Panu Rajala

Mietittiin Bottalla mitä Vanhan kirjallisuuden päiville Sastamalassa pitäisi tehdä. Tai ei oikeastaan mietitty, pidettiin hallituksen kokous ja vuosikokous. Olin näissä ensimmäistä kertaa. Vahvoissa rutiineissa edettiin. Jäsenmaksua sentään nostettiin, rahan tarve on ilmeinen. Kunpa joku reipas ryhtyisi haalimaan rikkaita sponsoreita. Hallitus ei vaikuttanut siihen erityisen innokkaalta. Siltä kuitenkin tuntuu, että päivät – niin hyvin kuin ne viime kesänä taas menivätkin – kaipaa enemmän järjestävää liikkumatilaa ja uudistavia ideoita kuten kaikki pitkäikäiset kesätapahtumat.

Ensi kesä – teemana Rikos – on kuitenkin jo hyvin hahmollaan ja huomattavasti entisiä suunnitelmia aikaisemmassa. Tältä alustalta on hyvä takoa, mutta pitemmällä tähtäyksellä tarvitaan uutta puhtia.

Kaksi lehtijuttua ilahdutti suuresti mieltäni.

Matti Apunen parantaa juoksua päästyään Helsinkiin ja kirjoittaa nasakasti tästä Kaupunginteatterin Koljatista. Eilen juuri oli puhetta alumnien tilaisuudessa siitä, että kulttuurikritiikki on käynyt hampaattomaksi. Kunnon teilauksia ei enää näy. Tässä nyt on hyvä esimerkki kerrankin suorapuheisesta kulttuurikritiikistä. Ei Matti suotta saanut ensioppiaan Erkka Lehtolalta Aamulehden parhaina aikoina.

Kun Kirsti Mäkinen, jota on pidettävä kokeneena ja luotettavana teatterikatsojana, arvioi Koljatin ennakon perusteella samaan suuntaan, suorastaan häpeällisen huonoksi, epäilyksille ei enää jääne sijaa. Eri mieltä olen Apusen kanssa kyllä siitä, etten pitänyt kirjaakaan hyvänä. Mutta siitähän on hohtimilla löydetty joitain syvempiä tasoja, jotka ilmeisesti on onnistuttu jynssäämään pois tästä teatteriteelmyksestä. Ilmeisesti teatterin tekijät, jotka yrittävät poliittista satiiria (myös tv:ssä) eivät tunne ja tiedä käytännön politiikasta juuri mitään. Heille riittävät omat hervottomasti rökelehtivät mielikuvansa.

Toinen tyydyttävä juttu olikin omani, nimittäin Pentti Laitisen muistokirjoitus Hämeenkyrön Sanomissa. Kirjoitin sen mielelläni Juhani Vuorisen pyynnöstä, olihan Pentti Myllykolun teatterin kantavia voimia sen parhaina vuosina 70-luvulla. Lehti oli laittanut jutun peräti komeasti esiin, isosti varsinkin ottamani valokuvan Myllykolun harjoitustauolta. Näin poistuvat joukosta parhaat kaverit, viimeksi Markku Kontro.

Muistin häntä, kun kävin Puolan elokuvaviikolla illalla katsomassa Andrzej Wajdan uusinta elokuvaa Sweet Rush – Tatarak. Kokeellisen otteen vanhoilla päivillään löytänyt mestariohjaaja kuvasi monitasoisesti kuolemaa ja elokuvan tekemistä, yhtenä aiheena keski-ikäisen syöpään kuolevan naisen ihastus parikymppiseen nuorukaiseen. Vaikuttavia jaksoja, melankoliaa ja tragediaa.

Muistin vuorostani Elinaa, senkin vuoksi että tapasin päivällä Pirjo Haapojan Viiskulman Primulassa, ja hän puolestaan johdatteli ohjelma-aihettaan tuntemiini naisiin. Olen varomattomasti kyllä luvannut mennä MTV3:n Studio 55:n uhriksi torstaiaamuna. Ehkä siitä selvitään.

Mutta minuutin hiljaisuus Laitisen Pentin muistolle – ehjä tyyppi, miehistä parhaita. Laitan nekrologin tuonne kirjoitusten osastoon, voihan olla jokunen Pentin ystävä, joka ei saa Kyröläistä heti käsiinsä.

Eilisen lepopäivän ja pikkukohmelon jälkeen jälleen vedossa. Tänään kaksi esitelmää.

Ostrobotnialla kokoontuivat pohjalaiset seniorit lounaalle, puheenjohtajana faijan vanha työkaveri Valtiovarainministeriöstä, Sakari Sippola. Muistan silloin tällöin kotona kuulleeni tuomari Sippolasta, joten oli hauska tavata nyt ja kuulla tarinoita miesten yhteisistä virkavuosista ja ministereistä Ele Aleniuksesta Mauno Koivistoon.

Pirre Huurtamosta faija kertoi paljon, samoin Virolaisesta, jonka löyhä anteliaisuus harmitti valtion puolia pitäviä virkamiehiä. Alenius on suuri idealisti ja maailmanparantaja, mutta Sippola kertoi kuinka hänet yritettiin murhata Bulgariassa Neuvostoliiton kannalta hankalana vastarannankiiskenä.

Tuomo Tuomi oli nähnyt Taipaleenjoen Ilmajoella ja antoi sille täyden tunnustuksen, piti Ilkka Kuusiston parhaana työnä. Pohjalaiset joukot suunnittelivat ryhmämatkaa ensi kesänä, kannattaa varata ajoissa: kuulemma jo toistatuhatta lippua on ostettu.

No tässä lomassa ja mehevän pihvin jälkeen pääsin puhumaan kirjailijaelämäkerroista, mikä sujui ilmeisesti hyvin, koska kiitoksia sateli, samoin jatkokysymyksiä. Aihe on nyt lämmin ja kiinnostaa valppaita lukijoita. Paikalla täällä lähes 80 senioria.

Illan suussa painelin vielä entiseen opinahjooni, yliopiston Runeberg-saliin kertomaan alumneille Aila Meriluodon ihmeellisestä elämästä kirjojen pohjalta, myös Ailan uusimman päiväkirjan. Satu Grünthal lausui Ailan runoja. Kirsti Mäkinen johdatteli varmaan tapaansa, ja päälle käytiin kumoamassa lasilliset punaviiniä Carltonin baarissa.

Vaivatonta näitä on pitää, kunhan ei päästä kertymään liikaa. Toisaalta kun keskittää samaan päivään, se on sitten siinä ja seuraavana voi taas keskittyä omiin töihin. Kirsti ennusti seniorien yhä aktivoituvia kulttuuriharrastuksia ja arveli, että joudun vielä monesti kiikkiin. Alumnejakin tuli täysi salillinen. Voisit puhumisesta ottaa uuden elämäntehtävän, Kirsti piruili. Kirjamessuihin saakka on joitain sopimuksia, sitten koittaa kirjoittamisen vapaus.

Aamusumussa Helsinkiin, miltei vaarallisen tiheä huntu tiellä.

Poikkesin Ailan luona Arkadiankadulla, siellä hilpeili päiväkirjansa julkaissut runoilija virkeän oloisena. Hesarissa Pertti kirjoitti Ailan kirjasta asiallisesti ja korrektisti, ehkä vähän innottomasti. Turkkarissa Kaisa Kurikka hehkutti huomattavasti enemmän, samoin Matti Kuusela Aamulehdessä. Arvostelumenestys näyttää hyvältä. Selasin kirjaa ensihätiin, huomasin että toimittaja Anna-Liisa Haavikko on sieltä täältä vähän sievistellyt Ailan turskia sanontaa ja jättänyt jotakin pois, hienovaraisesti tietysti. Minä siteerasin elämäkerrassani alkuperäistä päiväkirjaa uskollisesti, semmoisena kuin sanat olivat kirjoittajalta lehdille pudonneet. Tutkittava tätä versiota tarkemmin kunhan ehdin.

Oli näet paineltava vielä yksille illallisille, nyt Kämpiin, minne kokoontui WSOY:n kirjailijoita. Aila ei jaksanut lähteä, mikä oli pettymys, olisin saanut hänet vaikka pöytädaamikseni. Mutta tietokirjoista vastaava Mari Wärri hoiteli iltaseuraa oikein hauskasti, ja sanailihan siinä pöydässä savolaiskaksikko Lasse Lehtinen-Jukka Parkkinenkin joten ikävä ei tullut. Liisa Keltikangas-Järvinen selvitti toiselta puoleltani sosiaalisten taitojen ilmenemismuotoja meillä ja muualla. Saatoin toivottaa hänen kavaljeerilleen, vanhalle koulukaverille Eero Huoviselle onnea, vapautta, iloa ja elämyksiä. ”Mitä näistä eniten”, tiukkasi Eero. Iloa! ilman muuta.

Palkintoja jaettiin (Aila sai poissaolevana) ja hyviä puheita pidettiin. Anna Baijars kävi rohkeasti härkiä sarvista ja tunnusti kipeät kysymykset, mutta myös kestävän rakkautensa kirjoihin. Paavo Hohti ja Matti Klinge (palkittu hänkin, syystä kyllä) maalailivat kauniisti Werner Söderströmin (täyttäisi 150 vuotta) elämää ja kustannushistoriaa vähän laajemminkin kuin tästä päivästä… Kirjailijat istuivat kiltisti pöydissä, pokkasivat palkintonsa ja kävivät korkeintaan tupakkatauoilla haukkumassa kustantajan riistäjänotteita, hyvin syöneinä ja juoneina.

Tämä kaikki vaikutti minuun niin, että seuraavana päivänä tartuin Kai Häggmanin Södikan historian ensimmäiseen osaan ja luin sitä ihan järjestelmällisesti toistasataa sivua ja huomasin hyvinkin hyödylliseksi teokseksi Juhani Ahoa ajatellen, niin keskeinen kirjailija hän oli yhtiön alkuvaiheissa ja myöhemminkin.

Mutta Kämpin illalliset jatkuivat siis iloisesti baarin puolella Mari Wärrin jatkaessa huolehtivaa ja anteliasta emännyyttään. Astelin yössä kotiin enkä suuremmin edes horjuen.

Aamusumussa Helsinkiin, miltei vaarallisen tiheä huntu tiellä.

Poikkesin Ailan luona Arkadiankadulla, siellä hilpeili päiväkirjansa julkaissut runoilija virkeän oloisena. Hesarissa Pertti kirjoitti Ailan kirjasta asiallisesti ja korrektisti, ehkä vähän innottomasti. Turkkarissa Kaisa Kurikka hehkutti huomattavasti enemmän, samoin Matti Kuusela Aamulehdessä. Arvostelumenestys näyttää hyvältä. Selasin kirjaa ensihätiin, huomasin että toimittaja Anna-Liisa Haavikko on sieltä täältä vähän sievistellyt Ailan turskia sanontaa ja jättänyt jotakin pois, hienovaraisesti tietysti. Minä siteerasin elämäkerrassani alkuperäistä päiväkirjaa uskollisesti, semmoisena kuin sanat olivat kirjoittajalta lehdille pudonneet. Tutkittava tätä versiota tarkemmin kunhan ehdin.

Oli näet paineltava vielä yksille illallisille, nyt Kämpiin, minne kokoontui WSOY:n kirjailijoita. Aila ei jaksanut lähteä, mikä oli pettymys, olisin saanut hänet vaikka pöytädaamikseni. Mutta tietokirjoista vastaava Mari Wärri hoiteli iltaseuraa oikein hauskasti, ja sanailihan siinä pöydässä savolaiskaksikko Lasse Lehtinen-Jukka Parkkinenkin joten ikävä ei tullut. Liisa Keltikangas-Järvinen selvitti toiselta puoleltani sosiaalisten taitojen ilmenemismuotoja meillä ja muualla. Saatoin toivottaa hänen kavaljeerilleen, vanhalle koulukaverille Eero Huoviselle onnea, vapautta, iloa ja elämyksiä. ”Mitä näistä eniten”, tiukkasi Eero. Iloa! ilman muuta.

Palkintoja jaettiin (Aila sai poissaolevana) ja hyviä puheita pidettiin. Anna Baijars kävi rohkeasti härkiä sarvista ja tunnusti kipeät kysymykset, mutta myös kestävän rakkautensa kirjoihin. Paavo Hohti ja Matti Klinge (palkittu hänkin, syystä kyllä) maalailivat kauniisti Werner Söderströmin (täyttäisi 150 vuotta) elämää ja kustannushistoriaa vähän laajemminkin kuin tästä päivästä… Kirjailijat istuivat kiltisti pöydissä, pokkasivat palkintonsa ja kävivät korkeintaan tupakkatauoilla haukkumassa kustantajan riistäjänotteita, hyvin syöneinä ja juoneina.

Tämä kaikki vaikutti minuun niin, että seuraavana päivänä tartuin Kai Häggmanin Södikan historian ensimmäiseen osaan ja luin sitä ihan järjestelmällisesti toistasataa sivua ja huomasin hyvinkin hyödylliseksi teokseksi Juhani Ahoa ajatellen, niin keskeinen kirjailija hän oli yhtiön alkuvaiheissa ja myöhemminkin.

Mutta Kämpin illalliset jatkuivat siis iloisesti baarin puolella Mari Wärrin jatkaessa huolehtivaa ja anteliasta emännyyttään. Astelin yössä kotiin enkä suuremmin edes horjuen.

Kirveltävän kaunis syyspäivä, kun ajelin ensin Kyröön ja edelleen Tampereelle. Marja jäi Turkuun jälkeläisiään katsomaan. Viehätyksessä kaikki kunnossa.

Illalla oli Eino-klubin juhlaillalliset hotelli Tammerissa. Ai mikä ihmeen Eino-klubi? Vanhat teatteriveijarit Esko Raipia ja Seppo Mäki olivat todenneet, että on ikävää kun ei enää tapaa kavereita. Niin he perustivat yhdyssiteeksi tämän Eino-klubin, tietysti Salmelaisen mukaan. Juovat kahvia ja sauvakävelevät kuulemma säännöllisesti. Nyt kokosivat joukkoja Tammeriin vähän paremmille ryypyille.

Innostuin liittymään joukkoon, kun kuulin ohjelmasta Rauli Lehtoselta. Päättelin että siellä vielä teatterihistorian siipi suhahtaa kuten kävikin. Puhujina Rauli itse ja toinen hieno herrasmies Evald Kampus, Tarton Vanemuine-teatterin maineikas dramaturgi. Heitähän oli mentävä kuulemaan, eikä petytty. Hersyviä puheenvuoroja! Sain paikan kunniapöydässä, Kampusin puolison Leili Kuusikin ja Eila Roineen välistä, vastapäätä Anja Räsänen, Mikko Hänninen sekä Rauli ja Helena.

Intouduin keskustelemaan varsinkin Kampusin kanssa, tilaisuuksia kun harvoin tarjoutuu. Hän tuntui seuraavan ihmeen aktiivisesti Suomenkin kulttuurielämää. Erityisesti häntä inhottivat oopperaesitykset, joissa vanhat teokset kiskotaan teennäisesti nykypäivään. Harvoin ne onnistuvat. Kampukset olivat nähneet myös Sofi Oksasen Puhdistuksen Tartossa, kommentit vähemmän kiittäviä. Virossa ei pidetä kyseisestä teoksesta, olen ymmärtänyt. Myös Jaan Kaplinski on purevasti arvostellut Oksasta Viron historian väärennöksestä ja sen myymisestä sensaatiohakuisesti länteen. Toisaalta on kysymys kaunokirjallisesta teoksesta, joka ei kai tarjoudukaan todistukseksi historiasta. Mutta niinhän ihmiset tietysti eri puolilla maailmaa lukevat ja kokevat. Teoksen menestys jatkuu huimaavasti, kaiketi jo nelisenkymmenelle kielelle käännetty.

Tammerin sali oli täynnä eläkkeellä olevia ja myös parhaassa vedossa olevia näyttelijöitä, näkyi siellä TT:n tuore Särkelä Heikki Nousiainenkin. Meidän pöydässä myös Tapani ja Tamara Perttu, tuttuja Sina Kujansuu ja Ari Kallio ja monia muita. Ideamies Raipia kävi välillä pokkaamassa Tampere-mitalin. Ei hullumpi idea koota yhteen teatterilaisia. Muistuivat mieleen taannoiset kamppaukset Tampereen teatterihistorioiden parissa, arkistojani penkoessani löysin jotain makaamaan jäänyttä ja Salmelaista koskevaa aineistoakin, jonka palautin samalla reisulla Työväen Teatteriin. En tunne enää kaipausta teatterin tutkimukseen, mutta tällaiset hengennostatukset ovat hauskoja muistutuksia.

Turussa oli Akatemian järjestämä keskustelu pääkirjastossa aiheesta: Mitä elämäkerroissa saa kertoa? Siitähän me yritimme jotakin juttua vääntää Martti Häikiön ja Maarit Leskelä-Kärjen kanssa, heillä tuoreet kokemukset Koskenniemen ja Aino Kallaksen vaiheilta. Aihe kiinnostaa edelleen, lisää tuoleja oli kannettava katsomoon.

Häikiö oli kallistunut miettimään, missä määrin voimme kirjoittaa totuudenmukaisesti ihmisen elämästä ja työstä. Siinä onkin pohdittavaa. Risteilimme, otimme esimerkkejä uudesta ja vanhemmasta kirjallisuudesta. Pirjo Hiidenmaa johdatteli jäntevästi, yleisökin jotain heitteli. Eturivin rouvaa hiersi se, mistä löytäisi enää kohottavia esimerkkejä nuorisolle kasuavalle. Tässä jäimme hieman sanattomiksi. Onhan elämäkertojen alkumuoto ollut juuri ihannoiva, hagiografinen, mutta siitä on päästy todenmukaisempaan kuvaukseen, nyt vasta meilläkin anglosaksiseen julkisuusperiaatteeseen. Sensuuria ei kukaan meistä ollut kohdannut, mutta itsesensuuri voi joskus koputella. Eihän ketään nyt kannata varta vasten mustamaalatakaan, ei edes näissä ei-auktorisoiduissa elämäkerroissa.

Tuttuja raiteita taisi keskustelumme käydä eikä valmiita vastauksia irtoa. On paljon keveitä pintakuvauksia, joita ei voi elämäkerroiksi nimetä. Kunnollinen dokumentoitu elämäkerta entistä vapaampien julkaisuperiaatteiden saattelemana on joka tapauksessa nousussa.

Teimme Marjan kanssa pienen kierroksen Reijo Mäen hengessä Uuteen Apteekkiin Kukkoa kumoamaan, sitten pizzalle Dennikseen ja lopulta yömyssylle Rentoon, jossa Kaisa työskentelee ja ehti juuri meitä moikkaamaan vuoronsa päättyessä. Samassa talossa Yrjö Jylhä posautti itsensä hengiltä jouluna 1956. Majapaikkamme taas mainio Park hotelli, vanha tuttu vinttisalonki kaikkine mukavuuksineen.

Varusmiesten palveluajasta, sen lyhyydestä ja omasta armeijasta yleensä käy heti keskustelu. En pysty hahmottamaan muuta kuin halun ylläpitää vanhanmallista kansanarmeijaa vaikka supistettuna, mutta rivien välissä tihkuu tietty väliaikaisuuden tuntu. Johonkin suuntaan mennään, mutta vielä näiden siviilien esityksestä ei voi päätellä, kuinka sotilaat todellisen tarpeen määrittävät.

Puolan kansalla on riittämiin kokemusta siitä, kuinka erilaiset armeijat, varsinkin vieraat, maata tuhoavat. Kova historia kuuluu Stanislaw Jerzy Lecin siistimättömissä mietelmissä, joita napsin sopivana matkaeväänä Siltalan julkaisemasta valikoimasta. Tänään täydennyksenä Rikhardinkadun kirjastossa oli puolalaisen aforismin ilta, puhujina harvan asiantuntijarivin parhaita: Jaakko Anhava, Martti Puukko ja Veikko Suvanto. Tupa ihan täynnä, katsos vain, aforismi ja kaiketi Puolakin kiinnostaa. Ei hullumpi ilta, Lecin inhimillisistä piirteistä kerrottiin – harvinaisen itsekeskeinen jopa kirjailijaksi. Ja kummasteltiin sitä, ettei Lecin 100-vuotismuisto herättänyt erityistä huomiota kotimaassakaan saati muualla. Puolalaiset ihmettelevät, kuinka muut kuin he itse voivat ymmärtää Leciä. Mutta täällä korostettiin hänen yleisinhimillisiä ajatuksiaan, ei vain poliittisia. Mutta nehän enemmän kiinnostavat kuten: Historia opettaa miten sitä pitää väärentää. Tai olikohan Lecin vai jonkun muun se, että terävimmälläkään satiirilla ei voi leikata leipää.

Sain viimein sen Puola-yhdistysten liiton lehdenkin, jossa laaja juttu kevään 09 Poznanin luennostani. Hauskaa että se noin hyvin on otettu siellä vastaan.

Tempaisin hyllystä myös Olga Tokarczukin romaanin Päivän talo, yön talo ja kuulin Almalta, että kyseessä on nyky-Puolan kiintoisimpia kertojia. Katsellaanpa. Alma rantautuu huomenna Gdanskin lautalla Vuosaaren satamaan.

Raija Orasen romaani Metsästäjän sydän on yllättävän hyvä kuten Vesa jo Hesarissakin totesi. Varsinkin alku vetää, Mannerheimin avioliitto Pietarissa saa kuvauksen, jollaista en muualla muista lukeneeni. Oikein uskottava fiasko, ymmärrettäviä myös syyt liittoon. Hjalmar Linderistä maalautuu räiskyvin värein muhkea renessanssihahmo, vaikka totta puhuen jatkuvat shamppanjajuhlat ja ylellisyyden kuvaukset ja paisuvan omaisuuden ihaileva hehkutus alkavat loppua kohti puuduttaa, mutta sittenhän onkin jo romahdus lähellä. Puolenvälin jälkeen yleisesti selostava, nopeasti etenevä kerronta menettää vähän lähikosketustaan. Tuttujen vaiheiden ohi kiidetään raisua laukkaa, mutta lukija ei ainakaan pääse väsähtämään, sen verran historia tarjoaa sytyttäviä ja surkeita tapahtumia. Kiintoisat henkilöt vain tuppaavat katoamaan liian etäisiksi tässä käänteiden mylläkässä.

Romaani kiinnosti erityisesti senkin vuoksi, että käytin samaa aikakautta ja osaksi samaa aineistoa omassa isovanhempieni trilogiassa (Senaatin ratsumies, Ratsumiehen rakkaus ja Kuningasajatus Otavalta), mutta siinähän liikutaan etupäässä tavallisen poliisimiehen ja muutaman poliitikon sekä kyröläisen kansan parissa, vaikka Helsingin miljöö on sama, maaseutu kuvattu sanoisinko maan tasalta verrattuna Orasen loisteliaaseen ruukki- ja kartanomaailmaan.

Kun tänään istahdettiin päivälliselle Sea Horseen Jyrki Iivosen kanssa, muistui vallankin hänelle mieleen, kuinka tulinen vallankumouksen papitar Oranen oli 70-luvulla Tampereen yliopistossa. Ja kuinka hurjan harppauksen hän onkaan tehnyt suurporvariston ja valkoisen kenraalin täysin antautuneeksi ihailijaksi. Mutta luistava ja varmaotteinen kirjailija, joka on näköjään tutkinut aiheensa perusteellisesti – mikä taas antaa mahdollisuuden ajoittain värikylläiseen liioitteluun, vai epäilenkö aiheetta?

Jyrki tuli suoraan järjestämästään Puolustusministeriön tiedotustilaisuudesta, missä esiteltiin varusmiestemme tulevaisuuden suuntaukset: yleisöennätys kuulemma, mutta nettikeskustelu tähän saakka kielteistä. Kohta näen uutisista enemmän.

Siinä se tulikin, pääuutisena. Varusmiesten palveluaikaa lyhennetään radikaalisti, mutta kansanarmeija säilyy näiden kaavausten mukaan entistä tehokkaampana. Kuulostaa paradoksilta. . Ydin on tietysti, että raha ei riitä. Komentaja Puheloinen antoi Maanpuolustuskurssin avajaisissa varoituksen, pyöreästi, eikä puheenjohtaja Siilasmaallakaan ollut kovin paljon konkreettista kerrottavaa. Keskustelua toivotaan. Tuossa on työryhmän mietintö, jonka Jyrki antoi. Täytynee tutkia näin vanhana sissiluutnanttina. Rauhanajan tuudittava leppeys voi olla suuri harha, kuten ilmenee Jukka Rislakin hiuksia nostattavasta kirjasta Paha sektori, joka on seuraavana lukulistalla.

Palattu pikavierailulta Poznanista. Viikonloppu kesähelteisellä säällä vanhassa kauniissa kaupungissa oli hyvinkin antoisa.

Syynä lähinnä se, että tyttäreni Alma on asunut ja opiskellut kaupungissa viime talven ja vetelee nyt tavaroitaan Suomeen. Autoimme hiukan. Tutustuimme opiskelijoitten asunto-oloihin Puolan sentään puolimiljoonaisessa kaupungissa. Almalla on huone tyypillisessä vuokrakasarmissa, jossa on yhteiskeittiö, hiililämmitys ja käytävän varrella samanlaisia huoneita. Omistaja asuu alakerrassa. Tyttö sanoo viihtyneensä mainiosti, tilava ja korkea huone, oma rauha, kavereita seinän takana, ei mitään turhaa. Vessa ja kylpyhyuone käytävällä, altaan kraana ei toimi, pytyn kansi irti. Ja silti henki korkealla.

Täällä nuoret asuvat kuulemma vähintään kahden hengen huoneissa, joten Alman yksityisyys on pientä ylellisyyttä. Vuokra todella halpa. Romanttinen näköala pihalle. Rappukäytävä narisevine puuportaineen kuin Dostojevskin romaanista. Rämisevä raitsikkayhteys keskikaupungille. Täällä oppii joustavuutta ja suhteuttamaan asioita. Meidän neljän tähden hotellimme alkoi tuntua jotenkin siivottoman siistiltä.

Saimme hyvän opastuksen, Alma osaa jo kieltä. Istuimme Raatihuoneentorilla terasseilla lämpimässä päivänpaisteessa, katselimme toisiaan pökkiviä pukkeja tornissa (kaupungin mekaaninen symboli), poikkesimme Adam Mickiewiczin yliopistossa (missä pidin Waltarin juhlavuoden ehkä innostavimman luennon toissa keväänä), ihailimme vuoden 1956 kansannousun muistomerkkiä sekä Biennalen taidetta vanhassa linnassa ja solahdimme vielä Wielka-teatteriin oopperan ensi-iltaan – Candide hyvin vapaasti Voltairen mukaan, viihteellistyyppiset sävelet Leonard Bernsteinin. Karvaasta satiirista oli kysymys, mutta kaikissa käänteissä emme pysyneet kärryillä.

Sunnuntaiaamuna ehdimme vielä kirkkokierrokselle: näimme 900-luvulla rakennetun katedraalin, josta koko Puola alkoi, ja sen edessä oman paavi Johannes Paavali II:n lennokkaan näköispatsaan. Ihailin taas puolalaista kuvanveistoa ja monumenttien sanomaa: todellista voimaa ja näkemystä, jos vertaa suomalaisten muistomerkkien avuttomin vertauskuvin sopertavaan surkeuteen – Kekkosen lammikkoon, Rytin häkkyrään tai Relanderin möhkäleeseen.

Vielä on mainittava upea barokkikirkko (Paris church) vanhan torin tuntumassa, sen tuhlailevampaa koristelua on enää vaikea kuvitella. Ihmisiä messussa, kirkot täynnä. Uskontojen voimaa ei kukaan voi kukistaa, Puolassa erityisen harras piirre. Katolisessa maassa on paljon hääasujen liikkeitä, häät edellytyksenä lähemmälle suhteelle vieläkin. Sukupuolineutraalista liitosta ei keskustella. Sen sijaan törmäsimme hasiksen vapauttamista vaativaan kulkueeseen.

Puolan historia oli vahvasti esillä näyttelyin ja kuvakertomuksin katujen varsilla ja torilla: Solidaarisuus täyttää 30 vuotta. Vanhan linnan vaiheet kiinnostivat enemmän kuin itse taide, jota siellä esiteltiin. Mutta raskain hetki koettiin iltamyöhään torilla: Lech Poznan kärsi ilmeisen tärkeässä jalkapallo-ottelussa tappion 1-2. Huuto hyytyi terasseilla.

Varsinainen seikkailu koettiin vasta paluumatkalla.

Alma antoi junayhteyden sunnuntaina 12.28 jolla hyvin ehti Varsovaan (kolmisen tuntia), kun lento lähti vasta kahdeksalta illalla. Aikomuksena oli vielä istuskella jollain Chopin-penkillä Varsovan vanhassa keskuksessa. Menomatkalla ehdimme pistäytyä vain modernissa liikekeskuksessa aseman kupeella. Mutta junat tuottavat yllätyksiä myös Puolassa.

Heti kärkeen oli taululla näkyvissä 60 minuutin myöhästymisilmoitus. Mikäs siinä, vetelehdittiin asemalla. Puolankielisiä kuulutuksia mumisi kovaäänisistä, kuka niistä selvän otti. Tunnin kuluttua ilmoitetulle laiturille porhalsi täyttä vauhtia pikajuna lännestä, veturi kohti itään. Siinä siis Varsovan juna, jonne tungoksessa painelimme. Mutta juna lähtikin takaisin länteen! Kondarin mukaan kohti Stechiniä, päinvastaiseen suuntaan kuin oli aikeemme. Kai se kuulutuksissa oli kerrottu, laituria vaihdettu tai muuta improvisoitua. Siis hyvää vauhtia tunti väärään suuntaan ja sieltä Krytzin pikkupysäkiltä lippu takaisin ja taas tunti odotusta Poznanissa. Aika alkoi huveta. Jos nyt lähtevä juna on ajallaan kello 19.11 Varsovassa, on vielä teoreettinen mahdollisuus ehtiä koneeseen 20.05. Ei ollut, juna myöhästyi puolisen tuntia. Taksikuskia on kiitettävä, harvoin olen kiitänyt semmoista vauhtia halki iltaisten katujen, päin punaisia ja väärillä kaistoilla kohti lentokenttää. Myöhästyimme täpärästi, veräjä juuri suljettiin kun huohotimme terminaaliin. Finnairin toimisto kiinni, palvelunumero ei vastannut, emme saaneet auttavaa yhteyttä suomalaiseen pelastusenkeliin. Kone nousi Helsinkiin ilman meitä.

Tyydyttävä lentohotelliin, apeaan iltaan ja uuteen lentoon sateisena maanantaiaamuna. Matkakustannuksiin tuli kolmannes lisää. Vanhaa lohdutusta muistimme: kaikki mistä rahalla selviää on halpaa. Eikä ollut tänään mitään menoja. Ja tulihan luetuksi Raija Orasen uusi romaani, josta ensi kerralla.