Panu Rajala

Himmeä pisaroiva risujenpolttoilma. Aamu sujuu saunarannassa.

Siinä mietin tätä kuntaliitosasiaa, mistä jokunen kommenttikin on tullut sen jälkeen, kun uhkarohkeasti arvelin kotiseutuhengen ja kulttuurielämän vain kohoilevan liitosuhkan edessä. Enhän minäkään jumankauta haluaisi missään Ylöjärvellä asua enkä edes viettää kesiä, mutta juuri tämä näkymä voi panna kyröläisiin uutta liikettä.

Onko tämä perinteinen päätöksentekokulttuuri täällä sitten kovin korkeatasoinen ollut? Melko unteloa ja seisahtanutta on ollut viime aikoina – ennen kuin nyt uusi puhuri puhaltaa. Jätteenpolttolaitos sentään torjuttiin, mutta ei senkään vaiheilla oma päätös-demokratia mitään juhlaa viettänyt. Aikamoista sekoilua, jos vielä muistatte.

Eikö Hämeenkyrö nukkunut onnensa ohi aikoja sitten päästäessään jopa vanhan kappelinsa Viljakkalan livahtaman Ylöjärvelle ja torjuessaan ylpeästi Ikaalisten lähentelyt?

Uskon tosissani, että kun liitosuhka nyt on noussut pilvenä pellon laitaan, kunnon kyröläinen ikään kuin herää ja alkaa huomata omia vahvuuksiaan, joihin ei aiemmin ole mitään huomiota kiinnittänyt. Niitä on omapohjainen kulttuuriperintö, jota kannattaa taas elvytellä. Sellaisia ilmiöitä onkin, jopa Kyröskoskella, joka tapailee identiteettiään kadonneen tehdasmahdin jälkeen.

Tässä kuussa eletään jännittäviä aikoja. Mikä nyt eteen, hyvä Hämeenkyrö?

Eikä käy kateeksi Euroopan johtajienkaan äitienpäivä. Siellä runnovat kasaan tukipakettiaan aamuyöhön, jotta vain varsinaiset hallitsijat eli kasvottomat markkinavoimat olisivat aamulla jokseenkin tyydytettyjä. Koko vanha Eurooppa polvillaan Qatarin kuningashuoneen sijoittajien ja amerikkalaisten eläkeläisten edessä! Tai missä niitä lainahakemuksia ja korkopäätöksiä ja pörssinoteerauksia sitten arvioidaankaan. Joku visertelee vielä jotakin kansanvallasta! Kysyköön Delfoin oraakkelilta neuvoa – sielläkin on enemmän viisautta kuin Kreikan parlamentissa tai Brysselin huippukokouksessa.

Muistinhan äitejäkin, omaani ja Elinaa ja Marjaa. Mitään äititraumaa ei ole jäänyt, hyvää hellää huolenpitoa olen saanut kylliksi niin lapsena kuin aikuisena avioliitoissa. Riittävästi on ollut myös omaa kasvuntilaa, kiitos vain äiti kulta.

Tänään jaettiin Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkinnot Tampereen Metsossa. Lupaavia lahjakkaita kirjoittajia, tasainen kärki ja tasokas kilpailu. Yhä taitavammin kirjoitetaan, mutta täysin omaäänistä kykyä ei hevin erota. Kärki olisi voinut olla laajempikin. Arjen kuvaus ja dekkarinomaiset käänteet hallitsevat. Jokin huumorin pirahdus edes ilahdutti, nyt semmoista löytyi Hämeenkyrön Lavajärveltä, Hanne Mälkin novellista ’Hissi’. Vahvat kirjalliset perinteet täällä siis saivat tulevaisuuteen viittovaa jatkoa.

Kaksivuotinen luku-urakka ohi, hauska oli tuomaroida varsinkin ihanien naisten Tuija Välipakan ja Katariina Romppaisen kanssa. Outi Viitasalo paimensi meitä lämpimästi ja jatkuvilla tiedonannoilla.

Eilen pujahdin myös Tampereelle, Mummon kammariin, missä innokas kuulijakunta kallisti korvaansa Aila Meriluodon merkillisille seikkailuille. Arja tarjosi palkkioksi lounaan Coussiccassa, jonka maksa Pietarin malliin on maineensa veroinen.

Täällä Kyrössä käydään kuumenevaa taistoa kuntaliitoksesta, minuakin haastettiin tänään mielenosoitukseen valtuustosaliin eteen, mutta onneksi olin estynyt tuon palkintojenjoen vuoksi. Hämeenkyrön nimestä, maineesta, perinteestä olisi valtavan sääli luopua, mutta mikä onkaan sisällöllinen tilanne? Seuraan ottelua toistaiseksi ulkopuolisena tarkkailijana, hahaa.

Kevään tärkein ponnistus tapahtui silti saunarannassa: Taunon kanssa heilautettiin lip lap laituri taas järveen. Hyinen ja hikinen homma luonnisti hyvin, kiitos Taunon tanakan johdon. Tämä on suven alku, pian lämpenee ja riemujen aika repeää.

Herätys aamuneljältä: Marja ja sisarensa Sirkku ponnivat tornien taistoon Sasin laaksoon. Sinne meni koko Norhan nelipäinen sisarussarja, myös pojat Kari ja Artsi. Törmäpääskyt värjöttelivät hyisessä sadesäässä iltapäivään saakka ja tekivät kuulemma oman piste-ennätyksensä, mutta eivät enää kyenneet puolustamaan viimevuotista Hämeenkyrön mestaruuttaan. Kiihkeä on lintuharrastus keväällä. Lämmitin kohmettuneelle joukkueelle lihasoppaa ja tarjoilin konjakkia lisälämmikkeeksi.

Kun Peter Nyman jättää Uutisvuodon, koko ohjelman voisi huoletta päästää lepoon. Ihmisten puolue on ajanut tuoreessa hauskuudessaan ohi, vaikka tämänkertainen intro ei ihan onnistunutkaan. Jatko koheni.

Turussa jatkui kirjakauppakiertue. Paras tunnelma Kansallisessa kirjakaupassa, jossa saamme hyvän huolenpidon ja kiinnostuneen yleisön. Tuttujakin poikkeilee. Täällä on ihan oma ilmapiiri. Käytiin myös Hansa-korttelin kaupoissa, Suomalaisessa ja Akateemisessa.

Mutta mietteitä koko hommasta: onkohan tämä kauppahölinä sittenkään paras tapa lähestyä yleisöä? Kevyttä jutustelua, muutama kuuntelee keskittyen, toisia vaeltelee hyllyjen lomassa. Kirjoja sentään ostetaan ja signeerataan. Lasinkirkasta menee hyvin, Turun Sanomissa oli jo toinen, Kaisa Kurikan erinomainen arvio.

Silti markkinahommaa voisi jotenkin kehittää ja keskittää. Karo Hämäläinen kyselee näppäriä, mutta pystyisi vaativampaankin keskusteluun, jos tilanne olisi toinen ja aikaa enemmän. Berliinissä muistan, kuinka intensiivisiä kirjallisia tilaisuuksia oli, teatteri täynnä yleisöä, vaikka vain runoja luettiin ja niistä puhuttiin. Olisiko mahdollista meillä? Mutta sellainen ei ehkä ole kovin markkinahenkistä. Tyydytään tähän. Isolla rempalla tulee joka tapauksessa liikaa toistoa ja tyhjää roikkumista, menee pari hyvää työpäivää. Vaikka hällä väliä näin kevään korvalla.

Ajelin mennen tullen ja kuuntelin Reijo Mäen teosta Lännen mies. Kuka olisikaan parempi Turku-retken opas. Katsastin sateessa sitä Atrium-taloa, missä VAK asui Yliopistonkadulla. Roomalainen oli akateemikon residenssi.

Muuten: Hämeenkyrön kulttuurikunta-nimityksellä alkaa taas olla vähän katetta, 2000-luvun syvän seisahduksen jälkeen. Pirkanmaan kultturirahasto muisti pitkästä aikaa kunnolla täkäläisiä hankkeita, ennen kaikkea Myllykolun ennallistamista. Hienoa. Iso esityö sen hyväksi talvella tehtiinkin. Voisiko olla niin, että talouden ahdinko ja kuntaliitoksen uhka panevatkin vauhtia omahenkiseen kulttuurielämään? Sieltähän kunnan identiteetti parhaiten löytyy, jos on löytyäkseen. Muu on kuntatekniikkaa ja budjettia ja sen sellaista, hoitakoot sen kyröläisten puolesta vaikka ylöjärveläiset?

Tampereella sekä Suomalaisessa että Akateemisessa kirjakaupassa. Meitä oli kuusi kirjailijaa remmissä kertomassa kirjoistamme, muutamia kuulijoitakin saapuvilla. Rattoisaa, ehkä ei kovin tuottoisaa. Huomenna jatketaan Turussa.

Aamulehti ja Hämeenkyrön Sanomat avaavat varsin näkyvästi ajatuksen kirjallisuusseminaarista pitkästä aikaa Hämeenkyrössä. Idea ja aloite on Kari Häkämiehen, ja minähän innostuin siitä heti. Elämäkertoihin keskittynyttä seminaaria ei olekaan kukaan keksinyt, ellei oteta näitä kansalaisten omaelämäkertoja lukuun, niistähän on jokin tapahtuma ollut Pohjanmaan suunnalla.

Nyt juuri kun elämäkerrat ovat vahvassa nousukiidossa, tällainen kohtaaminen aiheiden äärellä on hyvinkin paikallaan. Voidaan pohtia niin kirjallisia, moraalisia kuin poliittisia kysymyksiä.

Samana päivänä julkistetaan huhtikuun myyntilista: Lasinkirkas, hullunrohkea on kahdessa viikossa ponnahtanut tietokirjojen kakkoseksi. Uimosen kirja Viinasesta johtaa. Jotakin tämäkin kertoo lukijoiden suuntautumisesta. Ei muuta kuin syyskesällä tänne Kyröön kuulemaan ja todistamaan!

Kirjan ja ruusun päivää Helsingissä. Räntää tulee kuin jalkarättejä, silti paineltava Narinkkatorille todistamaan. Sen verran taukosi, että kuulijoitakin kertyi jokunen kymmen. Juha Roiha haastatteli urhoollisesti. Onneksi Vuokko ja Mari tarjosivat kustantajan puolesta lounaan lämmikkeeksi Lasipalatsissa. Maittavaa parsaa, hyvää taimenta. Taidettiin sopia seuraavasta kirjastakin.

Pieni vaatteiden entraus kotona ja Akateemiseen jatkamaan päivän kiertuetta. Ilahduttava havainto: Lasinkirkas johtaa tietokirjojen top ten -listaa. Siellä keikkui kauan myös Unio mystica runsas vuosi sitten. Uusi johtaja Annamari Arrakoski-Engardt haastatteli kivasti, jonoa riitti signeeraustiskilläkin. Kuinka kaikki nyt näin hyvin menee?

Kreikka on uusi syntipukki, kaikki kiukutelkaamme Kreikalle. Jospa siellä elää edelleen semmoinen välimerellinen hällä väliä -meininki. Turistit siitä ovat saaneet nauttia vuosikymmenet. Nyt ruvetaan maksumiehiksi. Pirusti suututtaa vai mitä. Heinolan reumaparantolaan ei riittänyt murto-osaakaan siitä rahakassista, joka kiikutetaan Akropoliin juurelle. Maailma on aina tämän verran mieletön, siinä riittää kuvaamista. Säännönmukaisesti toimiva systeemi olisi eloton, ei kiinnostaisi ketään.

Aattona ehdimme maalle puolen päivän aikaan; illalla seurasimme Taatan lakitusta ja sen perästä otimme jo vastaan vieraita pienelle vappukalaasille. Pohjavalmistelut oli tietysti tehty jo edellisellä käynnillä viikko sitten.

Oikein mukavat pippalot, vetreitä vieraita, rentoa meininkiä. Odotimme hiukan tiukkaa keskustelua kuntaliitoksesta, kun Kari Häkämies saapui, mutta ehkä nuori perheensä ja varsinkin pieni Veikko-poikansa hellytti vastavirran kamppailijat. Tai sitten vain kunnanjohtajaa henkilökohtaisesti tavattaessa ympäröi kauhun rauhoitusrinki

Julkinen keskusteluhan myrskyää täällä varsin vilkkaana: Häkämiehen taloudellinen realismi viittoo Ylöjärven suuntaan, kun taas vastassa on perinteiden ja tunteiden ja vahvan vastarinnan elähdyttämä itsenäisyyspuolue. Jos kyröläisillä sarvipäillä jokin erityinen lahjakkuus on, ilmenee se erityisesti silloin kun jotakin hanketta on vastustettava. On vastustettu EU:ta ja sillanpääläistä kulttuuria ja nikkelikaivosta ja jätteenpolttolaitosta ja nyt siis maalina on kuntaliitoksen uhka. Minäkin vastustin aikani liikaa rakentamista näille idyllisille kotikulmille. Nyt on sitten ruvettava seuraamaan tätä ajankohtaista ottelua kunnan suunnasta.

Ari Suutarla otti hieman kantaa, tosin lievässä muodossa, patsaan lakituspuheessaan, mutta täällä meillä puheltiin sitten vaan mukavia vappuisessa hengessä. Ja hyvä niin, sopu säilyi, semminkin kun soittelimme tasapuolisesti työväen ja talonpoikain lauluja, paikallahan oli kaikkien suuntien poliittinen jakauma, parikymmentä juhlijaa, lähinnä sillanpääläisiä aktivisteja. Marja ja Artsi vetivät dueton ja Marja lauloi lisää kitaransa säestyksellä ja loppuyöstä vähän tanssittiinkin. Kuohuviiniä ja simaa kului ja tippaleipiä, mutta kaikkein eniten mainioita Pärnusta tuotuja Saarenmaan makkaroita Stockmannin perunasalaatin kera.

Joten nyt ollaan taas tasaisesti kartalla, kun kolme edellistä vappua on hilluttu hyvässä Helsingissä. Siellä näyttikin Ullanlinnalla satelevan, joten eipä tullut ikävä. Koleata oli sen puoleen täälläkin, kun viillytimme päitämme lenkillä Salmeluksen tiellä, mistä kohta hakataan näköjään kaikki metsät raiskioksi.

Maanpuolustuskurssi kokoontui Säätytalossa, kuultiin kerrassaan suorasukainen ja dramaattinen kuvaus Afghanistanin rintamalta – parempaan suuntaan ollaan kuulemma koko ajan menossa – sekä ajantasainen näkemys Matti Ala-Huhdalta Aalto-yliopiston alkuvaiheista. Suomalainen taistelee hyvällä menestyksellä talebaneja ja rikollisryhmiä vastaan ja opiskelee pian tieteen ja taiteen välisiä huipputaitoja uudessa yliopistossa. Uskokaamme kaikki.

Piti karata kesken puheiden ja ennen buffetia Päivälehden museoon, missä oli lämminhenkinen kirjallinen ilta ET-lehden, Suomalaisen kirjakaupan ja WSOY:n merkeissä. Aila oli iloisena ja reippaana paikalla! Tuttuja tapailimme, Pirkko Arstila johdatteli. Ehdimme siinä puhella illan viimeisinä esiintyjinä niitä sekä näitä ja kirjaakin ostettiin oikein innokkaasti, nimikirjoituksia saimme riipustella. Kultainen Eeva Kilpi piti niin kauniin kiitospuheen kirjastamme, että tunnelma suorastaan kuohahti. Joten kannatti rynniä paikalle kesken maanpuolustuspuheiden.

Kirsti Mäkisen kanssa illastelimme Viiskulmassa miettien mm. Vanhan kirjallisuuden päivien tulevaisuutta. Jotain uudistumista epäilemättä kaivattaisiin, mutta nyt mennään vielä ensi kesänä täysin palkein lyriikkaa lennättämään.

Sitten vaan päin vappua.

Maanpuolustuskurssi kokoontui Säätytalossa, kuultiin kerrassaan suorasukainen ja dramaattinen kuvaus Afghanistanin rintamalta – parempaan suuntaan ollaan kuulemma koko ajan menossa – sekä ajantasainen näkemys Matti Ala-Huhdalta Aalto-yliopiston alkuvaiheista. Suomalainen taistelee hyvällä menestyksellä talebaneja ja rikollisryhmiä vastaan ja opiskelee pian tieteen ja taiteen välisiä huipputaitoja uudessa yliopistossa. Uskokaamme kaikki.

Piti karata kesken puheiden ja ennen buffetia Päivälehden museoon, missä oli lämminhenkinen kirjallinen ilta ET-lehden, Suomalaisen kirjakaupan ja WSOY:n merkeissä. Aila oli iloisena ja reippaana paikalla! Tuttuja tapailimme, Pirkko Arstila johdatteli. Ehdimme siinä puhella illan viimeisinä esiintyjinä niitä sekä näitä ja kirjaakin ostettiin oikein innokkaasti, nimikirjoituksia saimme riipustella. Kultainen Eeva Kilpi piti niin kauniin kiitospuheen kirjastamme, että tunnelma suorastaan kuohahti. Joten kannatti rynniä paikalle kesken maanpuolustuspuheiden.

Kirsti Mäkisen kanssa illastelimme Viiskulmassa miettien mm. Vanhan kirjallisuuden päivien tulevaisuutta. Jotain uudistumista epäilemättä kaivattaisiin, mutta nyt mennään vielä ensi kesänä täysin palkein lyriikkaa lennättämään.

Sitten vaan päin vappua.

Aamulla Maikkarin tutussa uutisstudiossa. Sanna Kiiski teki hyviä kysymyksiä, vastailu alkaa olla liiankin vaivatonta.

Jarmo Papinniemenkin tapasin Ekbergillä, puhetta Rondo-lehteen Ilmajoen oopperasta ja Taipaleenjoesta. Liityin jopa Teostoon. Se tässä kaikkien järjestöjen ryteikössä enää puuttuikin.

Illalla painelimme lempiteatteriimme Lillaniin, missä meni viimeisiä kertoja Maria Blomin Bondjävlar. Elokuvan aiheesta olen nähnyt, tämä oli ikään kuin supistettu ja Pohjanmaalle sovitettu versio, mutta näytelmä taisi sittenkin olla ajallisesti varhaisempi. Maalla elämisen ahdistus näkyi tragikoomisessa valossa. Elokuvaan juttu oli vähän lihoteltu? Joka tapauksessa mukiinmenevä esitys, hyviä näyttelijöitä. Varsinkin ilahdutti nähdä pitkästä aikaa Christina Indrenius-Zalewski täysissä voimissa ja hyvässä vireessä. Pia Runnakko, niin ikään mainio hahmo, viettää huomenna torstaina viimeisessä esityksessä taiteilijajuhlaansa.

Seuraamme osui huomattavan hilpeä nainen, ruotsinkielinen daami, joka nauroi ja pulputti taukoamatta läpi koko esityksen. Lopuksi hän totesi, että vakaville asioille naurettiin tässä liikaa ja ilmoitti kirjoittavansa vielä itse paremman näytelmän. Toivotimme onnea. Lillanissa on välittömyyttä.