Panu Rajala

Ailan luona pengottiin valokuvia ja kansioita, runsaudenpulaa ilmenee. Mukana WSOY:n Tuula, jonka kanssa kannoimme muhkean pinon kopioitavaksi kustannusyhtiöön. Tästähän alkaa tulla aikamoinen kuvakirja.

Saman tien jatkettiin yhtiön kerroksiin valkeille glögeille. Olihan kirjallista kansaa. Kiva oli tavata helakasti naurava Tuula Sandström pitkästä aikaa, takitkin meni samalle lapulle. Toivottavasti Tuula sai sitten omansa. Ailan kirjaan tuntuvat talossa uskovan, täytyy vaan pusertaa se loppuun. Häikiö on viimeisen pisteen pistänyt nootteihinsa: tammikuussa jysähtää muhkea opus Koskenniemestä. Tulee hauska jatkumo VAK:n vaiheista Ailan elämään, yhdistäviä säikeitä totisesti löytyy. Nyt kun luin Ailan myöhemmät kirjeet akateemikolle, yllätyin suhteen pituudesta ja syvyydestä.

Alan uskoa, että Jylhä-kirja onkin aika hyvä, koska siitä tulee niin vilpittömän tuntuisia kiitoksia, niin täälläkin. Eilisestä litaniasta unohdin Kansan Uutiset, jossa oli pari viikkoa sitten Jukka Parkkarin mukava juttu kirjan vaiheilta. Kiitin myös Pekka Tarkkaa, joka käsitteli lämpimästi Aarne Laurilan Helsinki-kirjaa Hesarissa itsenäisyyspäivänä. Sillanpääkin siinä välähti. – Sehän on ollut Aarnen rasite, Pekka tokaisi. Minä siihen: – Ei vaan tukipilari.

Kuinka hienosti ja lämpimästi Vesa kirjoittikaan tässä taannoin Arto Paasilinnan (ilmeisen heikosta) kirjasta. Jos se jää Arton viimeiseksi, ikävä alkaa jo nyt tulla. Niin poskettomia kehittelyjä mies harrastaa. Södikan glögeiltä puuttui ikään kuin jotain, kun Arto ei möyrähdellyt nurkissa. Samalla kulttuurin sivulla käsiteltiin myös viimeinen Wallander, syksyn suosikkejani, siinäkin haikeutta tuntuvilla,

Kaupunginteatterin kivojen naisten kanssa puheltiin yhden suunnitelman etenemisestä, jossa ei nyt näytä olevan esteitä. Pientä viimeistelyä harjoitettava. Muitakin viehkeitä naisia vilisi, iltapäivälehtiin puhelin luultavasti glögin lämmittämänä vähän sivu suuni, mutta menköön. Painosten valtiaat Sofi Oksanen ja Jari Tervo hallitsivat kirjallista haastelutannerta. Jukka Parkkinen ja palkittu tyttärensäkin siellä myhäilivät.

Kun olin jo lähdössä, törmäsikin Paavo Lipposen kokoinen vuori vastaani, ja saatoimme pohtia Paasion antikommunismia ja Sorsan tupsahdusta puoluesihteeriksi vain näin päällisin puolin. Paavo ihmetteli olenko jaksanut muistelmia jo niin pitkälle. Max Jakobsonia pääsin kiittämään näinkin myöhään Diplomaattien talvisodasta, joka on edelleen tuoretta ja maittavaa luettavaa.

Virkistävää ja väsyttävää samalla kertaa, hyvissä ajoin pääsin kuitenkin kotiin ihailemaan uusia nojatuoleja, jotka Marja oli sillä välin ottanut vastaan. Torkahdin toiseen uutisten jälkeen. Kaikesta päättäen hauska ilta.

Tässä kun losahti taas kolme Aamulehteä luukusta (ennen ne jaettiin hauskasti viikonloppunakin), saatoimme todeta, että hyvin on pidätelty siellä Tampereen päässä.

Subjektiivinen lehtikatsauksemme osoittaa, että Jylhä-kirjaa on tähän mennessä käsitelty ja arvioitu Helsingin Sanomissa, Pohjolan Sanomissa, Hämeenkyrön Sanomissa, Savon Sanomissa, Ilkassa, Keskisuomalaisessa, Aikalaisessa, Suomen Kuvalehdessä, Kanavassa, Seurassa, Yleisradiossa ja varmaan jossakin muuallakin – mutta ei Aamulehdessä.

Tampereellahan on vain Yrjö Jylhän muistomerkki ja hauta, myös koulu ja lapsuuden sekä nuoruuden koti, ei muuta. Ehkä Aamulehti haluaa todistaa, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Tai sitten Hämeessä ollaan vain perinteiseen tapaan hitaita syttymään ja huomaamaan, että oman kylän runoilijasta on menty tekemään kirja. Aikaa on ollut reagoida pari kuukautta.

Vanhaan hyvään aikaan Erkka Lehtolan johtama kulttuuriosasto piti kunnia-asiana kilvoitella voitollisesti kirja-arvioiden nopeudessa Hesarin kanssa. Nyt ne häviää Hämeenkyrön Sanomillekin, mikä on jo saavutus.

Toista kuukautta sitten lähettämääni alakertajuttuun ei ole tullut mitään vastausta eikä ilmeisesti tule.

Kun Kirsikka Moring eilen käsitteli kipakasti lottien häpäisyä kirjallisuudessa ja elokuvissa (kaiketi Kirsikkakin ajatteli vallan toisin parikymmentä vuotta sitten) ja toi esiin Taru Mäkelän dokumentin, joka vasta 1995 mursi miesten luovan negatiivisen lottakuvan elokuvissa, olisi kai syytä muistaa sekin, että ensimmäisenä lottien kunniaa kyllä palautti Inkeri Kilpinen näytelmällään Rakas lotta, ensi-ilta 1990. Olikohan Kouvolassa ja sitten Tampereellakin ja muualla Suomessa. Se oli myös pohjana Ilkka Vanteen ohjaamalle lottaelokuvalle Lupaus (2005).

Hienoa että lottia vihdoin arvostetaan, mutta hiukan huvittavaahan tämä kirkasotsainen myöhäisherännäisyys kuitenkin on.

Radiosta kuultiin kun lippu nostettiin Tähtitorninmäellä, Heikki Ylikangas puhui jämerästi, tuuli puhalteli leudosti. Poikkesimme kävelyllä Mannerheim-museoon, missä en ole käynyt pariin vuosikymmeneen eikä Marja koskaan. Onpa museo kehittynyt, viimeksi se oli jokseenkin nukahtanut soturin koti. Nyt sitä esiteltiin tarmokkaasti, aineistoa oli paljon lisää ja kaikki ryhdikkäässä järjestyksessä. Suurimman vaikutuksen tekee edelleen makuuhuone ja kenttävuode, missä Mannerheim vietti 4-5 tunnin yöunet viileässä ilmassa. Vain siinä meillä on samoja piirteitä.

Harvinaisen leppoisa juhlapäivä, ei virallista menoa mihinkään, ei edes juhlapuhetta missään päin maata. Kaikessa rauhassa keskityttiin katsomaan linnan juhlia, joita voitiin nyt muistorikkaasti jännätä penkkiurheilijoina. Marja muisteli innoissaan viimekertaista juhlaa, missä hilluimme Eeva-Liisan kanssa. Olihan pukuja nytkin kerrakseen, mutta niistä en nyt mainitse mitään, sillä kerran kommentoituani pukuja sain siitä kärsiä vuosikausia julkista häpeää. Tuttuja oli vähän, kirjailijoita niukasti, kulttuurisakkia ja poppareitakin karsittu. Urheilijoita, upea Anna-Kaisa etukärjessä. Myös Eija-Riitta, Tanja ja Guzenina olivat ihania, muista puhumatta.

Joku taas ihmettelee radiossa, mikä näissä juhlissa vetää, ikään kuin se olisi jonkunlainen arvoitus. Meitä katsojia oli nytkin yli kaksi miljoonaa. Eikö ole enää suuria yleisöjä? Mieleen palautui Björn Wahlroosin puhe Tieto-Finlandian jakotilaisuudessa, missä hän kaipasi lisää näyttäviä seremonioita harmaaseen tasavaltaan. Tämä on ainoa, aika kansanomainen hengeltään tämäkin, eikä siellä näkynyt edes Nallea itseään. Olihan sentään Klinge.

Mutta vähän tyhjänaikaista tällainen katselu on, haastattelut keveitä ja pintapuolisia, tanssi ahdasta ja yleinen ilo jää sinne ruudun tuolle puolen. Itsenäisyyttä tulin painokkaammin ajatelleeksi lukiessani edelleen Jakobsonin jännittävää draamaa Diplomaattien talvisota. Myös Tiian ohjaamaa Laulua Kuujärvestä kuuntelimme radiosta hartauden vallassa, hieno ohjelma. Ja huomio huomio: Jylhä-kirjasta on viimein ilmestynyt hyvä tasapainoinen arvio Kanavassa.

Kun saatiin ystävältä liput teatteriin, olihan ne käytettävä. Määränpäänä Hämeenlinnan Kaupungin Teatteri ja Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva näytelmä Ei kiitos.

Marja luki kirjan sen ilmestyessä, minäkin melkein (luulin että sama teema jatkuu ja jatkuu) – hauska ja kirpeä se on, mutta teema nyt oli meille aika etäinen eikä omaa kokemusta juuri ole. Yllättävän reipas esitys sen pohjalta oli saatu. Tämä liittyi nyt Meriluoto-tutkimukseenkin: hän avasi 1971 kuvauksen naisen seksuaalisesta halusta romaanissaan Peter-Peter, joka silloin sai osaksi torjuvan vastaanoton. Ihan niin halukasta ja aktiivista naista ei haluttu tunnistaa. No nyt on aika harpannut näihin naisten täysin sumeilemattomiin seksuaalisen halun tunnustuksiin, Härkösen ja Sinervon ja muiden teoksiin. Siinä välissä oli hiukan hienovaraisempaa Eeva Kilpeä ja Märta Tikkasta.

On kiva katsella joskus vieraampia teattereita, pitkä aika venähti kun viimeksi kävin Hämeenlinnassa. Heikki Paavilaisen sovitus on suorasukainen ja rivakka, oikein hyviä ovat Katariina Kuisma ja Lasse Sandberg pääosissa (miehellekin riittää ymmärrystä) sekä muusikko Reino Nordin nuorena rakastajana. Näitä kolmiodraamoja on kirjoitettu maailman sivu, tässä sentään löydettiin uusi kulma: mies joka harrastaa sivukontaktia tietokoneella. Nainen, joka rakastuukin seksisuhteeseen, on tutumpi tapaus.

Teatterissa voi nykyään esittää mitä vain, pian kai naidaan oikeasti. Samaan aikaan moralisoidaan kiivaasti vaikka ministerin harmittomista tekstiviesteistä!

Ihmisten puolue on edelleen hersyvää kansanomaista polemiikkia, tällä kerralla loppu meni överiksi. Uutisvuoto on nukahtanut uomiinsa. Ei sitä Erkki Toivasenkaan EU-pakina paljon pelastanut.

Pressiklubilla tv:ssä kauhisteltiin talvisodan vyöryä mediassa. Juuri näin: ensin media vyöryttää, ja sitten sama media päivittelee, että mistä tää kauhea vyörytys kertoo. Se kertoo mediasta, vähän Suomestakin. Talvisotaa kannattaa aina vyöryttää.

Luen sivussa mediasta Max Jakobsonin kirjaa Diplomaattien talvisota. Jostain syystä jäänyt aikanaan lukematta, vaikka muistan sitä lehteilleeni faijan hyllystä. äärettömän tiheä ja jännittävä tutkimus Euroopan diplomaattisesta shakkilaudasta ennen maailmansodan puhkeamista. Miten siunauksellista sentään, että EU nyt pelaa edes jotakuinkin yhteen eikä enää tarvitse henkeä pidätellen seurata niitä uhkauksia, sopimuksia, harhautuksia ja valtauksia, joista Jakobson tekee selkoa. Kirja on paitsi tarkka ja tietorikas kirjoitettu loistokkaalla viileän englantilaisella tyylillä. Parempi kuin parhaat trillerit.

Radion sarja talvisodasta on myös ollut ansiokas. Mieleen jäi Kari Hokkasen osuus, jossa hän voimakkaasti nosti Kyösti Kallion toimintaa ja arvostusta talvisodan presidenttinä. Muutakin kiintoisaa on kuultu.

Eikös presidentti-instituutiota tönitä nyt vähän liikaa. Pääministeri antoi tasapainoisen lausunnon: presidentti voi vastedeskin osallistua huippukokouksiin, jos hallitus niin katsoo. Tästä siis kiikastaa: presidentti ei voi enää itse päättää. Vallansiirto on joka tapauksessa huomattava. Mitä teemme vallattomalla presidentillä? Entä puolivallattomalla?

Kun kuunteli a-studion inttelyä, alkoi väistämättä kallistua Heinäluoman ja Kalliksen maltilliselle kannalle. Arja Alhosta on tullut paneelien johtava sönkkääjä, kärkäs keskeyttelijä, ei paras kuuntelija. Entä tämä kokoomuksen sliipattu juristi: ei ihan vakuuta poliittisella kokemuksellaan. Onkohan perustuslaki kirjoitettu liian väljästi ja kompromissihakuisesti. Tähän asti sitä on kehuttu, nyt nähdään mitä sattuu, kun eri valtiomahdit joutuvatkin törmäyskurssille. Ståhlberg kirjoitti aikaa kestäneen perustuslain, mutta EU sekoitti selvän systeemin.

Paradoksi sinänsä: vahva presidentinvalta oli alkuun oikeiston tahto ja vasemmisto puolusti eduskuntaa ja parlamentarismia. Nyt osat ovat kääntyneet toisinpäin. Tenniläkin julmistelee presidentin vallan riisumisesta!

Minä vaan luen tätä Meriluotoa. Kotimaa kuin mies on yllättävän hyvä ja aito sotalapsen sielunmaiseman kuvaus. Näitä on sittemmin tullut paljon lisää, mutta tämä kuvaus kaartuu Elinan myöhempään ikään saakka, myös kepeän ironisesti.

Ilmari Hakala soitti hyvässä asiassa ja ällisteli hänkin Hesarin kummaa arvostelua Jylhä-kirjasta. Suunniteltiin reissua Taipaleenjoelle, Ilmari ne paikat tuntee jos kuka. Kirjamme sai hyvän aukeaman Suomen Kuvalehdessä, joten ei surra.

Tulihan se sieltä, näyttävä arvio Hesarissa meidän Jylhä-kirjastamme. Juttu on asiallisesti aseteltu, vaikka sisällöltään vähän nuivasti selostava ja professorimaisesti rykivä.

Jäin ihmettelemään väitettä, josta Jyrki Nummi aloittaa: että meidän mielestämme Billy Boy -runo ei muka istu Jylhän ”runomaailmaan”. En muista tämmöistä mainintaa. Siteeraan runoa Jylhän tulenkantajakontaktien yhteydessä ja kerron, että Paavolainen sävelsikin sen Kivennavan naamiaisiin. Totta ihmeessä se kuului Jylhän runomaailmaan tulenkantajakaudella, jota kirjassa aika laajasti käsitellään. Ehkä tuo käsitys istumattomuudesta on Nummen oma ja hän tulee sälyttäneeksi sen meidän harteille.

Toiseksi luovutamme Jylhän ”asemoinnin” ajan runouteen ilomielin professoreille. Ehkä onnistuimme tuomaan sitä varten vähän uutta aineistoa. Kirjamme perusteella Jylhä kuului tulenkantajien alkusoluun, yksinäistyi sitten välivaltaisten ja masokististen, yhä synkkenevien runojen ekspressionistiksi mutta myös luonnonlyyristen runojen mestariksi, miltei Sarkian tasoiseksi. Urheilurunojen kirjoittajana hän oli alan kärkikaartia. Sotien kuvaajana hän oli runoilijoista ylivoimaisesti ykkönen. Siinä on jo asemointia aika paljon alkutarpeiksi.

Mutta pääasia että kirja nyt on kunnollisesti käsitelty. Saas nähdä koska Aamulehti herää kertomaan Tampereen pojan runoista ja elämästä. Ajankohdan luulisi jo kypsyneen aiheelle otolliseksi.

Nummen juttua käsiteltiin aika vilkkaasti päivällä myös Finlandian jakotilaisuudessa Vanhalla.

Parhaiten kiteytti tuttu kirjailija: ”tunnustus tuli hampaat irvessä puristaen”. No jaa, pääasia että tuli. Eihän se missään nimessä kielteinen juttu ollut. Hieman huvitti Jyrkin asiallinen huomautus siitä, että Jylhän suomennoksista olisi pitänyt olla alkutekstiin vertailevia näytteitä. Joo joo, niin olikin, mutta kustantaja leikkasi ne pois liian tieteellis-pitkästyttävinä. Ehkä se oli luettavuudelle eduksi.

Antti Hyryn palkintoa pidän oikeana, kerrankin klassikko palkittiin. Pitkä rivi Merestä Haavikkoon loisti aina poissaololla näissä kisoissa. Hyry puolustaa komeasti koko ikäpolveaan. Lassi Nummi oli sitä todistamassa. Pirkko kiitti Jylhä-kirjasta, jota lukevat yhdessä Lassin kanssa kuulemma innostuneina. Mutta järkyttävä se on…

Juhani Salokannel loisti, hänhän on tehnyt gradunsa Hyrystä. Kirjailija kävi heidän töölöläiskaksiossaan aikanaan ja ihmetteli, kuinka ihminen voi näin asua. Muistelimme myös kuinka Hyry vieraili kotimaisen laitoksen seminaarissa. Kun pohdittiin kirjallisuuden arvottamisen perusteita, Hyryn määritelmä oli pistämätön: ”Hyvä kirja on kirjutettu taiteellisessa systeemissä ja sitä on mukava lukia.”

Varmaankin Uuni on tällainen. Tosin tyttäreni, joka oikoluki sen Otavalla, ei erityisesti jaksanut innostua. Jane kehotti minua tarttumaan kirjaan 20 vuoden kuluttua, vielä sen verkkaisuus ei kuulemma sovi hermorakenteelleni.

Finlandia-juhlat paranevat, kuullaan hyviä puheita kuten äsken Tieto-Finlandiassakin. Leena Majander paukutteli nyt suorasukaisesti kustannusmaailman mustaa syksyä ja Tuula Arkio perusteli ansiokkaasti palkintoratkaisunsa, joka ei herätä sanankaan vastahankaa. Paitsi kirjakauppamieheltä, joka piti kaikkia syksyn palkittuja aivan toivottomilta kirjakaupan kannalta…

Päivällä vierailin viimein onnistuneesti Marian sairaalassa verikokeessa, avaraa ja tyhjää oli, ei ketään muuta asiakasta. Ehkä siirto ei ollutkaan niin pahasta. Vanhan luokkakaverinkin tapasin raitsikassa, Lassi Rajamaan, joka nauttii eläkepäiviä Sibelius-akatemian rehtorin pallilta.

Neuvottelin lahjakkaan ohjaajan kanssa Hietalahdentorin kulmassa eräästä tulevasta näytelmästä. Katsotaanpa kuinka siinä rupeaa käymään.

Ja sitten pitämään Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunnan kokousta Tietokirjailijoiden viihtyisässä kokoushuoneessa, sutjakkaasti pantiin pystyyn tätä lyriikan teemakokonaisuutta. Auki jäi vielä selvitettäviä asioita. Päiviä vähän nuorennetaan.

Ja Rodolfossa pidimme vapaamuotoista jouluistuntoa kokouksen päälle. Puhetta vaikka mistä, etupäässä kirjallisuudesta. Mieleen jäi pysäyttävänä Mikko Lahtisen todistus Tampereen yliopistosta: opiskelijat eivät enää jaksa kuunnella luentoja, vain kuvallinen esitys tehoaa. Pelottavaa pinnallistumista, viihde ja mukavuus ja lyhyt pakina valtaavat alaa. Mikko sanoi suoraan, että rappion aikoja eletään.

Joulukuu alkaa tässä märässä harmaudessa. Ajeltiin Helsinkiin.

Täälläkin muuten elintaso romahtelee. Ensin vietiin posti tuosta Kankurin kulmasta, nyt myös terveysaseman laboratorio Pursimiehenkadulta. On paineltava Marian sairaalaan. Mitä menee seuraavaksi?

Radio Suomen talvisotailta oli monitahoinen ja vaihteleva. Yleisön mielenkiinto runsasta, joukossa hyviä kysymyksiä. Huomioni kiinnitti Lasse Laaksosen selvä vastaus kysymykseen, tehtiinkö talvisodan rauha sen vuoksi, että Göring oli luvannut Suomen edustajille uuden sodan ja menetettyjen alueiden takaisin valtaamisen korkojen kanssa Saksan avulla. Laaksonen torjui kevyen suupuheen rauhanteon perustaksi. Tätähän Heikki Ylikangas piti aiemmin hyvin painokkaana ellei suorastaan ratkaisevana perusteena rauhateolle. Tätä jo silloin ihmettelin. Voivatko vastuulliset johtajat tehdä näin raskaita päätöksiä vieraan vallan edustajan suullisen lupauksen perusteella?

Riika Nikkarisen kirjoittama ja ohjaama dokumentti talvisodasta Teemalla oli selvästi vanhakantaisempi kuin ykkösen mainio suomalais-venäläinen juttu sunnuntai-iltana. Entisiin uriin juuttunut ohjelma unohti talvisodan rauhaa äimistellessään sen tosiseikan, että sodassa pidettyjäkin alueita jouduttiin rauhateossa luovuttamaan. Siis rauhanehtojen tuottama pettymys ei johtunut yksinomaan liian toivorikkaasta sotapropagandasta ja voittojen juhlinnasta. Voittojen korostukseen oli syytäkin.

Talvisota alkoi kuten radiouutiset kertoivat, onneksi 70 vuotta sitten.

Aloitin muistopäivän Tampereen radion studiossa Vuolteenkadulla. Vesa istui Pasilassa, ja mehän puhelimme Yrjö Jylhästä ja talvisodasta vähän kuin olisimme olleet samassa huoneessa. Tuomas Karemo juonsi ja oli hyvin perehtynyt aiheeseen. Oli mukava kuulla runoja Jylhän itsensä lausumana. Kiitostakin saimme juttelustamme.

Kiertelin vähän Akateemisessa kirjakaupassa ja huomasin, että siellä olivat arvot hyvässä kaupallisessa järjestyksessä. Pitkon siivuja oli massiivinen patteri heti kassan vieressä, kun taas Jylhän elämäkertaa sai hakemalla hakea. Lopulta löytyi myyjän avulla erään pöydän sivuhyllyltä kasan alta pari kappaletta.

Poikkesin tervehtimään Kontron Markkua ja luinkin hänen äitinsä järkyttävän kuvauksen sisarensa kuolemasta talvisodan ensimmäisen päivän pommituksessa.

Sitten Arja Arohonka tarjosi lounaan Knossoksessa, koska oli siepannut minut puhumaan Mummon kammariin samaisesta Jylhästä. Siellä oli lämpöinen tunnelma ja paljon kuulin liää omakohtaisia tarinoita talvisodan alkamisesta. Arja sanoi lopettaneensa Aamulehden tilauksen, koska ”siinä ei ole mitään, ei varsinkaan kulttuuria enää”. Väitti monen toimineen samoin. No minä vielä sitä aviisia seurailen josko se siitä paranisi.

Mutta alakerraksi lähettämääni juttua Sillanpään Marssilaulun taustasta, rauhan miehen sotamarssista, eivät ole julkaisseet eivätkä edes vastaa mitään. Onkohan se hyvää lehtimies- tapaa, mene tiedä.

Varsinainen Marssilaulu pamahti soimaan kaksi kertaa tänään Tampere-talossa. Päivällä kohtasin sukulaisia, oikein liikuttuneinakin olivat seuranneet kansanoopperaa. Jokin tunnelataus siinä epäilemättä tehoaa. Illalla menimme sitten Marjan kanssa kolmannen kerran todistamaan tätä ihmettä. Sali oli jälleen täpötäynnä ja tunnelma voimallinen. Kun niinkin kokenut teatterin katsoja kuin Kirsti Mäkinen esitystä ylisti, täytyy siinä jotakin olla. Se koskettaa ihmisten omaa tunnemuistia, ja omat ja suvun kokemukset yhdistyvät lauluihin ja kohtauksiin. Sina on ohjaajana tehnyt suuren työn esityksen sujuvoittamiseksi. Taisto Polvea pidän muhkeana Sillanpäänä, parhaana tähän asti.

Kyllä elämä on yllättävää, en mitenkään olisi odottanut tälle teokselle näin jyrisevää menestystä ja kiitollista vastakaikua. Orkesterille, laulajille, solisteille, koko joukkueelle on elämys esiintyä näissä tiloissa ja tällaisille yleisöille. Seisaallaan yhtyvät marssiin ja loppu- kiitoksiin.

Huomenna on vielä kaksi esitystä, ja kevääksikin väsymätön promoottori Kauno punoo uusia suunnitelmia. Katsotaanpa kuinka laajalle rajat vielä vedetään.

Eräs kaari on vedetty. Kesällä 1972 kantaesitettiin lapsuutta kuvaileva Myllykolun Eemeli aidolla tapahtumapaikalla ja nyt siis Marssilaulu. Siihen väliin mahtuu miltei neljä vuosikymmentä monenkirjavaa tulkintaa sillanpääläisestä maailmasta.

Ihmettelemme maalla pimeyttä ja hiljaisuutta. Sen keskeytti Marssilaulun esitys Ikaalisten kylpylässä. Sali melkein täynnä, tunnelma tiivis, koskettunut. Esitys on edelleen kohentunut, kuorot ja solistit kovassa vedossa. Odotamme huomsta esitystä Tampere-talossa jännittyneinä.

Illan tv-dokumentti talvisodasta yllätys! Mainio ohjelma, kertojat Ville Haapasalo ja Sergei Shnurov erinomainen oivallus. Hehän olivat kuin Jylhä ja Dolmatovski eri puolilta rintamaa. Venäläisten tutkijoiden suusta kuului kommentteja, joita ei olisi voinut kuvitellakaan vielä parikymmentä vuotta sitten.

Huomenna kova talvisodan alkamispäivä, tuottaa yhtä ja toista tekemistä. Radiota aletaan.