Panu Rajala

Ällistyttävän ohuelti lunta täällä maalla. Kun parin tunnin huhkimisen jälkeen olin kaivanut auton Tehtaankadun hangesta, viiletimme vapautuneina Hämeenkyröön emmekä enää Citikkaa takaisin tuo. Täällä on vapaus ja väljyys, hanget kohtuulliset nietokset.

Tapasimme kaupassa heti Kari Häkämiehen ja rouvansa Lauran ja kuulimme siinä ohimennen uutisen, josta pitäjä kohta taas kohisee.

Eilen jatkoimme samaa vauhtia Vaasaan, missä olin luvannut näyttää Marjalle pikkujouluilona sen Hbl:ssä kehutun Wasa Teaterin Allt eller inget eli brittien Full Montyn sikäläisen version, ja olikin se varsin hauska ja hienosti tanssittu esitys. Paitsi että loppukliimaksissaan sittenkin turhan kaino, inte var det allt… Siellä on tanssin taitureita pohjolassa, joista täällä emme kuule mitään. Vaikka nyt tämä langanpitkä Jakob Höglund, ihan ihmeellinen kumiukko ja koreografi siinä ohessa. Ohjaus oli Seija Metsärinteen.

Sää selkeni mennessä, punerva aurinko valaisi lumiset puut ja ajelimme pian täydellisessä pohjalaisessa postikorttimaisemassa. Kolmas huippukohta oli ateria Café Augustissa Hovioikeudenpuistikon varrella, käykää ihmeessä kokemassa iloinen palvelu ja loistava ruoka!

Ja tänään sitten matkan varsinainen aihe eli F.E. Sillanpään Seuran perinteiset joulukahvit isossa pappilassa, nyt kun Rauhamäki on iäksi menetetty. Haikeus siitä nousee vain kerran vuodessa, juuri joulukahvien aikaan. Mutta pappilassa on väljää ja valoisaa ja vaivatonta, ja ohjelma kulki hyvin. Kuulimme helisevää laulua ja soitantaa, ja seuran historiikkia kirjoittava Anna Ulvinen Tampereen yliopistosta kertoi työn vaiheista. Kun häntä kuuntelimme, seura alkoi tuntua suorastaan merkittävältä yhdistykseltä, niin paljon on sentään aikaan huhkittu 35 vuoden kuluessa. Muistelimme niitä alkuvaiheita Huusarin Matin kanssa, josta tuli ensimmäinen puheenjohtaja ja nyt kunniajäsen. Jussi isännöi ja Johanna emännöi, torttua oli kasapäin ja kaffeeta, ja lopuksi kuultiin oikein vaikuttava Taatan joulusaarna. Ne vain nousevat arvossa, saattepa nähdä.

Täällä pantiin vähän Viehätyksessä paikkoja kuntoon joulua varten, saunan tarkistin ja kirjavaraston ja Taunoa puhutin. Hänen mielestään Helsingissä on kaikkea kohtuuttomasti, on lunta ja kulttuuria ja ihmisiäkin, mutta sinne me tästä kumminkin taas painelemme – bussilla ja junalla. Vaikka kuulemme että lunta on siellä ryhdytty poistamaan poikkeustoimin.

Otavan takkatuli-illassa oli lämmintä, vilkasta ja viihdyttävää kuten aina, jotensakin perhehenkistä vielä näinäkin kovina aikoina. Sitä paitsi tarjottiin anteliaasti pöydän antimia, ainoana paikkana tänä syksynä mihin olen osunut, joten siitäkin kiitoksia. Emmehän me kukaan ole varsinaisesti ruokaa vailla, mutta lämmittää se silti mieltä että hyvinvoinnista huolehditaan.

Kävisi pitkäksi luetella ihmisiä, mutta lopuksi kävimme jäntevää keskustelua – kuvitelkaa, Kalle Päätalosta, koska ringissä seisoi kaksi kovaa tuntijaa, Jenni Kirves ja Vesa K. ja minäkin jonkunmoinen, vastaväittäjinä Pekka T ja muutama muu. Kalle alkaa unohtua, mutta Jenni uskoo uuteen nousuun. Sodasta, naisista ja lapsista viimeksi kirjoittanut ja väitöstilaisuuteensakin in spe tilailimme jo kutsua.

Arja Saijonmaan kanssa jaamme ainakin innostuksen savusaunaan. Arja muisti olleensa Hämeenkyrössä taannoin avaamassa kansainvälistä savusaunapäivää, minkä toimitti räppänästä ulkoilmaan. Tätä pidin hyvänä saavutuksena. On ehdottomasti järjestettävä oma uusittu savusaunapäivä, jos saataisiin näin kovan luokan avaaja räppänä suulle.

Saunasta tuli suorastaan takkatuliteema, sillä pitkäjänteinen suunnitelma on vireillä myös Anna-Kaisan kanssa, joka säteili reipasta elämänvoimaa. Hänen mailtaan on yksi sauna jo palanut, joten kiirettä pitää jos siihen toiseen vielä keritään.

Vesa Sirén lupasi lukea Unio Mystican loppuun ensi vuoteen mennessä, ja minäkin hätäpäissäni selvittää ne kapellimestarit, joten meillä riittää urakkaa. Näin oli puskettava siperialaiseen lumimyrskyyn, onnekkaasti liftasinkin Arjan sieppaamaan taksiin joka kiiti meidän kulmille. Olihan paljon kerrottavaa ja terveisiä kotona Marjalle, joka istui toisen Arjan kanssa naisten iltapäivää ja vaikuttaa edelleen tyytyväiseltä tähän elämään levottoman miehensä kuuntelijana. Anna-Kaisa väitti, että vaimoni on karismaattinen, mistä hän kauniisti hämmentyi.

Sibeliuksen syntymäpäivä, uutta liputuspäivää valmistellaan. Törmään nuoreen viulistiin Juhani Ahon vaiheissa: kuinka Janne uhkasi haastaa Jussin pistooleilla kaksintaisteluun Yksin-teoksen ilmestyttyä. Janne oli varma että hän osuu, koska on tyyni, Jussi sitä vastoin ei voinut olla tyyni, koska oli anastamassa toisen morsianta kuten Janne luuli. Miten arka oli Sibeliuksen itsetunto: hän uskoi katkerana, että Ahon elämäntyö oli 50 kertaa arvokkaampi kuin hänen koskaan. Siksi hän ei voinut kaksintaistelua toteuttaa: Aho merkitsi liikaa Suomen kansalle.

Ainoa, jolla oli selvä käsitys koko selkkauksesta ja sen syistä, oli kiistan välikappale Aino Järnefelt. Hänen kirjeensä sulhaselleen ovat naiiveja ja viisaita yhtaikaa.

Peter von Bagh puolusti aamulla tv:ssä jälleen miehekkäästi vanhoja suomalaisia elokuvia, joiden typeryydet hän antaa suvereenisti anteeksi, mutta poimii mestariteokset kuten Vaalan Ihmiset suviyössä. Petteri on aina ollut Sillanpään suuri ymmärtäjä, meitä valaistuneitahan ei nykyisin ole mitenkään liikaa.

Kari Tapio, jonka kuolinviesti kuultiin aamulla, oli hänkin epäilemättä suomalaisuuden syvä tulkki: ”Myrskyn jälkeen on poutasää…” Mutta kun Tampereen piispan itsenäisyyspäivän saarna haukutaan Hesarissa poikkeuksellisen railakkaasti latteaksi fraasikokoelmaksi ja Kari Tapion iskelmät nousevat syvällisiksi suomalaisen sielun luotauksiksi, niin ainakin tekstejä arvioidaan hyvin erilaisin punnuksin kirkollisessa ja viihteellisessä kontekstissa.

Illalla pyyhällettävä WSOY:n valkeille glögeille ja sieltä vielä Waltari-seuran pikkujouluun Villa Kiveen. Södikalla on edelleen paljon väkeä, vaikka ei enää monessa kerroksessa, ja tarjoilukin on ajan tavan mukaan laihtunut. Juotava ei joukoilta sentään loppunut. Saatoin tervehtiä uutta kaunokirjallisuuden päällikköä Harri Virtasta, tuttu mies televisiosta. Aho-kirjan tilannetta lähinnä sondeerattiin kustannustoimittaja Vuokon ja osaston johtajien kanssa, kuvataituri Jukankin tapasin, ja Jussi Brofeldt lupasi kollata suvun arkistoja. Jospa saataisiin kirjaan tuore ilme visuaalisestikin. Lisäksi pari sanaa syvämietteisten kaverien Markku Envallin ja emerituspiispa Eeron kanssa, joiden keskustelu taannoin Askel-lehdessä yllätti, ei vähiten Markun dogmaattisen perehtyneisyyden ansiosta. Oli siellä paljon muitakin, Matti Mäkelän mukaan tapaamme nykyisin turhan usein. Näin olkoon vastakin.

Olihan vaikeata saada taksia tässä upottavien kinosten kaupungissa, mutta päästiin lopulta Villa Kiveen Marjan kanssa, missä oli perinteistä. Pikku-Olli laulatti ja Kari Uusitalo piti visaisen tietokilpailun, jonka Leena Laakso kirkkaasti voitti. Aiheet Karin ja Sakarin kirjasta Valkokankaan Waltariana, joka on hyvä tiivis tietopaketti Waltari-elokuvista, joita on kaikkiaan siis 35 ja neljännes, kuten tietomies itse täsmensi.

Muuten kun kuuntelin taksikuskin purkausta maan politiikasta, alkoi perussuomalaisten lumivyöryn kaltainen voitto tuntua yhä varmemmalta. Sieltä sitä tuli kiukun ja kapinan aiheita tuutin täydeltä, faktoista ei niin väliä. Risto Uimonen yhtyi näkemykseen hieman viileämpään tapaan Södikalla: aivan uudet ajat ovat kotimaan politiikassa edessä. Olimme yhtä mieltä siitä, että suomalaiset äänestävät yleensä jotakin vastaan, eivät niinkään jonkin puolesta.

Siitä Rimmisen palkintokirjasta Nenäpäivä kannattaa lukea ainakin viimeinen luku, joka sopii juuri tähän päivään ja aikaan, kun Helsinkiin on taas tullut mitä lumoavin lumitalvi. Siinä luvussa on ainakin häivähdys sillanpääläistäkin runollisuutta. Muuten olemme sitä mieltä, varsinkin Marjan joka lukenut koko opuksen, että teksti vilisee liian jyhkeätä ja miehistä ja verevää kieltä jotta kertoja voisi olla tämä keski-ikäinen Irma.

Kaivoin puolisen tuntia esiin hankeen yltympäriinsä hautautunutta Citikkaani, ja löytyihän se sieltä. Oli hauska jumpata, Etolasta ostin kätevän lasten lumilapion. Vielä se pysyi ehjänä. Sepänpuisto on ihmeen kaunis lumivaipassaan, otin monta kuvaa tästä ihmeestä.

Kirjoitustyökin alkaa taas kolmen luppopäivän jälkeen sujua yltyvällä vauhdilla. On ihmeen hienoa elää tällaista juhlatalvea, toivottavasti se ei ihan vielä lopu. Meidän pitää ensin hakea suksetkin maalta ja katsastaa vähän Viehätyksen talvikuntoa. Taunon mukaan talo on lämpimänä ja pihaan aurattu auton tila: sopii tulla. Hän manaili puhelimessa piruuttaan Finnairin lakkoa – mies joka ei ole vielä kertaakaan elämässään lentänyt!

Nauttikaamme venäläisestä lumipyrystä. Hyytävää ja raisua oli ponnistella Sotamuseoon katsomaan viimein sitä talvisodan näyttelyä, josta varsinkin etsin silmiini Yrjö Jylhän tuntolevyn. Sitä ei mitenkään merkitä tai ilmoiteta, minkähän takia? Näin Jylhästä tulee eräs anonyymi soturi muiden joukkoon. Hieno ja monipuolinen näyttely kaikin tavoin, kai se vielä siellä jatkaa tämän päivän jälkeenkin. Siellä ainakin syntyy vahva vaikutus siitä, millaisin ponnistuksin tämäkin tuiskuinen juhlapäivä on aikanaan lunastettu.

Eilen istahdimme Johanneksenkirkkoon, missä pääsin ripille jokseenkin puoli vuosisataa sitten. Kun piispa emeritus Eero tuli etupenkkiin, mietin oliko hän ehkä samassa Norssin poikien rippikouluerässä. Johis oli meidän kirkkomme, itse asiassa jo isovanhempieni kirkko, silloin uusi ja juhlava, mitä on vieläkin suippoine goottilaisine kaarineen ja linjoineen. Ai niin, Jaakko Ryhänen siis konsertoi Johiksessa, lauloi tuttuja lauluja, myös sen isoisäni Rajalan Villen suosikin ”Oi muistatko vielä sen virren…” Ja Pertti Eerola soitti urkuja ja pianoa, klassisia kipaleita, Bachia ja Beethovenia, Waltarin ’Natsarealainenkin’ kuultiin Taneli Kuusiston sävelin. Muhkeasti veteli Ryhänen, joka on melkein Hämeenkyrön poikia, oltuaan opettajana aikoinaan Heinijärvellä.

Siitä pitäjästä tulee muuten kaikenlaisia kohutyyppejä, viimeksi tämä Tapani Koivuniemi, jonka lahkosta ja firmasta on alettu kovasti kohista HS-Kuukausiliitteen merkillisen jutun jälkeen. Ja Hämeenkyrössä on mutkaiset juurensa myös dosentti Johan Bäckmanilla, jonka värikylläistä henkilökuvaa piirreltiin saman Hesarin kulttuurisivulla. Hauskoja veikkoja, vahvaotteisia menestyjiä, keinoista piittaamatta. Muistettakoon että Minna Craucherkin oli kotoisin Hämeenkyröstä, Kyröspohjan kylästä…

Niin kallistuimme ehtoolla katselemaan juhlakavalkadia linnassa, muistellen samalla omaa käyntiämme viimeksi pari vuotta sitten, Eeva-Liisa silloin troikassa mukana ja niinpä istui meillä nyt katsomossakin. Naiset täällä hehkuttivat ja moittivat pukuja asiantuntevin arvioin, minähän en enää niitä kommentoi erehdyttyäni yhden kohtalokkaan kerran niin tekemään. Muuten oli ihan hupaisaa, paitsi että tämä ulkoinen säihke ja visuaalinen viihde valtaa yhä loistelevamman alan eikä kulttuuriväkeä juuri näkynyt, mitä nyt muutama kirjailija (Sirpa Kähkönen ja Antti Hyry, hienoa) ja näyttelijä, mutta sitäkin enemmän mediaväkeä, urheilijoita ja tietysti poliitikkoja, diplomaattejakin tavallista pitempi letka. Ylinäyttelijä Esko Salminen sentään sai lausua muutaman kiinnostavan muiston ja lauseen pikahaastattelussa. Muu on kuohua ja pintaa, kaunista ja mielestä katoavaa. Mihin on kadonnut kirjan ja kulttuurin arvostus sieltä valtakunnan yläpäästä?

Die tote Stadt – Kuollut kaupunki oli kieltämättä voimakas kokemus Kansallisoopperassa. Jotensakin metallisen vahva, vähän etäinen, unihan se olikin, aluksi jäykän puoleinen, sitten yltyvästi tunteita ja intohimoa lisäävä. Muistan hyvin nämä tuntemukset omalla kohdallani aikana, jolloin etsin korviketta, epätoivoisesti uusintaa, uutta samanlaista kuolleen vaimoni sijaan. Tässä Paul Schottin libretto (perustuu Rodenbachin kertomukseen) tahtoo opettaa, että niin ei voi tehdä kuten ei voikaan. Päähenkilö Paul on juuttunut vaimovainajansa ihannekuvaan eikä pääse siitä irti, näkee unessa toisinnon mahdollisuuden, johon joutuu pettymään ja pääsee lopulta lähtemään mielensä kuolleesta kaupungista. Aika vaikuttavaa, musiikillisesti leikkaavan melodista, dramaattista, kylmäävää. Tenori Klaus Florian Voigt lauloi uljaasti, puhumattakaan Camilla Nylundista, jonka sopraano oli kiljahtavan tulinen ja lyyrisen haikea aina tilanteen mukaan. Muutkin olivat täydellisiä, laadukasta laulantaa.

Kasper Holtenin ohjauksessa oli jotain outoa seisovaa markkeerausta ensin, sitten fyysistäkin kiihkoa, seksuaalista tajunnansyöveriä, hieno lavastus täynnä kamaa, kaupunkia ja symboliikkaa. Mitähän se uskonnollinen väliepisodi siellä kuoroineen toimitti. Mutta kannatti tämä nähdä ja kuulla tuoreeltaan, Veijo Murtomäen (HS) ja Jan Granbergin (Hbl) valtaisien kehujen jälkeen. Ei mikään perinteinen ooppera, sähköinen, jopa satuttava, paikoin tahattoman koominen, niinhän oopperat melkein aina.

Kun Sibelius-kisa vieläkin elää tajunnassa, oli kiva kuulla väliajalla Jukka-Pekka Sarasteen tuntoja kovan tuomaroinnin jälkeen (raati ei siis keskustele eikä perustele, vaan äänestää kylmästi lapuilla, jolloin kaiketi vältetään intrigointi ja taktikointi), istumalihaksiin se homma kuulemma otti. Mikk Murdveen tavatessamme tähyilimme jo tulevaan kesään ja Ilmajoelle, siellä poika johtaa taas Taipaleenjoen orkesteria. Ja professori Jyrki Nummen kanssa ehdimme vähän tuulettaa Rimmisen kirjoja kaiken hälyn keskellä, kriittisesti tietysti, viimeisintä vielä lukematta.

Ai niin, Hämeenkyröstä kuuluu taas: Kauno Perkiömäki on pokannut kunniakirjan läänin taidetoimikunnalta meidän Marssilaulun ”ylväästä ja esimerkillisestä” tuottamisesta viime talvena. Perustelu täyttä asiaa: ”Kansanooppera talvisodan tunnelmista oli rohkea ja kunnianhimoinen suurhanke, jonka suunnittelu, toteutus ja vastaanotto osoittivat, mihin pirkanmaalaiset kulttuuritoimijat kykenevät yhteistoimin.” Lopputulokseen vaikutti ratkaisevasti ohjaaja Sina Kujansuu, joka jaksoi olla vaativa vaikeissa olosuhteissa. Puhumatta lähes paristasadasta laulajasta ja soittajista, jotka antoivat kiertueella kaikkensa.

Suuri palkintopäivä, kirja-Finlandiaa ja Sibelius-kisaa Finlandia-talossa.

Aamulla Seppo Puttonen vertasi Mikko Rimmisen Nenäpäivän tyyliä Frans Emil Sillanpäähän. No sehän kuulosti lupaavalta. Kun kirja nyt on käsissäni ja sitä alustavasti selaan, luonnehdinta ei tunnu ihan pöllöltä. Jotain samaa voi hyvällä tahdolla havaita Rimmisen polveilevista, maalailevista lauseista. Ero on siinä, että Sillanpää ei kehitellyt omia tai erikoisia sanoja, vaan pysyi artistisella linjalla, jota mehusti kansanmurteesta kumpuavilla sanonnoilla.

Kirja on täällä luvun alla, Marja siihen ensimmäiseksi tarttui, hän on usein esilukijani. Rimmisen poika piti vähän avuttomasti tapailevan puheen Vanhalla, mutta vaikuttaa kantikkaalta ja sivuilleen vilkuilemattomalta kirjailijoilta. Häntä kannattaa seurailla. Jo se että hän kuvaa tavallisen naisen arkea humoristisin ja positiivisin värityksin, tuntuu näinä pakollisen kyynisyyden ja kielteisyyden aikoina lohdulliselta.

Illalla oli keskityttävä viulunsoittoon.

Nyt kävi niin, että parit päällekkäisyydet estivät menemästä finaaleihin paikan päälle, mikä ensin harmitti, mutta Teeman mainiot suorat lähetykset, joita saatoin tallentaa ja katsoa rauhassa, tarjosivat sitten tasokkaan korvauksen.

Siisti, taidokas, korrekti soitto palkittiin voitolla. Nikita B-G oli erehtymätön virtuoosi. Mutta kyllä täälläkin hurrattiin Nanzy Zhoun hurjalle syöksylle, siinä oli likka ajatellut, että annetaanpas vähän huutia sille niitten Sibeliukselle. Kiintoisa oli hänen oma tulkintansa, että Sibelius, joka ei oppinut soittamaan viulua niin hyvin kuin halusi, olisi soittanut juuri näin hurjasti. Mene tiedä. Virkistäviä hetkiä tämä pedonsilmäinen syöksytaiteilija joka tapauksessa meille lahjoitti.

Kyllä meistä myös suloinen lyyrikko Bomsori Kim olisi jonkun palkinnon ansainnut, ja Emma Steele paransi loppua kohti, mutta ei näköjään vakuuttanut asiantuntijoita tämän enempää. Jumboksi ei kuitenkaan jäänyt, kuten tv-kommentaattorit tuomitsivat. Myönnettäköön että mekin amatöörikorvillamme havaitsimme Sibeliuksen konserton finaalissa jotain hämminkiä.

Petteri Iivonen hienokseltaan yllätti mielestämme, mutta komeaa että nousi kakkoseksi. Kylmä kaveri, kun sen katkenneen kielenkin selvitti ilmeen värähtämättä. Esther Yoota emme odottaneet ihan noin korkealle. mutta tuomariston tuntijoita vastaan ei auta ryppyillä. Kiva olisi muuten kuulla tuomariston kannoista enemmän kuin vain lopputulokset.

Sen sijaan brändejä emme tähän kisaan todellakaan kaivanneet. Eikö juuri tällaisessa kisassa kannata keskittyä niin puhtaasti musiikkiin kuin mahdollista ja välttää kaikki henkilökeskeinen hehkutus, joka rehottaa kaikkialla muualla ihan kylliksi. Kyllä soittajien persoonallisuudet tulevat väkisin esiin muutenkin kuin heidän taustojaan, pukujaan ja tuhkimotarinoitaan kertomalla. Soittajien tietty henkilökohtainen salaperäisyys päinvastoin tehostaa heidän ylimaallista hehkuaan.

Viisi vuotta odotettava seuraavaa kisaa, mutta onneksi nyt esiintyneet tähdet jatkavat taatusti eri orkestereiden solisteina, joten heitä ei tarvitse pitkäksi aikaa hyvästellä.

Uusinnasta katselin keskustelua ”pakkoruotsista”, jolle parempi nimi olisi hyötyruotsi kuten Kaj Kunnas keksi. Kielitaistoa lietsovat asenteet tuntuvat perin historiallisilta. Kielet hyödyttävät toisiaan eivätkä sulje muita pois kuten myös siellä todettiin. Jännä uutinen ainakin minulle oli se, että maahanmuuttajia viittoillaan liittymään ruotsinkielisten joukkoihin. Ei hullumpi idea. Hoppas att vi kan alla tala svenska i lugn och ro.

Hyvin Björn Månsson muistutti, että koko pakko on lähtöisin peruskoulusta ja siitä tasavertaisuuden ideasta, joka kouluun tuotiin aikanaan Kekkosen ja Virolaisen toimesta. Sitä ennen ei duunarin tarvinnut ruotsilla päätään vaivata, se oli virkamiesten ja sivistyneistön saalista.

Ruotsin kielen puolustajat oli keskusteluun löydetty fiksummasta päästä kuin nämä myöhäiset fennomaanit, mikä sekin kertoo jotakin.

Vanhan kirjallisuuden päivät kokoontuivat vaihteeksi Kosmoksessa tai ainakin meidän ohjelmavaliokunta jouluistuntoonsa. Huvittavaa katsella kuinka vanha taiteilijakapakka on porvarillistunut ja alkaa tyhjentyä kymmenen jälkeen! Ennen vanhaa silloin vasta kunnon meno alkoi kehittyä. Siitä ei enää ole tietoakaan. Muuten oli rattoisaa ja eloisaa, Sastamalan päivien aikataulua vähän tarkenneltiin.

Huomenna suuri palkintojen päivä: sekä Finlandia että Sibelius ratkeavat. Kaikenlaista spekulaatiota kehittelimme ja halusimme myös omalta osaltamme tukea Irlannin taloutta Irish Coffeen muodossa.

Heti sain selvityksiä pariltakin taholta koskien Myllykolun uudistussuunnitelmien nykytilannetta. Rahoitus näyttää etenevän myötätuulessa, ja toimiinkin uhataan ryhtyä jo kevättalvella. Mainiota. Uusi kohennettu Myllykolu ottaa vastaan tulijoita 2012. Maltamme tuskin odottaa. Hitaita näet ovat byrokratian myllyt, ja sehän ei ole kyröläisten aktivistien vika.

Kun nyt Hämeenkyröön taas kallistin korvani, poimittakoon samalla lehtipinosta vielä viimekertainen HS-Kuukausiliite, jossa muuan laajakatseinen tosikko Keravalta nuhtelee minua perämetsäläisistä asenteista, joiden hän arvelee olevan peräisin – mistäs muualta kuin Hämeenkyröstä. Kysymyksessä oli kirjoittamani kevyt matkapakina syyskuun liitteeseen, jonka kirjoitussarjaan tilattiin kertomus nimenomaan jostakin hauskasta matkakommelluksesta.

Jotta kommelluksesta tulisi vähän hauskempi, voi sitä aina hiukan värittää. Silti nalkkiin jääminen öiselle lakkoilevalle metropysäkille kymmenen nuoren (ihonväri jääköön mainitsematta) huligaanin piiritykseen tuntuu jälkeenpäin hauskalta, mutta ei sitä valttämättä ollut todellisuudessa. Olisi sen sijaan hauska nähdä, kuinka tottuneen humaanisti tämä keravalainen maailmankansalainen suhtautuisi vastaavaan tilanteeseen: lukitun rauta-aidan takana matkatavaroineen vailla tietoa ulospääsystä ja matkan jatkosta, ympärillä vain näitä iloisesti remmastelevia välkkyvähampaisia (anteeksi) laitakaupungin veikkoja. Ehkä hän kaikkeen tottuneena ajattelisi, että näinhän täällä aina käy, mikäpä tässä.

Pakollisesta poliittisesta korrektisuudesta on jo tullut meillä sananvapautta jäykistävä kontrolli, jota juuri tällaiset huomautusherkät asennevartijat ryppyotsaisesti ruokkivat.

Mika Waltarin matkakirjan kuvaus lakkojen hidastamasta Pariisissa 1947, joka oli pakinani lähtökohta tietyssä vastaavuudessaan, on varmaan sekin tämän aikamme eurooppalaisen mielestä asenteellinen ja valittelee epämukavuuksia, joiden pitäisi olla hänelle itsestään selviä ja asiaan kuuluvia. Entä Olavi Paavolaisen vapiseva viehtymys mustan rodun esiinmarssiin, mainintoja ihonväristä loputtomiin. Esimerkit riittäkööt, perämetsäläisiä oomme kaikki paitsi korrekti kirjeen lähettäjä Keravalta.

Kävin illalla Sellon kirjastossa puhelemassa viimeisen kerran kirjastani, Esko Nickin perehtyneesti haastattelemana. Kiertue, joka alkoi huhtikuulla, on nyt kierretty, vielä jokunen vierailu alkutalvesta edessä. Mukavahan omasta työstä on puhua ja yleisöäkin on aina riittänyt, mutta nyt on vuoro työhuoneen hiljaisuudelle.

Nyt tämä Juhana Rossin juttu Hesarissa viime lauantaina (27.11.) tosiaan vaivautui kertomaan ymmärrettävästi, kuinka ”Rahaliiton rakenteet horjuvat”. Siteerasin viime viikolla tavallisten kansalaisten hämmennystä tukipakettien partaalla. Rossi raottaa uhkaavia kuiluja, joihin Eurooppa voi suistua ellei liittoa pidetä kasassa epätoivon vimmalla. Poliitikot saati talousmiehet eivät vain osaa tiivistää tilannetta niin että se menisi syviin kansankerroksiin perille. Kuvaava on Pitkon kärjistys Aamulehdessä, siihen tapaan että ennen Suomi tunnettiin maana, joka maksoi velkansa, mutta nyt maksamme muidenkin velat. No emmehän tosiaan ole ainoat.

Leikkauksia ja kiristyksiä ja muita virkistyksiä on siis laajasti edessä. Tästä johtuu mieleen Kari Häkämiehen asema hyvässä Hämeenkyrössä. Kunnanjohtaja lähdössä takaisin Kymenlaaksoon arvatenkin suivaantuneena kohtaamaansa vastarintaan mahtipitäjässä, mutta myös perhekohtaisista syistä. Häkämies on lukenut karskia lakia talouden realiteeteista ja suututtanut vanhaan vauraaseen kotiseutuhenkeen nojaavat tukimiehet ja varmaan monet muutkin. Vastakkaiset tyylit ovat törmänneet: johtajan äksy kärsimättömyys ja kyröläisten vakaa viivyttelevä harkinta, jossa on vahva annos yleistä yrmeää vastustushalua. On johtajalla tukeakin, ainakin omassa puolueessaan.

Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen kirjoitti kyröläisestä mentaliteetista aika osuvasti lauantaina lehtensä ylänurkassa. Jokinen on havainnut, että liikaa touhuilevat ja kohtuuttoman korkealle kurkottavat tyypit listitään Hämeenkyrössä nopeasti matalaksi, mutta niin tapahtuu varmaan muillakin paikkakunnilla. Minullakin oli kunnia kuulua Jokisen esimerkkitapauksiin; sinänsä lämmitti, että minut edelleen luetaan hämeenkyröläiseksi, vaikka täältä eteläisestä Helsingistä sinne päin tähyilen. Häkämiehen ja vankkojen kyröläisten ottelussa on ollut perimmältään kysymys arvojen ja asenteiden törmäyksistä: pitääkö noudattaa talouden kylmää lakia kaikessa vai voidaanko toimia… niin millä tavoin? Niin kuin ennenkin? Mutta millä rahoilla ja resursseilla? Siinä riittää pähkäilemistä vielä pitkään, vaikka kunnanjohtaja vaihtuisikin.

Häkämies pani ainakin hetkessä vauhtia Hämeenkyrön uinahtaneeseen kulttuurielämään ja pystytti hyvän kirjallisuusseminaarin vähillä rahoilla viime syyskuussa. Taittuuko tällainen aloitteellisuus, jos Häkämies lähtee? Pelkäänpä että seminaarit ja muut kulttuuriset avaukset unohdetaan helpottunein mielin. Mitähän muuten kuuluu sillä Myllykolun uudistussuunnitelmalle, jota viime talvena Heiskalla suurin toivein paperipinoihin väännettiin?

PS Hauskassa dekkarikeskustelussa lauantai-iltana radiossa Häkämiehen esikoisromaani sai Nalle Nybergiltä kiittävän arvion, vaikka lukija tuntui hieman epäröivän, onko entinen poliitikko tosiaan itse voinut kirjoittaa näin hyvän kirjan. Kotkan reissulla lukaisin Kymen Sanomista, kuinka Häkämiehen uutta rikosnovellia (jossakin pienoissarjassa) niin ikään kehuttiin. Jospa mies heittäytyykin tositoimin kirjailijaksi?