Frans Emil Sillanpään sotavuodet

Ylioppilas F.E. Sillanpää kuului ikäpolveen, jonka ei tarvinnut koskaan astua Venäjän varusväkeen. Itsenäisen Suomen armeijaan hän oli jo yli-ikäinen. Näin ollen sotaväki jäi hänelle etäiseksi instituutioksi.

Sodan olemukseen hän kyllä tutustui hyvinkin läheisesti seuratessaan vuoden 1918 sisällissodan rintamien liukumista kotipitäjän Hämeenkyrön ylitse. Kirjailija arvosteli yhtä kipakasti sekä punaisten että valkoisten väkivallantekoja. Suomen armeijan ja varsinkin sen alipäällystön otteita Sillanpää tuli niin ikään arvostelleeksi varsin kärkevästi Suomen Kuvalehdessä 1932 ilmestyneessä kirjoituksessaan ’Koiviston Paavo’. Kirjoitus kuvasi simputukseen menehtyvän sotamiehen kokemuksia ja herätti kiivaita vastalauseita lukijoiden ja armeijan alipäällystön taholta.

Sillanpää vastusti periaatteellisesti kaikkea väkivaltaa, siinä suhteessa hän oli opiskeluaikojensa luonnontieteellisten monistien sekä Leo Tolstoin ja Arvid Järnefeltin kaltaisten ajattelijoiden oppilas. Hän uskoi tieteelliseen optimismiin, joka julisti Nobel-palkinnon saaneen kemistin Wilhelm Ostwaldin kynällä jo 1913, että sodat ylipäänsä olivat käyneet mahdottomiksi, koska valistunut ihmiskunta oli kypsynyt ymmärtämään, kuinka järjetöntä energian haaskausta kansojen aseelliset selkkaukset merkitsivät.

Elinaikanaan Sillanpää sai kolmeen otteeseen kokea nuoruutensa tieteellisen optimismin täydellisen haaksirikon. Hän näki itse kolme sotaa, ja hänen suhteensa sotaan muuttui ratkaisevasti kohtalon syksynä 1939.

Marssilaulun synty

J.K. Paasikivi ja Väinö Tanner matkustivat Moskovaan neuvottelemaan Neuvostoliiton ehdottamista alueluovutuksista ensimmäisen kerran lokakuussa 1939. Samoihin aikoihin Esko Sillanpää kutsuttiin muiden ikäistensä mukana ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hänen isänsä katseli Helsingissä Fredrikinkadun asuntonsa ikkunoista, kuinka sotilasosasto marssi Arkadiankatua laulaen tuttua renkutusta ”Minä Matti-poika olen tästä maailmasta vaikka varreltani matala…”

Laulun jonninjoutavat sanat ärsyttivät Sillanpäätä. Miksi nuoret asevelvolliset eivät laula jotakin kunnollista ja kohottavaa näin vakavana aikana? Miltei siltä istumalta hän kirjoitti samaan säveleen sopivat uudet sanat. Hän lähetti kolme säkeistöä Suomen Kuvalehteen, joka julkaisi ne heti numerossaan 43.

Teksti herätti välittömästi huomiota. Siinä on mukana monia Sillanpään proosatuotannosta tuttuja teemoja: alun maisemakuvaus, laaja pyyhkäisy kartan eteläkärjestä pohjoisimpaan kolkkaan, maan ja ihmisen, historian ja nykyhetken, mullan ja vaiston varaan rakentuva hivenen mystinen yhteisyydentunne, joka lopussa tähdentää sukupolvien ketjua, perheen suojaa ja huipentuu maata puolustavan miessuvun myyttiseen, itsetuntoa kohottavaan ylistykseen. Sotamarssien joukossa se on rauhanomainen ja kokonaan puolustuksellinen, sävyiltään suurelta osin kotirintaman marssi.

Puolustusvoimien tiedotusosaston kapteeni R.W. Palmroth – alias runoilija Reino Hirviseppä ja riiminikkari Palle – oivalsi heti tekstin kantovoiman. Se osui suoraan ajan ytimeen. Vaikka sanat voitiinkin laulaa ’Maailman Matin’ sävelellä, hieno teksti vaati Palmrothin mielestä uuden arvoisensa sävellyksen. Hän pani salamavauhtia toimeksi julkisen sävellyskilpailun, jonka tulos voitiin julkistaa jo kahden viikon kuluttua: yleisölle tuntemattoman mainospäällikkö Aimo Mustosen sävellys oli voittanut. Kilpailussa hän päihitti monta maineikasta säveltäjää. Sillanpää kuului itseoikeutettuna raatiin, samoin hänen ystävänsä kansatieteilijä Sakari Pälsi, joka totesi yksikantaan voittajasta: ”Aikakauden tuote sanoine ja säveleineen.”

Tulevat kuukaudet näyttivät, että arvio osui harvinaisen oikeaan. Sillanpään Marssilaulusta tuli aikansa todellinen iskumarssi, jota laulaen Suomen miehet siirtyivät talvisodan puolustusasemiin. Puolustusvoimien johdon piiristä arvioitiin myöhemmin, että Marssilaulu vastasi vähintäin yhtä divisioonaa talvi- ja jatkosodan taisteluhengen ylläpitäjänä.

Nobel-palkinto vihdoinkin!

Suomalaisessa Oopperassa pidettiin 9. marraskuuta 1939 Pohjoismaisen yhteistyön kulttuurijuhla. Samana päivänä pidettiin Moskovassa viimeinen neuvottelu, jossa Paasikivi ja Tanner torjuivat Stalinin ja Molotovin esittämän kirjallisen tarjouksen ostaa Suomelta Hanko sekä vaihtaa muutamia Suomenlahden saaria muihin alueisiin.

Tilanne maassa oli hyvin jännittynyt. Juhlapuhujaksi oopperaan oli kutsuttu F.E. Sillanpää, joka esiintymiskammoonsa vedoten esitti tervehdyksensä radion tallennuslevyltä, jolta se kaiutettiin yleisön kuuluville. Itse hän tyytyi aitiostaan tervehtimään yleisöä seisaalleen nousten. Kirjailijan seurassa nähtiin hänen vastavihitty puolisonsa Anna von Hertzen, joka pani merkille, että valokuvaajien kirkkaat valot suuntautuivat uteliaina heidän aitiotaan kohti.

Huomenna olisi taas perinteinen Nobel-päivä, 10. marraskuuta. Sillanpään nimi oli pysytellyt kirjallisuuspalkinnon kärkiehdokkaitten joukossa koko 1930-luvun ajan. Joka syksy hän yhtä jännittyneenä odotti Ruotsin Akatemian ratkaisua. Joka syksy hän oli saanut pettyä palkinnon liukuessa ohi. Tällä kerralla onni kääntyi.

Klo 17.55 sähkösanomapoika kolkutti Fredrikinkatu 75:n porttiin. Hän ojensi Tukholmasta saapuneen sähkeen Sillanpäälle, joka harppasi eteiseen kiihkeästi ja pyörähti ”valtavan suurkirjallisen valssin” sähke kädessään, kuten Dagens Nyheterin kirjeenvaihtaja tapahtumaa kuvasi. Vuosien unelma oli viimein toteutunut. Pian kansainvälinen lehdistö täytti huoneiston, ja palkinnonsaaja jakeli auliisti lausuntojaan. ”Tulihan se viimein sittenkin”, oli hänen ensimmäinen huokauksensa, ja kohta hän myöntyi täydentämään: ”Vaikka minusta vähän tuntuu, että Suomi sen sai!”

On arveltu hyvinkin yleisesti, että nimenomaan lähestyvä sota toi Nobelin palkinnon Suomeen ja Sillanpäälle. Vaikka mukana olikin varmasti pohjoismaista sympatian osoitusta Suomen vaikeuksia kohtaan, on sentään huomattava, että palkinto päätettiin viikkoja ennen kuin sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä syttyi – ja että Sillanpää oli sitä ennen pitkäaikaisimpia kestoehdokkaita Ruotsin Akatemian agendassa. Lopullinen päätös oli nytkin syksyllä 1939 monen äänestyksen takana, jolloin Sillanpää voitti mm. hollantilaisen Johan Huizingan ja Sveitsissä asuvan Hermann Hessen.

Sillanpäät pakenivat yhä kiihtyvää julkista rummutusta, haastattelijoita ja myös sodan uhkaa Hämeenkyröön, tuttuun Saavutukseen. Siellä oli aikaa ja rauhaa ottaa etäisyyttä päälle vyöryviin tapahtumiin. Sotaan jo täyttä päätä valmistauduttiin. Tyttäret Saara ja Paula muonittivat sotilaita Honkalassa. Helmi oli Tampereella talouskoulussa, ja pojat Eero ja Juhani etupäässä omilla teillään. Esko viipyi ylimääräisissä, ja toisella vuodella oleva Kristiina nukkui Saavutuksen kopassa. Perhe oli hajallaan, äiti Siikri kuollut edellisenä keväänä keuhkokuumeeseen. Uusi emäntä Anna ei alun alkaenkaan viihtynyt syksyisen pimeässä ja kolkossa Saavutuksessa. Tunnelma oli perheen kesken melko jäätävä. Välillä palattiin jo Helsinkiin, mutta tultiin kipin kapin takaisin Hämeenkyröön. Ensimmäiset pommit putosivat jo Helsinkiin.

Kun sota viimein syttyi, Sillanpään hermot alkoivat rakoilla. Hän menetti yöunensa ja alkoi pelätä omankin henkensä puolesta. Hän ryntäsi huvilan portille ja uhkasi omin käsin ampua jokaisen ryssän, joka tänne saakka saapuu.

”Ohoh”, lausui rauhallinen Saara. ”Kai pappa sentään sitä ennen hankkii valokuvaajat paikalle.”

Nuorempi kollega Mika Waltari puuhasi Valtion tiedotuslaitoksen puolesta henkistä puolustusjuhlaa Messuhalliin, minne hän kutsui Sillanpäätä puhumaan. Turha toivo, mestari alkoi olla lopussa. Hän luki radioon kymmenen minuutin puheenvuoron, joka soitettiin juhlassa. Sillanpää toisti entisiä teemojaan: sukupolvien puolustustahtoa, historian velvoitteita ja Suomen sivistyksellistä yhteyttä vanhaan Pohjolaan. Yksityisesti hän oli sekä pessimistinen että toiveikas: ”Meidät ajetaan nyt Pohjanlahteen, mutta me nousemme vielä!”

Myrskyisä Nobel-juhla Tukholmassa

Kutsu Tukholman Nobel-juhlaan tuli kuin pelastus. Tukholma olisi toista kuin kylmä ja valoton Saavutus. Siellä odottivat valot, illallispöydät, kuvaajien lamput, täyttyvät maljat ja ylistelevät pöytäpuheet. Ne Sillanpää muisti hyvin edellisiltäkin Tukholman matkoiltaan, ja nyt olisi edessä sentään uran huipennus.

Sillanpää päätti matkustaa puolisonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Paula lähti Kristiinan hoitajaksi, ja mukaan otettiin myös 12-vuotias Juhani. Esko oli rintamalla, Saara ja Helmi jäivät lottatehtäviin ja Eero kotimieheksi Saavutukseen.

Viisihenkinen seurue matkasi hankalasti junalla monen vaihdon ja Haaparannan kautta Tukholmaan, missä viimein vastaanotto oli lämmin ja innostunut. Sillanpäätä tervehdittiin jo matkan varrella asemasilloilla taistelevan Suomen edustajana, hänelle laulettiin ja ojennettiin kukkia. Kun perheen pää lähti Ruotsin puolella väliasemalla hakemaan lapsille maitoa ja voileipää, hänellä ei ollutkaan kruunuja, mutta kun hän ilmoitti myyjälle, millä asialla liikkui, luottoa ja onnitteluja löytyi riittämiin. Matka kesti vaihtoineen ja yöpymisineen neljä vuorokautta ja kulutti kaikkien voimia. Samalla oltiin syvästi tietoisia kotimaan ahdingosta.

Tukholmassa Sillanpäät joutuivat varsinaiseen juhlakierteeseen. Ennen Nobel-illallista Sillanpäät osallistuivat Lucia-juhlaan ravintola Bernsissä, jonka edustalle oli kokoontunut suosiotaan osoittava kansanjoukko. Anna von Hertzen eli silloinen rouva Sillanpää muisteli myöhemmin tunnelmia tähän tapaan:

Kuvastivatko nuo kättentaputukset ja hartaat ilmeet ihmisten kasvoilla mielenkiintoa heidän ihailemaansa kirjailijaa kohtaan ja myös osanottoa hänen isänmaataan, taistelevaa veljeskansaa kohtaan, mistä hän nyt toi terveiset, vai katsoiko tuo hieno, huvittelemaan ja tanssimaan tullut yleisö uteliaana pientä suomalaista joukkoa, joka yksinkertaisesti ja vaatimattomasti pukeutuneena ilmestyi keskelle tätä loistavaa juhlapukuista yleisöä?

Pieni suomalainen joukko kohensikin nopeasti omaa juhlavarustustaa Sillanpään ruotsalaisen kustantajan Schildtin laskuun, ja niin voitiin osallistua varsinaiseen päätapahtumaan, joka sodan oloissa järjestettiin 14. Joulukuuta huomattavasti tavallista vaatimattomin menoin. Akatemian jäsenet istuivat Pörssitalon juhlapöytään ilman seuralaisia ja seremonioita, palkittu F.E. Sillanpää kunniavieraana.

Tuntia ennen aiheeseen liittyvää lehdistötilaisuutta Sillanpää sai majapaikkaansa Hotelli Reiseniin yllätysvieraan. Toinen kyröläinen, nikkarin poika ja SKP:n pääsihteeri Arvo Poika Tuominen tuli häntä tervehtimään. Hän halusi keskustella ajan tapahtumista Frans Eemelin kanssa ”ennen kuin muut hyeenat käyvät kimppuun”. Poika oli lähtenyt Moskovasta ja kieltäytynyt palaamasta sinne, vaikka Stalinilta oli tullut monta käskyä. Tuominen arveli, että häntä kaavailtiin onnettoman Terijoen hallituksen pääministeriksi. Nyt hänen oppi-isänsä Otto Wille Kuusinen joutui istumaan Terijoella tyhjän panttina, kun Suomi olikin ryhtynyt yllättävän pontevaan taisteluun maahan tunkeutuvaa puna-armeijaa vastaan. Kuinkahan tässä käy, miehet pohtivat. Suomella ei näyttänyt olevan paljon mahdollisuuksia, ehkä osa kansasta pelastuisi Ruotsin puolelle. Mutta lopullisesti ei kansaa nujerreta, siitä molemmat olivat varmoja.

Kaksi vähäisestä mökistä lähtenyttä Hämeenkyron poikaa kansansa kohtaloissa, molemmat temppelin harjalle nostettuina: toinen Marssilaulun tekijä ja juhlittu Nobel-sankari, toinen ratkaisunsa tehnyt kommunistijohtaja, aikansa vaikutusvaltaisimpia suomalaisia. Historian siivet suhahtivat raskaasti kahden kyröläisen kohdatessa Tukholmassa joulukuussa 1939.

Raskaasti päättyi myös Nobel-juhliminen Sillanpään osalta. Vahvassa nousuhuumassaan hän haastoi illallisen päätteeksi arvoisat Ruotsin akateemikot painiotteluun, mutta tutkimuskatkoillaan villien itäisten kansojen parissa liikkunut Sven Hedin sai hänet rauhoittumaan. Riemusaatossa Sillanpää kunniakirjoineen ja mitaleineen ja eväspulloineen saatettiin majapaikkaansa Hotelli Reiseniin.

Sillanpää muisteli näitä huippuhetkiä myöhemmin kesällä 1940 Suomen Kuvalehdessä:

Esirippu vaan hiljaa laskeutui illan tapausten eteen ainakin minun kohdallani, mutta aamulla oli yöpöydälläni erinomaisen viehättävä stilleben: siinä oli minun diplomini, Akatemian kaikki mitalimuodot alkaen kultaisesta ja johtaen hopean kautta pronssiin — Mutta kaikkia näitä esineitä tärkeämpi oli yksi esine ja se oli puoliksi juotu benedictine-pullo. Suomen kansa tietää enemmän kuin hyvin, kuinka tärkeä se tuossa tilanteessa oli.

Sillanpään huojuva terveys pantiin merkille, ja Ruotsin kustantaja Holger Schildt järjesti kirjailijalle perheineen lepopaikan paroni Hamiltonin omistamassa Boon linnassa Tukholman lähistöllä. Siellä vietettiin joulua aidoin ruotsalaisin menoin, Sillanpäänkin kookas hahmo nähtiin hyppimässä piirileikkiä kuusen ympärillä ja laulamassa ”Mors lilla grisar” osoitellen sormellaan paronitarta ja rouvaansa.

Joutilas elämän linnan avarissa huoneissa ei Sillanpäätä pitkään viihdyttänyt. Hän tunsi tarvetta olla edes jotenkin avuksi taistelevalle isänmaalleen. Ensin hän lähetti kultaisen mitalinsa Tukholman Suomen lähetystöön toimitettavaksi edelleen maansa hyväksi toimeenpantuun keräykseen. Mitali kulkeutui Helsinkiin vuorineuvos Sven Fazerin kassakaappiin ja vaihdettiin rahaksi ja sotavarusteiksi. Myös akateemikko ja kirjailija Selma Lagerlöf lahjoitti oman Nobel-mitalinsa Suomen hyväksi.

Sitten Sillanpää ponnistautui puhekiertueelle, jolla hänen oli määrä esiintyä useissa tilaisuuksissa ja kerätä rahaa Suomen hyväksi. Kiertue onnistui odotettuakin paremmin. Se alkoi Upsalan yliopistosta, missä Sillanpää puhui 2000-päiselle yleisölle, ja kokoon saatiin huomattava summa. Taalainmaan kierroksen kohokohtana oli puhe Stora Tunan kirkossa, joka niinikään täyttyi ääriään myöten kuulijoista. Sillanpää puhui mahdikkaasti luistavaa ruotsia muistuttaen kaikkialla kansojemme yhteisestä historiasta ja kulttuuriemme yhteisistä juurista. Hän tuntui voittavan esiintymiskammonsa, joka häntä Suomessa oli vaivannut. Vastakaikua oli kaikkialla lämmintä. Örebron linnaan Suomen Avun konserttiin, missä prinssi Wilhelmkin oli saapuvilla, tuli tuhansia sotalapsia huoltajineen Sillanpäätä kuulemaan. Sama innostus jatkui Dala-Järnan kirkossa ja Ludvikan kaupungintalossa pidetyissä tilaisuuksissa.

”Rahaa, mitaleja, kultasormuksia tulee kovasti – ikävä vain, etteivät miehet mahdu kirkkohaaviin”, Sillanpää kirjoitti Ludvikasta Kristiinan kummille Mili Valanteelle Suomeen 26. helmikuuta 1940. Samassa kirjeessä heijastui entiseen tapaan toisaalta tappiomieliala, toisaalta usko voittoon pitkällä tähtäyksellä: ”Hiukan totisen puoleistahan se on, mutta onhan yksi asia selvä: suomalaisuutta ei voi mikään itäinen massavoima tehdä tyhjäksi. Sortakoon sata vuotta – taas noustaan!”

Sodassa kävi kuitenkin paremmin kuin pahimmat ennusteet antoivat uskoa. Mutta maaliskuun alussa saapui surunviesti: Saaran sulhanen Kauko Numminen oli kaatunut Kuhmon rintamalla. Uutinen vaikutti seurueeseen masentavasti. Sillanpää alkoi jälleen murtua, hänen toimintatarmonsa katosi. Kotimaasta tippui lisäksi viestejä, joissa ihmeteltiin kirjailijan pitkää viipymistä Ruotsissa. Hänen puheistaan ja rahankeruustaan ei yleisesti tiedetty. Eräs pilakuva näytti Sillanpään perheineen soutamassa Pohjanlahden yli Ruotsiin, alla Marssilaulun säkeet: ”Kun on vaaralle alttiinsa syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa.”

Helmi sitä vastoin rohkaisi pappaa kirjeessään: ”Sinähän pappa puolustat isänmaasi vapautta parhaiten siellä. – Olet ainoalla oikealla paikallasi siellä.” Kotimaassa suunniteltiin Helmin mukaan paraatia Moskovaan ”jos suomalaiset sitä huolii”. Mielialoja pidettiin väkisin korkealla.

Helmi oli juhlinut papan Nobelia tarjoamalla korvikkeet toisille lotille Kyröskoskella. Muunlaisia Nobel-juhlia ei kotiseudulla ehditty pitää. Kauko Nummisen sisar Eeva oli tosin saanut Äyräpäässä vastaanottaa rykmentin komentajan ratsailta kajauttamat onnittelut. Komentaja oli kuullut, että osastossa palveli hämeenkyröläinen lotta.

Kaikesta huolimatta Sillanpäät päättivät palata Suomeen maaliskuussa. Aeron lentokone laskeutui pimennettyyn Turkuun muutamaa päivää ennen rauhatekoa 9. maaliskuuta 1940. Helmi oli vastassa ja muutama lehtimies. Sillanpää ei ollut puhetuulella. Helsingissä hän hämmästyi sitä, että kaupunki oli melkein entisellään. Ruotsiin oli välittynyt paljon tuhoisampi kuva. Päätettiin matkata Hämeenkyröön lepäämään niin pian kuin suinkin.

Matkakirjoituksensa Suomen Kuvalehteen Sillanpää lopetti: ”Meillä oli hauskaa ja me keräsimme parhaamme mukaan rahaa. Täällä pojat tappelivat ja kaatuivat samaan aikaan. Mutta kyllä niistä sovitaan.”

Jatkosota Kammion sairaalassa

Sota, Nobel-palkinto, puhekiertue Ruotsissa sekä kohoaminen kansakunnan symbolihahmoksi koettelivat Sillanpään hermoja enemmän kuin lähipiirikään aavisti. Välirauha oli Sillanpään kohdalla levotonta aikaa, johon liittyivät riitainen avioero-oikeudenkäynti sekä lisääntyvä alkoholin käyttö. Kirjailija ei enää päässyt työhön käsiksi, vaan hänen viimeiset romaaninsa Elokuu (1941) ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus(1945) toimitettiin painoon osaksi tekijänsä viimeistelyä vailla.

Kirjalliset markkinat, jotka tavallisesti avautuvat Nobel-palkituille laidasta laitaan, olivat sodan johdosta kovin vaatimattomat.

Syksyllä 1940 Sillanpään terveys romahti, ja hänet vietiin pakkokeinoin Kammion sairaalaan hoidettavaksi. Taudinkuvaksi määriteltiin 9.11. 1940: ”Dementia alkoholica. Polyneuritis alcoholica. Alkoholin väärin käytöstä johtuva tylsistyminen ja hermostolliset häiriöt. Prognoosi: hitaasti mutta varmasti.” Taudin syyksi todettiin lääkärin lausunnossa lyhyesti: Nobel-palkinnon saaminen.

Sillanpäätä pidettiin jokseenkin eristyksissä Kammion sairaalassa kolmatta vuotta. Jatkosodasta ja kansansa uusista koettelemuksista hän sai tietoonsa vain etäisiä kaikuja. Nykyhetki alkoi kadota hänen tajuntapiiristään. Kesällä 1943 hän pääsi holhouksen alaisena osallistumaan tyttäriensä perheessä normaaliin elämään. Vuonna 1944 hänen siviilielämänsä järjestettiin sille kannalle, että vanhin avioitunut tytär Saara Kuitunen otti isänsä perheeseensä asumaan ja tohtori Kustaa Vilkuna määrättiin hänen viralliseksi holhoojakseen. Hänen raha-asiansa järjestettiin Otavassa uudelle kannalle, ja hän saattoi viettää vanhuuttaan taloudellisista huolista vapautuneena.

F.E. Sillanpään sotavuodet olivat loistokkaat ja ankarat yhdellä kertaa; hän nousi kunniansa korkeimmalle askelmalle – ja suistui elämänsä katastrofiin, menetti terveytensä, vapautensa ja luomiskykynsä. Mutta ihmeellistä kyllä, Sillanpäällä oli voimia sotavuosien jälkeen palata julkisuuteen muuttuneena miehenä, harmaapartaisena, kalottipäisenä Taatana, kunnioitettuna ikämiehenä ja koko kansan kirjallisena patriarkkana. Tässä roolissaan hän saattoi vielä pari vuosikymmentä puhutella ja lohduttaa sodista toipuvaa kansaansa ja julistaa rauhan sanomaa joulusaarnoissaan ja radiomuistelmissaan, joissa vanha mestari palasi köyhän mutta tasapainoisen lapsuutensa kultamaahan minne mitkään maailman taistot eivät ulottuneet.

PANU RAJALA

Hämeenkyrön veteraanien kirjaan Kotikontujen tienoita tervehtien,
ilmestyy veteraanipäivänä huhtikuussa 2002.