Panu Rajala

Hirmuisessa viimassa tallusteltiin loppuostoksille Tuomaan kojuihin ja Akateemiseen, sen jälkeen Taidehalliin katsomaan se Nuorten näyttely, jonka avajaiset jäivät taannoin väliin. Ja katso: siellä se oli, sukulaistytön Liisa Hietasen hieno virkkuutyö ’Pirkko Niittynen’, ilmielävä opettaja nurkassaan karttakeppi selän takana. Hauska hahmo! Liisa on taiteilija. Riemastuimme kovasti, varsinkin ex-opettaja Marja, joka tunnisti hahmon takavuosilta ellei nyt suorastaan omiltaan.

Lounastimme pitkästä aikaa Sea Horsessa, jossa on rento tunnelma ja hyvä ruoka, sipulipihvi kuuluisa ja Marjan pariloitu maksa kuulemma herkullista.

Loppupäivä hurahti kuunnelleen joulukonsertteja eri puolilta maailmaa, kietoen muutamia lahjoja paketteihin ja yleensä vain tunnelmoiden. Lähetin toisen satsin Meriluotoa toimitettavaksi. Olo on keventynyt.

Kööpenhaminan kokousta on puntaroitu ja pettymystä ilmituotu, mutta positiivisesti ajatellen: eikö ollut kuitenkin hyvä, että koko se kokousmassa joutui edes pohtimaan näitä kysymyksiä monta päivää itsensä uuvuksiin. Kai siitä jotain jäi heidän mieleensä jyskyttämään, jollei nyt sopimus tai julkilausuma ketään suuremmin hetkautakaan.

Tulimme samalla raitsikalla keskustaan Paavo Lipposen kanssa, ja siinä tuli mieleen, että eiköhän sekin jotakin auta, kun kaksi näin rankkaa ritaria kuin Lipponen ja Niinistö ryhtyvät presidentin asemaa puolustamaan. Mitähän kokoomuskin oikein ajattelee? Kun heillä vihdoin on mahdollisuus saada oma presidentti Paasikiven jälkeen, niin kiireesti ryhtyvät riisumaan instituutiolta valtaa. Pelkäävätkö jotenkin Niinistöä? Vai ajattelevatko muka ylevän kansanvaltaisesti? Tosiasiassa kansa on eri mieltä kuin sen edun ajajat. Tässä on vanha valtiosuhde, jo Välskärin kertomuksissa kuvattu: kansa haluaa olla suoraan yhteydessä kuninkaaseen, ei se pidä väliportaista, vaikka ne korotettaisiin kuninkaan asemaan, nämä rälssiherrat.

Luen loppuun Max Jakobsonin Diplomaattien talvisotaa. Miten opettavainen opus. Kuinka monimutkaisia ovatkaan valtioiden väliset sopimukset ja diplomaattiset kuviot, varsinkin pelon ilmapiirissä. Kuinka hitaasti hyvätkään hankkeet etenevät jos ollenkaan: esimerkkinä Suomen avustaminen talvisodassa. Tragikoomisia näytöksiä, hurskaita lupauksia. Loistava kuvaus Hella Wuolijoen tunnetusta välitystyöstä madame Kollontayn kanssa, joka Jakobsonin mukaan ”ansaitsee pysyvän sijan diplomatian kirjavan historian kuriositeettikokoelmassa”. Tukholmassa Wuolijoki esitti tammikuussa 1940 ”todellisuuden palkeilla uransa jännittävimmän näytelmäkappaleen”.

Tannerilta ja kumppaneilta vaadittiin kylmiä hermoja, ja onneksi ne pitivät. Sotaveteraani-lehdessä Raili Malmberg kiittää meitä Vesan kanssa laajasti Jylhä-kirjasta. Kiitos kuuluu veteraaneille, joille Raili suurimman suuntaakin.

Tieto kertoo, että kunnanjohtaja Kari Häkämies julkaisee keväällä rikosromaanin. Aivan loistavaa. Hämeenkyrö kirjallisena pitäjänä ansaitsee juuri tällaisen johtajan. Myös edellinen kirkkoherra Hannu Lehtipuu (Lehtinen) tunnettiin menestyksellisenä nuortenkirjailijana. Viimeksi on Pitko liian pitkään ja näkyvästi hallinnut veistelyllään kirjallista forumia.

Häkämiehen romaani näyttää johtavan valtakunnallisen politiikan ja ihmissuhteiden syövereihin. Kun on kuultu, kuinka raivoisasti kuntalaiset ovat viime aikoina hyökkäilleet reipasotteisen kunnanjohtajan kimppuun, tapahtuu kukaties seuraavan romaanin rikos erään pirkanmaalaisen kunnan päättävissä elimissä. Kunhan nyt ensin saadaan tämä esikoinen luettavaksi. Myyntimenestys lienee varma.

Kuinka rattoisasti sujuukaan lauantai-ilta Sepänkadun paksujen seinien sisällä tuiman vihurin viheltäessä ikkunoiden takana. Luimme kumpikin Meriluotoa, Marja kirjoittamiani liuskoja ja minä runoilijan uudempaa päiväkirjaa. Ylen ykkönen soitteli toivottuja joulusävelmiä ja runoja koko illan. Lopulta nauroimme Tv1:n Ihmisten puolueelle aivan vääränä.

Ei muuta kuin iltakävelylle tuiskua pelkäämättä. Suunnistimme Johanneksen kirkkoon, muistorikkaaseen rippikirkkooni, missä YL antoi perinteisen joulukonserttinsa kolmannen erän kellon lähetessä kymmentä. Hieno konsertti, aivan ylentävä. Hyvin koottu tutusta ja tuntemattomammasta, Kaisa Ranta ihastuttavana solistina. Ei voinut parempaa joulumieltä mistään käydä noutamassa. Onnellisina tästä kaikesta talsimme kotiin – sekin etu, että matkaa kertyy noin viisi minuuttia. Ja kallistimme lasilliset kauniiden unien vakuudeksi.

Hbl:ssä Folke Pettersson kirjoittaa asiallisesti siitä, että meidän tiedotusvälineemme ignoreeraavat melko täysin Nobel-juhlan Tukholmassa. Maikkarilla on joku kooste tapahtumasta, uutisissa puoli minuuttia siinä sikatalouden ja lautakasan puristuksessa. Silti näissä juhlissa pidetään loisteliaita puheita muusta hohdosta puhumatta, toisin kuin esim. Linnan juhlissa, joista kyllä tulee suoraa tungosta tuntitolkulla. Mikähän siinä on? Matti Klinge on monesti päiväkirjoissaan valittanut yleensä seremonioiden, esim. promootioiden, poissaoloa tv:n todellisuudesta ikään kuin toimittajat vihaisivat tällaista. Björn Wahlroos puolusti seremoniallisuutta Tieto-Finlandian jaossa hyvin perustein. Voisikohan meidän tv armollisesti ensi vuonna lähettää Nobel-juhlat koteihin, vaikka kukaan suomalainen ei palkintoa saisikaan ja tuskin saa. Ainakaan kirjallisuudesta, mutta eikö täällä ole myös hyviä tiedemiehiä.

Pyörähtelyä kustantamoissa, eilen Otavassa, tänään Siltalassa ja WSOY:llä, Toukolta hain tiettyä materiaalia, Södikalla sain kirjojen saatteeksi vähän kostukettakin. Ja illan suussa Ailaa tervehtimään kukkasen ja lahjapakkauksen kanssa. Eiköhän tämä tästä kehity, vaikka joulu tulee väliin.

Sydämen asialla näyttää huipentavan sarjan pian Ginan lapsen saantiin, missä riittää jännitettävää. Samoja tunnelmia Marjan tyttären perheessä tässä joulun tietämiin. Pikkuhiljaa pakataan maalle lähtöä varten.

Siellä muuten kuohuu, Hämeenkyrössä meinaan. Kunnanjohtaja Kari Häkämies on laukonut varsin suoria sanoja valtuustosta, joka meni säästämään kaksi kyläkoulua ja lopetti vain yhden. Edestään kuulemma vielä löytävät. Ja totta onkin, todistaa Marja pitkäaikaisena valtuutettuna Tarvasjoella, että valtuustoissa on vahva taipumus välttää ikäviä päätöksiä, varsinkin jos ne koskevat tuttuja ja kyläläisiä. Realiteetit eivät hevin mene perille ennen kuin on äärimmäinen pakko. Häkämiehen tehtävänä on takoa taloudellisia tilannetietoja visaisiin kalloihin.

Mutta minä kyllä iloitsen Jumesniemen historiallisen koulun säilymisestä, toistaiseksi. Sehän on Adam Sasslinin perustama joskus 1800-luvun puolivälissä, jolloin siihen kuului myös kirkko. Vieläkin se siellä törröttää. Muistorikkaita paikkoja, kirjallisuus- ja teatterikurssiakin siellä on pidetty Anno dazumal. Voisihan siitäkin kokonaisuudesta tehdä jotakin muuta, uudenlaista, mitä? Pankaa ideakilpailu pystyyn.

Isäni täyttäisi tänään 100 vuotta jos eläisi. Niinpä kutsuttiin sukulaisia huone täyteen ja muisteltiin vähän faijaa ja katsastettiin uusittua kalustusta kämpässä. Kuten Jukka sanoi, eihän faija tätä enää tuntisikaan, vaan kääntyisi heti ovelta takaisin. Muuten melko lievästi kohotettu kodin ilme sai osakseen yleistä hyväksyntää.

Hauska tavata taas lähes kaikki serkut koolla ja varsinkin kummipoikani Mikon kaksi veijaria, Joonas (8) ja Jasper (4), mainioita rasavilleja. Pistettiin Jasperin kanssa vähän ranttaliksi, Joonaksella onkin huomenna KUT:n Vekarateatterin ensi-ilta, esittää kolmea roolia, joista yksi on hevosmies. Kuultiin myös äitini historiallisen fonografin sulosointuja ja luettiin faijan keskeistä tuotantoa Bill Davies eli tärkeä asiapaperi (1923) ja Keksijän lainoppi (1946). Hänkin oli siis WSOY:n tietokirjailija, muisti Jalmari Jäntin hyväksyneen yskäisten tuon lainopin vähän käsikirjoitusta selailtuaan: ”Me otamme tämän.”

Kun Kööpenhaminan kokousta tässä seurataan, oli vertauskohtana hyvä kuulla tyttäreni Ainon lisäkuvauksia omasta ympäristökeikastaan Maliin. Kuinka arvokasta ja konkreettista työtä joku vapaaehtoisten idealistien järjestö kuten Dodo tekee kehitysmaissa, opettaa kylien naisia istuttamaan puita ja valmistamaan saippuaa jne. Saavat uhrautuvalla uurastuksellaan ehkä enemmänkin aikaan kuin Köpiksen megalomaanisen kokouksen kulisseissa kiistelevät osapuolet ja virkamiesleegiot. Puhumattakaan katujen sinnikkäistä mielenosoittajista. Mutta odotellaan kokouksen lopputuloksia.

Railakkaassa pakkasessa painelin liian aikaisin yliopiston kirjastoon (en osaa sanoa Kansalliskirjastoksi), muistin että se avataan jo 8.30, mutta jäikin puoli tuntia aikaa, joten piipahdin yliopistossa. Muistelin meidän laitoksen entisellä käytävällä assistenttiaikojani, hiljaista oli ja tyhjää. Kunnes alkoi kuulua kaunista laulua opettajien kahvilan suunnalta. Hiivin lehtihuoneeseen ja sain hienon aamukonsertin, siellähän oli pieni aamuhartaus ja joulukonsertti menossa. Yliopisto alkoi äkkiä tuntua taas rakkaalta paikalta.

Mitä etsin, en löytänyt kirjaston mikrofilmeiltä, mutta hällä väliä.

Aino kävi lihasopalla ja kertomassa kuulumisia Malista, mistä eilen palasi Dodon ja ulkoministeriön ja ties minkä järjestöjen lähettiläänä neuvottelemasta joissakin yhteisprojekteissa. Ympäristötyötä tehdään monella tasolla, tiukkaa oli ja kuumaa ja paljon palavereita kuulemma, mutta hyvinvoivalta ja hiukan ruskettuneeltakin näytti tyttö.

Illalla oli jalon F.E. Sillanpään Seuran tilaisuus Svenska Klubbenilla. Siitä kun Sillanpää vastaanotti Nobelinsa Tukholmassa tuli toissapäivänä kuluneeksi tasan 70 vuotta. Tämä vielä kerrattiin uusien tietojen valossa, ja sitten Hesarin Jukka Petäjä valaisi kiinnostavasti Nobelien taustaa, jakoperusteita, historiaa ja tulevaisuuden näkymiä monipuolisen tietämyksensä pohjalta. Kun haastoimme Jukan vastaamaan, saako Suomi joskus toisen kirjallisuuden Nobelin, vastaus oli aika kategorinen: pohjoismaisilla kirjailijoilla ei ole enää mahdollisuuksia. Siksi raskaasti Ruotsin Akatemia otti kritiikin vuonna 1974, jolloin se jakoi palkinnon kahden ruotsalaisen kesken, Eyvind Johnsonin ja Harry Martinsonin. Jälkimmäinen oli lisäksi Akatemian jäsen. Martinson otti kritiikin niin raskaasti, että masentui ja teki sairaalassa itsemurhan.

No ollaan sitten ilman, Näitä pikku-Nobeleita sieltä jaetaan, Haavikko sellaisen saikin. Mutta aikaa menee ja vettä virtaa ennen kuin nykyiset suhdanteet muuttuvat.

Meitä oli sopiva joukko Lilla matsalenissa ja saimme varsin maittavan jouluisen illallisen esitelmien päätteeksi. Kiva ilta. Jukka Petäjä muuten väittelee alkuvuodesta Saul Bellow’n tuotannosta, kova poika, tehnyt väitöskirjan noin vaan iltaisin työn ohessa ilman apurahoja. Pitääpä mennä kuulolle.

Marjan syntymäpäivä; vein tarjottimen lahjoineen, kortteineen, runoineen sänkyyn ja ylistin hänen kauneuttaan, ikuista nuoruuttaan. Onkohan se ylistämällä alistamista? Olkoon, siitä pakkaspäivä kuitenkin nousi kirkkaanpuoleiseksi.

Oltiin Katajanokalla pitkähköllä lounaalla päivänsankarin ystävien luona. Meriluotoa taoin vimmatusti aamupäivän. Illalla tuli jalaksilla keinuva lukutuoli, piti vaihtaa väriä kun sankaritar on tarkkana. Nyt ei tarvitse enää tätä kämppää muutella, se on hyvä näin. Erittäin hyvä.

Francon aika pitää aina kutinsa. Sankaritar katseli koko Virginien, minäkin osia työn lomasta. Ei innostanut ihan yhtä paljon kuin näköjään kriitikoita. Kirja on kiva hukkareissun kuvaus. Paitsi onhan siinä teemaa: tutkiminen, maalaaminen on aina tärkeämpää kuin ihmissuhteet. Mahdoton suomalaiseen tv-elokuvaan on puhaltaa pariisilaista henkeä, onneksi ei yritettykään.

Lucian päivä, mutta riitti kun katseltiin kaunista tyttöä televisiosta. Steariini tippui uhkaavasti hänen päähänsä kynttilöistä, kai hänellä oli joku suojaus? Kannatettava traditio, mennään ensi vuonna vaikka kirkkoon. äitini tätä aina hartaana seurasi.

Käveltiin sen sijaan vähän keskikaupungin markkinoilla ja vilkaistiin Lisa Sokolovan uusia Helsinki-maalauksia Aleksin galleriassa. Kun poikettiin vastapäätä uudehkoon sisilialaisravintolaan lounaalle, vastaanotto oli hitaanlaista, samoin tarjoilu, mutta itse spaghetti varsin maukasta.

JSN:n vapauttavasta päätöksestä koskien lautakasajupakkaa ja tv-ohjelmaa on kovasti kohistu. Alun alkaen kummastelin noin löyhästi tehtyä kovaa hyökkäystä pääministeriä vastaan luottamuslauseviikolla. Ei kai media sen paljaammin voi enää politikoida. Toimittajakunnassa on voimassa vanha periaate: ei korppi korpin silmää nokkaise. Niinpä puolustavat omiaan JSN:ssa, itsesääntely on ohutta lumetta. Pekka Hyvärinen on sentään moraaliltaan terve kaveri, vaikka monissa liemissä keitetty hänkin.

Hesarissa emme päässeet Jylhä-kirjalla kiitetyimpien listalle, syynä tietysti J. Nummen viileähkö kritiikki, jossa ei varsinaisesti osoitettu vikoja vaan suhtauduttiin kirjaan ylipäänsä vastahakoisella ylemmyydellä. Jylhän asemoinnista runouteemme voisi kirjan perusteella pitää pitkänkin esitelmän, mutta jääköön tällä kertaa. Torstai-iltana Otavalla ilmeni, ettei Jyrki-boy ollut ehkä kirjaa ihan huolellisesti ja kokonaan tullut lukeneeksikaan.

Viimeistelty ensimmäinen laaja satsi Meriluotoa toimituskuntoon, Marjan toimiessa valppaana oikolukijana. Väittää tekstin pitävän hyvin hallussaan. Sitten vaan loppurynnistystä kohti ja surut nurkkaan.

Tiukka lenkki Kyröön ja takaisin. Aamun kirjoitin, klo 12 lähdin ajamaan, klo 15 alkoi F.E. Sillanpään Seuran joulukahvit Heiskalla Antinsalissa, sen perään taas autoon ja klo 20 kotona Sepänkadulla. Hyvä kuiva pikkupakkaskeli ajella, Kyrössä oli maa valkeassa härmässä.

Puheenjohtaja Jussi Niinenmaa otti jyhkeästi vieraita vastaan ja puhui avauksessa Ollin pakinoista: Ollin syntymästä kulunut 120 vuotta! Hänelläkin oli sukujuurensa Hämeenkyrössä, poikansa Pekka Nuorteva on täällä paljon tutkinut vesistöjä ja kalojen elohopeapitoisuuksia aikoinaan. Sihteeri Johanna Helminen juonsi, ja niin päästettiin ohjaaja Sina Kujansuu irti.

Sina kertoi kansanooppera Marssilaulun vaiherikkaista syntyvaiheista ja ohjaajan tuskista ja riemunhetkistä. Ihmeenä hän piti tämän oopperan valmistumista ja yllättävää kansansuosiota. Vielä neuvotellaan ensi vuoden puolella uusista kiertueista, mutta kuorot alkavat jo väsyä ja korotella hintojaan. Minä vähän valotin libreton näkökulmasta, kuinka sitä lisäiltiin eri lauluilla, sopivilla ja vähemmän sopivilla, ja juuri ne vähemmän sopivat saivat suurimman suosion.

Ja tietysti kerrattiin taas Suomen ainoan kirjallisuuden Nobelin kunniakkaita vaiheita, vallankin kun Alan Asaidin juttu oli aiheen sopivasti lämmittänyt Svenska Dagbladetissa ja Hesarissa (9.12.). Että se EI siis ollut vaan lohdutuspalkinto Suomelle talvisodan takia (joka ei vielä ollut syttynytkään), vaan pitkällisen kirjallisuus- ja kielipoliittisen väännön onnellinen lopputulos.

Jaakko Laaksonen laulatti joululaulut suomeksi, saksaksi ja ranskaksi! Aika hyvin meni. Väkeä oli yllättävänkin paljon kahveilla, sali melkein täynnä.

Marja jäi kotiin leipomaan ja siivoomaan, olisi ollut hyvä vahvistus laulussa. Illalla katseltiin enää näitä viihdepaloja (Ihmisten puolue taas hyvässä vedossa) ja BB:n paljas takapuoli ehti ruudussa pyörähtää ennen kuin uni tuli.

Nythän meillä oli vähän aihetta juhlia Vesan kanssa Otavalla, kun Jylhästä otettiin toinen painos! Joten uinukoon Aamulehti rauhassa, en enää vaivaa enkä kohta luekaan kyseistä aviisia. Siellä käydään tuimaa taidepoliittista kiistaa menneiden vuosikymmenten vasemmistomafiasta, Osmo Rauhala sen urheasti aloitti ja saa tietysti henkilökohtaisia herjauksia niskaansa kuten meillä on tapana. Joten eihän siinä melskeessä ehdi kirjallisuutta käsittelemään.

Takaisin Otavalle, missä pidettiin perinteiset takkatulet ja lasinkallistukset iloisissa merkeissä. Mitähän erikseen jäi mieleen. Elämäkerroista puhuttiin lisää Mauno Saaren ja Tarkan kanssa, Jyrki Nummeakin vähän Vesan kanssa kovistimme hänen taannoisesta kritiikistään, mutta Jyrki puolustautui pontevasti (juttua sodan osalta lyhennetty), joten pääsimme hyvään sopuun. Hermunenkin räiskähti vastaan pitkästä aikaa ja kehui päässeensä vasta Waltarissa puoleenväliin. Hauska oli viimein tavata myös Meri Vennamo ja kiittää lämpimästä kirjastaan, Marja hänet tapaisikin mielellään, kun näillä kulmilla asustaa. Teimme muinoin yhteistä elokuvaa Kiannosta, Niskanen ohjasi, josta Petteri kertoi jo leikkaavansa laajaa kolmen tunnin dokumenttia. Ja sitten oli muuta väkeä kuin pipoa, ei pysty luettelemaan.

Paitsi että taannoinen vastaväittäjäni Hannu K. Riikonen tunnusti kamalan synnin: hän juuri lausunnollaan torpedoi sen, ettei Tunturikatua muutettu Mika Waltarin kaduksi. En muista perusteluja, varmaan ne olivat hyviä. Satu Waltari oli aikoinaan samalla kannalla: vanhat töölöläiset eivät kuulemma tykkää siitä, että katujen nimiä muutellaan. No hyvä. Mutta kun on kaiken maailman kirjailijoiden katuja Topeliuksesta ja Runebergistä, Mikael Lybeckistä ja Tavaststjernasta Aleksis Kiveen, Eino Leinoon, Maiju Lassilaan, Linnankoskeen, Teuno Pakkalaan, Minna Canthiin ja Maria Jotuniin – niin eikö siis kukaan uudempi voi enää nimikkoa saada? Joillakin on sekä katu että polku, Agricolalla lisäksi kirkko. Miltä vaikuttaisi Arto Paasilinnan tie Wesrtendissä, mieluiten yksisuuntainen tai semmoinen, missä ei voi eksyä väärälle kaistalle.

Waltari-seura piti pikkujoulua samana iltana, Marja meni sinne kovassa draivissa ja tyytyväinen olikin varsinkin vihtiläisen ohjelmaryhmä Sananjalan mainioon esitykseen Waltarin teksteistä. Yhtaikaa osuimme kotiin ja istuimme vähän jatkoa, joten kaikki hyvin ja onnellisesti.

”Yhtaikaa tullaan vaikka eri huveista”, sanoi Ukko-Pekkakin kun palasi lopettamasta Mäntsälän kapinaa ja Ellen sipsutti sisään Ruotsalaisen teatterin ensi-illasta.

Kylläpä Hesari hämmästytti julkaisemalla hyvän jutun Sillanpään Nobel-palkinnon taustapelistä. Alan Asaid on sen julkaissut Svenska Dagbladetissa ja Saska Saarikoski saksinut ja kääntänyt. Erinomaista. Samaa aihetta taoin osaltani jo 70-luvulla muutamassakin jutussa Hesarissa ja laajemmin kirjassani Korkea päivä ja ehtoo, mutta tänä syksynä on kertaus erityisesti paikallaan. Alan Asaidilla näkyi olleen asiasta oikeat tiedot.

Olennaista on jälleen todistaa, että Sillanpään palkinto ei tullut apteekin hyllyltä lohdutuksena sotaan suistuneelle Suomelle, vaan sillä oli juuri nämä Asaidin kuvaamat pitkät kirjallisuuspoliittiset juurensa. Mutta myyttiä lohdutuspalkinnosta ei hevin murreta.

(Pieni vertaus jälleen kertauksen vuoksi: Aamulehti ei näköjään viitsi julkaista lähettämääni juttua, joka sivuaisi samaa ajankohtaista aihetta sekä Marssilaulua. Olkoon.)

Päivällä suunniteltiin Valtioneuvostossa talvisodan päättymisen juhlaa, jossa Yrjö Jylhä pääsee ansaitusti esiin ja muutakin juhlavaa on tiedossa.

Illalla meitä ramppasi kirjailijoita satakunta Villa Kiveen kuulemaan, mitä kustannuyhtiöissä nyt todella tapahtuu. Kirjailijaliiton yleiskokous oli perin kiinnostavasti viritetty, osanotto sen mukainen. Keskeiset kustantajat olivat vaivautuneet paikalle: Anna Baijars, Leena Majander, Touko Siltala ja Niklas Herlin. Niinpä kuultiin sekä rauhoittavaa että murheellista sanomaa. Leenan katsaus kirjakaupan kiristyneeseen politiikkaan kyllä pysäytti. Kirjakauppaketju suorastaan kieltää kauppoja ottamasta liian laajaa valikoimaa kirjoja myytäväksi. Muutenkin kirjakaupan, varsinkin ylätason valta korostui. Asiakkaita ei liiku tarpeeksi. Marketit myyvät pian enemmän kirjoja kuin erikoisliikkeet. Ostajia johdatellaan hyvin menevien kirjojen halkomoteilla, ja vähälevikkistä laatukirjallisuutta saa kaivaa esiin jostakin nurkasta jos löytyy sieltäkään.

Tästähän taannoin kerroinkin aika kammottavan esimerkin Tampereen Akateemisesta, joka on sentään laatukaupan maineessa ollut.

Sitä vanhaa pörssin ja katedraalin tasapainoa keskustelussa tietysti etsittiin. Pörssi taitaa nyt olla niskan päällä, taloudellinen laskenta hallitsee myös kirjamarkkinoita. Matti Rönkä väitti suorastaan, että muun yhteiskunnan rakennemuutos on kustantamoiden osalta myöhässä. Toivottavasti pysyykin myöhässä mahdollisimman pitkään. Olisi edes yksi rauhoitettu tiedon ja taiteen saareke kaiken kaupallisen hulinan keskellä. Vaan se lienee turha toivo, kyllä ne rakenteet vielä rusahtelevat lisää kustantamoissakin. Kirjakauppaketju näyttää suuntaa. Yhä pinnallistuvaa aikaa eletään. Toistaiseksi oikeat kirjat kuitenkin pitävät pintansa kohtalaisen hyvin.

Kiva oli tavata paitsi kustantajia monia kirjailijakavereita. Kari Hotakaisen ja Markku Envallin kanssa käytiin vilkasta keskustelua Hyryn Uunista, jota kukaan meistä ei ollut vielä lukenut. Hotakainen tunnustautui kuitenkin Hyry-faniksi. Sitähän on Salokanteleen Jussikin, jonka kanssa tultiin ovissa sisään. Inkeri Kilpisen kanssa puhuimme lotta-asiasta, josta eilen kirjoitin. Sitten oli pirkkalaiskirjailijoita tullut Tampereelta saakka, ja arvatkaa saiko Aamulehden kulttuuri heiltä kiitosta. Mutta mikään ei kuulemma auta, vaikka yhdistyskin on yrittänyt lehteä lähestyä. Olkoon.

Yksi oikaisu pitää tehdä. Kun Hannu Raittila ylisti Otavan ja modernismin kantoaaltoa 50-luvulta aina 80-luvulle saakka, niin hän kyllä unohti että yhtiö oli 60-luvulla konkurssin partaalla ja se johti jopa Kari Reenpään itsemurhaan. Vasta kun kylmä talousmies (myös runoilija) Paavo Haavikko pestattiin remmiin tekemään leikkauksia, yhtiö alkoi toipua ja nousta. Kantoaalto ei syntynyt pelkästään kirjallisilla suorituksilla, kyllä siinä laskutikkua ja veistäkin tarvittiin.

Kaikkiaan harvinaisen mielenkiintoinen kirjallinen iltama.