Tampereen Henki ja elämä -tapahtumassa keskusteltiin ajoin kiivaastikin kirjailijoiden tavasta käyttää historiallisia, eläneitä ja eläviä henkilöitä romaaneissaan.

Meillä monesti kuvitellaan, että jokin ilmoille revähtänyt ilmiö on uusi ja siten kuohuttava.

Tosiasiassa historiallisia henkilöitä on vilissyt runoissa, näytelmissä ja romaaneissa aikojen sivu. Kanssaihmiset ovat kirjailijoille vapaata riistaa. Kiistoja on käyty ja tullaan käymään.

Runoilijat aikansa todistajina

Pitkään luultiin, että joku Homeros on keksinyt omasta päästäänOdysseian ja Troian sodan. Sitten saksalainen arkeologi Heinrich Schliemann meni 1800-luvun lopulla kuopimaan maata Hellespontoon salmen vaiheille ja katso: hän löysi Troijan rauniot ja todisteita Odysseianhistoriallisuudesta.
Antiikin dramaatikot käyttivät suruttomasti hallitsijoita ja jumalia näytelmissään. Jumalatkin uskottiin historiallisiksi olennoiksi. Kuningas Oidipuksen tragedia säilyi 2000 vuotta Sofokleen ansiosta tohtori Freudin seksuaaliteorian esimerkkitapaukseksi.

Runoilija Catullus pilkkasi oodeissaan rakastettuaan Lesbiaa tavalla, joka taatusti kuohutti Rooman seurapiirejä, vaikka iltapäivälehdistö oli vielä kehittymätöntä. Viisas Cicerokin yhtyi Lesbian (oikeasti Clodian) syyttelijöihin, ja naisraukan maine oli iäksi mennyttä Rooman valtakunnassa.
Keisari Neron hovimies Petronius Arbiter kuvaili romaanikatkelmassaTrimalkion pidot itserakkaan nousukkaan Trimalkion porsastelua satiirin purevuudella, joka yhtä varmasti saattoi esikuvan naurunalaiseksi Rooman kylpylöissä ja yksityistaloissa.

Kirjailijoiden ansiosta meille on säilynyt säälimättömiä sisäkuvia Rooman vallan rappioilmiöistä. Dokumentaariset ja taiteelliset arvot pyhittävät kohteiden kärsimykset.

Merkkihenkilöitä ja kansanihmisiä

Suurmiehet ilmaantuivat varhain myös suomalaiseen kirjallisuuteen. Lönnrot, Snellman ja Paavo Ruotsalainen patsastelevat kunnianarvoisina hahmoina Juhani Ahon romaanissa Kevät ja takatalvi (1906). Elsa Soini kirjoitti ihannoivan romaanin nuoresta Aleksis Kivestä 1959.

Pitkään luultiin, että joku Homeros on keksinyt omasta päästään Odysseian ja Troian sodan. Sitten saksalainen arkeologi Heinrich Schliemann meni 1800-luvun lopulla kuopimaan maata Hellespontoon salmen vaiheille ja katso: hän löysi Troijan rauniot ja todisteita Odysseian historiallisuudesta.

Thomas Mann antaa kriittisen hienovaraisen kuvan J.W. Goethesta romaanissa Lotte in Weimar (1939). Hän meni rohkeasti runoilijan nahkoihin ja kertoi hänestä minä-muodossa. Samaan aikaan V.A. Koskenniemi pystytti elämäkerrallisen merkkipatsaan mestaristaan.

Stefan Zweigin tunnetuissa elämäkertaromaaneissa mielikuvitus riistäytyi jo dokumenttien edelle. Hän sai meillä seuraajan T. Vaaskivestä ja monesta muusta.

Myös tavallisia kanssaihmisiä on romaaneissa käsitelty varsin suruttomasti. Ilmari Kianto kosti sisarelleen Aina Calamniukselle tämän nuhteet ja moralisoinnit häijyssä korpiromaanissa Vanha postineiti (1935). Motiivistaan huolimatta se on ajankuvana kestävää tekoa.

Turhaan Kauhaniemen torppari Jooseppi Kyllönen tai Säämingin Inhan tilan vuokralainen Aleksander Muhonen uhkailivat käräjillä Kiantoa tai Joel Lehtosta. Siellä pysyvät Ryysyrannan Joosepin ja Juutas Käkriäisen vähemmän mairittelevat kirjalliset muistohahmot kansankuvauksemme tukijalkoina.

Todelliset nimet vaikka vapaasti sekotettuina rasittavat vieläkin F.E. Sillanpään jälkimainetta Hämeenkyrössä.

Varsinaisen kirjasodan synnytti vasta Paavo Rintala trilogiallaan mummostaan ja Mannerheimista vuosina 1960-62, ei tietenkään mummon kuvalla, vaan Mannerheimin. Ensimmäisen kerran kirjailija meillä rohkeni tunkeutua kansallisen sankarin makuuhuoneeseen.

Aika oli muutenkin herkkää sissiluutnantteineen ja salamasotineen. Kirja kykeni vielä loukkaamaan kansallisia ja uskonnollisia tuntoja.
Suuntaus on saanut paljon seuraajia. Nytkin loukkaannutaan, mutta huomattavasti yksityisemmistä syistä.

Kirjailijan minä ja romaanihenkilö

Uudempi piirre kirjallisuudessa on minä-kerronnan yleistyminen ja varsinkin kirjailijan minän eläytyminen kuvattavan, usein todellisen henkilön nahkoihin.

Erään alkumerkin antoi Oxfordin kirjallisuuden professori Robert Graves romaanillaan Minä Claudius (1934), joka Zweigin teosten tavoin tuotti milteipä koulukunnan. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseenkin Graves tekniikallaan vaikutti, mutta tällöin operoitiin vielä kaukaisen historian hahmoilla.

Amerikkalaiset kirjailijat ovat kärkkäimmin ottaneet oman aikansa tai lähihistorian hahmoja sivuhenkilöikseen. Philip Roth pilkkasi Richard Nixonia (Meidän jengi), Norman Mailer eläytyi kuolemaantuomitun Gary Gilmoren nahkoihin, Henry Millerin sekoiluihin ja jopa Jeesuksen sisäisiin tuntemuksiin. Siinä hänen seuranaan on kokonainen komppania kirjailijoita.

Kennedyt ja Marilyn on käännetty selälleen kymmenet kerrat romaaneissa ja elämäkerroissa, viimeksi Tampereen työväenhenkisessä teatterissa.
Paavo Haavikko on kirjoittanut milloin Urho Kekkosen (mm.Vuosisatani), Väinö Tannerin tai viimeksi Martti Haavion suulla. Haavio kertoo omista ja vaimonsa asenteista murhaavasti Haavikon uusimmassa teoksessa Mustat kantarellit. Itsestään Haavikko kirjoittaa kunnioittavasti kolmannessa persoonassa.

Kirjailijat ottavat sivuhahmon yhtä hyvin läheltä kuin kauempaa. Hannu Mäkelä kirjoitti Mestarin vanhenevan Eino Leinon alakuloisena minä-hahmona sekä kirjat äidistään ja isästään. Juhani Syrjä ja Anita Konkka ovat minä-kerronnan keinoin eläytyneet isiensä elämäkertoihin. Vanhemmistaan melkein kaikki jossakin vaiheessa kirjoittavat, kaukaisena mallina Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaani (1930).

Kaukainen historia on turvallisin. Erik Wahlström antaa romaanissaanTanssiva pappi kansakoulumme isästä Uno Gygnaeuksesta ahkeran naisten ahdistelijan kuvan. Piispa Ilkka Kantola vaikuttaa hänen rinnallaan siloposkiselta poikaselta.

Näistä tuoreistakaan teoksista ei ole syntynyt erityistä kohinaa. Paavo Haavikko saa julkisessa päiväkirjassaan solvata eläviä kansalaisia kuinka kiihtyneesti hyvänsä. Kohteet ottavat sen kuin ohimenevän rajuilman.

Eeva-Liisa Manner ja lähipiiri

Miksi siis Helena Sinervon palkittu romaani Runoilijan talossa synnyttää niinkin kiivasta kuohuntaa Eeva-Liisa Mannerin vaiheilla kuin ilmeni Hengen ja elämän keskustelussa?

Kohde on vielä lähellä ja hänellä on vannoutuneita ystäviä, jotka haluaisivat suojella hänen erikoislaatuaan. Manner tunnetusti karttoi julkisuutta ja kätki henkilönsä. Sinervo on astunut yksityisyyden tavallista herkemmälle alueelle.

Hänen käyttämänsä tiedonantajat ovat myös hämmentyneitä siitä, että kirjailija haastatteli heitä elämäkertaa varten, mutta julkaisikin aiheesta romaanin. Annetut tiedot joutuivat uuteen valoon, vapaaksi fiktioksi.

Monet sivuhenkilöt, tärkeimpänä lehtori Anna-Liisa Mäenpää, esiintyvät omilla nimillään. Heilläkin on ystävänsä, joita kohteiden kiskaisu valokeilaan hämmentää.

Myös romaanin tunnusmerkkejä on tarkasteltu uudelleen. Runoilijan talossa tuntuu sisältävän paljon suoraa Mannerin puhetta ja kirjetunnustusta. Sinervo esitti keskustelussa kirjailijan tyypillisen kaksoispuolustuksen: romaani on oma maailmansa vailla kosketusta todelliseen henkilöön, mutta toisaalta osoitetut ”virheet” – esim. pianonkielillä kurittaminen – on torjuttavissa nimenomaan dokumenttien avulla.

Romaanin minä-muotoa on pidetty kirjallisena ruumiinryöstönä. Maire Martikainen puhui plagiaatista ja kirjallisesta varkaudesta. Mannerin omaiset liikehtivät jo oikeussalin suuntaan ja yrittävät estää tv-sovituksen. Mitä on tehtävissä?

Juridisesti ei mitään, kuten paneelissa kuultiin. Kaksi lohdutusta loukatuille sentään löytyi. Märta Tikkasen mukaan on vaikea elää, jos tietää loukanneensa toista. Ja Hannu Raittilan mukaan kuvauksen tyylitaito ratkaisee.

Mutta loukkaus on harvoin kirjailijan tietoinen valinta. Ja kohteita tuskin lohduttaa sekään, jos heitä loukataan loisteliaalla tyylillä.
Kunnioitettu runoilija esitti keskustelujen jälkeen huokaisevan toiveen, ettei tällainen suuntaus kirjallisuudessa jatkuisi. Toive tuskin toteutuu.
Kuinka lohkaisikaan alan vanha kettu Henrik Tikkanen: ”Valehteleminen on rumaa – tai kaunokirjallisuutta.”

PANU RAJALA