Panu Rajala

Palasin Punaiseltamereltä. Kello 12 päivällä astuin taksiin Kairon tulisen paahtavassa ruuhkassa, klo 24 nousin taksista Sepänkadun raikkaaseen talvi-ilmaan. Sujuvasti oli järjestetty paluulentoni Wienin kautta; toiset matkalaiset, myös Marja, jäivät vielä pyramideja 37 asteen helteessä ihmettelemään.

Nimittäin tässä on pian keskityttävä ihan toisenlaisiin talvisodan tunnelmiin. Sodan päättymisen muistoseminaari alkaa lauantaina klo 11, suora lähetys Säätytalosta.

Luin koneessa puheeni, vielä olisi puristettava pois jokunen minuutti, jotta aikataulu toteutuisi. Muuten kaikki kunnossa. Paitsi että kotona odotti muiden lähetysten ohessa Turun Sanomat ja siinä älytön hyökkäys (5.3.) Jylhä-kirjaamme vastaan. Oli oikein Vesan kanssa laadittava pieni vastine ja korjattava kriitikko J. Branderin herjaukset, virheet ja väärintulkinnat.

Mutta takaisin Punaisellemerelle. Täyteläinen, hehkuva viikko takana. Maineensa veroisia ovat nämä Kristina Cruises retkeilyt, hyvin järjestettyjä ja ohjelmoituja, kaikki toimii, matkalaiset fiksua väkeä. Luentojani Waltarista, Sinuhesta ja Nagib Mahfouzista kuunneltiin suurella joukolla ja herkeämättä. Nehän liittyivät luontevasti retkikohteisiin, joita teimme Luxoriin, Petraan ja lopulta Kairoon.

Kiva oli verestää vanhan Theban muistoja, Kuninkaiden laaksoa ja Karnakin temppeliä. Edellisestä matkasta on vierähtänyt 8 vuotta, silloinkin olin Sinuhen jäljillä. Tutankhamonin hauta, jonka löytyminen Waltariakin innoitti, yllättää aina pienuudellaan ja vaatimattomuudellaan, mutta aarteethan ovatkin sitten nähtävillä museon osastolla. Niitäkin ehdin taas ennen lähtöäni väenpaljoudessa silmäillä.

Mutta pääkohde tällä kerralla oli Petra, kieltämättä hämmästyttävä ihme pitkän sadunomaisen solan päässä. Norssin poika Jaakko Frösen on täällä tutkinut ja selvittänyt hiiltyneet papyrukset ja löytänyt luostarin Aronin vuorelta. Kuntoa koetteli hikinen jalkamatka. Intouduimmekin vaeltamaan osan matkaa kameleilla Marjan kanssa. Hevosia kohtelevat niin huonosti, että eipä kiinnosta vankkurikyyti. Joku seurueesta lupasi tehdä valituksen aiheesta jollekin eläinjärjestölle ja on niitä kuulemma tehtykin ja tilanne kaiketi vähän siistiytynyt.

Risteilyjen konsepti on kaikkiaan onnistunut, yhdistäen sopivasti kulttuuria, historiaa, viihdettä ja vapaata merielämää. Satuimme vanhan Kristina Reginan viimeisille matkoille, uusi laiva aloittaa vuoden lopulla. Eiköhän ole tämä se sama Bore, jolla aikanaan ensimmäiset Ruotsinmatkat tehtiin. Hyvin palvellut purkki, kodikas ja sympaattinen. Oppaat ja retkeilyisäntä osasivat asiansa, kapteenin pöydässäkin saimme herrastella.

Mutta tänään heti asioihin kiinni, Södikalta hain Meriluoto-vedokset ja niitä on tutkailtava samalla kun viimeistelen puhettani huomiseksi. Eihän siitä talvisodasta eikä Jylhästäkään heti päästä, vielä on kirjastokeikkoja, matka Taipaleelle sekä sitten huipennuksena Ilmajoen ooppera. Ei vielä väsähdetä tähän aiheeseen, hyvät ystävät.

Nyt alkaa tännekin kirjoittamisessa pieni tauko. Lomailemme.

Katsottiin paikkoja Säätytalossa talvisodan päättymisjuhlaa varten. Tiia ja Veikko treenasivat lupaavasti Jylhää ja Dolmatovskia (uutena suomennoksena). Ennen talossa oli yliopiston luentoja, minäkin kuuntelin siellä Horatiusta. Silloin oli vapaa hollitupameininki, nyt tarkka valvonta kuten kaikkialla. Mutta kauniisti on remontoitu ja ranskanleivällä puhdistettu koko rakennus. Juotiin kahvit toriteltassa, kun Engel on suljettu.

Illalla keikka Vallilan modernissa kirjastossa, Jylhästä todistettiin jälleen Vesan kanssa ja Eino Kaikkonen lausui. Ei mikään yleisöryntäys, tietokin puuttui Hesarista. (Viimeksi kun meidän ei pitänytkään esiintyä Töölön kirjastossa, harhauttava tieto kyllä oli näkyvästi lehdessä.) Jatkoilla Allotriassa puhuttiin kas kummaa Otavan tilanteesta Anjan ja Janen kanssa. Perheyhtiön bysanttisista johtokuvioista ei ulkopuolinen saa selvää, kun eivät talossa toimijatkaan. Tuskin kukaan uskoo, että Leena ja Antti löivät pensselit santaan vain työtehtäviinsä kyllästyneinä. Valitettavaa sinänsä, jotenkin he tuntuivat kuuluvan yhtiöön. Mutta meihin tavallisiin lukijoihin ja kirjoittajiin ylätason kahakat eivät sanottavasti vaikuta.

Heti kauhea mylläkkä päälle kun tullaan Helsinkiin. Kuinka rauhallista olikaan hiihdellä Hämeenkyrössä. Ja mikä loska vastassa.

Aamupäivällä jaettiin Suomalaisen kirjoituskilpailun palkinnot nuorille kirjoittajille Suomalaisella Klubilla, jakajana Sauli Niinistö, joka vaikutti varsin rentoutuneelta. Raadin puheenjohtajana selvitin kilpailua ja tapasin lahjakkaita tulevaisuuden lupauksia. Opettajatkin loistivat tyytyväisyyttä suojattiensa menestyksestä.

Kiintoisia tietoja kuulin siinä lounaspöydässä. äidinkielen opettajien piirissä käydään kuulemma raivoisaa keskustelua kirjallisuudenopetuksesta, sen liiasta teoreettisuudesta ja kaikenlaisesta kertojan asemien puhkipohtimisesta, mikä onkin paras tapa tappaa nuorten oma lukuharrastus heti alkuunsa. Syynä tietysti yliopistojen umpiteoreettinen kirjallisuudenopetus. Tieteellisesti kouliintunut opettaja purjehtii teoriasäkki selässä luokkaan ja alkaa sieltä jaella kuivettavaa käsitearsenaaliaan. Kuten Tuomio Tuomi lausahti: ennen kirjallisuuden väitöskirjat olivat haluttua luettavaa, nyt kukaan ei niitä vilkaisekaan. Mutta hyvä kun asiaa on havahduttu vihdoin tuulettamaan.

Klubilta painelin suoraan Södikalle, missä käytiin Vuokko Hosian kanssa Meriluoto-teksti vielä kerran pilkuista pilkkuun läpi, neljättä tuntia. Onkohan mitään käsistäni näin huolellisesti plankattu, yhtenä syynä tietysti aihe eli elävä kirjailija, joka tuo näinä aikoina vartioivat paineensa. Joskus iskee tunne, etten osaa kirjoittaa yhtään virheetöntä lausetta. Koetan kamppailla, jotta teos on kuivu liikaan varovaisuuteen. Vuokolla oli myös hyviä ja valppaita huomautuksia, niistä on hyötyä.

Kotiin kääntymään ja ei kun uudelleen baanalle, nyt yliopistomuseon historiallisiin tiloihin Jukka Sarjalan juhlaseminaariin. Olisi ollut kilpaileva kutsu Vuoden Eevan julkistamiseen Pörssitaloon, mutta velvoite nyt voitti. Seminaari olikin odottamaani rennompi ja hauskempi.

Jukka kertoi muiden poliittisten kummajaisten ohessa Edvard Gyllingin, Marjan sukulaisen, traagisen elämäntarinan, vaikka lopusta jäi jokunen mutka puuttumaan. Miksi ruotsinkielisen herrasperheen poika keinahti vallankumouksen äärilaitaan? Vesa muistutti kotimatkalla Tuure Vierroksen Gylling-kirjasta, jossa syyksi selitetään Ikaalisten talonäijien häijy sorto alaisiaan kohtaan. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa, Sillanpäälläkin oli siihen sanansa sanottavana. Vaan ei saanut Eetukaan maailmaa paremmaksi: ensin meni virka ja sitten jalka ja lopulta henki.

Vesa puhui suvereenin irtonaisesti Haanpään suhteesta sotaan – kas sen aiheen poika todella tuntee – ja Suvi Ahola yllätti napakalla jutullaan Haanpään naisista. Vesa muistutti siitä Haanpään ilmaisemasta paradoksista, että talvisodassa maata omistamattomat olivat kuitenkin valmiit verissä päin puolustamaan maata. Korpisotaa tuli siinä koko lailla käsitellyksi, sitähän Hannu Salama jossakin novellissaan poliittisesti ivasi, koska se kuuluu todenmukaisiin talvisodan kuvauksiin. Yhdeksän miehen saappaita Vesa piti vielä parempana, Jukka puolestaan pakinakokoelmana. Myös Kenttä ja kasarmi, joka oli kaiken keskustelun pohjana, jakoi edelleen mielipiteitä.

Ehdimme kallistaa lasilliset ennen Vesan junan lähtöä ja suunnitella ylihuomista Vallilan kirjaston Jylhä-keikkaa. Ei mylläkkä siis tähän loppunut, ja illalla alkanut lakkokin voi sitä sopivasti vielä lisätä.

Johan alkoi juhlavasti päivä. Suomi teki sen ihmeen, että nousi alakynnestä voittoon pronssimatsissa. Minulle nämä aamuyön tunnit ovat sopineet edelleen loistavasti nojatuoliurheiluun, kun muutenkin kuhkin varhain valveilla. Nyt on riittänyt lisäksi ohjelmaa.

Eilinen naisten hiihtokin oli hyvässä muistissa. Mutta miesten puolelta ei sitten tullut minkäänlaista ilon aihetta. Kuinka suksi on päässyt näin takkuamaan? Ruotsi ja Norja lennättävät miehiään valtaisaan vetoon, mutta meidän poika on iloinen päästessään parinkymmenen joukkoon. Hyvin kulki mutta vauhti ei riittänyt.

Pian voidaan hyvästellä nämäkin murheet ja siirtyä päiväjärjestykseen. Tarjosimme Järvelinin tehoparille lounaan kiitoksena hienosta ponnistuksesta Viehätyksen jälleenkunnostamiseksi. Putkitaiteilun lasku on tosin mahtavaa luokkaa, mutta siitäkin on selvittävä. Pääasia että talo on taas kunnossa ja entistä ehompi. Kevättä kohti mennään ja uusiin seikkailuihin, pakkanenkin putosi suojalukemiin. Kattojen lumikerrostumia tarkkailen hiukan huolissani.

Ai niin, eilen kajautettiin Marssilaulukin vielä kerran tuolla keskuskoulun juhlasalissa, eräänlaisena valmistautumisena Ilmajoen vierailuun, josta on ennakkokysynnän perustella tuleva muistettava loppunousu sillanpääläiselle oopperajylinälle. Ja sitten kesällä jatketaan Taipaleenjoen tunnelmissa.

Unelmien hiihtopäivä.

Otettiin vauhtia lounaalta Helinän luona ja jatkettiin Seitsemisen kansallispuistoon. Sädehtivä pakkasilma ja ihmeellinen latu: pehmeän lumen peittämät puut reunustivat reittiä koskemattoman metsän halki. Jokaisella sauvantyönnöllä aukeni uusi taideteos. Pakahduttavan kaunista.

Mietimme että monet tungeksivat junilla jonnekin kauas Lappiin ruuhkaisille höyläladuille, kun taas täällä Seitsemisessä koko luonnonelämys oli vain meitä varten: ei ketään missään, jaa yksi vastaan hiihtäjä taisi tulla. Mikä ylellisyys! Ja ihan ilmainen. Tällaista ei kai ole missään. Marjakin paineli toistakymmentä kilometriä iloisesti.

Ilta täydensi hiihtopäivän naisten viestipronssilla. Olipas vuoden hienoimpia talvisessioita.

Unelmien hiihtopäivä.

Otettiin vauhtia lounaalta Helinän luona ja jatkettiin Seitsemisen kansallispuistoon. Sädehtivä pakkasilma ja ihmeellinen latu: pehmeän lumen peittämät puut reunustivat reittiä koskemattoman metsän halki. Jokaisella sauvantyönnöllä aukeni uusi taideteos. Pakahduttavan kaunista.

Mietimme että monet tungeksivat junilla jonnekin kauas Lappiin ruuhkaisille höyläladuille, kun taas täällä Seitsemisessä koko luonnonelämys oli vain meitä varten: ei ketään missään, jaa yksi vastaan hiihtäjä taisi tulla. Mikä ylellisyys! Ja ihan ilmainen. Tällaista ei kai ole missään. Marjakin paineli toistakymmentä kilometriä iloisesti.

Ilta täydensi hiihtopäivän naisten viestipronssilla. Olipas vuoden hienoimpia talvisessioita.

Monenlaista tapahtumaa Tampereella.

Vesa tuli junalla (ihan ajassa!) yliopistolle luennoimaan Jylhästä sarjaan Taide ja taudit, minä kävin siellä viime syksynä. Kiintoisa pitkään jatkunut sarja, jota Juhani Niemi ja Amos Pasternak vetävät. Ehdimme tavata pikipäin Vesan kanssa, kun oli paineltava Vapriikkiin ihmettelemään karhumyytin moninaisia ilmenemismuotoja. Juha Pentikäinen on taas koonnut kovan näyttelyn. Täytetyt kontiot lähes pelästyttivät, italialainen noitarumpu ihastutti.

Jatkettiin Juhan syntymäpäivillä yläkerrassa ja lopulta pitkissä pöydissä alhaalla, paljon puheita ja familiääriä tunnelmaa. Juha vakuutti kymmenen kertaa olevansa onnellinen mies, joten uskottava oli. Marja säteili emäntänä, siis hänen Marjansa.

Ehdittiin vielä kotiin katsomaan kuinka Suomi tippui viidenneksi miesten viestissä.

Vieläkin korjattava Meriluoto-tekstiä, sieltä tuli Ursulalta kovia ukaaseja. Järkevät ja perustellut ehdotukset otan varteen, mutta kirjoittaja on hiukan herkkä komentelulle. Ailan kanssa sovimme heti alkuun, että asialliset virheet hän tietysti korjaa, mutta tulkinnat ja painotukset ovat omiani.

Iloitsin kun sain alkukuusta vanhan opettajani Kai Laitisen vielä virkeänä puhelimeen, ja hän suurpiirteiseen tapaan antoi luvan käyttää nuoruudenkirjeitään Ailalle 40-luvulta, jolloin korkea romanssi roihusi. Kai on parkkiintunut kirjallisuusmies, ei turhista niuhota.

Elämäkerran kirjoittaminen on aineiston metsästämistä ja sitten vielä lupien onkimista näinä yhä kiristyvinä ja moralistisesti vahdinhaluisina aikoina. Oma tolkku ja harkintakin pitäisi säilyttää. Näistähän vaihdoimme muutaman sanan Mauno Saaren kanssa runsas viikko sitten. Kokemuksia on kertynyt, toisinaan vestigia terrent.

Mutta Francon ajan tuotantojakso päättyi taas loistavaan finaaliin, mikä nostattaa mielen kaikkien pikkumurheiden yläpuolelle.

Täällähän hukkuu vähitellen lumeen. Mikäs tämän komeampaa. Ollaan pirtissä ja lueskellaan. Mikään ei sovi tähän venäläiseen pyryyn paremmin kuin Tšehovin novellit. Ja väliin Marjan blinejä ja madekeittoa. Hänkin alkaa päästä flunssastaan.

Eilen sentään pyrähdin Jyväskylässä Kuokkalan kartanossa kertomassa Yrjö Saarisen taiteesta Mika Waltarin innoittajana. Tuttu aihe, sali täynnä maksavaa (!) yleisöä. Kauko Sorjonen on kova mesenaatti, joka luonut kartanosta varsinaisen kulttuurikeskuksen. Osmo Pekosenkin tapasin, talsinut jään yli paikalle kiljuvassa pakkasessa! Monia lämmittäviä kommentteja kuulin taas siitä Waltari-kirjasta, joka elää edelleen ja saa lukijoita.

Autossa kuuntelin levyltä Reijo Mäen tuoretta romaania Valkovenäläinen eikä ollenkaan hullumpaa matkankulua, letkeää kieltä, vetreää kerrontaa. Perillä odotti sauna ja Suomen surkeat olympiasaavutukset, ei kai kehnommin voisi enää mennä.

Ja tänään on sitten vain laiskoteltu, hiihtämäänkään ei oikein pääse tiheän pyryn ja pakkasen keskeen. Tätä talvea vielä muistellaan.