Panu Rajala

Suosittu hääpäivä, mutta minä painan lenkkiä Lahteen ja Hämeenkoskelle ja Helsinkiin.

Lahdessa on kansallisia senioreja toistasataa, selitän tätä Jylhää ja vähän Waltariakin ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kuulen Tuija Kakolta lisäviitteitä aiheista.

Sieltä Hämeenkoskelle, mistä löydän runoilija Sirkka Seljan vanhan hämäläisen maalaistalon pihapiiristä, hauskasta Villiruusu-nimisestä vaaleanpunaisesta talosta. Eira Tulonen opastaa tätinsä luo, nautimme kahvia ja sienipiirasta ja muistelemme tai Sirkka muistelee sen minkä nyt vielä muistaa 40-luvun runollista elämää, täyttää pian 90. Viehättävä pysähtynyt tuokio, myöhäiskesän intiaanihelle, navetan parvelle on laitettu laaja komea kirjasto. Siellä pitäisi poiketa uudelleen.

Ajelen kauniita mutkittelevia maanteitä Kärkölän kautta Helsinkiin ja käyn tapaamassa Ailaa Arkadiankadulla, kerron terveisiä Sirkalta, nautimme vähän kuohuviiniä ja muistelu jatkuu kiihkeänä. Aineistoa tulevaan kirjaan kertyy enemmän kuin ehdin sisään kauhoa.

Hälinä jatkuu Tervon kirjasta. Poika oli itsekin kovin selittelevällä tuulella aamulla televisiossa. Totta kai media on ampunut pesällisen ohi ja yli. Se oli hyvin aavistettavissa. Jari on itse vanha Ilta-Sanomien toimittaja ja tuntee sen pelin säännöt, jota nyt mukamas äimistelee. Puttonenhan oli radiossa sentään järkimielellä, lausui osuvia kriittisiä sanoja romaanista, joka on kaukana parhaasta Tervosta ja parhaista satiiritikoista. Aamulehti se suitsuttaa lonkalta kiitosta.

Kun Tervo sanoi, että tämmöisessä maassa täytyy pöyhiä, niin eikö tosiaan olisi syytä pöyhiä oikeita asioita eikä näitä pintailmiöitä.

Kävin Ikaalisissa todistamassa Jylhästä, kansalaisopistojen luentosarja, videovälitys naapurikuntiin. Siellähän kohtasin asiantuntijoita. Jylhän pataljoonankomentaja Waldemar Kilpeläinen tunnettiin hyvin, vanha kauppalanjohtaja, joka tapasi istua kunnanlääkäri Aimosen kanssa Seurahuoneella. Jylhäkin kuuluu siellä vierailleen. Erkki Nurmi oli myös Taipaleen miehiä, hänen poikansa taas Olli Nurmi, joka piti aikanaan urheiluliikettä Kyröskoskella. Ihmeellisesti ihmiset linkittyvät Suomessa yhteen.

Francon aika jatkuu uusilla osilla. Sarjaa täydensi oivallisesti Teeman dokumentti Juan Carlosin valtaannoususta. Kesäinen päivä, vielä lähes täysikuu.

Loka Laitisen kolumni Ari Korvolan uskottavuudesta Iltalehdessä asettaa viikon suuren ilmiannon (lautakasan) uskoakseni oikeaan valoon. Parempi aina räväkkä paljastus kuin vedenpitävät todisteet. Jatkoselvityksiä tuskin tarvittaisiin.

Paljastajana myös Lenita kunnostautuu vihjailevalla supliikillaan. Jotenkin hän tuo mieleen Leppäsen Aunen Linnan Pohjantähdessä, muistattehan hänet joka vakuutti ruustinnalle, että hänellä on kyllä ollut hienoja sulhasia, ”semmosiakin että tää kylä menis seläällensä kuma sanosin…” Aune oli aikansa puuma, joka iski myös nuoria miehiä ja höpötti kyläläisille kun Janne häntä ahdisteli: ”enks olekkin minä aika kalu…”

Sataa koko sunnuntain, miten viihdyttävää. Tulee hyviä mustavalkoisia elokuvia, samalla luen uusinta ja tiettävästi viimeistä Wallanderia alkukielellä, hitaasti mutta kiintoisasti Mankell verkkoaan punoo Ruotsin sukellusvenejupakan ympärille.

Ei tarvinnut lähteä nyt Turkuun kirjamessuille, kun Jylhä ei ole vielä ilmestynyt. Korkea kirjallinen viikko joka tapauksessa alkamassa: ratkeaa Nobel-palkinto, ilmestyy Haavikko-niminen mies ja loppuviikosta on Aleksis Kiven 175-vuotisjuhlat Nurmijärvellä. Pysytään hyvissä kirjoissa.

Tulipa iso juttu siitäkin, kun IS:n toimittaja soitti illalla ja kysyi mielipidettä Tervon romaanista. Kun olin kirjan juuri junassa lukenut, sanoin joitain vaikutelmia. Taas ne kasvoivat ns. kissan korkuisiksi. Mutta ydin kyllä pätee. Jarihan on kiva kaveri, tuttu jo yliopistosta ja toimittaja-ajoilta, olemme hyvässä sovussa toisinaan veljeilleet, mutta mitään ei voi sille, että kirja ei onnistunut. Eihän ne aina onnistu, kirjailijalla on kiistaton oikeus kirjoittaa myös heikkoja välitöitä. Mutta ei Koljatti olisi ansainnut tällaista media-kohotusta mikä nyt puhkuu. Aina kun nimeltä mainittuja tai tunnistettavia pannaan halvalla, osa mediasta innostuu hillittömästi. Ja sen Jari kyllä tietää, vanha mediakonna.

Yleensä tulee seuraamuksia, jos sanoo mielipiteensä, kun sitä kysytään. Se tässä ilmastossa vähän vaivaa. Viisas tietysti vaikenee tai pyöristää. Kauan sitten Lontoossa esimieheni yliopistossa kysyi mielipidettäni T.S. Eliotin Cats-musikaalin käännöksestä, joka oli juuri valmistunut Suomessa. Hänen piti kirjoittaa siitä lausunto. Luin ja kerroin käsitykseni. Seuraamukset ovat synkkinä jatkuneet pari vuosikymmentä.

Alma on käymässä, jättämässä hyvästejä: lähtee Puolaan jatko-opiskelemaan teatteria ja kieltä samalla. Saunomme lempeän ja vähän haikean mielialan vallitessa. Mutta hyvä on nuoren naisen lähteä vapaana maailmaa haistelemaan.

Tutustumassa faijan vanhaan työhuoneeseen Valtioneuvoston linnassa. Siellä se on vieläkin Valtiovarainministeriön kerroksessa, torilta katsoen vasemmassa yläkulmassa. Jonotettiin paikalle puolisen tuntia, tarkat on turvajärjestelyt nykyään. Ennen sain vain kävellä portista sisään faijaa tapaamaan, kukaan ei mitään kysellyt.

Matti Vanhanen esitteli hallituksen istuntohuonetta, täällähän faijakin esitteli hallitukselle finansseja monet kerrat. Hyvällä tuulella oli Matti, voittajan on helppo hymyillä. Narahtivat kaikki, jotka olivat jo varmoja pääministerin kaatumisesta. Suomen Kuvalehti latasi oikein pudotusnumeron, ja tässä sitä ollaan. Matti hallitsee vahvemmin kuin koskaan.

Kävelimme aurinkoisella kauppatorilla ja poikkesimme kauppahalliin. Mikä nautinto, säteilevä syyspäivä. Tällaista elämää olen kaivannut.

Illalla laitoimme ruokaa gynekologi Pekka Venesmaan huippukeittiössä isännän tarkkojen ohjeiden mukaan, siinä Maria-Liisa Nevala ja Pauli Saukkonenkin tekivät parhaansa mukaan punajuurikeittoa ja kuharullia, meille jäi vähän helpompi Caesar-salaatti. Oma osuuteni rajoittui crutonkeihin, menestys hyvä. Markku Valkonen oli selvästi vanha tekijä vaniljakastikkeen taiteessa ja kertoi sitten illallisen mittaan ihmejuttuja japanilaisesta keittotaidosta. Pitkä ilta siitä kehittyi, kun keittiövalmistelu oli perusteellista ja opettavaista. Kuulimme Teatterikorkean promootiosta, missä Turkan kapina huipentui viimein tohtorinhattuun ja uusiin teorioihin maailman synnystä. Yhtäkään näyttelijää ei promovoitu kunniatohtoriksi! Heidän sijaansa hatun sai ansioitunut teatteri-ihminen Tarja Halonen. Esko Salminen näkyy lehdessä sanovankin, että hän ei muita titteleitä kaipaa kuin ehkä ylinäyttelijän… Pekalla ja Kaarinalla on varsinainen taidekoti näillä kulmilla, vanhat korkeat huoneet ja Lavosta ja Palsaa ja kaikkea grafiikkaa seinillä.

Päivän ravistavia elämyksiä olivat Kuukausiliitteen ja Avun pitkät tarinat Paavo Haavikon viimeisistä ajoista. Aika hurjaa. Mauno Saarella ja Heikki Haavikolla on tässä sodassa omat toimittajansa. Kuukausiliitteen jälkeen aloin ymmärtää entistä paremmin Heikkiä, hyvä että osapuolten näkemykset valaistaan näinkin hyvin, mutta itse asia ei paljon naurata. Saaren tekstinäyte Avussa ei vaikuta kovin lupaavalta. Repivä, sensaatiohakuinen kirja tulossa?

Otava on menettänyt Haavikon ja Vartion oikeudet WSOY:lle, mistä Ritva on kovin pahoillaan, kun hänen kanssaan puhelimessa puhelin. Paavo näki kuulemma unia Otavasta ja oli onnellinen vain Otavassa ollessaan. Mutta itsekin heilutteli oikeuksiaan aikanaan vähän sinne ja tänne.

Olin kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana tekemässä Haavikosta akateemikkoa. Painoi silloin tuotannon taso, määrä ja monipuolisuus. Joidenkin mielestä Haavikko on yliarvostettu, kirjoitti myös sekulia ja arvoituksia, sivalsi älyllään, ei juuri luonut eläviä henkilökuvia. Piti kai sellaista, kuten Linnaa, viihteenä. Uusinta kirjallisuuden akateemikkoa ei voi oikein häneen verrata, mutta siinä painottui lastenkulttuuri mitä Haavikko ei koskaan edustanut.

Hämeenkyrön Sanomien ilmestyminen saa usein tunteet liikkeelle: joko huvittuen, hämm&un, niitä siinä nostelin esiin. Ja anglosaksien Joyce- ja Pound -biografioita. Täydestä meni, kuulijoina peräti suuria matemaatikoita, Olli Lehto ja Osmo Pekonen, joka kertoi väitelleensä toisen kerran oppihistoriasta ranskan kielellä Lapin yliopistossa! Eikö se olisi jo Huudon ja kuiskauksen paikka Hesarille.

Paluumatkalle sieppasin Tervon kohu-uutuuden Koljatti ja lukaisin junassa, ei siinä paljon aikaa mennyt. Aika kevyt opus, vähän liian paksua ollakseen terävä. Tolkuton liioittelu murskaa satiirin palasiksi. Romaaniksi venytettyä uutisvuotoa, ainekset eivät riitä, liian tuttua ja odotetun mukaista. Mutta näppärää, verbaalista, joitain tarkkoja havaintoja. Suurin puute, että kirjassa ei ole mitään varsinaista sisältöä, ei substanssia, satiirin pihvi loistaa poissaolollaan. Pelkkä poliitikkojen pöhlöys, ulkomuoto, käytös, kömpelyys, seksinkipeys, yleinen typeryys ei oikein riitä, ellei heidän poliittisista ratkaisuistaan nosteta mitään kunnolla esiin. Tämä tarpoo tuttujen ennakkoluulojen apeassa suossa, tiedot politiikasta tulevat televisiosta ja lehdistä, aineisto tavallista kadunmiehen ja kapakanpöydän tasoa – vain XL-kokoon suurennettuna. En naurahtanut kertaakaan.

Kuinka ruotsalaiset dekkaristit Mankell ja Larsson nostavat sentään yhteiskunnan kipupisteitä perusteelliseen läpivalaisuun kirjoissaan. Sitä saa Tervolta turhaan odottaa. Pääministeri Lahnanen on vähän kuin Lasse Lehtisen taannoinen Uskottu mies, jonka tuotin 25 vuotta sitten MTV:n sarjaksi, se oli satiirin alkuaikaa meillä, eikä siitä ainakaan ole kehitytty, ehkä päinvastoin.

Virkistävä aamu. Leena Majander kirjoittaa hyvän vastineen Haavikon tapauksesta Hesariin blogiani siteeraten. Totta että Mane Saari joutuu viimeistelemään kirjaansa melkoisessa paineessa.

Sitten näen vanhan kunnon elokuvakonnan AC Carlstedtin ilmielävänä televisiossa! Siitä onkin 37 vuotta kun viimeksi tavattiin, ja hitto AC jäi mulle velkaa, mutta mitä pienistä, olisin hännänhuippu varmaan velkojien jonossa. Hauska veikko hän oli silloinkin kun tehtiin Niskasen Tulipunakukkaa ja Kassilan Haluan rakastaa, Peter, AC uskomattomana tuottajana. Vanha vilke oli säilynyt silmissä, vaikka mies muuten tyylikkäästi harmaantunut.

Ehdottomasti hankittava kirja vilkkaan takapirun vaiheista, tilaisuus muistella menneitä. Mutta lienee kuten Kassila on todennut: AC:ta ei voi kuvata, hänet on koettava.

Uusi yllätys seuraa Aamulehteä selatessa. Vanhan kirjallisuuden päivät on saanut Pirkanmaan palkinnon, mutta siitäpä ei ole ohjelmatoimikunnalle edes kerrottu. Hallituksen puheenjohtaja Sarjala patsastelee jakotilaisuudessa lausuntoja antaen. Sillä lailla. Ilmeisesti meidän ohjelmatyöllämme ei ole suurtakaan merkitystä päivien kokonaisuudessa. Onnea joka tapauksessa palkinnosta. (Nyt tulikin jälkikäteen tieto spostiin.)

Jalkapallojoukkomme saapuu illalla kauden lopettajaissaunaan. Artsi voitti kirkkaasti rankkarikisan, minä etupäässä terveyssyistä passasin. Sielläpä taas parrat pärisevät.

Syksy tuntuu jo aamun harmaudessa. Lehtiä ei näe enää lukea verannalla.

Kylämme saa kunnia, Katrin vanha piha Kutsumuksessa voitti pihakilpailussa. Tarja ja Risto Auttila ovat uutteran voiton ansainneet.

Keräsin sieniä ja marjoja, nostin verkosta pulskan ahvenen ja lähdin Tampereelle Nikolainsaliin todistamaan Waltarin uskonnollisesta etsinnästä. Tilava sali ortodoksisen kirkon kupeella täyttyi kuulijoista, vajaat sata henkeä. Paljon on oikeauskoisia Tampereella. Pitkästä aikaa olin aika hyvässä vireessä ja vetäjä Esko Nikander väitti, että korkeat ennakko-odotukset ylittyivät. Keskusteluakin virisi.

Kesän viimeinen päivä, lorun loppu. Lämmintä on vielä, puinnit jatkuvat, marjat ylikypsyvät.

Vesa soitteli ja kiitti viikonlopusta: savusauna ja sahti maistuivat, molempien kova tuntija on poika. Harmitteli vain, että talkoot jäivät liian vähiin, mutta lautaa sentään taaplattiin. Liiteri vielä saunan kylkeen nouskoon.

Meri Vennamo puhui taas kirjastaan aamulla tv:ssä, ihan asiaa. Kirja lähti meiltä kiertoon, sen verran ansiokas ja osuva muotokuva Veikosta kokoutuu. Vesa toi tullessaan Sakari Kännön Souvin (2004), joka on kuulemma Pentti Linkolan mielestä mestarillisin suomalainen romaani aikoihin. Jäi ilmestyessään kokonaan vaille huomiota. Vaikuttaakin jämerältä, konkreettiselta kerronnalta automiehistä sodassa.

Linkolasta oli sunnuntaina huithapeli ohjelma, jossa toimittajalikka puski pieniä töitä Penan tilalla. Olisihan aiheesta saanut irti vaikka mitä, kun on kuunnellut Vesan tarinoita kokemuksistaan Penan soutajana ja apumiehen. Siellä sattuu ja tapahtuu.

Mutta päivän hartaushetki koitti, kun Francon aika sentään jatkuu näin maanantai-iltaisin, erinomaisesti etenee perheen draama. Dokumentti samasta ajasta FST:llä myöhemmin illalla sen sijaan pettymys, kaivauksia ja riipaisevia muistoja, mutta ei ajan kuvaa minkäänlaista.

Toteutui kesän tärkeä vierailu, vaikka ensimmäinen yritys pari kuukautta sitten epäonnistui: makasin lasaretissa. Vesa ja Jane ajelivat eilen pihaan sateessa, mutta sitten sääkin selkeni leppeäksi saunaillaksi. Pilkkopimeään saakka koluttiin lauteita ja pulahdeltiin järveen, sahtiakin Vesan kanssa kallisteltiin, sehän on välttämättömyys. Pääaiheena oli juhlistaa sitä, että Jylhä-kirjamme on mennyt taittoon! Jane lausui syntysanat joskus joulun jälkeen, ja näin pitkälle sentään päästiin, hienoa. Toivottavasti kustannuspäällikkö saa olla tyytyväinen meidän poikien ponnistuksiin.

Nyt pyhäpäivän kuluksi ajelimmekin Pyhän Olavin kirkkoon tuonne Sastamalan sydämeen ja katsastimme Osmo Rauhalan ja Kuutti Lavosen paljon puhutut maalaukset. Sankasti oli väkeä paikalla ja osuimme juuri esittelyn alkuun, joten saimme ihailla kirkkotaidetta selitettynä, symboleineen ja muine saloineen. Yleinen turkoosiin pohjautuva värimaailma on kerrassaan rauhoittava ja kaunis. Rauhalan älyllinen ja symbolisesti tihennetty taide ei ehkä sytytä tunteita, mutta panee aivot askartelemaan ja miettimään syntyjä syviä. Lavonen vetäisee rohkeita, tahallisen kömpelöitä, hiilipiirroksenomaisia väkeviä lähikuvia apostoleista ja Via crucis -vaelluksesta. Eritahoisina teokset käyvät dialogia ja ehkä täydentävät toisiaan. Kummallakin taiteilijalla on yksi yhteinen teema tai pyrkimys: yhdistää luonnontieteellinen ja ekologinen ajattelu uskonnon ihmeisiin ja myytteihin. Tämä pinnanalainen keskustelu on tämän kirkkotaiteen uudistava, kiinnostava piirre.

Kirkosta ajelimme vielä Sarveen loppulounaalle ja kohottelimme laseja Jylhän, Janen, Otavan ja itsemme kunniaksi, Marjan sävyisästi myötäillessä.

Vielä oli katseltava kuinka lammasmaisen sisuton Suomi hävisi Ruotsille kaikilla yleisurheilun rintamilla. Vae victis.