Aamulehti 3.7.2011

Pyynikillä on tilaisuus ihailla tai kummastella uutta Rauta-aikaa, ihan oman mielensä mukaan. Kansalliseepoksemme Kalevala sai kyytiä Paavo Haavikolta ja Kalle Holmbergilta 30 vuotta sitten. Nyt Kari Heiskanen romuttaa loputkin kalevalaisesta kaunomaailmasta.

Mutta mistä syntyi Haavikolle ajatus tällaisesta ajasta, joka Kalevalan sankareiden taustalla verisenä ja vallanahneena kumottaa?

Paavo Haavikko käytti itsestään mielellään nimeä Haavikko. Käytetään sitä tässäkin. Hän kirjoitti muistelmansakin kolmannessa persoonassa. Hän on oman maailmansa yksinvaltias, Haavikko. Hän tunnetusti rakasti tilauksia.

”Erityisen syviä ajatuksia synnyttää kiireinen, hyvin maksettu tilaus.”

Tällainen oli tilanne silloinkin, kun vielä varoissaan ollut TV2 päätti tehdä suursatsauksen, uuden Kalevalan. Se kuului 1980-luvun taitteen henkeen, suurten klassikkojen pysähtyneeseen aikaan. Haavikko lähti vastavirtaan kuten aina, omapäisellä tavallaan.

Hänen tavoitteenaan oli tehdä pelästyttävä teos. Hän halusi kaivaa todellisen ajan Kalevalan myyttien alta. Hän muisteli Homerosta ja Troijan sotaa, jota pidettiin kauan taruna, sokean runonlaulajan keksintönä. Kunnes muuan Heinrich Schliemann keksi mennä kuopimaan maata Hellespontoon rantaan 1870-luvulla. Kas kummaa, löytyivätkin oikean Troijan rauniot.

Saman tempun Haavikko teki Kalevalan taruille. Hän ratkaisi Sammon arvoituksen. Uno Harvan laajan tutkimuksen mukaan se oli pylväs. Haavikko löysi jostakin Suomesta Bysantissa lyötyjä rahoja. Hän päätteli, että sampo oli rahantekokone, joka löi oikeaa tai väärää rahaa. Sen Kalevan miehet soutivat ja ryöstivät – ei Pohjolasta, vaan pohjalta, Bysantista.

Hannes Sihvon tutkimukset tukivat Haavikon teoriaa. Vanhat tutkijat olivat raivoissaan, etunenässä kunnon apulaisprofessorimme, kanslianeuvos Väinö Kaukonen, maailman johtava ja edelleen paras Kalevalan tuntija. Hänestä Haavikko tärveli raa’asti Lönnrotin perinnön. Haavikon kyyninen materialismi peittosi Lönnrotin laulavan idealismin.

Tästä lähti Rauta-aika. Unohtakaa Kalevala!, Haavikko julisti. Hänen kunnianhimonaan oli tehdä sellainen kuvaus tästä maasta, ettei kukaan uskalla sen jälkeen enää matkustaa Suomeen. Loppu on historiaa.

Tähän järkäleeseen Kari Heiskanen on Pyynikillä tarttunut samalla sumeilemattomuudella kuin Haavikko ja Kalle Holmberg aikoinaan. Holmbergin totisen hartaat aggressiot Heiskanen korvaa hilpeän häpeämättömillä leikeillä. Hänen Rauta-ajastaan tuli Pyynikin hulluin seikkailu sitten Jiri Menzelin ohjaaman Kesäyön unelman. Siitä on yhtä pitkä aika kuin Holmbergin ohjaamasta tv-sarjasta.

Aika on keventänyt, ruostuttanut ja kalventanut Rauta-aikaa, mutta tehnyt siitä samalla hauskemman. Voisiko tämäkin aika, jota elämme, olla rautainen? Ainakin se on raudanlujan omanvoitonpyynnin aikaa, sikäli Haavikon kuvaamaa. Pohjan akka on väärän rahan peluri, sijoittaja. Mutta Pohjolassa leikataan ennen miesten päitä kuin osakkeita.

Eepos on miesten runoelma, mutta Haavikko lisäsi siihen miehisen kaipauksen, alleviivasi sitä. Ilmari takoo itselleen uuden naisen, joka ei toimi, ei lämmitä. Heiskasen ohjauksessa nainen potkii ja teutaroi, on vaarallinen robotti. Aino hukuttautuu ennätysvauhdilla ja Kyllikki vaikuttaa frigidiltä. Miehet ovat tässä yksin, heidän saaliikseen jää ”säkki pimeyttä, kourallinen tuhkaa”.

Olihan Haavikko eroottinen runoilija, siinä voi yhtyä Jussi Suvannon havaintoon (Al 18.6.). Mutta heikosti Eros hänen eepoksessaan toteutuu. Lemmingin seikkailut ovat kylmää huikentelua, ulkoista uljautta. Väinö ostaa naisen, jonka heti menettää. Voisiko olla toisilleen kaukaisempia kuvataiteilijoita kuin Gallén-Kallela ja Markku Hakuri? Siinä välissä on Ensio Suominen. Yhteistä kaikille on mustakulmainen miehisyys.

Muistan kuinka Haavikko istui Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen pikkujoulussa Helsingissä, ja Auli Viikari kertoi hänelle kalevalaisista tavoista. Rauta-aika oli vasta tekeillä. Auli tiesi, että naiset pantiin soutamaan alastomina miesten retkillä.

”Toi on hyvä”, Haavikko riemastui. ”Sen mä laitan, Holmberg tykkää sellaisesta.”

Ei tullut ihan sellaista soutua, mutta tuli muita matkoja, kaikki epäonnistuneita. Niiltä palasi ”sama mies, mutta eri”. Kalle Holmbergkin muuttui filmausten kestäessä, hän kävi omassa Pohjolassaan ja lopetti kokonaan viinan käytön.

Jotakin raivokasta on tässä uudessakin Rauta-ajassa Pyynikillä. Se on kesäteatterin historian oudoimpia teoksia, samalla haastava ja kiinnostava. Sille nauraa, kunnes huomaa kuinka syvästi murheinen sen maailmankuva pohjimmaltaan on.

Meidän aikamme kuva, äkkirikkauden haave, Nokian nousu, mafian valta, naisen alistaminen ja miehen, väkivalta ja tyhjiin raukeavat toiveet.

Voi kuvitella, kuinka tekijät ovat äkkiä huomanneet: Ilmarihan on itse Haavikko! Haavikko uutta naista takomassa, eikä saa entisen veroista. Tämä oli tuotava mukaan sovitukseen. Saamme seurata muistelmien katkelmaa Haavikon ensimmäisen vaimon Marja-Liisa Vartion kuoleman ajoilta. Se on liikuttava ja kiusallinen hommage, kunnianosoitus kahdelle vainajalle.

Onko se tässä tarpeen tai suorastaan dramaturginen kömmähdys? Soikea sormella osoitus? Turhia kysymyksiä. Se on yhtä tarpeellinen tai tarpeeton kuin koko kummallinen ja riemastuttava esitys.

Älkää unohtako Kalevalaa! Lukekaa se uudestaan niin ymmärrätte jotakin siitä mistä Pyynikillä on kysymys. Siellä on kysymys meistä.

PANU RAJALA