Ida Aalberg -säätiön juhla Kansallisteatterissa 19.11.2007
Panu Rajala

Kun tieto Ida Aalbergin kuolemasta tuli Pietarista, Helsingissä myytiin kaduilla surureunaisia lisälehtiä, kuten Ritva Heikkilä kertoo eloisassa elämäkerrrassaan. Pietarin Suomalainen kirkkokuoro lauloi lähtöasemalla suruhymnejä ja arkulle laskettiin useita seppeleitä. Junanvaunu oli koristeltu kuusin ja tamminen arkku varustettu kullatuilla levyillä. Matkan varrelle, Terijoen ja Viipurin asemille oli kerääntynyt tuhansittain paljaspäistä väkeä osoittamaan kunnioitusta näyttelijättärelle. Helsingin asemalla arkku avattiin katafalkille, jotta ihmiset saivat vielä kerran nähdä nuo jumaloidut kasvonpiirteet. Tervehdykset kestivät kolme tuntia. Kun arkkua vietiin Vanhaan kirkkoon, kadut reunukset täyttyivät tungoksesta. Surusaatto kulki Reaalilyseon eli Ressun ohi, jolloin matematiikan lehtori kuuluu sanoneen oppilaille: ”Jättäkää yhtälönne ja tulkaa hiljaa akkunan ääreen. Suomen kulttuurihistorian lehti kääntyy. Ida Aalbergin arkkua kannetaan kuolemattomuuteen.”

Näyttelijään kohdistuva kiitollisuus ja kunnioitus ei ole koskaan sen jälkeen saanut Suomessa vastaavia mittasuhteita. Silti takana oli taisteluja, riitoja, juonia, teatterisotia, arvostuksen nousuja ja laskuja, katkeruutta ja syrjään sysäämisiä jos kohta loistavia voittoja oman maan ja muillakin suurilla näyttämöillä. Miksi kiitetty ja kiistelty näyttelijätär, 150 vuotta sitten syntynyt, 57-vuotiaana kuollut, sai osakseen näin suurenmoista huomiota keskellä maailmansotaa keisarinvallan aikaisessa suuriruhtinaanmaassa?

Tänään merkittävä näyttelijä voi hyvinkin saada huomiota muutaman päivän ajan iltapäivälehdissä etenkin jos on esiintynyt suositussa tv-sarjassa tai saanut roolin vaikkapa edesmenneen komiikan jättiläisen Spede Pasasen tuottamissa elokuvissa. Laulutaivaan tähdet anastavat pääosan kansakunnan surevissa sydämissä. Kun Juhani Juice Leskinen poistui keskuudestamme, kohdistui hänen elämäntyöhönsä moninkertainen palstamäärä ja sähköinen muistelu verrattuna vaikkapa Väinö Linnan tai Kalle Päätalon melko vähäeleiseen hyvästelyyn kymmenkunta vuotta sitten.

Teatteri, joka menneinä vuosisatoina oli silmänkääntelyyn verrattavaa markkinahuvia, nousi 1800-luvun kansallisen heräämisen myötä tärkeimmäksi suomalaiseksi puheareenaksi. Suomalaisen Teatterin lavalta kaikui suomen kieli, mitä puhtaampi sen parempi. Hämeenkyrössä syntynyt näyttelijä Kaarle Halme oli tämän kutsumuksen edelläkävijä, ja samaan tähtäsi janakkalalainen Ida Aalberg. Vaikka hänen temperamentilleen luontui tulinen kokovartalotulkinta ja vaikka hän esiintyi eri kielillä ja hänen esikuvansa olivat eurooppalaisia tähtiä, oli hänkin huolekas puheensa suomalaisesta selkeydestä ja puhtaudesta. Teatteri toi nuoren suomalaisen kirjallisuuden ihmisten kuuluville. Aleksis Kivi unohtui vuosikymmeniksi kirjallisuuden kentiltä, mutta teatteri piti esillä hänen näytelmiään, Leaa, Kihlausta, joskus Nummisuutareitakin.

Näyttelijällä oli kansallinen kutsumus ja korkea tehtävä. Hänet oli kutsuttu välittämään sanaa, josta itsenäinen kansallinen tietoisuus kasvoi. Runoilija, näytelmäkirjailija Juhana Henrik Erkko uskoi teatterin nostavan kansan yhteishenkeen, yhteiseen tietoisuuteen ja suureen kukoistukseen. Hän ehti kuolla ennen kuin olisi nähnyt haaveittensa romahtavan, ja hänen suuresti ihailemansa Ida Aalbergin surusaattokin saapui Hietaniemeen melko tarkalleen kolme vuotta ennen punakapinan alkamista Helsingissä.

Teatteri rakensi parempaa maata, yritti rakentaa, mutta ei sentään parempaa maailmaa. Niin kauas ei katse kantanut. Vaikka parhaat kyvyt pääsivät näyttelemään suuriin metropoleihin, Elli Tompuri ja Aarne Orjatsalokin, pääasiana tuolloinkin oli viedä omaa karriääriä ylöspäin ja samalla välittää joitain viestejä pienestä tuntemattomasta pohjoisesta maasta, joka kamppaili horjuvalla pohjalla olemassaolostaan. Samaa tehtävää jatkoi sitten Ella Eronen talvisodan aikaan Tukholman stadionilla.

Pitkään vallitsi ajatus teatterista sivistävänä taidelaitoksena eikö totta. Klassikoita esitettiin jotta katsojat jalostuisivat sisäisesti ja oppisivat tuntemaan maailmankirjallisuuden korkeita ajatuksia ja syviä henkilöhahmoja. Ei ollut ohjaajan asia tuoda esiin omaa tulkintaansa, vaan palvella suuria kirjailijoita. Vasta toisen maailmansodan jälkeen ilmaantui hurjapäitä, jotka iskivät kotimaiseen ja maailmandramatiikkaan omine näkemyksineen – Eino Salmelainen sai seuraajia, ääripäässä Mauno Mannisen, jonka oli lähdettävä tästä talosta omaan Intimiteatteriin kokeilemaan hulluja ja nerokkaita ideoitaan. Mutta ei silloinkaan modernin ja absurdin astuessa sisään mitään ulkoista maailmaa ajateltu, ei lähdetty mitään parantamaan, vaan laajentamaan ihmisen tietoisuutta itsestään, todellisuudesta, räjäyttämään säpäleiksi vanhoja totuuksia ja luomaan uusia, joilla ei ollut reaalisia yhteiskunnallisia osoitteita – ne on keksitty jälkeenpäin. Beckett ja Ionesco, joiden suomalaiset kantaesitykset aikanaan nähtiin suuren hämmennyksen vallassa tällä näyttämöllä, tähtäsivät nekin vanhentuneiden aatteiden ja entisen logiikan rapauttaman maailman ja kielen puhdistamiseen, eivät sen parantamiseen – paitsi että pitkällä tähtäimellä loivat puhdistustyöllään perustaa tuleville maailmanparantajille.

Yhteiskunta kaikkineen rymisti toden teolla teatteriin 1960-luvulla, kun minä olin nuori opiskelija. Istuin ihmetellen katsomossa, kun Kaisa Korhosen ohjaamat näyttelijät lauloivat Brechtin Pikkuporvarihäissä”Tännepäin, täällä marssivat työläiset, sinä myös olet työläinen…” Tätä en ollut tullut silloin ajatelleeksikaan. Enemmän jo innostuin kun istuin Vanhan ylioppilastalon punaisella plyysituolilla ja Kaj Chydenius takoi nurkassa vimmatusti pianoaan ja Vesa-Matti Loiri kohotti leukansa ja kajautti karhealla baritonillaan ”Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa!…” Ja näyttelijäin yhteisrintama päätti Arvo SalonLapualaisoopperan vaikuttavaan vetoomukseen: ”Väkivaltaa emme tahdo, väkivaltaa emme tee!”

Olivathan ne kohottavia aikoja, jolloin maailma näytti aukeavan uutena joka suuntaan ankeitten luentosalien ulkopuolella. Ylioppilasteatterissa oli ihania ja räävittömiä Orvokki-kabareita, joissa pilkattiin opettajia, vanhojapiikoja, Mannerheimia ja sotaveteraaneja sekä yllytettiin vapaaseen seksiin ja tiedostamaan luokka-asema… Tabuja särjettiin, porvaria halveksittiin ja hauskaa piti olla. Ja maailmaa ruvettiin parantamaan teatterin keinoin hartiat tanassa, etukenossa ja kurkku auki. Näyttelijällä oli taas suuri tehtävä, missio: hänen piti ammattietiikkansa nimissä mennä mukaan vain semmoisiin produktioihin, jotka palvelivat edistyksellistä maailmankatsomusta. Kun laitokset eivät tähän taipuneet, piti perustaa ryhmiä, samoin opintopiirejä, joissa tankattiin marxismin-leninismin perusteita kuin Jukolan pojat aikanaan aapista. Opi perusasiat, älä anna sen harmittaa vaan opi ne! Vallankumous odotteli ihan tuossa ovella tai nurkan takana kunhan vaan jaksettaisiin kylliksi agitoida tyhmää ja tiedostamatonta teatteriyleisöä; kyllä se siitä kohta tokenisi ja nousisi etujoukon perässä barrikadeille. Näinhän sitä ihan oikeasti ajateltiin, uskokaa tai älkää.

Kaikki tämä tulvi uudelleen mieleeni, kun katselin Ilpo Tuomarilan näytelmää Beljakovin talvi tuolla toisessa suuressa teatterissa. Siinä nähdään vähän yksinkertaistaen mitä sitten tapahtui. Siinä kuvataan, nuoria kirkassilmäisiä opiskelijoita, joita Neuvostoliiton silloinen suurlähettiläs Beljakov yllyttää vallankumoukselliseen valmiuteen – s.o. alttiiksi muokkaamaan nuoren älymystön piirissä mielialoja suuren naanpurivallan laajentumispyrkimyksille suosiolliseksi. Näinhän ns. hyödyllisiä idiootteja on kautta viime vuosisadan pyritty käyttämään valtapyyteissä hyväksi. Olennaista oli, että juuri teatteri parhaiten voi muuttaa maailmaa parempaan ja oikeudenmukaisempaan suuntaan kuten uskottiin. Teatterissahan päästään pimeässä istuvan katsojan kimppuun kaikin vaikutuskeinoin: sanoin, lauluin, sävelin, tanssein, valoin, lavastuksin… eikä katsojaparka pääse ulos ennen kuin väliajalla jos rohkenee silloinkaan. Kun vanhoja kunnon taistolaisia haastatellaan, he muistavat muistuttaa, että nuoruuden poliittisuus oli ihanaa uskoa kaikkeen hyvään, rauhaan, tasa-arvoon eli siis valtiomonopolismin ja kapitalismin jälkeiseen luokattomaan ihannemaailmaan, jota ei sitten ikävä kyllä tullutkaan.

Tuskin tämä oli teatterin vika, sillä yritys oli kyllä ihailtavan innokas. Oli tietoa ja taustavoimia, oli kykyä ja analyysia ja käden ulottuvilla vahvoja apuvoimia. Minkähän takia kaikki kuitenkin meni pahemman kerran niin sanotusti poskelleen? Tuomarila, sen kauden kirjailija, näyttää näytelmässään kuinka pahat miehet presidentti Kekkonen ja ministeri Leskinen ja vuorineuvos X yhteisvoimin juonittelevat nurin lupaavassa vauhdissa olleen vallankumouksen. Kapitalismia ei saatu kumotuksi eikä päästy harppaamaan neuvostokansojen suureen ja onnea tuottavaan yhteissyliin. Muuttuiko maailma samalla pahemmaksi vai tuliko se paremmaksi?

Kun katsomme ympärillemme tänään, tänä sysimustana marraskuuna 2007, niin onkohan eletty moniakaan yhtä synkkiä ja hengeltään kireitä aikoja suloisessa Suomenmaassa. Ilmoille ryöpsähtänyt väkivalta, perhemurhat, Jokelan laukaukset, kiristyvä tulonjakotaistelu, pahenevat ympäristöuhat, kilpailun ja kiusaamisen ja eriarvoisuuden noidankehät näyttävät, että talouden vapaa nousukiito tuskin on elämisen tasoa parantunut. Olisihan kaiken näennäisen edistyksen ja valistuksen, myös taiteen pitänyt voida jalostaa ihmistä niin, että tällaista ei näin laajassa mitassa enää tapahdu. Mitä teattereissa sitten on tehty, väkeähän niissä riittää. Teatterin ja kirjallisuuden pääaiheet ovat alusta asti olleet rakkaus ja väkivalta, kaikissa muodoissaan. Antiikin tragedioissa kuviteltiin, uskottiin, että eläytyminen toisten onnettomuuksiin puhdistaa katsojan tunteet, tapahtuu katharsis: katsojan, ei tarvitse itse omassa elämässään kokea vastaavia kauhuja, kun hän on nähnyt, elänyt, tuntenut ne itsessään toisten, näyttelijöiden, kautta.

Tähän on helppo vastata, että eiväthän potentiaaliset väkivallantekijä, etenkään nuoret enää mihinkään teatteriin tule tai muutenkaan taiteen pariin hakeudu. Pakolliset koululaisnäytännötkin on aikoja sitten lopetettu, mitä turhaan. Videot, pelit ja internet tarjoavat monin verroin nopeampaa ja kovempaa viihdettä, jännitystä, elämyksiä – mutta tuskin mielen avautumista, samastumista, ihmisen ymmärtämystä. Tänään käydään keskustelua väkivaltaisten esitysten vaikutuksista nuorten herkkiin mielenkerroksiin. Vaaditaan kasvattajia vähentämään toleranssiaan. Mitä kaikkea ihminen voi niellä vaikuttumatta esimerkinomaisesti? Kerrankin Suomi kulkee esimerkin näyttäjänä: Kölnissä pidätettiin vastikään pari koululaista, jotka aikoivat panna pystyyn saman tulituksen kuin täällä Tuusulan kulttuuripitäjässä tapahtui. Esikuvat innostavat, emootiot liikahtavat, väkivalta siittää lisää väkivaltaa. Kielteiset sankarit kannustavat toisiaan. Mitä tehdä? Antiikin draamojen tapaan emme voi enää pudottaa jumalaa koneesta ratkaisemaan solmuun solmitut kohtalot.

Tänne tullessani olin hiukan huolissani kuuluuko puheestani mitään, jos seinien takana harjoitellaan uutta Tuntematonta sotilasta. Patrioottisen tappamisen eepos, kaiken komentelun ja kurin ja ylhäältä johtamisen vastainen romaani saa taas uuden tulkinnan tänä mustana aikana, itsenäisyyden juhlien kynnyksellä. Kiitettävän laajoista ennakkotiedoista päätellen korpisota onkin nyt ajanmukaista kaupunkisotaa ja tulitus rävähtää keskelle tätä päivää missä se muutenkin räjähtelee. Nähtäväksi jää, minkä näkemyksen Edvin Laineen herooinen Finlandia-viritys ja Rauni Mollberg pasifistinen paatos, Jouko Turkan kuiskaava kuolemankraateri tai Kalle Holmbergin karjahtelevan katkera tappiomaailma saavat jatkajakseen Kristian Smedsin komentoteltassa. Tässä voi vain pohtia sitä, mikä tässä sotaromaanissa pitää edelleen yllä näin suurta mielenkiintoa, mikä vetää yhä uusiutuviin versioihin. Taas helpoin vastaus: tietysti ihmisen kuvaus kauheimman edessä, Väinö Linnan kirous ja nauru vasten manalaisen partaa. Mutta muutakin, mitä? Sotahan on aina jännää, äärimmäisiä kokemuksia on etsittävä pehmustetussa yhteiskunnassa. On myös noussut isänmaallisen muistelun tarve, mutta siihen uudet tuntemattomat tuskin vastaavat.

Ehkä nyt tuleekin odottamattoman hyvä tilaisuus katsoa ajattoman tuntemattoman tappajan sisuksiin sekä vanhan sodan että uuden uhkaavan todellisuuden taustaa vasten. Millainen on nuori suomalainen ase kädessä, ennen ja nyt? Jotakin tällaista uumoilen yritettävän. Toteutuuko antiikin ajoilta periytyvä katharsiksen ajatus: voisiko nuori katsoja purkaa päähänsä kertynyttä väkivaltakonetta teatterin puhdistavassa elämystarjouksessa? Näin teatteri voisi, sittenkin, vieläkin, muuttaa ja vähän parantaa maailmaa, ainakin jonkun katsojan kohdalta, ehkä hyvinkin ratkaisevan piirun verran.

Kun luin vasta äskettäin romaanin, brittiläisen Ian McEvanin Lauantain (Saturday) näin siinä globaalin kuvauksen suunnattomasta Irakin sodan vastaisesta mielenosoituksesta, jota hajamielisesti seurataan neurokirurgin hyvinvoivassa perheessä Lontoossa, väitellään sodan oikeutuksesta tai vääryydestä – ennen perheellä oli tapana katsella pöyristyttävää väkivaltaa West Endin teattereissa ja sen jälkeen iloisesti rupatellen illastaa hyvässä ravintolassa. Kunnes sokea ja sattumanvarainen väkivalta asteleekin suoraan perheen hienoon olohuoneeseen. Aivan kyselemätön, kylmä, parantumattomasti sairas, onneksi hermostunut tappajakandidaatti. Jotenkin näin voisi assosioitua myös suomalaisen sotaromaanin uusi tulo pään sisäiseen olohuoneeseemme, turvallisen tuntuiseen lintukotoon, jonka ovet on jo räjäytetty auki.

Teatterilla voi siis edelleen olla tehtävä, tehtäviä, muitakin kuin tarjoilla hyvin sulava valmistelu firman alkavaan pikkujouluun. On kai hyvä, että eduskuntakin tulee ja näkee pian tappajanuoret tämänpäiväisissä kehyksissä, ja myös niissä historian kehyksissä, joilla yli puoli vuosisataa sitten torjuttiin se ”parempi maailma”, jota seuraava sukupolvi sitten taistelulauluin ja marxilaisin loitsuin kaipasi maahan tulevaksi. Monet sisäkkäiset aikatasot kohtaavat kohdakkoin kansallisen päänäyttämön paljon nähneessä salongissa.

Hyvät kuulijat.

Tuleeko kukaan enää ajatelleeksi, että samalla paikalla Ida Aalberg esitti ylväästi Lean monologia kun tätä taloa vihittiin 105 vuotta sitten. Alkavaa omakielistä runoa, autuaallisia näkyjä Jumalan valtakuntaan. J.H. Erkon Pohjolan häät oli juhlanäytelmänä, koristeellinen kansallisromanttinen kuvaelma, valon ja onnen ja rauhan julistus. Vanhenevan runoilijan hyvästijättö, samoin suuren näyttelijättären, joka tunsi itsensä jo sivustakatsojaksi uudessa talossa. Miten toinen aika, sanoisi joku. Miten nostalgista ja herttaista. Eikä sittenkään: kohti suurlakkoa ajauduttiin, repesi maailmansota ja jatkoksi oma sisällinen selvitys ja verenvuodatus. Ei se ollut parempi maailma, vaan vielä pahempi kuin tämä. Silti uskottiin että teatteri voi, sana ja runous voivat ihmisen kohottaa, hänen henkensä jalostaa, hänelle näyttää ainakin kuvajaisena, haavehäiveenä näkyjä paremman maailman jota kohti pyrkiä. Eikä se liene mahdotonta tänäkään päivänä. Tempora mutantur et nos mutamur in illis kuten latinankoulussa opittiin. Ajat muuttuvat ja mekin muutumme niiden mukana, mutta taiteen perimmäiset keinot ja päämäärät ovat entiset: näyttää maailma uutena, muuttaa ja parantaakin sitä, ainakin vähän, pienin liikahduksin, edes yksilöiden ellei joukkojen kohdasta, eikä tällä saralla tekeminen koskaan lopu.