Eeva Numminen 25.8.1913 – 23.12.2004
Kuinka tuttu näky olikaan Eeva Numminen jalkaisin tai polkupyörällä kirkonkylän raitilla. Viime vuosina jo kumaraan painunut hahmo jaksoi taivaltaa asioillaan, ja aina pysähtyessään häneltä heltisi ystävällinen lausahdus, ilon pilkahdus silmäkulmassa.
Eeva Numminen asui vanhan kirkonkylän keskipisteessä, syntymäkodissaan entisessä Nummisen leipomossa kuolemaansa saakka. Se oli monien henkisten ja aineellisten virikkeiden risteysasema yli vuosisadan. Tunnelma talossa oli ajaton, mutta ei koskaan pysähtynyt.
Kuinka syvän vaikutuksen kylvääkään kutsumukselleen omistautunut äidinkielen opettaja kotipitäjänsä sukupolviin. Eeva Numminen kuuluu Hämeenkyrön Yhteiskoulun kantaviin voimiin miltei sen perustamisesta saakka. Hän astui yksityisen koulun virkaan 1951, ja keväällä 1957 hänellä oli vararehtorina ilo lakittaa koulun ensimmäiset ylioppilaat.
Entiset oppilaat muistelevat Eeva Nummisen opetusta koulun historiikissa ”maailmanlittaa”. Mitähän Eeva muuten tuumi kirjan nimestä ja sen oikeinkirjoituksesta pienellä alkukirjaimella? Marja Hakaniemi todistaa, kuinka Eeva piti huolen, ”että opimme jäsentämään lauseita ja että sanaluokat ja verbien tapaluokat tulivat selviksi”.
Kirjallisuus oli yhtä tärkeä. Sillanpään Hurskas kurjuus oli Hakaniemen muistaman mukaan ”ehdoton asia”, muutkin klassikot selvitettiin, mutta Eeva ohjauksessa luettiin myös moderni uutuus, Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssi.
Veikko Vuorikoski toteaa, että Eeva Nummisen ”kannustava ja ymmärtävä suhtautuminen kirjallisiin tuloksiini oli ratkaisevan tärkeä omassa ammatinvalinnassani”. Sillanpäätä tuli Nummisen tunneilla ”enemmän kuin riittävä rautaisannos”, mutta Vuorikoski muistaa opettajansa silti avarakatseisena itseilmaisun johdattajana.
F.E. Sillanpää oli Eeva Nummisen oman kohtalon johdattaja monella tavalla. Maisteri kirjoitti suomen kielen laudaturtyön Helsingin yliopistossa Sillanpään teosten kielen murteellisista piirteistä. Punatukkainen, tulisieluinen Eeva kuului siihen1930-luvun onnelliseen nuorisoon, joka seurusteli kesäisin Saavutuksen lasten kanssa. Talvisodassa kaatunut Kauko Numminen oli Saara Sillanpään sulhanen. Lottana Kannaksella Eeva kuuli kaksi vastakkaista uutista, Sillanpään Nobel-palkinnon ja veljensä kuolinviestin.
Tutkijalla ja opettajalla oli siten mahdollisimman läheinen suhde esikuvaansa, eikä ihme, että hän johdatti oppilaansakin luokkaretkellä 1961 Helsingin Herttoniemeen mestaria tapaamaan. Muutamat Eevan nauhoittamat FE:n kertomukset ovat dokumenttiaarteita.
Kunnon opettaja osallistuu myös paikkakunnan kulttuuriseen kohotukseen. Eeva Numminen toimi Museo- ja Kotiseutuyhdistyksessä 30-luvulta alkaen sihteerinä ja aktiivijäsenenä, ja paljolti hänen herätystyönsä ansiosta Myllykolu hankittiin ja kunnostettiin museoksi jo 1950-luvun lopussa.
Lukemattomat kesäpäivät Eeva pyöräili kirkolta Myllykoluun vapaaehtoisena museon oppaana. Parempaa tietolähdettä ei olisi voitu löytää. Tämä ura sai ikään kuin kruununsa Myllykolun Eemelin ensimmäisenä kesänä 1972, jolloin Eeva Numminen esitti itseoikeutetusti opettajan, Tättälän Hiljan roolin.
Paljonhan olisi kertomista Eevan opetuksista, viisauksista ja myös hauskan ironisista lausahduksista, joilla hän kommentoi vaikkapa kotikuntansa myöhempää kehitystä. Eeva oli sydämellinen arvokonservatiivi, jota kaikkinainen uusi turhuus huvitti ja ärsytti.
Eipä näy enää Eevaa pyörineen, ei pilkahda enää iloinen katse silmäkulmasta, ei kuulu ystävällistä tervehdystä. Emme näe enää tuttua sukulaiskolmikkoa Piitan pysäkillä. Jotain olennaista on sammunut hämeenkyröläisestä kulttuurikuvasta, mutta elävän hengen vaikutus säilyy iäti.
PANU RAJALA