Panu Rajala

Luin aamuparvekkeella Marjalle Runebergin runon (Cajanderin suomennoksena), ja hän myönsi, ettei kukaan mies ole aiemmin lukenut hänelle asianomaista runoa heinäkuun viidentenä. Muistimme Dunckerin kuolemaa ja ihailimme Suomen suven kauneutta, jonka Runeberg jo hienosti runoon ikuisti.

Muuten omistin hellepäivän Juhani Aholle. Papin tytär tuli selvitetyksi, olenkohan sitä koskaan lukenutkaan. Herkkä kuvaus nuoren naisen mielenliikkeistä, vaikuttava johdatus siihen kuinka Elli lopulta suostuu naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta, vaan pikemmin pilkkaa ja vieroksuu. Aivan ranskalaisten mestarien tasoa, sanoisin.

Tommy Tabermannia muistetaan kauniisti ja laajasti. Sastamalan päivillä Päivi Istala hoiti kunnianosoituksen tyylikkäästi lukemalla Tommyn runon. Vesa meillä muisteli rehellisesti teilauksiaan aikoinaan Hesarissa: kuinka Tabermannia silloin riepotettiin ja myöhemmin usein ohitettiin. Olikohan Vesan juttu sekin ”Marsipaaniproosaa”, jota joku iltalehdissä vieläkin kauhistelee. Ehkä Tommy kirjoitti liian helposti, selvästi ja hivelevästi niin että tavallinen Maijakin sai hänen runoistaan helliä kosketuksia

Kun toistellaan, että Tabermann ei sanonut koskaan muista pahaa sanaa, niin mitäs ne Uutisvuodon lohkaisut sitten olivat. Minäkin sain häneltä kelpo roiskaisuja, mutta ystävällisesti aina tervehdimme, ei pahaa muistoa mistään, päinvastoin.

Kun Mika Waltari täytti sata vuotta 2008, SDP järjesti pienen tilaisuuden puoluetoimistoonsa, joka on Waltarin syntymäkodin paikalla. Siellä Tommy kertoi hauskasti suhteestaan Waltariin: kuinka Mika jo ennusti, että noin avoimesti tunteellinen kirjailija saisi vielä monesti sylkäisyjä kasvoilleen. Mika tiesi mistä puhui.

Runon ja kirjan päivä tästä tuli, välillä poikkesin uimaan ja riippumattoon mietiskelemään. Kiva katsella kuinka ohuet pilvenhahtuvat taivaalla soutelee.

Huuhdottiin savusaunassa Sastamalan hiet ja pölyt eilisiltana Vesan kanssa, Janekin siinä loikoi impivaaramme tunnelmia tunnustelemassa. Kansainvälisen Savusaunaklubin varapuheenjohtaja Pentti Hakala oli lämmittänyt saunan priimakuntoon ja sidellyt vihdan maailmanmestarin malliin. Kelpasi siellä sitten vihtoa, makeita löylyjä valaa ja lämmenneissä vesissä uiskennella.

Katseltiin Argentiinan musertavan murheellinen tappio ja vielä Espanjan huiman täpärä voitto ja muisteltiin aamuyöhön saakka vanhoja aikoja Kirjallisuuden laitoksella Liisankadulla. Vasta aikojen päästä huomaamme, kuinka persoonallisia tyyppejä siellä loikki kirjallisuutta tutkimassa. Nauru maittoi, voin vakuuttaa.

Kun vieraat pitkän parvekeaamun jälkeen vierivät tielle, emme vieläkään hellittäneet. Satumaisen kauniissa hellesäässä astelimme Töllinmäen kesäpäivään, missä pohdittiin Anton Tšehovin merkitystä viimeksi Ikaalisten Tuomarintalon pihateatterille, jonka Kirsikkatarhasta Jussi Niinenmaa ja Matti Huusari kertoivat kiintoisasti ja seikkaperäisesti, minäkin vähän Antonista ja omasta suhteestani pakinoin. Matti tuntui oikein syttyneen tästä teatterituottajan uudesta roolistaan. Hauskan kotoisa Sillanpään Seuran tapahtuma Töllinmäessä pysyy henkevästi hengissä. Ihmeellisen harvinainen puukin istutettiin pihapiiriin.

Mutta kun illallakin seurailimme Ikaalisten Kylpyläteatterin heppoista laulujuttua (Juicen viisuista värkätty), oli uudelleen nostettava hattua Kirsikkatarhan (minulle se on kyllä ollut puisto) kunnianhimoiselle yritykselle, jonka näimme ilmeisen keskeneräisenä ensi-illassa – siksi kiittäviä kommentteja siitä on myöhemmin tullut. Toivomme hartaasti jatkoa Tuomarintalon Tšehov-perinteelle!

Kylpylän baarista saimme lisäksi kelvottoman kuivan ja mauttoman mukamas ”Margherita-pizzan” (ilman edes oikeita työtarpeita), joten tällä kertaa mainion Ikaalisen Hämylän kaupunginosa tuotti karvaanhilpeän pettymyksen. Vaan kesä jatkuu, kesä.

Päivät onnistuivat paremminkin kuin nyt osattiin odottaa. Viimekesäisen lievän notkahduksen jälkeen väkeä oli reippaasti liikkeellä, kauppa kävi tiskeillä, huutokauppa sai huomiota ja ohjelman puolesta tärkeintä: kaikki esitelmät pysyivät aikataulussa ja väljyyttä jäi ohjelmien väleihin.

Yllättävintä oli mielestäni, että se lauantain paneeli rocksanoituksista meni niin hyvin, osallistujat puhuivat vilpittömästi ja henkilökohtaisesti, tärkeilemättömämmin kuin monet kirjailijat. Jarmo Papinniemi veti puheenjohtajana sopivan loivasti ja Maarit Hurmerinta, Chisu ja Jussi Hakulinen saivat tilaa todella pohtia tekemisiään, laulujensa sanomaa ja syntyä. Vanhan kirjallisuuden päivien ilme nuorentui kertaheitolla. Ilpo Tiihonen ja Merja Ikkelä huipensivat hienot päivät runoihin ja haitarilurituksiin.

Hyvä esiintyjä ja hauska tuttavuus oli myös runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen iloisine lehmärunoineen, myös kirjatoukkain ehtoohuvien hersyttäjänä. Mutta ehdoton huippu taisi sittenkin olla Kaj Chydeniuksen säveltämä ja johtama lauletun lyriikan konsertti, tulkitsijoina Taru Nyman ja Ahti Paunu – aivan sykähdyttävä kokonaisuus, joka sekin jatkui ehtoohuveissa illalla. Siellä oli muutenkin kivaa, tietokilpailukin voitettiin meidän pöydässä ja tanssi maistui.

Mitäs muuta muistaisin. Kiinnostavasti kertoivat keräilystä Erkki Tuomioja, Cecil Hagelstam ja toissavuoden kirjapöllö Petteri Leino, ilmeisen kova keräilijä. Tämä on yksi fanatismin muoto, mutta keskustelijat pysyivät sentään kohtuuden rajoissa.

Paljon jäi oheen, koska aikataulut ovat niin päällekkäisiä ja valinnaisia. Kaiketi nimikkoseuratkin selvisivät, ja näyttelyitä ehdin vain vähän kierrellä. Kaksi hikisen helteistä päivää kesästä on aina uhrattava vanhoille kirjoille, ei auta, ja tiskeiltä jäi hihaan muutama löytökin, joten saalis kaikkiaan oli vahvasti plussavoittoinen.

Ensi kesän teema on Rikos – joten hyytävän dramaattisissa, jännittävän trillerimäisissä tunnelmissa taasen tavataan.

Kahta tapahtumaa alkuun pukkaamassa. Töllinmäki-päivä on tosin Jussi Niinenmaan ja Johanna Helmisen heiniä ja teemaltaan liittyy Tšehoviin, tämän vuoden juhlakirjailijaan (150 vuotta syntymästä) – penkkejä laiteltiin ja kokousta pidettiin museon pihassa. Sinne kokoonnumme sitten tulevana sunnuntaina iltapäivällä.

Toinen kierähti alkuun Ellivuoren terassilla: huomenna alkavat Vanhan kirjallisuuden päivät, ja paljon on ohjelmaa kun lyriikkaa lennätetään sanoin ja sävelin. Oman esitelmäni Meriluodosta viimeistelin aamulla ja soitinkin Ailalle, joka iloisena vietti suvea Takaniemen piilopirtissään. Sanoin että huomenna sitten keskitytään enemmän runoihin kuin miehiin ja seksiin. Aila tuntui ilahtuen hyväksyvän linjavalinnan. Ensi vuoden teemaakin mietittiin ja itse asiassa se alustavasti päätettiinkin jo siellä Ellivuoren terassilla, mutta siitä sitten jäljempänä.

Aamulehti esittelee Sastamalan päiviä kuudella palstalla asiallisesti. Huomattakoon varsinkin Paavo Kallion kirjastosta koottu huutokauppa, joka tällä kerralla on tavallistakin merkittävämpi! Kuulin jo Anssilta, että yksityisiä ennakkotarjouksia on tehty tuhannenkin euron edestä. Huomenna raha- ja kirjamiehet liikkeelle, harvinaisuuksia on kaupan.

Hauska välitapaus päivällä: tämän talon entiset asukkaat, nyttemmin Australiassa asustavat Tituli ja Tapani Tuomela sekä tyttärensä Ira perheineen poikkesivat katsomaan vanhaa kotiaan. Monenlaiset tunteet heillä varmaankin risteilivät, kun täällä kierreltiin ja katseltiin. Ira on ruvennut opiskelemaan kirjallisuutta sikäläisessä yliopistossa, sillä lailla.

Ei muuta kun voimia keräämään huomisiin ja ylihuomisiin koetuksiin. Pari vuorokautta asutaankin sitten Sastamalassa, Sylvään koululla ja Ellivuoressa. Tervetuloa mukaan!

Vähän käy sääliksi kansanedustajia, joilta menee sydänsuven helleviikko ydinvoimasta kiivaillessa. Pitäisikö ottaa kantaa täällä lehtimajan siimeksessä? Toistaiseksi tyydyn Korholan ja Tiurin tiivistettyyn tietopakettiin Aamulehden etusivulla.

Hämeenkyrössä kunnostaudutaan. Kun käännyn tuosta risteyksestä Laitilan sillalle, näen Linnainmaan vainiolla tyylikkäitä heinäseipäitä. Ehdottomasti kauniimpia kuin valkoiset torahampaat pellon laidassa. Emännän Tiina Linnainmaan kertoman mukaan heinäseipäät on laitettu matkailijoiden iloksi sillanpääläistä kulttuurimaisemaa komistamaan. Tiinalla on huomattavia luottamustoimia Melassa ja MTK:ssa, fiksu nainen.

Myös Yrjölän mansikoita on maistettu ja todettu erinomaisiksi. Kaiken lisäksi Myllykolussa loistelee uusi puhtoinen pärekatto eikä enää sada vettä museoon. Tällä kertaa en osallistunut, edellisellä kerralla olin kun katto kunnostettiin tv-filmauksiin, ja kahdesti keikuin lisäksi Töllinmäen pärekattotalkoissa, kerran pärepoikana ja toisen kerran katolla naulaamassa. Se yksi pieni kupru on minun aikaansaamani, mutta ei sitä kukaan enää huomaa. Linnan Pohjantähden pärekattotalkoot Koskelassa on alan paras kuvaus.

Että sittenkin Topi Kanninen sai roimasti ehdollista hovioikeudessa Riihi-säätiön jutussa, se minut yllätti. Kun vierailin viime kuussa Oulussa Topin isännöimissä tilaisuuksissa, hän vaikutti hyvin tyytyväiseltä ja voitonvarmalta. Mutta kuka näistä säätiön asioista lopullisen selvän ottaa.

Viimeisetkin vieraat lähtivät, ja meille jäi Marjan kanssa rauhaisa ehtoo. Ennen kuin uusia tulee.

Vähän käy sääliksi kansanedustajia, joilta menee sydänsuven helleviikko ydinvoimasta kiivaillessa. Pitäisikö ottaa kantaa täällä lehtimajan siimeksessä? Toistaiseksi tyydyn Korholan ja Tiurin tiivistettyyn tietopakettiin Aamulehden etusivulla.

Hämeenkyrössä kunnostaudutaan. Kun käännyn tuosta risteyksestä Laitilan sillalle, näen Linnainmaan vainiolla tyylikkäitä heinäseipäitä. Ehdottomasti kauniimpia kuin valkoiset torahampaat pellon laidassa. Emännän Tiina Linnainmaan kertoman mukaan heinäseipäät on laitettu matkailijoiden iloksi sillanpääläistä kulttuurimaisemaa komistamaan. Tiinalla on huomattavia luottamustoimia Melassa ja MTK:ssa, fiksu nainen.

Myös Yrjölän mansikoita on maistettu ja todettu erinomaisiksi. Kaiken lisäksi Myllykolussa loistelee uusi puhtoinen pärekatto eikä enää sada vettä museoon. Tällä kertaa en osallistunut, edellisellä kerralla olin kun katto kunnostettiin tv-filmauksiin, ja kahdesti keikuin lisäksi Töllinmäen pärekattotalkoissa, kerran pärepoikana ja toisen kerran katolla naulaamassa. Se yksi pieni kupru on minun aikaansaamani, mutta ei sitä kukaan enää huomaa. Linnan Pohjantähden pärekattotalkoot Koskelassa on alan paras kuvaus.

Että sittenkin Topi Kanninen sai roimasti ehdollista hovioikeudessa Riihi-säätiön jutussa, se minut yllätti. Kun vierailin viime kuussa Oulussa Topin isännöimissä tilaisuuksissa, hän vaikutti hyvin tyytyväiseltä ja voitonvarmalta. Mutta kuka näistä säätiön asioista lopullisen selvän ottaa.

Viimeisetkin vieraat lähtivät, ja meille jäi Marjan kanssa rauhaisa ehtoo. Ennen kuin uusia tulee.

Suuntauduttava kohden Sastamalaa, missä lyriikkaa viikonloppuna lennätetään.

Selaan, pysähdyn lukemaan uudelleen Aila Meriluodon runoja. Paljonhan näitä näköjään meni silmien ohi elämäkertaa rakennellessa. Silloin ei jää tilaa kovin seikkaperäisiin runoanalyyseihin, yritänpä korjata puutetta vähän ensi perjantain esitelmässäni.

Hehkuva helle pihamaalla, varjoisa riippukeinu kutsuu. Luen loppuun Martti Turtolan kirjan Viron presidentistä Konstantin Pätsistä. Pätsissä tässä ollaankin iltapäivän auringossa. Kirjasta opin, että Päts tulee tosin Viron sanasta leipä. Leipurisukua siis, talonpoikaista juurta. Mutta kirjassa on paljon muuta minulle uutta. Vasta alan tajuta Pätsin ja Laidonerin motiiveja, kun he niin helposti luovuttivat isänmaansa venäläisille. Pätsillä oli vanhat venäläisjuuret ja neuvostosuhteet, hän ilmeisesti luotti Stalinin kanssa tekemäänsä (salaiseen?) sopimukseen ja pettyi, romahti kerrassaan, kun Isä Aurinkoisen sana rauhallisesta kehityksestä ei pitänytkään. Pelin politiikka petti. Tämä tietysti helppo ja oikaiseva tulkinta, mutta lukiessa pysähdytti Pätsin viimeinen repliikki, jossa hän kiitti Stalinia elämästään. Että häntä ei heti teloitettu, vaan tyydyttiin hivuttamaan vankiloissa ja mielisairaalassa.

Ymmärrän Martin kirjan saamaa rähäkkää (ja menestystä) Virossa. Hänen tyylinsä on jotensakin hyökkäävä, inttävä, poleeminen. Kevyt editointi olisi hoitanut turhia toistoja. Mutta tosiasiapohja kirjassa näyttää minusta vankalta. Ja saahan historiankirjoittaja tulla esiin omine otaksumineen ja härnäävine käsityksineen, vaikka näinkin kärjekkäästi. Isovelimäiseltä besserwisserismiltä se on saattanut monista virolaisista tuntua.

Kiinnostava on Martin tapa kuljettaa Suomen poliittista historiaa Viron tapausten rinnalla. Joitain yhtäläisyyksiä ja suuria eroja löytyy. Huomaan myös, että se keväinen Viron historian sarja tv:ssä (Tuulten pieksämä maa) oli tietysti sekin oikaiseva, mutkat suoriva, vähän kotiinpäin vetävä, mutta perusteiltaan silti mielestäni rehellinen.

Uuvuttavaa maalitonta potkiskelua illalla Afrikan kunnailla, mutta Japanin ja Paraguayn matsi päättyi kieltämättä veret seisauttavaan rankkaritrilleriin. Jalkapallossa jos missä on rytmin vaihteluita, nopeita tunteiden muutoksia. Espanja (jota olen veikannut kärkinelikkoon) jatkaa onneksi, niukin naukin. Ikävintä futiksessa ovat jatkuvat loukkaantumiset, todelliset ja filmaamiset.

Parasta juhannuksessa oli taas valtava kokko, jolle tarjoutui ihanteellinen tilaisuus: sateen ropsauksen jälkeen himmeän tyyni ilta, jolloin koko roihu kohdistui kohtisuoraan taivaalle. Taivaallista.

Oli myös mukavaa seuraa, sopivaa sosiaalisuutta, pientä kyläilyä ja sauna lämpisi harva se ehtoo, joten emme voi valittaa. Sitä paitsi rakentamani tiilinen grilli pihassa täytti tehtävänsä oivallisesti.

Enkä joutunut edes ambulanssikyytiin tänä juhannuksena, mikä sekin on positiivisena seikkana kirjattava muistiin.

Pian tässä keskitytäänkin Vanhan kirjallisuuden päiviin Sastamalassa, minne pääsen viimevuotisen notkahduksen jälkeen taasen teräkunnossa, toivoakseni.

Paljon on puhetta erotuomarien toiminnasta siellä South Africassa – olisiko videot viimein sallittava? Vanha pallokonkari Pitko tietysti vastustaa kuten muitakin pelin uudistuksia, mutta olisihan kriittisissä tilanteissa tekniikasta apua. Ei lätkämatseissakaan kovin usein tarkistuksiin turvauduta. Ilmiselvät räikeät virheet ainakin vältettäisiin.

Kun Hollanti ja Brasilia pääsivät jatkoon, ei voi yllätyksistä puhua. Kärki alkaa hahmottua. Äkkiä vaan kisat loppuun, peleihin alkaa jo ilta illan jälkeen puutua.

– nimipäivänikin

Touko Siltalan kanssa puheltiin vielä mukavia radiossa aamulla, mutta nyt ei jaksa enää edes kustannuspolitiikasta kiivailla. Mehän oltiin sitä paitsi melko samaa mieltä kaikesta, ja varsinkin Toukon kirjasuositus meni lopuksi ihan nappiin.

Samalla Tampereen reissulla kävin Tammelan torilla ja kauppahallissa hankinnoilla, kiva oli kierrellä näissä harvemmin käydyissä paikoissa. Eeva-Liisa tupsahti Helsingin junasta asemalle ja ajeltiin tänne suven syliin. Juhannus saa alkaa.

Jos Hesari kysyisi minulta onnellisinta harrastustani, kuvailisin savusaunan lämmitystä. Siinä jos missä ajatus lepää ja hetki seisahtelee. Savun tuoksu, tulen lekutus, lintuin laulelu, järven liplatus, päivän paistelu. Mitään enempää en nyt osaa elämältä pyytää.

Hyväksyimme senkin, että Italia sai pakata laukkunsa kotimatkalle, niin katkeraa kuin se makaroonipojille näytti olevankin. Juhannuksena on pidettävä vähän pelitaukoa, muuten jalkapallo alkaa vilistää silmissä päivin öin.

Joten enpä osaa muuta enää tähän nakuttaa kuin että: OIKEIN HYVÄÄ JUHANNUSTA kaikille osallisille, kannustajille ja arvostelijoillekin. Nautitaan Suomen suvesta.

Argentiina jyrää edelleen, mutta Ranskan alamäki oli surullista katsottavaa. Ottelut ovat huumetta, aiheuttavat riippuvuutta. Millainen tulee olemaan vieroitus? Tänään jännitettävä Englannin ja Saksan selviämistä. Ikävää että isäntämaa karsiutui.

Matti Vanhanen on varmaankin tasavallan helpottunein mies, vai tuottaakohan hänellä vallasta luopuminen oirehdintaa. Historia näyttää että hän oli mies paikallaan, laman torjuntataistelun kylmän rauhallinen johtaja. Median toimintatapa on hauska: ensin väijytään ja kaivetaan kaikki mahdollinen esiin yksityiseltä puolelta ja sitten taivastellaan, että aina vaan tulee esiin näitä uusia noloja kömmähdyksiä. Historian katsannossa niillä ei ole mitään merkitystä.

Silti vähän pani miettimään Arto Virtasen taannoinen kirjoitus Hesarissa: mikä on pienen ihmisen sananvapaus, jos hän haluaa kuvailla oman elämänsä mullistavaa kokemusta. Vanhanen piirsi oikeuden kautta yksityisyyden rajat. Kun muistaa John Kennedystä ja Bill Clintonista tehtyjä lukemattomia repivän paljastavia kirjoja ja kirjoituksia, tämä kotimainen ongelma paljastaa suhteellisen pienuutensa.

Rämpiikö WSOY irtisanomisissa vai pyrkiikö niillä nousukiitoon? Edellinen on Aamulehden otsikko, jälkimmäinen yhtiön johdon käsitys. Riippuu näkökulmasta. Kehitys alkoi silloin, kun perinteinen yhtiö myytiin Sanomaan ja Hollantiin. Muutama Södikan veteraani kauhistui ja kieltäytyi sen jälkeen astumasta enää vanhaan taloon. Tässä ollaan nyt alkaneen kehityksen eräässä kulminaatiossa. Jatkoa seuraa.

Ihmisten taipumus on kohdistaa yleisestä kehityksestä johtuvat kiukut henkilöön. Pettymyksillä täytyy olla kasvot. Anna Baijars antaa ne irtosanomisille, vaikka hänen taustallaan jyräävät vahvemmat voimat. Voisiko hän vastustaa kehitystä, jos haluaisikin? Totta kai hän pyrkii kunnostautumaan ylimmän johdon haluamalla tavalla. Ja onhan siinä yhtiön kannattavuuskin kyseessä, monissa alan murroksissa ja pitkässä tähtäyksessä.

Täällä maalla läheiset kuntaliitosasiat ovat oikeastaan saman ilmiön seurausta: kustannukset on kaikkialla minimoitava ja kannattavuus maksimoitava. Kun uusi kunnanjohtaja nosti kuntaliitoksen reaaliseksi mahdollisuudeksi, kiukku ja uhka kohdistuivat häneen henkilönä – aivan kuin Häkämies olisi keksinyt koko maanlaajuisen Paras-hankkeen eikä hallitus keskustalaisine ministereineen. No nyt siellä on uusi laestadiolainen Tölli asiaa jatkamassa. Tuleekohan tuntemaan mitä täällä Töllinmäessä ajatellaan.

Joka tapauksessa on ikävä vaikkapa Katri Wanneria, joka lähtee WSOY:ltä. Varmaan muissakin irtisanotuissa on hyvää ja arvokasta työvoimaa. Löytänevät paikkansa vapailta markkinoilta. En osaa olla raivoissani kuten Jari Tervo, mutta surullinen kyllä. Kuinka tutkainta vastaan potkittaisiin? Reaktiot ovat ristiriitaisia. Muutama kirjailija lähtee vapaaehtoisesti kuten Mari Mörö, mutta vakituiset työntekijät jäisivät mielellään taloon, jota kaikki moittivat.

Oma hyvä kustannustoimittajani säilytti onneksi paikkansa. Toivottavasti tapaamme Katrinkin kanssa vielä mahdollisimman usein.