Panu Rajala

Kari Hotakainen on kova naama, hän on läsnä huoneessamme aamusta alkaen, mietelause täyttä asiaa radiossa. Kun hän on pari kertaa vieraillut myös ruudussa, ihailu miehen vankkaa tyyneyttä kohtaan kasvaa: ei koskaan mitään hötkyilyä tai intoilua, karua ja viisasta sanottavaa vain. Kirja on piakkoin luettava.

Miten odottamaton voi tuollainen turma olla. Minäkin kun jonkun verran ajan, viimeksi Raumalle ja takaisin, huomenna Helsinkiin – koskaan ei tiedä, mitä vastaan tulee. Elämä on sattumanvaraista leikkiä, joskus aika julmaa.

Pitäisi nyt innostua vähän koripallosta, eipä sitä ennen ole tullut seuratuksi. Kun yksilöurheilijat kaikkoavat, joukkueista Suomi saa voimaa. Kunpa sama alkaisi päteä yhteiskuntaelämässä.

Kuubalainen serenadi saa hyvän vastaanoton myös Satakunnan Kansassa, tietyin kevennyksin. Huomaan teatterin kalenterista, että esitykset jatkuvat pitkälle ensi kevään loppuun.

Aurinkoinen kävely vanhan Rauman kujilla aamutuimiin, käytiin Unto Koskelan ja Hj. Nortamon syntymäkoteja tervehtimässä Kuninkaankadun varrella. Tyyntä aamua valaisi myös Länsi-Suomen loistava kritiikki Kuubalaisesta, jonka se totisesti ansaitseekin.

Miellyttävät muistot Raumalta! Ajelimme Kyröön, missä en ehtinyt paljon kauniista päivästä nauttia, sillä matka jatkui Tampereelle. Yhteislyseon ilmaisutaitoa opiskelevat oppilaat olivat tehneet kulttuurisen uroteon ja valmistaneet draamallisen kiertoesittelyn koulurakennuksen entisen oppilaan Frans Emil Sillanpään lyseovuosista – se vanha lyseorakennus Aleksanterin puiston varrella palvelee nykyisin koulun lisärakennuksena Tyllinä. Erinomaista että se on taas koulukäytössä. Sain muiden mukana tilaisuuden tutustua kouluun ensimmäisen kerran erinomaisen johdatuksen saattelemana.

Oppilaiden työ oli asiantuntevaa, tarkasti tutkittua. Siellä esiintyivät niin Haaviston Hulda kuin Mia Liljeroos, Tättälän Hilja ja myös Silja Salmelus, Elias Malkamäki ja Juha Toivola sekä Frans Eemeli itse. Hyvin olivat Sillanpäänsä lukeneet ja selvästi myös elämäkertaani. Mikä ilo biografian kirjoittajalle nähdä teoksensa katkelmia nuorten dramatisoimina kohtauksina!

Tilaisuus päättyi Sillanpään ylioppilasjuhlaan juhlasalissa, kuultiin puhe ja laulettiin Maamme-laulu. Aivan vaikuttavaa. Juhani Kontro esitteli minulle lisää vanhaa opinahjoaan, jossa hänen ja Markun isä oli aikanaan saksan ja venäjän lehtorina. Vilja ja Jere olivat paikalla, eipä moni muu kyröläinen. Pirkkalaiskirjailijoiden entinen puheenjohtaja Vuokko Tolonen on jo toistakymmentä vuotta opettanut tässä kunniakkaassa laitoksessa. Kiitin oppilaita ja vastaavaa opettajaa, jonka nimi vilahti valitettavasti ohi korvieni.

Ihmeellinen helteinen viikonloppu vaihtuvin ylentävin elämyksin. Ei surettanut edes Suomen rämpiminen Ruotsi-maaottelussa, jota koripallon Venäjä-trilleri sentään kohensi. Kestimme vielä Sillan huippuunsa viritetyn ja surullisen loppuratkaisun ennen kuin uni maittoi.

Kiivasta karonkkaelämää. Eilen Myllykolun lopettajaiset Kauhtuan saunalla, jotka kyllä lopetimme hyvissä ajoin, sillä tänään oli matkattava Raumalle seuraavaan ensi-iltaan. Tapio Niemen kanssa kirjoittamamme Kuubalainen serenadi oli viimein katsastettavissa.

Tapio oli katsonut esityksen ennakkoon ja lähetti rohkaisevia kommentteja. Tapasimme Cumuluksen baarissa vaimoinemme ja otimme cubalibret rohkaisuksi. Sitten rohkeasti teatteriin, joka sijaitsee avaralla paikalla kanaalin rannalla hotellin lähellä, välissä kirjasto. Kävin kerran seuraamassa harjoituksia, sitä ennen alustavissa palavereissa.

Olihan esitys kerrassaan myönteinen yllätys! Kirsi-Kaisa Sinisalo oli ohjaajana tehnyt hienoa työtä, pelkistänyt tekstiä, sovittanut sujuvia kohtauksia. Perttu Suomisen sävellykset nostivat varhain kuolleen Unto Koskelan runot kauniisti lentoon. Koskelaa esittävä Lauri Ketonen oli sopiva tyyppi ja lauloi hyvin, hallitsi näyttämöä miltei koko draaman ajan. Mika Waltaria esitti Norssin poika Reidar Palmgren älyllisesti ja miellyttävästi; uskoisin että Mika oli todellisuudessa juuri tällainen auttavainen ja itseään korostamaton henkilö. Illan tähti oli tietysti Satu Silvo Minna Craucherin repäisevässä roolissa, seksikkäänä ja mehukkaana salonginpitäjänä, toki myös juonittelevana ja vallantahtoisena. Ehkä Silvo tuo Craucheriin liiankin myönteisiä ja viekoittelevia piirteitä, mutta esitys on nautittava.

Maiju-Riina Huttunen toi nuoruuden säihkyä Koskelan morsiamen Martta Kontulan rooliin, helisevästi lauloi ja oli kaunis. Vanttera Timo Julkunen oli fyysisesti mahdollisimman kaukana Uuno Kailaan tyypistä, mutta ihmeen uskottavan Kailaan hän silti teki sisäisin keinoin. Tulenkantajien jälkikauden rappioromantiikka kukki näyttämöllä koristeellisena ja vajottavana.

Muutama pienempi rooli sopeutui hyvin kokonaisuuteen. Ihailimme Jens Walentinssonin tanssillista koreografiaa, Elina Vätön ajan henkeen tyyliteltyjä pukuja ja Samuli Hallan monikäyttöistä riepulavastusta käyttökelpoisine tasoineen.

Piru soikoon, olihan mainio näytelmä, totesimme Tapion kanssa, emmekä enää aina erottaneet, kumpi minkäkin kohtauksen alunperin kirjoitti, niin hyvin ne sointuivat lopulta yhteen. Yleisö oli aivan innoissaan, taputti seisaaltaan ja tuntui riemuitsevan aidosti – tervehtivätkö sitten Koskelan pojan varhaista kuolemaa vaiko hänen ainoaa kestävää runoaan, Kuubalaista serenadia, jonka kaikki suomalaiset osaavat hoilata hiukan kännipäissään ainakin.

Puheet, skoolaukset ja lahjanvaihdot lämpiössä nousivat tunteellisesti, olihan Kirsi-Kaisan viimeinen työ Rauman Kaupunginteatterin johtajana – täältä hän siirtyy Hämeenlinnaan johtajaksi. Tunnelma vaikutti kiitolliselta ja haikealta molemmin puolin. Teatteri tarjosi sitten illallisen, joka soi tilaisuuden sulatella näkemäämme ja kuulemaamme. Istuimme johtokunnan pöydässä Niemien kanssa, Laura Voutilainenkin oli ehtinyt keikkamatkallaan paikalle.

Nyt vain näyttelemään niin riuskasti kuin takki kestää. Kaikki menestyksen ainekset ovat koossa.

Syysflunssa vähän kiusannut kuten monia muitakin, mistä lie virus ampautunut. Upeita päiviä lipuu ohi puolikuntoisesti. Mutta tänään terhennyin Tampereelle vetämään kävelykierrosta FES:n jalanjäljille. Nelisenkymmentä kiinnostunutta kokoontui Amurin työväenkorttelin pihaan ja siitä lähdettiin muistelemaan Sillanpään kouluvuosia ja asumista hyvin tämäntapaisissa kamareissa. Säteilevä päivä saatteli lenkkiä Pyynikintorille ja siitä F.E. Sillanpään katua Aleksanterin puistoon ja vanhan lyseorakennuksen eteen (nykyinen Tylli), sisällekin pistäydyttiin.

Vanhastaan tuttu psyykkinen piirre on se, että kotona vain yskittää eikä ääni kulje – mutta kun tulee tilanne ja kuulijoita, kummasti alkaa ääni kantaa eikä yskitä kertaakaan. Näin selvittiin kierroksesta kunnialla, seuraava viikon päästä 12.9. klo 16 samasta paikasta.

Katselin eilen netistä suorana Obaman ja Reinfeldtin tiedotustilaisuutta Tukholmasta. Ei voi olla ihailematta Obaman levollista, hyväntuulista, täsmällistä retoriikkaa. Ei todella vaikuttanut aseenkalistajan puheelta, mutta jotain toimia on tulossa.

Nokiasta ei voi keksiä mitään sanottavaa mitä ei ole jo ensimylläkässä sanottu. Kansallinen tukipilari kaupattiin kilpailijalle, tappioltahan se kuulostaa, vaikka monet selitykset kääntävät asiaa parhain päin. Mutta aika aikaa kutakin. Jos ei käy enää kännykät kaupaksi, niin koettakoot toiset vuorollaan. Eri asia täytyykö tällaisen välikappaleen aina kehittyä huimaan erikoistuvaan suuntaan. Kuka kaipaa herkintä tietokonetta jatkuvasti taskuunsa, en minä ainakaan. Riittävät hyvin nää pöydällä ja sylissä pidettävät myllyt. Herkeämätön on line on stressaava, luulisin. Kesällä saattoi vielä tehdä hyviä putoamisyrityksiä hektisistä informaatiovirroista.

Aamulla jysähtää iso uutinen, jota sitten pitkin päivää pureskellaan.

Mutta minä vain näihin kirjallisiin tilaisuuksiin rientelen. Aamupäivällä julkistettiin Jukka Rislakin teos Vorkuta! Södikalla. Aina löytää Jukka uusia synkkiä kipupisteitä, tärkeitä käsitellä tietysti. Vankileirikapina Komin tasavallassa Jäämeren rannalla 1953 – voisiko olla enää hyytävämpää. Sankariksi nousee suomalainen Eino Prykä, kuvausten mukaan todella kova naama ja hieno ihminen. Tukka pystyssä olen alkua lukenut, tulee vain niin paha mieli ihmisten ja systeemin järjenvastaisesta julmuudesta.

Etityisen kivaa oli tavata Anna Zigure pitkästä aikaa, yhtä iloinen ja herttainen kuin aina. Kelpaa Jukan pöyhiä kalmistoja, kun on tällainen vaimo kotona.

Iltapäivällä huomattavasti lempeämpi juhlan aihe: Annantalossa julkistettiin Kirsti Mäkisen uudelleen kertoma Topeliuksen Lukemisia lapsille. Liittyypä siihen muistoja minullakin, vanha sarja on vielä tuolla entisessä lastenhuoneessa. Äiti näitä mulle luki, faija hankki kirjat. Jännä katsoa kuinka Kirsti on onnistunut pyyhkimään pölyt tutuista saduista. Ulkoisesti aivan upea kirja.

Tilaisuus oli ihan hieno ja lämmin, loistavia puheita (Kaisa Kettunen, Leena Majander, Kirsti itse ja Riitta Uosukainen), SYK:n nuorisokuoro lauloi ja lopuksi voitiin katsella Risto Suomen uutta kuvitusta näyttelyssä. Sykähdyttävä hetki oli se, kun pieni Panu lauloi ”Laps Suomen ällös vaihda pois…” juuri tänään, aamun uutiseen me kuulijat liikuttuen laulua peilasimme.

Omakin työ vähän nytkähteli, kun tapasin eilen Juha Vakkurin Kappelissa ja palautin hänen muistiinpanojaan Paavolaisesta, taustalla taannoinen näytelmänsä Hertta ja Olavi. Juhan kanssa on aina valaisevaa keskustella, New Yorkista oli poika tulossa ja lähdössä Beniniin. Afrikka-kirjojaan olen lukenut, paksuja juntteja, seikkaperäisiä matkakuvauksia, välistä suorastaan jännittäviä. Tuskin on suomeksi tuoreempia, tietävämpiä, elävämpiä oppaita Afrikan todellisuuteen.

Illalla näytti jo siltä, että aamun uutiseen oltiin sopeuduttu ja toivottiin kaikesta huolimatta kaikkea hyvää Nokian puhelimille ja yhtiön työntekijöille. Kuinka kestävää on analyytikkojen optimismi? Ja mitä kaikkea on kaupan taustalla? Jatkoa seuraa.

Kyröön palattua sain kiintoisan vieraan tai oikeastaan useampia. Nautimme ensin Auttilassa Katrin entisessä talossa suolapalaa lounaaksi, ja kahvin jälkeen marssimme sitten tänne meidän villaan neljän herran joukolla, kärjessä Heikki Rajala, huvilamme asukas vuosilta 1950-1966.

Olipa hauska seurailla, kuinka rakennusalan mies tarkasteli entisen kotinsa nykyistä kuntoa. Kylän asioita muistelimme puolen vuosisadan takaa. Rajalan mukaan tämä oli vielä 50-luvulla ja myöhemminkin hiljainen tuppukylä, ja hämmästyttävää olikin hänestä nykyinen aktiivisuuden ja kulttuurielämän nousu. Olivat käyneet ensin joukolla Myllykolussa ihailemassa sen uusittua kuntoa ja teatterin rakennelmia.

Persoonallisuuksia on aina kertynyt tänne Vanajan kylään, ajatellaan vaikka Ala-Vakerin veljeksiä ja Ylivakerin Tyyneä, muista puhumatta. Heistä riittää vieläkin juttua. Sekä tietysti itsestään Taatasta, jonka muhkean muodon Heikki hyvin muisti. Serkkuni Riitta oli Heikin koulutovereita yhteiskoulusta ja kertoi joskus kotihipoista täällä Rajalassa. Eivät ole meille mitään sukua samasta nimestä huolimatta, Pohjanmaalta taisi tämä Rajalan haara lähteä. Heikin isä Salomon Rajala kuoli menestyneenä tehtaanjohtajana ns. saappaat jalassa. Useimmat muut yrittäjät ovat tällä tontilla tehneet joko konkurssin tai itsemurhan tai molemmat.

Don Giovanni Aleksanterin teatterissa, tämä New Generationin tempaus, yllätti todella positiivisesti. Riehakas, riemukas esitys! Istuttiin omaa oopperapalaveria heinäkuussa harjoitusten aikaan, ja silloin Waltteri Torikka puhkui olevansa jo ihan poikki. Loistavasti poika selviää suuresta pääroolista, sätkyttelee ja ilmehtii kuin mikäkin klovni, vakavoituu lopuksi Kivisen jumalan lähetessä, ja laulaa kaiken jumppaamisen keskellä komeasti. Muutkin nuoret solistit huippuluokkaa. En nyt muista nimiä, kun ohjelmakin oli loppunut, mutta Ruotsista olivat ainakin nämä ihanat naiset. Ville Matvejeff johti ja Erik Söderblom ohjasi. Turhaan ei Hesari kehunut.

Olimme reissussa Vilja Pylsyn kanssa, hänkin hyvin otettu esityksestä. Tosin totesimme, että tulkinta noudatteli infantiilia käsitystä erotiikasta, mutta sellainen taisi olla Mozartin asenne. Viljaan ei kuulemma purisi tällainen viettelijä. Tapasimme Waltterin äidin ja miehensä ja kävimme näyttämön takana kiittämässä tekijöitä. Nuorekas ooppera menee enää torstaina ja sunnuntaina.

Kuulin Viljalta, että hautausmaankävelyllä oli viime lauantaina liki 90 seuraajaa, ja vielä klo 18 parikymmentä odotteli portilla turhaan, kun kävelyä siirrettiin aikaisemmaksi keihään finaalin takia. Pahoittelu turhaan vartoilleille! Vilja lupasi heille liput FES-vuoden pääjuhlaan Tampereen yliopistoon 14.9. Tervetuloa.

Viimeinen näytös Myllykolussa, päälle railakkaat huuhtelut meillä, sisäisesti ja ulkoisesti. Meni vain niukasti päälle 3000 katsojamäärä, tämän enempään ei pystytty. Mutta Sillanpää on nyt selvitetty, kaikki romaanit, osa muuta tuotantoa sekä elämänvaiheet kuvattu teatterin keinoin. Pääsimme maaliin. Kaksi meitä oli mukana alusta 1972 asti, Tuomiston Juhani ja minä. Odotamme kunnalta huomattavaa kunnianosoitusta.

Eilen myös täyttä säpinää. Sahdinteon SM-kisoissa kävin puhumassa kihelmöivästä aiheesta, Sillanpään suhteesta sahtiin. Löysin arkistostani aiheeseen liittyvän käsikirjoituksen: ”Kuvailen sahtia”. Alan mies oli äfee. Paras kuvaus sahdinjuonnista Suomen kirjallisuudessa on kokoelmassa Kiitos hetkistä, Herra… Se juttu ”Appiukkoni ja hänen mökkinsä”. Herkullinen tarina kaikkiaan.

Menestys Heiskalla hyvä, maistiaisiakin sain kylliksi saakka. Oikeata karnevaalimeininkiä. Illalla kävelimme Myllykoluun, vaihteeksi konserttiin, jota Seppo Hovi tutulla viihde- ja kulttuurihistoriallisella otteellaan veteli. Taina Piira ja Raimo Laukka laulelivat tuttuja viisuja lauantain toivottujen malliin.

Vielä kun soudettiin autereisessa suvi-illassa Törmälle saunaan, päivä sai sinettinsä. Yksi kuha pääsi uistimesta karkuun, toinen pikkuinen päästettiin suosilla. Loistava helle jatkuu.

Viime kesä Pyynikillä jäi väliin, enkä TTT:n rock-musikaalia vuodesta 85 nähnyt sitten koskaan. Nyt oli viimeinen hetki katsastaa edes tämä Pyynikin versio Kuuma kesä -85, joka siis on mennyt jo toisen kesän. Näiden rokkijuttujen suosio on ilmeisen valtava, fanijoukkoja ovat keränneet. Tähän suuntaan teatteri kulkee, ei auta.

Olihan se reippaasti ja letkeästi tehty, jotakin pientä hauskaa ja kasvateltua pölhökomiikkaa kylliksi saakka. Parodiaakin rokkifestareista ja ulkomaan pelletähdistä. Tuttuja lauluja, joita osa yleisöstä veteli mukana. Manserock on rautaa. Tämä on minua nuoremman ikäpolven juttu, mukaan ei pääse samalla tavalla, ei herää sama yhteinen nostalgia. Marja viihtyi paremmin.

Muistot kulkevat Pyynikillä samoin kuin äsken Olavinlinnassa. Ensimmäisen kerran kiipesin pyörivään katsomoon kesällä 1962 ja näin alkuperäisen Tuntemattoman toisen kesän esityksen. Olihan se kokemus. Sittemmin olen paikalla käynyt harva se kesä, johdinkin teatteria johtokunnan puheenjohtajana ja sovittajana kymmenen vuotta. Nyt se tuntuu lähteneen aivan omille teilleen, ja mahtava suosio saattelee. Ei voi muuta kuin onnitella. Mutta näkisipä siellä taas joskus oikean draaman.

Mikä mättää Aamulehden jakelussa? Kuinka monena aamuna olemmekaan Taunon kanssa notkuneet tyhjin toimin kylän yhteislaatikolla kuuden jälkeen. Lehdet mönkivät paikalle koska sattuu. Tänään kaksi turhaa reissua, Ristokin ehti kalareissulta Lapista laatikolle pikemmin kuin Aamulehden jakaja Tampereelta.

Kun syyskausi jo häämöttää, avasin pitkästä aikaa aamu-tv:n – ja kas kummaa, heti kiinnostava keskustelu Pirjo Singon ja Janne Saarikiven kesken suomen kielen asemasta, kun englantia tuupataan tieteen kieleksi kaikkialla. Samaa mieltä Pirjon kanssa: oma kieli köyhtyy, lakkaa kehittymästä, sanasto jämähtää, jos kaikki tieteellinen keskustelu käydään englanniksi. Juopa kasvaa oppineiston ja yhteisen kansan välillä. Uskon myös vallitseviin vaikeuksiin opettaa nuorille kirjakieltä, kun puhekieli valtaa alaa – Saarikivi oli tässä luottavammalla kannalla. Uutta kieltä syntyy tietysti puheen ja kirjakielen väliin.

Uusi kuu, uusi työvire. Pelikin jäi väliin, kun keskityin kirjoittamiseen. Iltapäivällä Purimon risteilyllä kertomassa Sillanpäästä ja näytelmästä Myllykoluun aikovalle pankkiseurueelle. Tummia vesiä seilattiin ja saatiin lihasoppaa, Seppo kipparina. äkkiä tyyni aurinkoinen sää kääntyi rankkasateeksi juuri tuntia ennen esityksen alkua. Urheasti painelivat silti teatteriin.

Kävin siellä minäkin ja tapasin ilokseni Sinan ja Mailan ja tarjosin heille väliajalla kuumat teet ja kasvispiirakat. Nauttivat esityksen kohokohdista ja tahattomasta komiikasta ja siitä, mikä kihelmöittävä juttu tää voisikaan olla. Ehkä se joskus tulee vielä jollekin ammattilaisareenalle. Sinakin oli Oneginia katsomassa ja samaa mieltä ohjaajan kaikesta turhasta sähläyksestä. Aina joku sadomasokisti täytyy nostaa messiaaksi teatterin taivaalle.

Vein valkean ruusun Elinan haudalle. Viime viikolla hän olisi täyttänyt 70 vuotta. Sen kunniaksi on se muistonäyttelykin Maisemakahvilassa vielä ensi sunnuntaihin saakka.