Pekka Lehtimäki: Hämeenkyrön murrekirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002.

Murrekirjojen muodikkaaseen joukkoon on pudonnut vankka jyskäle: Hämeenkyrön kauan odotettu murrekirja. SKS:n Kotiseudun murrekirjojen eliittisarjassa se on opus 17. Nopeakin selailu osoittaa, että odotus on tuottanut komean tuloksen, parhaan tähänastisista.
Emeritusprofessori Pekka Lehtimäki on pyöräillyt nauhoittamassa Hämeenkyrön murretta 1950-luvulta alkaen. Hän kuului Helsingin yliopistossa suomen kielen laitoksella Pertti Virtarannan legendaariseen nauhoitusjoukkueeseen, joka on tallettanut sanomisen taitoa ja tekemisen perinnettä Suomenmaassa ja muuallakin kylä kylältä, ristiin rastiin, ahkerammin kuin on tapahtunut missään muussa maassa.
Pekka Lehtimäki asui lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensa Hämeenkyrössä vuodesta 1943. Hänellä on erinomainen tuntuma pitäjän kieleen ja hän on ehtinyt kohdata kadehdittavan joukon kertojia, joiden hallussa sana elää. Eläkkeelle päästyään hän on kääräissyt hihansa ja kuunnellut vielä vanhat nauhat tiedemiehen kone herkistyneenä.
Niinpä Hämeenkyrön murrekirja nousee omaan arvoluokkaansa kaikenkarvaisten murreväännelmien joukossa. Tämä kirja noutaa aidon murteen suoraan kansan suusta. Se on huolellisesti ja äänteenmukaisesti kirjoitettu, siinä on asiantuntevat johdattelut, esittelyt ja hakemistot sekä laaja kielitieteellinen tarkastelu lopussa.
Teokseen on liitetty hyvät kartat, siinä on harvinaisen valaiseva kuvitus ja sen liitteenä on vieläpä cd-levy puhujien näytteistä, sekin ensimmäinen laatuaan murrekirjan mukana.

Monitasoinen lähdekirja
Nuori Yrjö Koskinen (Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä 1851) sekä ahkera murteenkerääjä ja puhuja Martti Myllyharju ovat teoksen innoittajia, eikä vähäinen ole hänen ikätoverinsa F.E. Sillanpääkään, joka myös lähetti tuhatkunta murrelippua Sanakirjasäätiöön.
Väinö Linna tunnusti käyttäneensä Pertti Virtarannan ensimmäisiä murrekirjoja (Elettiinpä ennenkin, Sana ei sammaloidu) lähteinä Täällä Pohjantähden alla -trilogiansa tekovaiheessa 1950-luvun lopulla.
Oikeat murrekirjat tuovat kaukaisen maailman lähelle kaikessa konkreettisuudessaan. Asuin-, työ- ja vaikkapa metsästystavat kerrotaan juurta jaksain. Kyläyhteisön elämästä saamme tietää asioita valppaan tarkkailijan tallentamana.
”Kansanihminen kun se puhuu, se valehtelee kaikkein vähiten”, tokaisi Linna, itsekin sittemmin Virtarannan perusteellisten nauhoitusten kohde.
Hämeenkyrön menneisyydestä olen harvoin saanut sellaisia kultajyviä tietooni kuin tästä murrekirjasta. Kaksi hereää kertojaa kertoo isoisäni kotikylästä Pahaojalta havaintoja, joita en mistään enää voisi tavoittaa.
Paitsi kielenkäytön ja vanhojen työ- ja juhlatapojen kannalta haastattelut elävät nyt paljon puhutun mikrohistorian ensiarvoisina lähteinä. Arjen kuvausta, totisesti.
Jonkun verran on lupa harmitella sitä, että haastattelijat ovat kiinnostuneita ennen kaikkea kansatieteen ja murteen yksityiskohdista. Kertojat olisivat voineet johdateltuina avartaa puheitaan enemmän perheen, yhteisön ja kanssaihmisten tapahtumiin. On sentään muuan suuri poikkeus.

Sillanpäätä arvioimassa
Mitään asiaa Hämeenkyröstä tuskin voidaan selvitellä ilman Sillanpäätä. Sekä Virtaranta että Lehtimäki ovat miltei kaikilta kertojilta udelleet tietoja Sillanpään vanhemmista, hänestä itsestään ja ovatko he lukeneet mestarin kirjoja.
Kertojat ovat riemastuttavan suorasukaisia. Sillanpää eli vielä ja puhui radiossa, asiat ovat lähellä ja hyvässä muistissa. Kirjoista ei paljon Kyrössä perustettu. Iida Mäkelä on yksi rehellisistä:
”Min en op perustellukaas siittä. Minä räknään sen nii ettei sunkas se Sillanpää ollus sen erinomasempi kum muukkaam mutt että hän nyp puhuu. — Onkohan se sen tähren kun se on niin täält omalta paikalta, kloppina syntynynnä ja kasvanu. — Kai mar se viisas miäs on. En minä ollenkas sitä sanok kukas sen paremmin, osaa ku se osaa kirjottaaj ja, ja puhua”.
Iida Ristilällä on näkemys teosten sisällöstä: ”Elämäkertaansa se aina kirjotti ja, ja sitte siittä rouvastansaj ja… Semmosia se kirjotti.” Jonkun mielestä kirjat ovat ”pliisumaisia”, toisen mielestä ”niis oli väliin nii hauskaaki”, vaikkapa häälahjaksi saadun lehmän kommellukset. Yksi on lukenut Hurskaan kurjuuden, mutta ei kommentoi sitä.
Tulee sentään tunnustusta. Ville Nikkilä muistaa saman kylän poikana tarkasti Myllykolun olosuhteet ja toteaa lopuksi: ”Saihan se sen Noopel-palkinnonki. Sillon oli sitter rahaa pöyhiäkki. — Se oli aika palkinto. Muttei, ei os sattunu toista saamaa!”

Kova kirjakaksikko
Hämeenkyrön kulttuuripitäjä on tänä vuonna rikastunut kahdella komealla teoksella. Toinen on kyröläisten sotaveteraanien vaiheita tallettavaKotikontujen tienoita tervehtien. Siinäkin käytetään murteellista kerrontaa taitavasti.
Kuin sattumoisin molemmat teokset ovat samannäköisiä ja -värisiä, kumpikin syvänsinisiä ja osuva kansikuva molemmissa. Sopivat hyllyyn vierekkäin. Murrekirjan ulkoasusta vastaa Markus Itkonen, joka on saanut jo kiitosta SKS:n kirjoista. Hienoa työtä tämäkin.
Tässäpä kaksi arvoteosta kyröläisten ja vähän muunkin kansan joulunpyhiin. Taatusti kuluu aika aikaan menneeseen sukeltamalla.

PANU RAJALA, Aamulehti 24.12.2002