Panu Rajala

Tiheä päivä, kaikenlaista.

Jukka Petäjä väitteli Bellow’n Herzogista Metsätalossa. Tulihan modernin subjektin postmoderni hajoaminen meille kuulijoille selväksi. Hyvin ystävällinen vastaväitöstyyli on usein nykyisin vallalla: väittelijälle tarjotaan tilaisuuksia kertoa työstään sen sijaan että hänet pantaisiin tiukoille. Mutta Petskusta tulee tohtori että paukahtaa. Paikalla paljon väkeä varsinkin Hesarin kulttuurista. Kirjaakin voisi joskus katsella lähemmin.

Kävelin siitä Pitkänsillan yli Kaupunginteatteriin kevään viimeiseen palaveriin päädramaturgi Merja Turusen kanssa. Muutamasta hankkeesta voi vielä tullakin totta, innostava palaute. Askokin siellä istuskeli puolityhjentyneessä teatterissaan rentoutuneen oloisena.

Ja illaksi sonnustauduttava Otavan kevätbileisiin, missä tuttuja pörräsi ja ensimmäistä kertaa diskokin paukahti soimaan ruokalassa. Villiä menoa, tanssin ainakin A-L Härkösen, Sirpa Kähkösen, Katariina Romppaisen ja tietysti Janen kanssa. Valistuneita keskusteluja käytiin sen sijaan perähuoneessa Vesan, Salokanteleen Jussin, Tarkan Pekan ja Matti Suurpään kanssa, kävi siinä Juhani Lindholmkin ja joku muu. Jaan Krossista puhuttiin ja SS-pataljoonan vaiheista, elämäkerroista juttelin John Simonin ja Lauri Meren kanssa. Taavi Kassilan henkistynyt hahmo oli Suomessa käymässä.

Anja Salokannel kehui reilusti naapurikustantamon Aila-kirjaani, mikä tuli sikäli tarpeeseen, että Suomenmaassa oli Ile Kylävaaran karkea solvaus – ei niinkään kirjaa, vaan tekijää kohtaan henkilökohtaisesti. Todettava että tulihan se sieltä, pakollinen parjaus, ollutkin kumman myönteistä. Mitä tulee tekijän väitettyyn narsismiin, kannattaisi Ilen vilkaista vaikka Marja Kuparisen fiksua juttua Kirkossa ja kaupungissa viime viikolta: siinä kriitikko sentään tajuaa itseironiani sävyjä ja paljon muutakin.

Mika Waltari -seura järjesti toisen kerran keväisen keskustelun Villa Kivessä, aiheena nyt Kirjailija ja nainen. Korostettakoon että minä en tuota keksinyt, mutta puheenjohtajaksi jouduin. Yleisöä ei tullut sellaisena ryntäyksenä kuin viime keväänä (aiheena silloin inspiraatio), mutta sadeiltana silti sali sopivasti täysilleen.

Leppoisastihan se meni. Leena Laakso kaskuili Mikan naissuhteista, Hannu K. Riikonenkin oli huomattavan perehtynyt Olavi Paavolaisen luvuttomiin naissuhteisiin ja vasta Suvi Ahola pureutui kirjailijan tekstiin, Haanpään naishahmoihin samalla tuoreella löytämisen ilolla kuin taannoin Jukka Sarjalan juhlaseminaarissa.

Mitään mullistavaa uutta emme varmaan keksineet, mutta tulipa kertailtua keväisessä tunnelmassa näitä eroottisia elämyksiä. Olivatko kirjailijat koskaan onnellisia rakkauselämässään? Vai riittikö heille kirjoittamisen tuoma tyydytys? Oliko naisten paras osuus innoituksen lahjoittajina? Tällaisia lopuksi pohdimme. Uskollisten vaimojen osuus oli monesti ratkaiseva, siinäkin OP jäi vähän hunningolle. Ei häntä Hertta Kuusinenkaan pystynyt kannustamaan uudelleen kirjoittamaan. Yllättävin otaksuma: oliko Kurjensaarella ja Paavolaisella suhde? Ja millainen.

Puolestani siteerasin Waltarin puhetta Paavolaisen 50-vuotispäivillä 1953, siinä naisiin melko uskaliaasti viittaillaan. Hauska puhe on painettu Vallattomaan Waltariin.

Eiköhän Waltari-seura tämän myötä laskeutunut hyvillä mielin kesäteloille.

Olihan kivikkoinen ja jännittävä tämä tsekkien nousu täpärin voitoin mestariksi. Ilomielin sen heille soi, Suomenkin tappion.

Jaan Krossin Pietarin tiellä on mainio salaovela kuvaus Raakveren asukkaiden yrityksestä saada vanhat privilegiot takaisin kartanon valloitustahdon alta. Sitä lukiessa nousee toisinaan mieleen tämäkin itsenäisyys- ja liitoskeskustelu hyvässä Hämeenkyrössä, vaikka aika ja mittasuhteet ovat peräti toiset. Itsenäisyys on aina ollut tavoittelemisen arvoinen, kaikkina aikoina, virolaiset sen tietävät jos ketkä.

Draamasarja Tuulten pieksemä maa, jota silmä kovana seuraan, on ehtinyt sotavuosiin ja synkkeneviin vaiheisiin. Pätsin ja Laidonerin johtajuudesta annetaan kovin defaitistinen kuva, samoin useimpien asenteista.

No Hämeenkyrössä ei ainakaan olla antautumismielellä, mutta myös kansanluonteen ikävät piirteet korostuvat keskusteluissa: muualtatulijan epäily jo lähtöasemissa, panettelu ja alhainen vihjailu sekä omakylläinen itsekehu.

Kylvetty kasvimaa ja perunat! Tulkoon helteen jälkeen sateet.

Pekka Tuomisto piti syntymäpäivät nuoruutensa areenalla Hämeenkyrön Mäntylässä. Kuinka ollakaan heti sen jälkeen, kun Liisa Hyssälä oli nimitetty vanhaan virkaansa. Pekan nimitys aikanaan ei herättänyt mitään poliittista pulinaa, mutta median hampaat Pekkakin sitten sai tuntea niskassaan. Mutta selvisi kurmootuksesta tyynesti ja tyylikkäästi.

Muistan kuinka Pekka toi Kelan hallituksen tutustumaan Sillanpään maisemiin, ja minä sai toimia oppaana. Musta virka-auto haki portilta illalla Rosendahliin rapuillalliselle. Voisiko sellainen enää toimia nykyisinä kireinä aikoina?

Illalla saunoteltiin vuorostaan Kaunon ja Aunen luona Ylöjärven (!) Inkulassa. Piti pidettämän syksyisen Marssilaulun loppukaronkkaa, mutta siitäkö paljon puhuttiin, vaikka Sina ja Maila olivat kunniavieraina ja laulajamestari Taskisen Markkukin porukassa. Sen sijaan järkytyin hiukan, kuinka vastakkaiset käsityksemme Kaunon kanssa ovat kyröläisen kulttuurielämän historiasta ja vähän nykyisyydestäkin. Niin paljon kuin olemme sentään yhteisissä hommissa kastuneet alkaen suvesta 1972. Kauno johtaa tiheillä lehtijutuillaan täkäläistä itsenäisyyspuoluetta ja hyvä niin, mutta ketkäs koko kuntaruljanssin panivat liikkeelle: Kepun ministerit Manninen ja Kiviniemi. Sinnittele siinä sitten, Kauno poika.

Edelleen olen sitä mieltä, että Häkämies on jo nyt tehnyt suuren palveluksen Hämeenkyrölle pannessaan seisovat vedet kunnolla liikkeelle. Kaunokin on terhentynyt parhaaseen taisteluvireeseensä, monesta muusta suunsoittajasta puhumatta.

Jorma Kannila siunattiin Kalevankankaan kappelissa.

Monet muistot kulkivat. Jorma oli harvinainen tyyppi kirjallisessa kentässä. Selitän miksi.

Tutustuin Jormaan, kun hän puheenjohtajana vetäisi minut Pirkkalaiskirjailijain piiriin. Sain palkinnon Tampereen teatterikerhon näytelmäkilpailussa 1976, siellähän oli kovia nimiä kärjessä – Pekka Lounela, Inkeri Kilpinen, Ilpo Kaukovalta, Arto Seppälä, Heimo Susi – ja minä hännänhuippuna, kovasti polleana. Palkintotilaisuuden jälkeen TT:n yläkahvilassa Jorma otti minut kiinni ja kehotti liittymään Pirkkalaisiin: ”Kun siellä Hämeenkyrössä ei varmaankaan ole paljon kirjallista seuraa ja tunnet itsesi yksinäiseksi, niin tule tänne joukkoon tapaamaan toisia kirjailijoita. Kokous on aina kuun viimeisenä perjantaina.”

Totta puhuen en vielä asunut Hämeenkyrössä enkä ollut kovin yksinäinenkään, taisin olla jo Helsingin yliopistossa assistenttina, mutta kutsu yhtäkaikki lämmitti. Niin lähdin tutustumaan Tampereen kirjalliseen elämään, kun Jorma portin avasi. Ja vaikuttavia hahmoja sitten kokouksissa tapasinkin ja heidän puheenvuorojaan kuuntelin: oli Väinö Linna Kerttuineen, Erkki Napi Lepokorpi, Väinö Kirstinä, Antti Eskola, Teuvo Saavalainen, Poika Tuominenkin taisi joskus olla mukana, Leena Päätalo oli rahastonhoitaja. Tietysti Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä ja takapöydästä kuului Martti Joenpolven taukoamaton jyrinä. Tulisia keskusteluja, kovia väittelyitä, innostavaa niitä oli seurailla. Kolme jälkimmäistä olivat nyt Jormaa saattamassa, samoin Kari Aronpuro vaimoineen sekä Yrjö ja Renate Varpio. Timo Malmi ja Juha Siro laskivat Pirkkalaisten kukat kappelissa, tietysti Viitaa siteeraten.

Mutta Jormastahan piti puhua. Hänen yhteydenottonsa oli kuvaava. Jorma hoiti kontakteja taustalla, järjesteli, linkitti, verkotti. Hän oli siitä harvinainen kirjailija, että tuntui vilpittömästi ajavan kavereiden parasta, auttavan ja edistävän heidän uraansa aktiiviseen tapaansa. Hän todella toivoi toisille menestystä. En koskaan kuullut hänen panettelevan toisia kirjailijoita. Häneen ei oikein sopinut Kai Laitisen aikanaan antama neuvo: ”älä koskaan kirjailijan läsnäollessa puhu toisesta kirjailijasta, ainakaan hyvää.”

Jorman innostunutta toimintaa Klasun äidinkielenopettajana, hänen lukemattomia luottamustoimiaan, hänen varhaisia runokokoelmiaan, hänen kypsyyttään ja vilpittömyyttään ja monipuuhaisuuttaan muisteltiin laajasti sitten ystävien toimesta. Anssi Arohongan kanssa edustimme muiden muassa Vanhan kirjallisuuden päiviä.

Muistin senkin, kuinka viimeisessä tapaamisessa Armin ja Riston kodissa muutama vuosi sitten – ennen kuin Jorma sairastui – hän vielä kertoili elävästi, kuinka oli järjestänyt hauskan päivän Eeva-Liisa Mannerille. Se oli erittäin tavallinen ja lapsellinen päivä Tampereella, juuri sellainen josta erakkomainen Eeva-Liisa nautti, minkä Jorma oivalsi ja uhrasi sille aikaansa.

Kun täällä Hämeenkyrössä oli näytelmiä Myllykolussa ja hyviä seminaareja auditoriossa, tuntui jotensakin tyhjältä, ellei Jorman vaaleakiharainen pää tullut hymyillen vastaan jo eteisaulassa.

Tyhjä kohta jääkin, mutta mieli täyttyy kiitoksella, nyt kun Jorma on lähtenyt.

Illalla saunottelimme railakkaasti vanhassa saunassani Auttilan rannassa, miesten porukalla (Tauno, Lauri, isäntä poikineen). Kovasti on maisema muuttunut, villi luonto muuntunut puistoksi, saunaakin entrattu, mutta lauteilla oli kuuma tunnelma ja uintikin maittoi, samoin kylmä olut ja tirisevä makkara, jopa lojuskelu Riston porealtaassa, jollaista en olisi koskaan keksinyt. Tokko tuntisi Katrikaan enää vanhaa pihamaataan. Viime vuonna tämä sai suuren vaivannäön palkaksi pihakilpailun voiton.

Kuntaliitosta ei muuten tässäkään porukassa kannatettu, mutta kova talouskuuri on samalla edessä, se on ajoissa tiedostettava.

Paluulento sujui jo ihan kivuttomasti Oulusta.

Jatkettu täällä Kari Häkämiehen kanssa rennon kirjallisuusseminaarin järjestämistä loppukesällä. Kuultu samalla Karin pohdintaa kuntatilanteesta maanantaisen valtuuston jälkeen. Kuinka kauan Hämeenkyrö kestää itsenäisenä? Näyttää siltä, että ne jotka vakaumuksellisimmin itsenäisyyttä puolustavat, vastustavat samalla kiivaimmin niitä taloudellisia toimia (leikkauksia, koulujen lakkauttamisia jne.) joita itsenäisenä sinnittely sitten edellyttää. Seuraamme tilannetta.

Aamulehti kehaisee Hämeenkyrön osoittaneen isännän otteita ja hiukan ilkkuu kunnanjohtajan tappiota. Eipä Kari tuntunut raskaasti ottavan, vaan puolusti mielestään toiseksi parasta ratkaisua, joka tulikin.

Aloiteltava verkalleen pihatöitä, toiset jo täydessä vauhdissa. Ihmeellinen helisevä suvi, Alman tuomi puhjennut kukkaan matkapäiväni aikana.

Kivaa tää lentäminen nykyään. Singahdin Wingolla Ouluun ja takaisin, maksaa enemmän kuin täältä Roomaan ja takaisin, todisti poikani. Koneen piti lähteä varttia vaille 7 aamulla, mutta kentällä kerrottiin, että eipäs kun kolme tuntia myöhemmin. Kun palasin uudelleen annettuna aikana, lykkäystä myönnettiin vielä tunti. Ehdinpä kuitenkin toimilleni.

Topi Kanninen järjesti erinomaisen kiertueen kirjani merkeissä ensin vanhain- kodissa, sitten oli Akateeminen ja illalla kirjasto; ja ihme juttu – sali tuli täpö- täyteen, joitain kiukkuisia jäi ulkopuolellekin (kun enää ei oteta seisomapaikoille!) ja kaikki kirjat laatikosta myytiin kuumille kiville. Hämmästyin tällaista menestystä. Oulussa on perinteisesti kirjallisuus kunniassaan.

Oli muutenkin mukava rupatella Topin kanssa ja kuulla hänen kiemuraisista vaiheistaan, kun Riihisäätiötä taannoin epäiltiin monenmoisista ”rikoksista” ja kaikki syytteet kaatuivat lopulta oikeudessa. Tämmöiset kirjalliset tilaisuudetkin kuuluivat kuulemma epäiltyjen rötösten piiriin. Siis ei kirjallisuus aina olekaan Oulussa kunniassaan.

Asuin yön Apollossa ja viihdyin hyvin, katsoin kuinka leijonat saivat turpiin venäläisiltä ja luin loppua Krossin loistavasta Mesmerin piiristä. Ailan kirjaa menee hulisten, kolmas painos tulossa.

Alma täyttää Puolanmaalla vuosia; sen kunniaksi hautasimme Siman uurnan Alman tuomen juurelle tähän kotipihaan.

Pari kommenttia osunut silmään kirjasta. J. Seppälä malttaa Aamulehdessä (15.5.) tällä kerralla olla suuremmin pilkkaamatta, suorastaan rivien välistä pilkahtaa vastahakoinen mielenkiinto Meriluodon vaiheita kohtaan – tosin melko yksipuolinen. Maila Talvio ei muuten toiminut sutenöörin tavoin, vaan tähtäsi suosikkejaan kunniallisiin avioliittoihin. Eikä Koskenniemikään elostellut, vaan toimi suorastaan ritarillisesti suojattiaan kohtaan.

S. Kuvalehdessä (19) Kaisa Neimala liioittelee muuten mukavassa jutussa subjektiivista asennettani. Parista ohiliukuvasta viitteestä hän antaa kuvan kuin ”pysähtyisin” muistelemaan omia kokemuksiani ”syrjittynä kirjailijana” – mitään tällaista en suoraan edes mainitse, eikö totta Kaisa. Minimoin muutenkin oman osuuteni, ja tätäkin paljoksutaan! Jospa olisinkin jotain kertonut… Sitä paitsi feministisessä tutkimuksessa muistan suositunkin tekijän subjektiivista ulostuloa, hehheh.

Illalla oli kuunneltava Kyrösradion suoraa (kehnohkoa) lähetystä valtuuston kokouksesta. Monenlaista kuntamallia ehdoteltiin, ja lopulta järkevin eli vähiten huonoin taisi voittaa. Reino Tuomen harkittu esitys pelasti kaoottiselta tilanteelta. Hämeenkyrö tutkii nyt terveys- ja sosiaalialojen yhteistoimintaa Nokian kanssa, mutta säilyttää itsenäisyytensä (toistaiseksi) ja nimensä. Moni huokaisee. Mutta kyllä siellä niin paljon puuta heinääkin puhuttiin että ihmetellä täytyi Häkämiehenkin kärsivällisyyttä. Hänen esittämänsä malli kuntaliitosselvityksestä Ylöjärven kanssa tyrmättiin yllättävän selvin numeroin. Mutta prosessihan jatkuu.

Sofi Oksasen Puhdistus jatkaa voittokulkua. Filmisopimusta saattoi odottaa. Me teimme väärinpäin: menimme katsomaan teatteriesityksen kirjan lukemisen jälkeen. Niin ei pitäisi tehdä, ja toisaalta kirjan tunteminen on välttämätöntä. Kansallisen kantaesitys jäi aikanaan näkemättä, niinpä ajattelimme korvata TT:n versiolla nyt kevään korvalla. Mutta romaani on niin paljon parempi kuin yksinkertaistettu, karkeahko ja alleviivattu näytelmä, ei olisi pitänyt. Sofi on itse huimasti parantanut alkuperäistä teostaan, siis näytelmää, proosamuodossa. Olihan palkitsevaa nähdä kuitenkin Tuija Vuolle ja Heikki Nousiainen ilmielävinä.

Luen viikonloppuna Jaan Krossin ”romanisoitua muistelmaa” Mesmerin piiri. Miten sekin on jäänyt aikanaan kymmenen vuotta sitten lukematta. Otan kiinni kaikenlaisia rästejä. Kylläpä tämäkin kuvaa puhdistusta, mutta miten moniäänisesti, laajalla tasolla, Tarton mainiosta ylioppilasmaailmasta käsin, useiden ihmisten kohtaloiden kautta. Krossin kertojanääni on vastustamaton: lempeä, leppoisa, terävä, ironinen ja pirullinen yhdellä kertaa, sävyjä vaihdellen.

Neuvostovallan tulo ja vaikutukset ennen muuta älymystön elämään on tavoitettu niin, että kuvaus herättää yölläkin jatkamaan lukemista. Kirja ei päästä otteestaan. Kuinka niin karmeista tapahtumista voikin sentään kirjoittaa niin vapautuneesti, jopa hymähdellen, kevyesti mutta leikkaavan rehellisesti. Vain joskus Krossin ääni värähtää tuohtuneesti, varsinkin kun karkea neuvostopropaganda tunkeutuu yliopiston pyhien seinien sisälle. Juhani Salokannel on tämänkin suomentanut suurenmoisesti.

Miksei Krossista tullut suurta maailmankirjailijaa, miksei Amerikan markkinoiden kuningasta, miksei koskaan saanut sitä Nobel-palkintoa huolimatta ehdokkuudestaan? Onko hän sittenkin liian älyllinen, hienovireinen, monitasoinen? Ja häneltä puuttuu kieltämättä Sofin valtti, häikäilemätön naiskulma, ihmiskaupan alastomuus. Saa nähdä kuinka Sofin sitten maailmalla käy. Ainakin terävässä, sanavalmiissa, kielitaitoisessa goottinaisessa riittää mediaseksikkyyttä laajemmillakin aloilla.

Nii-in, huokailimmepa Taunon kanssa lauantaisaunassa, kuinka me saamme sentään elää yltäkylläistä ja turvattua elämää täällä Pohjolan Hämeenkyrössä. Kuinka tämän olemme ansainneet? Leijukoot tuhkapilvet Englannin yllä, sinkoilkoot luodit Bangokissa, vajotkoon Kreikan talous, hajotkoon EU – me täällä vain savusaunan lämmössä porskuttelemme. Eikä musta auto pysähdy portille aamuyöstä.

Joka on samalla Floran päivä – ja niin hulmahti kesä vainioille.

Savusaunan ensimmäinen lämmitys on kuin joku pyhä toimitus. Mahtava risukasa savuaa rannalla. Punakylkirastas tsyrryttää kiihkeästi. Järvi loiskuaa etelätuulella. Kas siinä tämän kevätrunouden tunnusmerkit.

Tuija Välipakan kriittinen puheenvuoro Pirkanmaan palkintotilaisuudessa saakin kovan kommentin Aamulehdessä. Kenen lehmä lienee ojassa. Tuija korosti koulutuksen ja Viita-akatemian merkitystä. Ehkä Tampereen runomaailmassa on koulukuntaeroja. Runouskin voi herättää kiihkeitä tunteita.

Marjan tyttärenpoika suoritti ensivisiitin meille Viehätykseen hyvällä menestyksellä, mutta ei vielä nelikuisena päässyt savusaunaan.

Mikään ei väsytä niin nautinnollisesti kuin keväinen ilma, hikinen ulkotyö, hivelevän pehmeä löyly, ensikastautuminen järveen ja kylmä olut. Niin se on.