Panu Rajala

Huojennuksen päivä; loputkin tekstiä lennähti kustantajalle. Olihan se ennen juhlavampaa jättää oikein paperinen käsikirjoitusnippu, mutta kieltämättä sähköposti ja liitteet helpottavat kommunikointia. Heti kolmekin tahoa talosta lähetti innostuneen tuntuisia kiitoksia. Nyt pidettävä pakollinen viikonlopputauko.

Lehti kertoo, että Sydämen asialla -sarjan käsikirjoittaja suunnittelee jotakin vastaavaa tehtäväksi Suomessa. Siitä vaan, mutta tuskin onnistuu läheskään samalla tavoin kuin brittien väärentämätön ote. Ei edes Hardwick saisi täällä toimimaan, vaikka Reinikainen olikin suuri suosikki aikanaan. Mutta aihe itsessään kiehtova, aika hyvään ylsi se Väänäsen taannoinen poliisisarja Kemijärveltä.

Mitä on sanottava Paavo Väyrysen uudesta paluusta? Eikö se rohkaise meitä suuria ikäluokkia. Vielä ei kannata heittää lusikkaa nurkkaan. Vieläköhän Paavo herättää kiivaita ristiriitoja kuten joskus vai joko olisi kypsynyt viisaaksi valtiomieheksi. Tuskin polkaisee suurta kannatusta etelässä tai nuorten parissa. Mutta mitä kirjoittakaan Lasse Lehtinen jossakin: jos eläkeläiset äänestäisivät eläkeläisiä, heillä olisi eduskunnassa yksinkertainen enemmistö. Jospa Paavo iskeekin suureen turhautuneeseen tyhjiöön?

Pressiklubissa vaihteeksi hyvä keskustelu, poissa kyyniset vitsinvääntäjät. Aina lämmittää, kun suomalainen mies saa puolustajia.

Kaksi tapaamista kirjan merkeissä. Mikko-Olavi vaikutti aika innostuneelta, kun puhelimme Café Engelissä. Viettänyt tekstin parissa suorastaan ”toimittajan juhlahetkiä”. Joitakin hyviä parannusehdotuksia, joihin heti isken. Kaksi lukijaa on vilkuttanut vihreää valoa, Olvi ja Marja.

Illalla tapaan Ailan itsensä Arkadiankadulla. Vien valkeita Avalanche-ruusuja tämän lumenpaljouden ja lumikuningattaren kunniaksi. Sunnuntaina hän täyttää 86 mitä ei kyllä uskoisi. Nautimme hyvää punaviiniä ja juttu kulkee menneisiin vuosiin. Miten värikästä elämää!

”Ja silti mä olen aina ollu tämmöinen harmaa”, ihmettelee Aila, kaiken kokemansa jälkeen. Harmaa varpunen kuin Edith Piaf? – Miten sä olet selvinnyt? ”Mä olen sitkeä. Se on vaan sitä mökinakan sitkeyttä niin kuin Aapeli sanoi.” Saan vielä arvokasta lisäaineistoa kirjaan.

Hieno runokirja on muuten Ailan viimeisin Miehen muotoinen aukko (2005): kauniita, lämpimiä ja suorasukaisia rakkausrunoja edesmenneen miehen muistolle. Johon siihenkin sisältyi totisesti yhtä sekä toista. Miten antoisa aihe elämäkerralle!

Ja miten mahtavaa on kävellä korkeiden hankien keskellä lumen narskuessa jalkakäytävillä. Kestäköön talvi, paukkukoon pakkanen, tulkoon vaikka lunta tupaan.

Saan kuin saankin Meriluodon kertaalleen selväksi määräaikaan mennessä. Sitten on jäljellä toimittamista ja tarkistamista. Kymmenen sivun päivävauhti välipyhinä on vienyt kaiken ajan ja huomion. Loppua kohti työ aina kiihtyy.

Olisi ollut houkuttelevia kutsuja ja tilaisuuksia, Sinalla siellä Pihkatapissa ja Ylivakerin klaanin perinteinen kokoontuminen Myllykylässä, mutta täällä vain jämitettiin tämän kirjoituksen äärellä. Marja on oikolukenut tarkoilla silmillään. Mutta vielä on paljon työtä Mikko-Olavi Seppälälle ja Vuokko Hosialle. Kuvituksesta puhumattakaan.

Onhan sentään nautittu uljaasta talvesta! Mikä riemu vaikka vain pistäytyä puistossa ja asioilla. Koska päästäisiin hiihtämään…

Marja on lisäksi lukenut Lippe Suomalaisen kirjan Elämässä kiinni ja pitänyt kovasti, kertonut mulle parhaita paloja. Muistan Estelle Suomalaisen mahtihahmon ja hallavan koiransa tallaamassa Johanneksen kirkon vaiheilla, kun lähdin kotiin Norssista. Varsinainen näky. Toisinaan Tauno Palo ulkoilutti mustaa villakoiraansa. Karista riittää tarinoita.

Minä selvitin Lipposen muistelmia loppuun, vähän liian virallista ja puoluekeskeistä, mutta jykevää kerrontaa. Lipponen aina lämpenee kun pääsee haukkumaan Juhani Suomea tai sivaltamaan Erkki Tuomiojaa. Seppo Lindblomin kirja Koivistosta oli epäilemättä elävämpi eikä minua häirinnyt edes se kohdehenkilön varaukseton ihailukaan. Siihen oli aihetta.

Enpä ole ehtinyt miettiä edes kulunutta vuotta. Olkoon rauhassa, nyt eteenpäin. Helmikuussa toivon mukaan helpottaa, kevät valaistuu, on aika hengähtää.

Niin, hyvää alkanutta vuotta kaikille! Ei menetetä toivorikkauttamme.

Vähiin käy ennen kuin vallan loppuu. Komea pakkaspäivä, kuin lapsena vuonna 56. Kinosten lomitse tallailin Yliopiston kirjastoon ja muualle. Mieli ylenee.

Aleksi vilisee vauraita venäläisiä. Tuokoot vaan rahoja tänne. Vilkaisin alennusmyyntiä, hei hulinaa. Kun kaikkea on jo kylliksi.

Salovaara ilmoitti, että Uutispäivä Demarissa on tänään laaja ja kriittinen arvostelu Jylhästä. No sehän piti hankkia ja tutkia. Kunnon kritiikki on aina paikallaan. Koko sivun juttu on huomionosoitus sentään. Mutta huomautukset jäävät kovin pieniksi, Veikko Lindroos. Varmaankin Tulenkantajien kautta voisi käsitellä syvällisemminkin, mutta kun olen sen jo käynyt kohtuullisesti läpi Waltarin kohdalta ja toiseksi: Jylhä ei todellakaan hillunut Minna Craucherin salongissa, se ei ollut hänen juttunsa. Tämän voi tarkistaa vaikka Kari Selénin Madame-teoksesta: siinä Jylhä mainitaan yhden kerran, runoilijain luettelossa. Joten Minnaa ei ole syytä mielestäni enempää käsitellä kuin mikä merkitys hänellä Jylhälle oli. Paavolaisen ja Waltarin, Viljasen ja Vaarankin laita oli toisin.

Toiseksi: Hiiskun tytöt vilahtivat Jylhän opiskelutovereina parin kuukauden ajan Turussa. Joten eipä heitäkään kannata tässä tuon enempää esitellä. Lindroos muutenkin pitää kirjaa mammuttimaisena (!), joten miksi lisätä sen kokoa ylimääräisillä henkilötiedoilla. Niin ja Jylhän perheessä kyllä käytiin vapaussotaa, valkoisia kannatettiin ja pari Yrjön veljeä osallistui Tampereen valtaukseen valkoisten joukoissa. Minkäs sille voi. Sisällissota toki objektiivisesti todetaan.

Joka tapauksessa oli virkistävää lukea tämä Lindroosin seikkaperäinen yritys hiukan horjuttaa teostamme. Onneksi Vesan perusteellinen sotaosuus jää koskematta Veikolta; vaikea sitä olisikin kritisoida, niin täyttä asiaa kirjan sotakuvaukset ovat, samoin Kiirastulen käsittely. Muistakaamme kuinka Markku Envall vertasi Vesan kerrontaa vaatimattomasti Tolstoihin.

Illalla tulivat Artsi ja Saara vastaanottamaan uutta vuotta ja ihastelemaan kotimme uusittua ilmettä. Ei tässä olekaan ehditty juuri sosialiseerata, joten pidettiin peli-ilta ja soiteltiin fonografin sulosäveliä. Rakettejakin huimapäät kävivät kattoterassilla katsastamassa.

Mitä kulunut vuosi sitten on tuonut, sitä on erikseen pohdittava. Tänään jysäytti tieto Sellon ampumakohtauksista. Niissä riittää vielä jälkipeliä, mutta heti voi huomata, että ei ne pelkät suomalaismiehet mielettömiä veritekoja tee. Vai onko Kosovon poika jo näin suomettunut? Mitä mieltä lienee Sofi Oksanen? No aiheesta riittää varmasti pomiloimista. Järkyttävä juttu joka tapauksessa, heittää varjonsa juhlimiseen.

Matti Vanhasen tilannetaito alkaa muistuttaa Mauno Koiviston vastaavaa. Kun luen Seppo Lindblomin Manun matkassa, vastaan tulee kiintoisia yhteyksiä. Koivisto ei tosin väistynyt, vaikka painostus oli kova, vaan päinvastoin jatkoi peliä uusin kuvioin. Mattikin pani pelin uusiksi, päinvastaisella päätöksellä. Hesarin otsikko osunee oikeaan: Matti väistyy, mutta ei poistu.

Kumpikin pitkä valtiomies tietää, että motiiveista ja tavoitteista tulee paljastaa vain tarkoituksenmukainen osa. Media janoaa täyttä tunnustusta päästäkseen sitä palastelemaan ja pilkkaamaan. Hbl:n naispuolinen pääkirjoittaja on aivan vimmoissaan, kun pääministeri ei kerro kaikkea. Radion Karemokin uskoi, että ”kokonaisarviosta” tehdään vielä monta satiiria. Tokkopa vain, sillä juuri näin kattavilla pseudoilmaisuilla taitava toimija voi suojautua ja suo itselleen omaa pelitilaa. Silloin satiirikaan ei osu eikä ainakaan satu: Matti on taitava väistelijä kuten oli Maunokin. Ilmaisussa pitää olla ilmaa ja tulkinnanvaraa.

Toimittaja ei koskaan voi myöntää olleensa väärässä. Hänellä on kasvot kolumnin yllä, eikä niitä voi menettää. Muuan nimeltä mainitsematon pakinoitsija totesi taannoin Aamulehdessä, että Vanhanen tarvitsisi henkilökohtaisen neuvonantajan jotta ei ryhtyisi niin säälittäviin yrityksiin kuin julkisiin katselmuksiin talossaan lautasyytöksen jälkeen. Nyt voidaan todeta Martti Häikiön tavoin, että siinäkin hankalassa tilanteessa Vanhanen tempaisi aloitteen käsiinsä ja sai kirkkaan torjuntavoiton.

Mutta leima ei lähde. Eilen vielä Tampereen Mikko totesi radiossa yllättyneensä lähinnä siitä, että Vanhanen ei eronnut jo ”lahjusskandaalin” yhteydessä. Siis skandaali? Kenen, Ylen vai pääministerin kontolleko se kaatui?

No tässä on paljon kiintoisaa seurattavaa jatkossa. Me olemme palanneet onnellisesti Helsinkiin ja Sepänkadulle ja elämä loksahtaa taas täkäläisiin uomiin. Täälläkin on lunta ja loskaa kadunvieret täynnä.

Historian siipi viuhahti. Hain Aulikin huoneesta kirjastosta Sillanpään Seuran arkiston ja siirsin tänne Kierikkalan kotikylille. Yksi autokuormallinen. Aulikin kunniakas kausi päättyy, mitä tulee hänen jälkeensä? Kirjaston alasajo?

Luen Aila Meriluodon uusia päiväkirjoja, varsin järkyttäviä.

Tutunomainen tuska on kirjailijalla se, jos kirjaa ei arvostella tai mainosteta. Aila on ollut monenlaisessa paitsiossa kirjallisuuspoliittisesti, vaikka taso on säilynyt kirkkaana. Vanhenevaa naislyyrikkoa oli helppo syrjiä.

Tunnenpa tunteen vaikka paljon lievemmin. Viimeksi Antsu Raevuori kyselee, onko Aamulehti jo reagoinut Jylhään. No eipä ole. Ei voi ymmärtää sitä. Joko henkilökohtaista tai aitoa välinpitämättömyyttä tai osaamattomuutta.

Illalla kotikatsomon paikalla hieno dokumentti Jurkan teatteriperheestä. Jarmo Heikkinen tekee nämä aina luotettavasti, asiantuntemuksella ja lämpimästi.

Muistin Jussi Jurkan vaikuttavan Salierin. Näimme sen Elinan kanssa kohta TT:n ensi-illan ja Tapani Pertun huiman suorituksen jälkeen. Kirjoitin silloin teatteriesseitä Parnassoon. Vaikea oli verrata kahta korkeimman tason näyttelijää. Silloin en tiennyt Jurkan sairaudesta kuten ei moni muukaan, niinhän dokumentista ilmeni. Koskettavia muistoja.

Rientomarssittiin vastarannalle Suutarlan majaan päiväsaunaan ja aterioimaan. Hieno runollinen talvi jatkuu! Onniteltiin Aria eläkkeelle jäämisen johdosta. Hesari juuri kuvasi artikkelissaan suurten ikäluokkien eläköitymysjuhlia. Arin juhlaseminaariin emme ehtineet, mutta nyt otettiin vahinko kaksin verroin takaisin.

Kirsti emännöi ilakoivaan tyyliinsä, joululaulujakin laulettiin ja ihailtiin kelmeän auringon vaipumista järventakaisen metsänreunan taa. Marja teki saunasta enkelin hankeen, minä tyydyin peseytymään puhtaalla lumella.

Puheissa vilahti Maisematien tuotteistamisyritys, mitä hivenen purevasti rohkenimme ironisoida. Hotakainen kuvaa nautittavasti tätä markkinavoimien ja konsulttien kielenkäyttöä, joka on siis ulottanut lonkeronsa jo tänne sillanpääläisen maailman ytimeen. Lyhtykirkkoakin kritisoimme suorasukaisemmin kuin eilen tohdin juttuuni merkitä. Ohjelma kaipaisi muuntelua.

Ehdin katsoa Zinnemannin Täältä ikuisuuteen melkein alusta. Vaikutti patrioottiselta eepokselta, missä rakastettiin US-armeijaa olkoon sen upseerit millaisia kusipäitä ja sadisteja hyvänsä. Miksi Petteri ei mainitse tätä leffaa suuressa elokuvahistoriassaan? Jerker A. Erikssonin esseestä tavoitin hyvän vertailun Jonesin alkuperäiseen romaaniin ja selvisi, mikä elokuvassa vähän mätti, vaikutti epäaidolta. Romaania oli melko vapaasti muodosteltu, sen kriittisyyttä miedonnettu.

Joulun toinen kirja Hotakaisen ohessa on Seppo Lindblomin Manun matkassa: yllätys sikäli, että sehän on tiheää poliittis-ideahistoriallista linjanvalaisua eikä suinkaan pelkkää muistelmaa ja tarinointia kunnian päiviltä. Vasta etenen puoleenväliin, monet muistot kulkevat, menneet tapahtumat saavat syvempää merkitystä. Hauska tajuta edes jälkikäteen, missä nuoruuden päivinä meillä mentiin.

Sepä vain humahti. Jälkensä jättäen.

Aattoaamu on aina tunnelmallinen. Ajelin viimeisillä asioilla, hitaasti valkeni. Poikkesin Esson baariin ja kehen törmäsinkään, no tietysti Matti Pitkoon.

Kerroin hänelle, että tämä on haikea aamu: viimeisen kerran tulee Aamulehti laatikkoon. Pienin keskeytyksin se on tullut 32 vuotta. Mutta nyt sitä ei voi enää tilata, kun kulttuuriosasto on käytännössä kadonnut siitä.

Mattihan myönsi tämän heti, sanoi muidenkin lehden sisällä valittavan samaa. Kehotti minua osoittamaan suuruuteni ja kohoamaan tämän yläpuolelle.

Kuinka voi kohota semmoisen yläpuolelle, jota ei ole, ihmettelin.

Tähän tapaan kulki aattoaamuinen keskustelu. Matti oli muuten hyvällä tuulella. Paitsi hivenen ärtynyt Esan kantapöydästä, joka möyrysi hyvässä vauhdissa ikkunan ääressä. Sieltä on noussut vaarallinen kilpailija Pitkolle, terävä pakinoitsija paikallislehteen.

Kehotin Mattia pitämään varansa ja tarttumaan oikeisiin asioihin, muuten kantapöytä kaataa hänet. Matti lohduttautui sillä, että hänen vanhoja siivujaan on myyty tuhansia. Tuolla ilmoituskampanjalla pitäisi pyöriä jo kymmenissä tuhansissa, huomautin.

Toivotimme lopuksi toisillemme hyvää joulua.

Onhan noteerattava myös aatonaaton lyhtykirkko Sikomäen laella, missä rovasti Anneli Hokkanen-Lehtipuu piti hyvän ja ajankohtaisen saarnan ja varataata Eero imitoi oikeata Taataa ja muukin meno oli entisenkaltaista. Toisaalta, kyllähän Sillanpää olisi riemuissan jos aavistaisi ja ehkä aavistaakin, että hänen tekstejään luetaan jouluna taivasalla Kierikkalan kylän keskuspaikalla, josta Hurskas kurjuuskin alkaa. Kirjallisuudella on ihmeellinen kantovoima.

Tytöt Aino ja Heidi tulivat vähän myöhästyneellä junalla parahiksi ja ehtivät kirkkoon hekin. Pyry oli mahtava, mutta hellitti illaksi. Joulu aukeni sadunomaisen täydellisenä. Kävimme asianmukaisilla tervehdyksillä naapureissa, Ylivakerilla (vanhalla ja uudella) sekä Tyynellä, missä kissamme Sima oljenteli rennossa joulunirvanassa.

Saimme myös yhteyden Almaan sinne Poznaniin, missä hän valmisteli puolalaista joulua isäntäperheensä ahkerana apulaisena. Smetanaa pantiin kuulemma joka paikkaan.

Ilahduttavia lähetyksiä tuli jos menikin. Tervehdysten lomassa soitin Reino Braggelle ja onnittelin Tampereen Teatterin uutta johtajaa. Meillä on sama tausta yliopiston draamalta ja yksi yhteinen työkin takana Joensuussa (Maiju Lassila). TT:n vähän kulahtanut kulttuurinen kutyymi arvatenkin Reiskan johdolla kohoaa.

Taunon katkaiseman vahvaoksaisen latvakuusen tytöt ja Marja koristelivat ihmeellisen kauniisti, niin että kuusen pienet puutokset peittyivät.

Savusaunaa en lupauksistani huolimatta ryhtynyt lämmittämään näillä keleillä, rajansa kaikella. Jotakin jää tulevaisuuden nautintokeskukseen. Muuten vietimme onnellisen jouluillan, johon kotoisa kellarisauna, takkatulen loimu, leivinuunin kuumuutta hohkava kita, kinkun kypsä kylki, sahdin viileä hulahdus ja ryypyn tuima sivallus loivat oman ikuistettavan hohtonsa. Marja ja tytöt kunnostautuivat odotusten mukaisesti ja vähän ylikin keittiössä.

Joulupukilla oli päässään turkkilainen fetsi, mitä hiukan kummastelimme, mutta näinä globalisaation aikana saa tottua kaikenlaiseen. Lahjoissa ei ollut mitään valittamisen sijaa, päinvastoin kookas kori näytti yltäkylläisyytensä. Sain todella pätevän tuntuiset kalastajan käsineet! Jo lakkasi palelu verkoilla.

Kuku Koistisen rintakuvaus egyptiläisestä Mika Waltarista toi jouluiltaan eksoottis-taiteellisen värisuihkun. Muutenkin pukki vaikutti kirjallisesti varsin valistuneelta, mistä sitten johtuneekin.

Luin huonekunnallemme Waltarin joulukertomuksen, kuulimme tyttöjen matkakertomuksia Malista ja lauloimme tuttuja joululauluja, katselimme kynttiläin liekkejä taivaan tummuutta vasten, kunnes vaivuimme upottavaan joulu-uneen.

Jouluaamuna tuomiorovasti Matti Pikkarainen pudotteli Oulun tuomiokirkosta radioidussa saarnassaan koko Yrjö Jylhän runon ’Pyhä yö’. Saatoimme todeta, että Oulun tuomiokirkossakin tunnetaan Jylhä paremmin kuin hänen syntymäkaupungissaan Tampereella ja sen uinuvassa sanomalehdessä.

Tuomiorovasti ei sentään maininnut mitään meidän kirjastamme, silloinhan saarna vasta olisi saavuttanut täydellisyytensä, kuten Vesan kanssa totesimme.

Joulupäivän kohokohtia oli uljaassa säässä tehty reipas talonpojan lenkki Marjan kanssa, loistokas ateria sekä joulukirja, Kari Hotakaisen Ihmisen osa. Olen sitä varta vasten säästänyt enkä suotta. Erinomainen kirja ihmisten traagisesta elämästä terävän lämpimällä huumorilla kuvattuna. Hotakaisen vahvuus on siinä, että hän tuntee tavallisten ihmisten elämän ja aivoitukset, mutta näkee myös rakenteet ja kielen, jolla heitä hallitaan.

Illalla nautimme vielä paitsi sydämen asioista myös Strindbergin raivokkaasta nuoruudesta. Tuttu juttu, mutta aina tehoaa: niin loistavasti näytelty, niin hienoa ajankuvaa.

Tapaninpäivän pääohjelma oli virallinen vierailu Tampereelta ja Kemin suunnalta. Poikani Vilhon appivanhemmat in spe kunnioittivat nuorenparin ohella villaamme leppoisalla visiitillä. Siinähän päivä vierähtikin niitä näitä puhellen ja jouluruokia pureskellen, taloa ja vanhoja valokuvia katsastellen. Ilokseni Veikko Kemistä ymmärsi hyvän sahdin päälle ja vaikutti muutenkin kelpo veikolta.

Sahdin valmistajaa en tässä ryhdy mainostamaan, sillä muuten asiakaskunta räjähtää käsiin ja jäämme pian ilman iloista punakylkistä pänikkäämme.

Tytötkin lähtivät Helsingin junalle, ja niin meille jäi Marjan kanssa rauhaisa ehtoo. Täytimme sen Strindbergin jatkoseikkailuilla ja manailimme päällekkäistä tv- tarjontaa, joka tuhlasi Molièren vaiheet ja Casablancan suurvaltapoliittisen taustakuvioinnin, jota vain lopusta ennätin tarkastelemaan.

Niin vain pyhistä selvittiin, eivätkä ne niin kovia koettelemuksia ole kuin Tauno etukäteen postilaatikolla maalaili. Ihminen tarvitsee välillä suloista joutilaisuutta latautuakseen taas uusin viritelmiin.

Kiitos kaikista kiitoksista, tervehdyksistä ja toivotuksista tällekin palstalle; niiden voimalla taas porskutellaan eteenpäin.

Lumimyräkkä, tästä ikkunasta katsoen läpitunkematon. Marja kaupoilla, minä leivinuunia haloilla lämmittelen, kinkun kohtapuoliin sisään työntäisen. Siitä se alkaa. Sahdin tuojaa vielä odottelen, kuusi on jo pirtissä, tällä kertaa Taunon katkaisema latvakuusi, vahvaoksainen. Mutta savusaunaa, mahdanko jaksaa lämmittää? Naisväki preferoi alakerran saunaa lämpimine takkahuoneineen. On siinä puolensa. Naapuri sanoi että järvessä on 20 cm teräsjäätä, avantokin tuottaisi ponnistusta. Olkoon joulu rauhan ja levon aikaa.

Vesalle oli tiedotettava, että Jylhä sai mainintoja sekä eilen että tänään aamu- lähetyksissä, Kaisa Neimala sen listasi eilen kirjojen kärkikymmenikköön ja Nalle Nyberg kehui tänään Maikkarilla loistavaksi elämäkerraksi, missä hän tietysti oli aivan oikeassa.

Kontron Markkua ja Tintua ajelimme eilen Tampereelle tervehtimään, Suomi- Puola yhdistyksen lehdenkin näin ja sain kerrata viimetalvista kiertuetta siellä. Poikani Vilho kävi pussinsa tuomassa, toimittajan kiireitä kertomassa. Tapanina tavataan sitten paremmin. Almalta on tullut kiva paketti Puolasta.

Katselin illalla hartaana taas Rautatietä, toiveuusintaa, kieltämättä sykähdyttävä juttu sekä aitouden että hienojen näyttelijöiden puolesta. Juhani Ahon juhlavuosi koittaa jo runsaan vuoden päästä.

Näin on hiljalleen valmistauduttu ja kallistutaan joulun viettoon. Ihmeelliseltä tuntuu kunnon talvi. Matti Vanhasen taitavasti ajoitettu luopumisilmoitus virkisti aamulla, postilaatikolla sitä puitiin Taunon kanssa. ”Se on joutunu niin huonoon haminaan”, Tauno päätteli, ytimekkäämmin kuin monet kommentaattorit.

Eipä muuta enää kuin Marjaa kyliltä odotellessa, Ainoa kavereineen iltajunalta varrotessa, sitten lyhtykirkkoon kilkaten ja kinkkua maistellen kulkee aatonaatto. Toivotamme sillanpääläisistä maisemista kaikille myötäkulkijoille, lukijoille, viestintuojille, ystäville ja muutamille vihollisille oikein

HYVÄÄ JOULUA

Näin ajeltiin keikkuen Hämeenkyröön ja heilahdettiin onnellisesti halki tuiskujen Villa Viehätykseen.

Saman tien painelin Myllykoluun, missä pidettiin paikan ennallistamiskatselumusta sekä ehtoolla aiheesta kokousta Heiskalla. Järki alkaa pikkuhiljaa voittaa toimikunnassa. Suurisuuntaisten alkukaavailujen jälkeen päästäneen kohtuulliseen näkemykseen. Mahtava kahvila/keittiö oli alun alkaen paikan henkeen sopimaton. Juoksevan veden vessoja ei mäkituvan maastossa todellakaan tarvita, sanokoon terveystarkastaja mitä hyvänsä. Uskon että maailmassa on harvoja yhtä terveellisiä paikkoja kuin luonnonmukainen Sillanpään Myllykolu, ellei sitä nyt mennä korskeilla lisärakennuksilla pilaamaan.

Matti Huusarin mukaantulo toimikuntaan on tuonut aimo annoksen kohtuullistuvaa, järjenmukaista ajattelua. Puheenjohtaja Koivunenkin alkoi jo aprikoida, olisiko hänen muistomerkkinsä todella 15-metrinen liki vanhan miljoonan maksava loistopytinki siinä idyllisessä niityn laidassa. Kuten Taunokin lausahti postilaatikolla: ei ihmiset mitään mukavuuksia sieltä tule hakemaan, ihan muista syistä ne sinne tulee. Jos meinaan on mitä näyttää, museossa ja näyttämöllä.

Illalla iloinen yllätys: kerrankin hyvä kotimainen kotikatsomossa! Joulukuusivarkaat oli erinomainen tv-elokuva, kertoi yhteiskunnasta ja ihmisistä enemmän kuin kaikki mukaluontevat nuorisosekoilut, joista tässä on nähty väläyksiä. Pekka Autiovuori ja Aarno Sulkanen tekivät jykevät roolityöt, ilo nähdä vaihteeksi kunnon näyttelijöitä ruudussa. Humaani hyvän mielen draama murheellisesta lopustaan huolimatta.