.
Voi hyvin kuvitella, kuinka tyynnyttävää oli tällaisten kokemusten jälkeen palata Maeterlinckin esseiden pariin. Kuolema ei niissä näyttäytynyt rajaksi elämän ja tuonpuoleisen välillä, vaan sielut jatkoivat vaellusta ja seurustelua. Arvokkain yhteys ihmisten välillä oli hiljaisuus. Sillanpää yritti olla niin hiljaa kuin mahdollista. Oli uskallettava olla vaiti rakkaimpansa kanssa, siinä korkein yhteys. Hiljaisuuden arvo ihmisten välisissä suhteissa tulee esiin jo Sillanpään esikoisromaanissa Elämä ja aurinko 1916, mikä vahvistaa sen, että Maeterlinck oli pitempiaikainen seuralainen.
Maeterlinck auttoi Sillanpäätä asettamaan lähikahinat suurempiin mittasuhteisiin. Avaruudellinen mietiskely valtasi hänen mielensä. Hän tunsi elävänsä tyhjiössä, hänen kohdaltaan maailma oli tyhjä, mutta talvisen taivaan tähdet edustivat ikuisuutta. Vaikka hän ennen kapinaa oli kirjoittanut sekä hyökkääviä että rauhoittavia pakinoita paikallislehteen ajan ilmiöistä, hän ei tuntenut enää voivansa mitenkään vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Hänen sanoillaan oli yhtä vähän merkitystä kuin Arvid Järnefeltin tunnetuilla kirkkosaarnoilla.
Kapinan verisissä loppuselvittelyissä, punaisen rintaman liukuessa Hämeenkyrön yli Tampereelle, Sillanpääkin havahtui toimimaan. Hänestä tuli taas aktiivinen yhteiskunnan kansalainen. Hän otti rohkeasti kantaa valkoisten pikaisia kostotoimia vastaan. Hän silmänsä aukenivat rävähtäen sille mitä lähtituntumassa oli tapahtumassa. Hän lähetti Maeterlinckin käännöksen Porvooseen kustantajalle ja ryhtyi kesällä kuumeisesti kirjoittamaan romaania kaikesta siitä, mitä täällä ja nyt oli tapahtunut.
Mitä Maeterlinckistä jäi Hurskaaseen kurjuuteen? Ihmisten perimmäinen samanarvoisuus sekä sielujen uusi yhteys kuoleman jälkeen tuodaan näkyville jo romaanin johdannossa. Kertoja puuttuu pitkin matkaa Toivolan Juhan vaiheisiin omilla kommenteillaan, joiden sävyissä kuuluu ihmiskohtalon vääjäämöttömyyden korostuksia. Maeterlinckin essee ’Jokapäiväisyyden tragiikka’ on arvatenkin noussut kirjoittajan mieleen Juhan raskasta taivallusta seuratessaan. Mutta varsinkin romaanin komeassa lopetuksessa, sen viimeisissä kappaleissa, missä kertoja äkkiä saatettuaan Juhan punaisten joukkohautaan ylettyy tähyämään ihmissuvun tulevaisuuteen, pohtimaan koettujen kärsimysten syvempää merkitystä, tuntuu kuin lukisimme kaikuja Maeterlinckin esseestä ’Tähti’:
”Kullakin vuosisadalla on omat lempisurunsa; sillä jokainen vuosisata näkee kohtalon erilaisena. Meidän intohimojemme purkaukset eivät enää kiinnitä meidän mieltämme — Kun ihmisen onnettomuuden hetki lyö, on hän joutunut näkymättömään pyörteeseen, ja voimat ovat jo vuosien kuluessa suunnitelleet kaikki ne sattumat, jotka määrätyllä hetkellä johtavat hänet juuri siihen kohtaan, jossa kyyneleet häntä odottavat. — Tuskin onnettomuus sitten on tapahtunut, kun meillä jo on ihmeellinen tunne siitä, että olemme noudattaneet jotain ikuista lakia; — Jokin erikoinen rauha ja tyyneys vallitsee. Päiväkausia, ja melkein meidän tietämättämme, kun me vielä saatoimme hymyillä ihmisille ja kukille, taistelivat meidän sielumme kapinalliset voimat syvyyden partaalla, ja nyt kun olemme sen pohjalla, (voimme) hengittää kaikki taas vapaasti.
Kääntämisen paineessa on jokin sana pudonnutkin arkilta, ja muutenkin Sillanpää muodostelee belgialaisen kirjailijan lauseita omalla tutunomaisella tyylillään. Käännöstä voi arvailla vapaaksi, mutta ajatuksiltaan uskolliseksi. Hurskaan kurjuuden lopun Sillanpää tietysti muotoilee omalla tavallaan, mutta tuskin Sillanpää olisi saavuttanut niin etäännyttävää, samalla viileästi tarkkailevaa ja lämpimästi myötäelävää näkökulmaa kapinakevään tapahtumiin ilman Maeterlinckin tyynnyttävää, ikuisuuden näkökulmasta sanelevaa filosofiaa. Ja varmasti juuri tämä taso, ennalta määrätyn kohtalon ja ihmisyhteyden korostus luokista piittaamatta, kaukaisuuteen kurkottuva mystissävyinen näkemys ihmissuvun tulevaisuudesta auttoi ranskalaista, belgialaista, muutakin kansainvälistä yleisöä paremmin kohtaamaan Sillanpään muuten perin suomalaisen, naturalismia lähestyvän kansankuvauksen.
Sillanpään ulkomaista vastaanottoa on tutkittu perin vähän, pohjoismaista kyllä, anglosaksista auttavasti, mutta ranskalainen ja keskieurooppalainen alue on näiltä osin valkoinen. Samalla kun onnittelen Tarmo Kunnasta hänen merkkipäivänään, tarjoan hänen väsymättömään ahjoonsa tämänkin tehtävän. Muussa tapauksessa teen sen kohta itse.

PANU RAJALA