Panu Rajala

Haavikko-niminen mies ilmestyy. Hannu Marttila kiittää varauksin Hesarissa, jopa loistavaksi, pitää loppujakson sotaa tarpeettomana. Seppo Puttonen oli varsin kriittinen aamu-tv:ssä, puuttui kirjan tekotapaan, siihen voiko erottaa mikä on Haavikon puhetta, mikä Saaren. Heikki Haavikko on kääntynyt tiedotusvälineiden puoleen ja puhui juuri radiossa siitä, että ensimmäisen kerran Suomessa on kirjaan painettu salaisia potilastietoja. Oikeustoimia harkitaan.

Kaiken perusteella voi vain todeta totunnaiseen tapaan, että keskustelu jatkuu. Haettava kirja Otavasta, katsottava kuinka se kulkee. Haavikon teoksiin Saari ei näköjään paljon puutu.

Kiintoisa tieto tuli MTV:n puolella esiin, että Haavikko, tietysti, odotti Nobelin palkintoa. Tänään julkistetaan rauhanpalkinto. Kun on arvailtu, kuka suomalainen lähetti Norjan käräjille Ahtisaarta moittivat kirjeen, tarjosin jo tiistaina Pär Stenbäckille Pasilan kahvihuoneessa erästä arvausta. Muistan kuinka Haavikko arvosteli Ahtisaarta, suunnilleen näin: ”Koko uransa korruptiossa elänyt opportunisti ja diplomaattinen diletantti.”

Oli melko hankalaa järjestää asiaan kuuluvaa kahvitilaisuutta silloin, kun Ahtisaaren oli presidenttinä Taiteen keskustoimikunnan yksimielisestä esityksestä nimitettävä Haavikko akateemikoksi. Mutta olisiko oikukkaalla ja arvaamattomalla Haavikolla ollut vimmaa kirjoittaa suorastaan Norjaan Ahtisaarta vastaan? Periaatteella että kun en minä saa, niin ei sitten tuokaan. Tuskinpa sentään.

Tuokohan Saaren kirja tähän kysymykseen valaisua, luultavasti ei. Lähdemme ajelemaan vaihteeksi hyvään Hämeenkyröön, missä on valittu uusi sivistysjohtaja ja uuden kunnanjohtajan luuta näyttää heiluvan melko rivakasti. Katsotaanpa mitä sinne kuuluu.

Nobel-palkinto myönnettiin Herta Müllerille ainakin osaksi poliittisin perustein. Romaniassa hän vastusti urheasti Ceausescun diktatuuria. Sellaisia kirjailijoita on rohkaistava ja palkittava, kun ajattelemme vaikka Venäjän kriittisten kirjoittajien kohtaloita. Varmaan Müller on myös hyvä kirjailija. Hän oli kymmenisen vuotta sitten ehdolla EU:n Aristoteles-palkintoon, ja satuin olemaan Suomen edustajana raadissa, joten olen lukenut romaanin Herztier (Sydäneläin) jopa saksaksi. En siitä hirveästi silloin syttynyt, synkkää ja oudohkoa kerrontaa.

Sittemmin koko teennäinen Aristoteles-palkinto lopetettiin. En muista kuka sen silloin saikaan, hienot loppujuhlat vain muistan Brysselissä. Nyt on tilaisuus palata Mülleriin uusin silmin.

Ari Korvolan (Silminnäkijän!) lautakasa saatiin selväksi, hehheh, ja loppuvetona Tv2 hätäpäissään arvaili, että ehkä kasa menikin johonkin toiseen osoitteeseen kuin Vanhasen taloon. Todella vakuuttavaa tutkivaa journalismia, jatkakaa siihen malliin. Ihme ellei joku joudu vastaamaan kömmähtäneestä pääministerin vaihto-operaatiosta.

Helsingin Sanomat lopetti kuin naulaan vaalirahaselvitykset, kun hallitus ei kaatunutkaan. Sijaan tuli näitä eduskunnan omia urheilusankareita, joiden edesottamuksissa riittää ihmettelemistä. Eduskunnassa voi ilmeisesti valtion varoin harrastaa mitä ikinä taivaan ja maan väliltä keksitään. Oma ravihevonenkin heillä on, koskahan se valitaan parlamentin jäseneksi kuten tapahtui Roomassa Caligulan aikoina. Peräsalin pilttuussa menisi heppa hyvin muiden hiljaisten hirnujien joukossa.

Hella Wuolijoesta tehdään elokuva. Käsikirjoittaja-ohjaaja Outi Nyytäjä toteaa Hesarin mukaan, että Hellan kommunismi oli isänmaallista, siinä oli vain ”häivähdys punaista” tyttärenpoikansa luonnehdintaan viitaten. Kuinkahan tähän sopii Wuolijoen yhteistoiminta desantti Kerttu Nuortevan kanssa? Wuolijoki paitsi auttoi Nuortevaa myös valehteli tutkijoille suut silmät täyteen. Hänellä oli omia suoria kontakteja neuvostoliittolaisiin, heiltä saamansa lahjusrahat hän hädissään poltti Jokelan takassa. Lopulta hänet tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan.

Tietysti jos isänmaan edun mukaista olisi ollut miehitys jatkosodan päätteeksi, toiminta oli syvästi isänmaallista. Harmillista että Donner ei ottanut Wuolijoen tärkeää osuutta mukaan elokuvaansa Kuulustelu. Olisiko draama levinnyt liikaa? Vakoilurengas olisi täydentynyt, yhteydet tulleet näkyviksi. Nyt elokuvasta tuli vähän klaustrofobinen yksilökohtalo.

Matti Kassila, joka itsekin on aihetta käsittellyt, näyttää puolustavan Wuolijokea Yleisradion johtajana aamun Hesarissa. Totta kai Hella oli värikäs persoonallisuus, kulttuuritahtoinen, mutta hänen erottamisensa oli puhtaasti poliittinen, hän menetti nykytermin mukaisen luottamuksensa vähän joka taholla. Neuvostoliiton etuja hän edelleen puolusti mm. neuvottellessaan Lahden radioaaltojen luovutuksesta Venäjälle sodan jälkeen. Hän esitelmöi, haastatteli ja puolusti omaa aatemaailmaansa pontevasti radiossa. Objektiivista tiedonvälitystä? Erkki Tuomioja toteaa kirjassaan, että Wuolijoki saa syyttää myös itseään Yleisradion saamasta arvostelusta: ”Hänellä oli melkeinpä lapsellinen tapa työntää nenänsä joka paikkaan ja tarjoilla mielipiteitään kaikesta mahdollisesta, olipa niitä kysytty tai ei.”

Ehkä tämä oli sitä Kassilan kiittelemää suuren persoonallisuuden toimintatapaa. Mutta väärä on ainakin väite, jonka mukaan Wuolijoki olisi erotettu sodanaikaisen tuomionsa vuoksi. Uutta lastia kertyi viranhoidossa riittämiin. Eivätpä edes Pravdan ja suurlähettiläs Savonenkovin sekaantumisyritykset pelastaneet Wuolijokea.

Kiintoisaa on aikanaan nähdä, kuinka rehellisen elokuvan Outi Nyytäjä kykenee kiistellystä hahmosta tekemään. Tuomiojan kirja ainakin tarjoaa painavaa tosiasiapohjaa.

Neuvoa pidettiin Kosmoksessa kustantajan Sari Forsströmin ja tulevan toimittajan, mainion Mikko-Olavin kanssa Meriluoto-kirjasta. Sain uskoa jatkaa työtä, alku vasta koossa. Hurjassa myrskyssä kamppailin kotiin.

Ja eikö muuta kun illalla Töölön kirjastoon luennoimaan Sillanpään pitkästä Nobel-marssista. Aihe hyvä ja läheinen, huomennahan Peter Englund ilmoittaa tämänvuotisen palkinnonsaajan. Pystyin ehkä vähän taas murtamaan sitkeää myyttiä, että talvisotahan se vain palkinnon aikanaan Sillanpäälle sysäsi. Kerroin hänen ehdokkuutensa pitkät juuret, onhan ne tuossa Korkeassa päivässä ja ehtoossa (SKS 1993) kerrottukin. Kuulijoita puolisensataa, ihme juttu sateisena arki-iltana.

Päivän päättää Teeman hieno dokumentti Picasson Guernican synnystä.

On tunnustettava, että Veikko Huovisen lyhyet erikoiset purevat vieläkin. Eilen luin illalla sängyssä jutun ’Parempi kohtelu keskitysleireille’ ja ulvoin naurusta, jotenkin se iski mustan ja parantavan huumorin ydinhermoon. Kuka sellaista enää rohkenisi kirjoittaa.

Joten sonnustauduin hyvillä mielin aamu-tv:n studioon, missä sain ystävällistä kohtelua ja syntyi kaiketi asiallinen ja lämmin keskustelu, kuten Veikon muistoon kuuluukin. Oli paikallaan muistuttaa myös siitä kuolemattomasta jutusta ’Pystyyn marinoitu nainen’ (kokoelmassa Rasvamaksa), joka johtaisi tänään poliisitutkintaan ja syytteeseen kiihotuksesta kansanryhmää kohtaan, sakkoihin vähintään. Sen verran ahtaan liikkumatilan on suvaitsevaisuutemme saavuttanut.

Huovisen juttu ansaitsi aikanaan 1973 Kekkosen (Liimataisen) nuhteet Suomen Kuvalehdessä, oikeustoimia tuskin kukaan edes harkitsi. Timo Vihavainen puhui asiaa tabujen kiristymisestä sunnuntain Hesarissa, keskustelu jatkunee.

Yle juhlii ahkerasti omia ohjelmiaan ja niiden historiaa. Vastikään kohottivat uutisten kotoisia sankareita aikakirjoihin. Ajankohtaisohjelmien iltamat jäivät kalutun luun kaluamiseksi, kaikkiaan ikävystyttäväksi korruption ja väärinkäytösten kertauskurssiksi, jossa mistään asiasta ei päästy puusta pitkään eikä esitetty mitään uutta. Keitähän he kuvittelevat pornokeskustelun kiinnostavan paitsi alan tuottajia, välittäjiä ja lainsäätäjiä.

Luinpa kirjan samalla istumalla: Mikko-Olavi Seppälän huolellisen kuvauksen kuplettitaituri J. Alfred Tannerin elämästä. Satiiria harrasti hänkin, pilkkasi poliiseja ja paljasti aikansa epäkohtia. Hauska poika (WSOY 2009) viihdytti ja virkisti monin verroin enemmän kuin totiset tv-turnajaiset kansanvaltaa uhkaavia haamuja vastaan.

Voisikohan tutkimustyössäkin turvautua lähdesuojaan? Elämäkerran kirjoittajaa se helpottaisi kovasti, ei tarvitsisi lähdeviitteitä eikä muuta turhaa dokumentointia. Samalla voisi pistää vähän värikkäämpiä väitteitä ja sanoa, että tiedonantaja kyllä ilmoittautuu jos tämä menee oikeuteen. Jospa tämä metodi koetellaan jo tulossa olevassa Haavikon elämäkerrassa.

Lehtiartikkeleissa käytetään paljon nimettömänä pysytteleviä lähteitä. Historiantutkijat ovat turhan tunnollisia ja kainoja, pistävät haastateltujen nimet yleensä näkyville. Kuinkahan monta mehevää juttua jää kertomatta?

Lehtimiehillä on oma logiikkansa. Hyvän näytteen antaa Aamulehdessä (3.10.) ystävämme Matti Pitko kaimastaan Vanhasesta. Kun poliitikosta tehdään perustelematon ilmianto, se on ihan oikein ja asiallista. Lähdesuoja antaa selkänojan. Mutta jos poliitikko lähtee puolustautumaan ja järjestää asiasta tutkimuksen, se onkin Pitkon mielestä lapsellista. Niin oikein.

Yleensähän mediassa kasvaa hyvin kehittyneitä ja kypsiä persoonallisuuksia, jotka tietävät parhaiten kuinka missäkin tilanteessa tulisi (olisi tullut) toimia.

Kesken pirullisten mietteiden soitetaan uutinen: Veikko Huovinen on kuollut. Tieto muuttaa päivän ohjelman ja tunnelman. Kutsuvat aamulla televisioon muistelemaan Veikkoa. Monet kuvat kulkevat.

Tunnen koko Huovisen tuotannon. Olin myös tuottamassa ja osin sovittamassa MTV:n sarjaa Lyhyistä erikoisista 80-luvun puolivälissä. Ohjaaja Pauli Virtasen kanssa matkasimme Hailuotoon tapaamaan kirjailijaa hänen kalamajaansa ja pohjustamaan sarjaa, muutaman päivän siellä viivyimme meren tuulissa rantamökissä eväitä mukanamme. Mukavia puhuttiin, hyvin tultiin juttuun. Kävin Huovisen luona myöhemmin Sotkamon Konstankujalla tarkempia sopimassa. Leppoisa, epäluuloinen, hitaasti sulava humoristi oli Huovinen. Ärhäkkä satiirikko jos kukaan, näiden nykysatiirin yrittäjien ylivertainen isoisä.

Olisin suonut, että Huovinen olisi saanut ensimmäisen Finlandia-palkinnon, mutta se myönnettiin Erno Paasilinnan esseille. Olenhan siitäkin kannanotosta saanut kuulla pian kaksikymmentä vuotta. Pitkät ovat kirjailijoiden ja heidän kaveriensa vihat.

Kyllä Veikosta juttua huomenna kehitellään Nadja Novakin ja Seppo Puttosen kanssa. Mutta pitäisikö kirjoittaa jotakin laajempaa? Huovista on aika ohuesti tutkittu, mutta kuitenkin. Kaikkeen en kerkiä revetä, nytkin tarkistelen tätä Meriluodon elämänkulkua, sen melko pitkälle ehtinyttä alkua. Mutta tottahan on: Veikko Huovisen koko elämänkaari, koko tuotanto odottaa kirjoittajaansa.

Pidän enemmän näistä pienimuotoisista, halvan budjetin elokuvista kuin spektaakkeleista. Härön Postia pappi Jaakobille oli hieno, ja varsin kiintoisa on myös Donnerin Kuulustelu. Desantti Kerttu Nuortevan mielenmuutokset on hyvin tavoitettu, kiitos Minna Haapkylän vaikuttavan näyttelemisen. Mutta Kastarin roolissa oli mielestäni väärä näyttelijä. Tähän Kekkosen kaveriin olisin kaivannut enemmän luonnetta ja juurevuutta, olisi saatu vähän huumoriakin perin ilottomaan elokuvaan.

Toinen kohta mikä pisti aprikoimaan oli Poika Tuomisen vierailu Nuortevan luona. Kovin lyhyesti hän taivutti naisen tunnustamaan, verrattuna muihin pitkiin ja junnaaviin kohtauksiin. Pertti Sveholm on mainio näyttelijä, joten olisin odottanut enemmän Poika Tuomisen puheliaisuutta, ovelaa taivuttelutaitoa ja veijarimaista impulsiivisuutta. Teksti ei antanut ilmeisesti aineksia. Tapasin Pojan useita kertoja 70-luvulla Hämeenkyrössä ja Tampereella, haastattelin häntä nauhaan ja hän kävi meidän näytelmissä ja Sillanpään maisemissa jne. Mieleen painuneita kohtaamisia! Kirjankin teimme Hannu Rautkallion kanssa myöhemmin, mutta arvelen että osa Pojan arvoituksesta on edelleen pimennossa.

Tässä Kuulustelussa on pienessä koossa vähän meidän omaa Katynia, siru kovin myöhäistä moraalista ja poliittista tilintekoa. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Illalla jysähti suuri suru: Phil Bellamy, Aidensfieldin mainio herkkä poliisi, sai surmansa. Mitä sarjasta enää jää jäljelle, kuinka Gina selviää? Piti ottaa moukku konjakkia siihen järkytykseen kuten ottivat poliisiasemallakin.

Milos Formanin Palaa, palaa antoi vähän lohtua ja iloa. Jos joku joskus tutkii Rauni Mollbergin elokuvia, älköön unohtako tätä Formanin klassikkoa. Molle puhui siitä usein oman huumorinsa (sitäkin joskus oli) inhimillisenä esikuvana: kuinka pikkuasioiden kanssa ährätään ja isot jäävät unohduksiin. Samaa voi sanoa kuluneen viikon poliittisista keskusteluista.

Talvisodan muistelu alkoi. Eikä loppua näkyvissä.

Martti Häikiö esitteli syntymäpäivillään lahjaksi saamaansa Suomi-konepistoolia. Mainitsi että ellei näillä olisi aikoinaan sodittu, Suomi olisi ollut samassa tilanteessa kuin Puola Wajdan Katyn-elokuvassa, joka äskettäin lähetettiin televisiossa.

Kävin tohtoria onnittelemassa tuossa puiston takana Laivurin kulmassa, samassa talossa missä me asuimme ollessani pieni ja terhakka 40-luvun lopulla. Höyry Häyrinen tuli samassa avauksessa ja ihmetteli, koska ehtisi lukea Waltari-kirjani. Martti taas, että tulossa oleva Koskenniemi-kirjansa on tehty samaan formaattiin, onneksi vähän ohuempi. Oli historiantutkijoita paikalla luja otos Ohto Mannisesta Hannu Soikkaseen, Klingekin saapumassa kun lähdin. Lupasin Martille myöhästyvänä lahjana Jylhä-kirjan, kunhan se painosta ilmestyy.

Sitten ajelin Tuusulan Lotta-museoon, missä avattiin Finlandia Uutistoimiston aineistoa esittelevä näyttely talvisodan ajalta. Ilmari Hakala luonnollisesti esitteli, soitti minullekin kesän lopulla Waltarin ja muiden propagandataitureiden aiheista. Kun museon uumenista löydettyjä kuvia katseli, niiden teksteissä olikin kovin tutunoloista tunnevoimaista tyyliä. Hakala vahvisti, että FU:n lähettämät kuvat ja artikkelit saivatkin Englannissa mielialat kääntymään Suomelle suotuisiksi. Näyttely on aika vavahduttava, kannattaa käydä katsomassa.

Toisen Martin, Turtolan, tapasin ja sana Jylhästä vaihdettiin. Ikään kuin sinettinä päivän teemalle posti toi mahtavan paketin: Taipaleenjoki-oopperan valmiin partituurin librettooni, Ilkka Kuusiston nuotteja pumaska pullollaan. Komea opus, Ilmajoella ensi kesänä tavataan.

Joten eihän päivää voinut päättää muulla tavoin kuin katsomalla nauhalta se Katyn, niin synkkä kuin onkin tarinansa. Intensiivinen ja hieno elokuva, jossa moraalinen tilinteko sodan jälkeen kommunistisessa Puolassa oli yhtä tärkeä teema kuin varsinainen joukkomurha. Kovia koki Puolan kansa, Suomi selvisi sentään ihmeen hyvin kuten Häikiö päivällä todisti.

Kun sitten perään vähän kuunteli a-studion loputonta inttelyä laudoista ja vaalirahoista, tuli kyllä havainnollisesti selväksi, kuinka pikkuruisista asioista meillä vapaassa demokraattisessa maassa jaksetaan jauhaa ikään kuin suurina ja vakavina ongelmina.

Palattu Mikkelistä, missä oli hyvin järjestetty tilaisuus kirjaston ja suomalais-ranskalaisen yhdistyksen yhteisvoimin Mika Waltarin suhteesta Ranskaan. Kuulijoita peräti puolisentoista sataa, iso sali jokseenkin täynnä, keskustelu ja mielenkiinto vilkasta. Waltari-kiertue ei siis ota loppuakseen, koska aihe edelleen vetää ja kiinnostaa.

Tilaisuuden kruunasi iltapala Mikkeli-klubilla, missä sain istua pöydässä Marskin paikalla ja nauttia asianmukaisen repertoaarin piripintaryypystä kahviin avec. Klubin puheenjohtaja Juha Ollikainen isännöi ja kertoi valaisevia tarinoita Kalevasta ja Päämajasta. Seurue muutenkin viihdyttävää, daamit viehkeitä; harvoin näin onnistuneita kokonaisuuksia matkapuhujalle tarjoillaan.

Mutta murheeksi veti uutinen Anu Kaipaisen yllättävästä kuolemasta. Vastahan runsaat pari viikkoa sitten hänet tapasin meidän kulmilla pirteänä, muisteli nuoruuttaan Pieksämäellä ja kertoi uudesta kirjastaan, jonka tuli käsitellä Paulaharjua ja Anni Lehtosta. Runonlaulaja-trilogian kolmas osa, Anu sanoi tyytyväisenä. Kaipa sen toimittavat loppuun, jos jäi hiukan kesken. Sitkeä nainen, hereä kirjoittaja oli Anu Kaipainen, tuttu jo kesästä 1969 jolloin siellä Pohjois-Savon kansanopistossa WSOY:n kirjoittajakurssilla tapasimme (hän yhtenä ohjaajana, minä joukossa noviisina). Samassa hämäläisessä näytelmäkilpailussakin haimme palkintomme viitisen vuotta sitten, Anu tietysti voitti, minä jäin kolmanneksi. Anun näytelmää Vivica Bandlerista ei ole vieläkään esitetty, minun Salmelais-juttuni sentään kerran Porissa ja Teatterikesässä.

Ja sitten oli kotona selattava, kuinka Vanhasta väkivalloin yritettiin kaataa ja nujertaa ja kuinka Matti varsin tyynesti selvitti osuutensa selonteossaan eduskunnan edessä. Kylmähermoinen kaveri, joku toinen hikeentyisi tässä tulituksessa. Höykytys näyttää jo kääntyvän kohteen eduksi. Pääministerin selonteko suuntautui tuleviin toimiin, mutta oppositio olisi kiivaana himoinnut tunnustuksia ja tuhkan ripottelua menneistä munauksista. Hallitusrintaman luottamus näyttää joka tapauksessa vahvalta. Entä jos Ylen toimitusjohtaja joutuukin eroamaan tässä höylälautajupakassa, vaikka maali oli tähdätty pääministerin eroon… Aina ei hyväkään käsikirjoitus käy toteen, vaan osat voivat yllättäen kiepahtaa uhrin hyväksi kuin jännitysromaanin loppusivuilla.

Palattu Mikkelistä, missä oli hyvin järjestetty tilaisuus kirjaston ja suomalais-ranskalaisen yhdistyksen yhteisvoimin Mika Waltarin suhteesta Ranskaan. Kuulijoita peräti puolisentoista sataa, iso sali jokseenkin täynnä, keskustelu ja mielenkiinto vilkasta. Waltari-kiertue ei siis ota loppuakseen, koska aihe edelleen vetää ja kiinnostaa.

Tilaisuuden kruunasi iltapala Mikkeli-klubilla, missä sain istua pöydässä Marskin paikalla ja nauttia asianmukaisen repertoaarin piripintaryypystä kahviin avec. Klubin puheenjohtaja Juha Ollikainen isännöi ja kertoi valaisevia tarinoita Kalevasta ja Päämajasta. Seurue muutenkin viihdyttävää, daamit viehkeitä; harvoin näin onnistuneita kokonaisuuksia matkapuhujalle tarjoillaan.

Mutta murheeksi veti uutinen Anu Kaipaisen yllättävästä kuolemasta. Vastahan runsaat pari viikkoa sitten hänet tapasin meidän kulmilla pirteänä, muisteli nuoruuttaan Pieksämäellä ja kertoi uudesta kirjastaan, jonka tuli käsitellä Paulaharjua ja Anni Lehtosta. Runonlaulaja-trilogian kolmas osa, Anu sanoi tyytyväisenä. Kaipa sen toimittavat loppuun, jos jäi hiukan kesken. Sitkeä nainen, hereä kirjoittaja oli Anu Kaipainen, tuttu jo kesästä 1969 jolloin siellä Pohjois-Savon kansanopistossa WSOY:n kirjoittajakurssilla tapasimme (hän yhtenä ohjaajana, minä joukossa noviisina). Samassa hämäläisessä näytelmäkilpailussakin haimme palkintomme viitisen vuotta sitten, Anu tietysti voitti, minä jäin kolmanneksi. Anun näytelmää Vivica Bandlerista ei ole vieläkään esitetty, minun Salmelais-juttuni sentään kerran Porissa ja Teatterikesässä.

Ja sitten oli kotona selattava, kuinka Vanhasta väkivalloin yritettiin kaataa ja nujertaa ja kuinka Matti varsin tyynesti selvitti osuutensa selonteossaan eduskunnan edessä. Kylmähermoinen kaveri, joku toinen hikeentyisi tässä tulituksessa. Höykytys näyttää jo kääntyvän kohteen eduksi. Pääministerin selonteko suuntautui tuleviin toimiin, mutta oppositio olisi kiivaana himoinnut tunnustuksia ja tuhkan ripottelua menneistä munauksista. Hallitusrintaman luottamus näyttää joka tapauksessa vahvalta. Entä jos Ylen toimitusjohtaja joutuukin eroamaan tässä höylälautajupakassa, vaikka maali oli tähdätty pääministerin eroon… Aina ei hyväkään käsikirjoitus käy toteen, vaan osat voivat yllättäen kiepahtaa uhrin hyväksi kuin jännitysromaanin loppusivuilla.

Muuttolastissa Helsinkiin, ja heti huveihin: Kaupunginteatteriin katsomaan Valtakunnan häirikköä eli Vennamon seikkailuja, paikalla Eino Leinon Seura, joka kävi jälkikeskustelua tekijöiden kanssa yleisölämpiössä.

Näytelmä oli vähän parempi kuin osasin pelätä, historian faktoiltaan jokseenkin pitävä ja nasakasti kirjoitettu, mutta esityksen tyylilaji herätti ihmetystä: tupafarssia ja saliburleskia (erotuksena puskafarssista) niin että morgoonit soi, näyttelijöillä huuto ja kimeä piipitys tärkeinä hahmotuskeinoina. Olisikohan näytelmästä tullut kuiva ilman tätä hosahtavaa hullunmyllyä? Tyyppejä roiskaistiin paljonkaan esikuvista piittaamatta, joissakin taas käytettiin imitaation mahdollisuuksia – suvereenina kunkkuna Pertti Sveholmin Vennamo äänenpainoja, alahuulen mutruja ja agitaatiopuheen lyhyitä vokaaleita myöten esikuvan mukaan tutkittu ja karrikoitu kuvaus.

Mutta jotain hilpeilyä kummeksuin. Miksi jämerästä Kalliokoskesta tehtiin eunukkimainen ruipelo? Mikä käsitys tekijöillä oli Korsimosta tai Vilkunasta, kun haljut hahmot kuitenkin mukana vilkkuivat? Korsimo olisi tarjonnut vastakappaleen aikamme Jarmo Korhoselle, kun ohjaaja Leppäkoski jälkikeskustelussa painotti näytelmän kuvaavan nykyaikaa. Ilmiselviä mahdollisuuksia siihen kuitenkin menetettiin. Hiukan liian helppo yhteys oli, että aina kun sana säätiö mainittiin, yleisö hörähteli kiitollisena.

No jaa, tuskin tätä ihan kireästi kannatti katsoakaan, politiikkahan on tällaista hurlumheitä nykysatiirikkojen mukaan ja jossain määrin todellisuudessakin. Mutta vähän terävämpi, osumatarkempi tähtäys todellisiin asioihin ei tekisi pahaa. Esimerkkinä tämä Pientalonpoika-säätiö, jonka väärinkäytökset vilahtivat näytelmässä vihjauksenomaisesti. Pekka Vennamo oikaisi asiaa tarmokkaasti taannoin Hesarissa, mutta kirjailija Kapulainen vain ihmetteli keskustelussa että mitähän virheitä omaiset siis olivat näytelmästä löytävinään. Meri osoitti virheeksi äitinsä Sirkan höpsähtäneen kuvan, jonka Henski myönsikin fiktiiviseksi. Tietysti jos äiti esiintyy näyttämöllä oikealla nimellä, tyttären on hiukan hankala mieltää hassahtanutta muijaa fiktioksi.

Mutta melko viihdyttävää oli, vaikka kolminkertainen alleviivaus: tämä on hauskaa!!! ei aina tehoa parhaalla tavalla. Surullinen juttuhan siitä tuli sisällön puolesta. Kaksinkamppailu vallasta Kekkosen ja Vennamon kesken oli liian epätasainen, jotta siitä olisi saanut todellisen kuningasdraaman. Kova kärki osoitti näytelmässä Kekkoseen – kuinkahan mones kerta kun UKK sai teatterilta rapaa niskaansa. Mutta itsepä antoi aikanaan aihetta. Tässä kuvassa on kaiketi ripaus todellisuuttakin, vaikka ohjaajan mielestä todellisuus ei ole kiinnostavaa. Meitä katsojia se nyt kumminkin tuppaa itsepintaisesti kiinnostamaan, kuten tekijäin lähteitä kysellyt historiantutkija keskustelussa todisti. Eikö olisi Henski Kapulaisen sittenkin kannattanut haastatella ja tutkia alkulähteitä vähän enemmän: olisi kukaties joku ihan uusikin siivu tutun aiheen kyljestä paljastunut.