Panu Rajala

Päivälehden arkistossa lukemassa Juhani Ahon kirjeenvaihtoa. Antti J. Aho on käyttänyt niitä paljon mutta valikoiden, samoin tietysti julkaistut kirjekokoelmat. Kiintoisia ovat ne kirjeet ja katkelmat, jotka jääneet eri syistä varjoon.

Kappelissa neuvonpito tulevista tapahtumista Ahon vaiheilla Järvenpäässä. Näitä tulee monenlaisia. Kulttuurijohtajan kaavailema pääjuhla vaikuttaa ainakin tämänpäiväiseltä, museaalisuus kaukana. Keskustelu voi lähteä Ahosta ja kytkeytyä tämän päivän vahvasti muuttuvaan kustannusmaailmaan.

Dokumentti Markku Koivistosta ja Nokian herätyksestä pani miettimään, miksi siellä lähestytään Jumalaa näin jumalattoman vaikeasti ja suurieleisesti. Eikö yhteys voi olla välitöntä kuten Luther yritti tolkuttaa. Miksi massatapahtumat, jättikonsertit, riskibudjetit, kaikki hihhuloinnit, joita sydänsairas mies yrittää pitää pinnalla henkensä kaupalla?

Hyvä ykkössarja yllä.

Karin päivän uutinen on se, että Kari Häkämies sittenkin irtisanoutui eilen illalla Hämeenkyrön kunnan johdosta. Vikkelä poika, täytyy sanoa. Vielä pari viikkoa sitten istuimme rauhassa Sarvessa ja kaavailimme kirjallisuusseminaaria. Kuinka nyt käynee seminaarin, nostaako joku ajelehtivan melan. Puhellessamme kävi kyllä riittävän selväksi Karin kiipeli, kun vaimo on palannut Kotkaan virkaa hoitamaan. Olimme yhtä mieltä siitä, ettei poikamieselämä Hämeenkyrössä mitään herkkua ole. Eikä kai muutenkaan johtopaikalla.

Puolitoista vuotta kesti melkoinen mylläkkä, mutta taloushan koheni ja uusia ajatuksia sinkoili. Nyt laskeudutaan nihkeään interregnumiin. Mistähän uusi johtaja esiin ponnahtaa. Eivät ole mitään palkitsevia huippuvirkoja nykyään. Häkämiehen kirjallinen ura varmaan jatkuu entistä pontevammin.

Sydän syrjällämme olemme katselleet tulvakuvia Australiasta. Eivätkö Tuomelat, talomme entiset asukkaat, ole juuri tuolla Brisbanessa vesimassojen armoilla. Ei ole leikin tekoa. Hämeenkyrössä ei ole pahemmin tulvinut, ainakaan tähän saakka.

Jonkunmoinen katastrofi täällä Helsingissäkin vallitsee, kinokset jymöttävät, syvät raiteet kaduilla ja jäisiä lohkareita putoilee katoilta. Vasta yksi kuolonuhri tullut. Autot pysyvästi jumissa tuollakin Tehtaankadulla, mistä viimeksi jurrattiin irti ja jätettiin onneksi auto maalle. Kyllä täällä sentään selviää, toista on siellä maapallon kääntöpuolella. Vielä joulun aikaan Tuomelat tervehtivät lähtevänsä sateessa kalaan, kun meillä pakkaset paukkuivat. Nyt se sade on paisunut yli kaikkien äyräiden. Kamppailkaa, hyvät ystävät, selvitkää!

Menin halpaan, myönnetään. Luin vähän väärin Aholan intention Niskasesta; haastattelujen osalta hän siis tarkoittikin Mikon omia onttoja deklamointeja. Mutta formulointi oli helposti väärin käsitettävissä, kova elokuvamieskin tuossa kummasteli jutun ristiriitaisuutta. Olkoon, Suvi selviää kuiville osasta syytteitä, hehheh.

Niin selvisi myös Lisbeth Salander eilen päättyneessä Larssonin filmatisoinnissa. Aikaisemmat näimme oikein teatterissa, viimeisen katsoimme kanavalta, joka kieltämättä pirstoi jäntevän leffan sietämättömiin taukoihin. Mutta kokonaisuus sentään selvisi.

Kun tv-ruutua pääsin moittimaan, niin lisättäköön alituinen valitus ohjelmien ennakkomainosten ärsyttävästä toistuvuudesta. Siitä on kyllä ihan arvovaltaisestikin kirjoitettu, mutta mikään ei auta. Jörkka Donnerin murahdusta Mannerheimistaan saimme nauttia noin kuusi kertaa illassa. Mitä hiton järkeä siinä on? Se nimenomaan karkottaa ohjelman ääreltä. Samoin kuuluttajien yleistynyt tapa ”luonnehtia” enemmän tai vähemmän imelästi alkavia ohjelmia saa niskakarvat nousemaan. Haluan itse päättää, onko joku leffa kihelmöivän jännittävä vaiko hivelevän kaunis rakkauskertomus. Jotkut kertovat jopa sisällöstä ja juonesta vesitykseen saakka.

Tulipa kevyt olo, kun sai haukkua kaikkien yhteistä viihdetehdasta. Onhan sillä arvonsa. Uusinnoistakin voi nauttia, ja joulun pyhät olisivat kokonaan toisenlaiset ilman tätä ihmekojetta. Mikään nettipujottelu ei voita imevän fiktion tai painavan dokumentin antimia.

Joulua laskostimme pimenevänä iltana, koristeet laatikoihin, kuusi pihan perälle. Haikeaa ja tyydyttävää. Takana eheä kolmen viikon juhlakausi. Kuka kestäisi enempää. Totesimme että täysin stressitön mutta sitä täyteläisempi joulu. Kaiken levollisen oleskelun lomassa sain kokoon 37 liuskaa J. Ahon merkillisestä elämästä. Vaimo on lukenut ja hyväksynyt. Lisäksi väittää lukeneensa hemmottelevan emännöinnin ohessa viisi kirjaa, viimeksi Jalosen hyvän Poikakirjan ja Siri Hustvedtin lumoavan Lumouksen. Eteenpäin, elävät sielut!

Olisiko muutettava käsitys Tapani Koivuniemestä ja hänen firmastaan. Työsuojelutarkastuksessa hän näkyy saaneen puhtaat paperit. Eilen Voimalassa tuli vielä pientä kritiikkiä, mutta myös se havainto, että liikkeenjohtajat kadehtivat näin vahvaa ja tuloksellista johtajuutta. Ehkä Hämeenkyrön poika onkin poikkeuskyky, joka pystyi rauhallisella tyylillä vakuuttamaan oppilapsensa, kuten ohjelmassa kuultiin.

Voimala avasi taas hyvän näkemyksellisen keskustelun. Paluu on tervetullut, sillä ohjelma ei lannistu kulutettuihin politiikan aiheisiin, vaan jaksaa usein kohota tällaiseen katsomusten väliseen sananvaihtoon. Antti Nylén esitti hyvän kommentin siitä, että meiltä puuttuu kristillinen älymystö kokonaan. Keitä ennen olikaan, Mika Waltari, Kari Suomalainen, Lasse Heikkilä. Onhan nytkin Antti Eskolalla myöhäistä tutkivaa yritystä, mutta tunnustavia kristittyjä – taitavat olla piilossa. Keskustelu on jätetty piispoille ja papeille.

ällistyttävä juttu aamun Hesarin alalaidassa. Suvi Ahola on niin ihastunut Mikko Niskasesta luotuun kuvaan, että antaa kirkkaasti väärän todistuksen: ”Ja kaiken aikaa hän oli myös naistensa puoliso, lastensa isä…” Juuri sitä Mikko oli kaikkein vähiten, vaikka pystyi näyttelemään senkin roolin ulospäin loistavasti. Täydestä meni näköjään. Petterin dokkariin olisi voitu ottaa Vuokko Niskanen hiukan valaisemaan tätä puolta. Ja kun Suvi leimaa haastateltavat (kaikki) kaapin päältä deklamoiviksi epäihmisiksi, keitä hän osoittaa: pienviljelijä Sakari oli eniten äänessä, sitten pari konginkankaalaista kaveria, muutama näyttelijä ja ohjaaja. Jos joku deklamoi piinallisenkin pateettisesti, niin se oli kyllä Mikko itse. Kaapin päällekin hän kapusi hyvin halukkaasti, vaikka synnyinseudulleen pysyi uskollisena. Mainio mies muutenkin.

Sinänsä joku oikea henkilö kaapin päältä, vaikka Pepsi Paloheimo, AC Carlstedt tai Jörn Donner, olisi tuonut vähän särmää ja tietoa rahoituksen ja tuotannon ja politiikankin puolelta. Niskasen kuva olisi asettunut uomiinsa ja moni kohta täsmentynyt. Mutta henkilökuva tehtiin nyt hellästi ja ihaillen taiteilijan omilla ehdoilla kuten Petterillä usein on tapana.

Miten nousi mieleeni Mikon vanha sotahuuto, joka joskus kaikui Keiteleen rannoilla: ”Mikon maailma ei ole Mallorkka, Mikon maailma on Konkinkankas!”

Turussa menee kovaa: kulttuuripääkaupunkiin asetettiin uusi piispa ja viimeisin Vares-leffa kuulemma (Hbl) esittelee kaupunkinäkymiä viimeinkin kaikessa kauneudessaan. Tehdään asiaa Turkuun. Ja tietysti Tallinnaan.

Turusta meillä on päinvastoin täällä vieraita, Marjan tytär perheineen, johon kuuluu yksivuotias valpas poika. Lasta tässä juhlitaan, lapsi viimeistelee joulutalon fiiliksen, mutta pian se on hiipumaan päin. Loppiainen on vuoden sympaattisin kirkkopyhä: ei tarvita suuria valmisteluja, vain leppoisaa laskeutumista. Lahjat on annettu ja saatu, kinkkukin syöty: hernerokka valmistui taas herkullinen sen jäänteistä.

Katsottiin kuinka Kaarlo Kalliala sai hiippansa ja sauvansa Turun tuomiokirkossa. Vaikutti jämerältä piispalta. Kari Mäkinen lausui lämpimiä sanoja, ja Kalliala kertoi hyvän anekdootin Itävalta-Unkarin ohjesäännöstä, jonka mukaan kuollut keisari otettiin kirkkoon vasta kun hänet oli ilmoitettu köyhäksi syntiseksi.

Kun illalla vielä kuuntelimme vanhan koulukaverin Eero Huovisen mietteitä (jäivät joulurauhan julistuksen jälkeen kesken, tuli glögiä ja puuroa juuri siihen saumaan), loppiaisesta kehkeytyi hengellisen pohdinnan päivä. En usko, että Erno Paasilinna, joka aikanaan pilkkasi piispoja tekopyhiksi ja turhanaikaisiksi patsastelijoiksi, olisi paljonkaan näitä viisaampi ajattelija, pikemmin päinvastoin. Ainakaan hän ei antaisi lohtua ja toivoa varjossa vaeltajille, hammastenkiristystä ja vihaa kylläkin.

Arkkipiispa ja piispa emeritus ovat kumpikin käsitelleet Waltari-elämäkertaani hyvinkin ymmärtävästi, edellinen Teologisessa aikakauskirjassa ja jälkimmäinen viime syksyn mietekirjassaan. Tohtoreita kumpikin ja syvällisiä kirjanoppineita. Eero jopa punnitsi Unio Mystican keittiövaa’alla, nyt en muista lukemaa, mutta mainittavan eksaktia kirjallisuuskritiikkiä mielestäni joka tapauksessa.

Meillä oli Eeron kanssa joitain yhteisiä opettajia Norssissa, vaikka olimme rinnakkaisluokilla. Hän muistelikin Maca Castrénin valaisevia historian tunteja, mutta äidinkielessä meillä oli eri opettajat, tärkeitä molemmat. Olikohan sekin Mors lilla Ollen hilpeä sadisti Norssista, sopisi hyvin, ettei vain olisi Kalle Sorainen, Sillanpään kaveri ja Kierkegaardin tutkija. Mutta saattoi olla Saksalaisen koulun puolelta. Näin meitä ennen kuritettiin ja kasvatettiin.

Taitavasti Eero väisteli tulenarat moraalipoliittiset kysymykset ja tähdensi vain pääasiaa, Jumalan persoonallista tuntemista. Mediaa tällainen ei kiinnosta, polttavan tärkeitä heille ovat homoliitot ja kirkosta eroamiset. Aika hyvä markkinaosuus kirkolla edelleen on kuten Eero vaimeasti muistutti. Kun katseli penkkirivejä Turun tuomiokirkossa Kallialan virkaanasettajaisissa tai Huovisen lähtösaarnan aikaan Helsingissä, tuli tunne ettei tuota instituutiota pienet puhurit paljon heiluta.

Hesarin apurahaselvitys herättää monia tunteita kirjailijoissa ja kirjallisuutta seuraavissa piireissä. Kiintoisaa kuinka yllättävät naamat nousevat barometrien kärkeen. Rahanjaoissa ei koskaan päästä objektiiviseen oikeudenmukaisuuteen, monet henkilökohtaiset seikat vaikuttavat. Muistan omalta kaudeltani kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana, myös kuudesta vuodesta taiteen keskustoimikunnassa, kuinka satunnaisilta monesti tuntuivat nämä jakopäätökset.

Tottakai jakajat ovat alojensa asiantuntijoita, mutta heillä on taustavoimansa, mieltymyksensä, ystävyyssuhteensa, poliittiset sympatiansa, liittokohtaiset sitoumuksensa jne. Keskusteluissa erottuvat helposti kunkin suosikit, ja vahvimmat jyräävät ehdokkaansa läpi. Kullakin on oma missionsa: kuka ajaa näytelmäkirjailijoita, kuka lastenkirjallisuutta jne. Mukana on myös jokunen tunnollinen, asioihin ja teoksiin vilpittömästi syventynyt puolueeton puurtaja, joka tosissaan yrittää tarkastella tasoja ja vertailla teoksia. He ovat poikkeuksia. Tulos on sitten erisuuntaisten intressien kompromissikudelma, ja paljon hullumminkin voitaisiin taiteen rahoja jaella.

Joten turha on puolustella hämmentäviä tilastoja, selitellä että tuetaan pääasiassa vähälevikkistä, mutta ei myöskään rangaista hyvin myyviä kirjailijoita. So what. Vääryyttä kärsivien joukko on aina sankempi kuin onnen ja jakajien suosikkien, eikä kukaan saa mielestään täyttä oikeutta.

Jaksan edelleen hämmästellä yltiömukavia olojamme. Kuka olisi lapsena kuvitellut, että joskus saa leffat laajakuvina kotiinsa. Voimme pikkuhiljaa paikata aukkojamme suurelokuvien kohdalla. Selvitin ensin Arabian Lawrencen ja nyt peräti Papillonin. Henri Charriéren alkuteosta tarkasteltiin tuoreeltaan 1970 Pekka Tarkan kritiikkipraktikumissa yliopistolla; sen verran muistan että Matti Brotheruksen suomentamassa kirjassa oli paljon monivaiheisempia seikkailuja kuin mitä elokuvaan mahtui. Mutta vaikuttava leffa anyway, autenttisilla paikoilla filmattu. Loistavat itseään säälimättömät päänäyttelijät Steve McQueen ja Dustin Hoffman kruunasivat elokuvan. Tietysti ranskan kieli olisi tehnyt aidomman, jotenkin myös julmemman vaikutuksen kuin loivemmin luistava englanti.

Ellei sydän olisi pysäyttänyt toissakesänä, ellen olisi ikävissäni lojunut Tampereen Keskussairaalassa heinäkuun kauneimmat päivät, en olisi koskaan ruvennut katsomaan Francon aikaa. Mutta kun lauantaina ei ollut muutakaan tekemistä, tulin seuranneeksi monta tuntia Alcantaran perheen elämää. Ja jäin koukkuun kuten sanotaan.

Jotkut sekoittavat sarjan Serranon perheen typerähköön farssiin, mutta Francon ajassa on kysymys kokonaan muusta. 70-luvun poliittinen tilanne Espanjassa on ihailtavan luontevasti, tarpeen tullen terävästi nivottu tavallisen perheen sydämellisesti kuvattuun elämänmenoon. Meillä ei mikään perhesarja edes yritä mitään vastaavaa, tyydytään arkisiin käänteisiin, kliseisiin ihmissuhteisiin ja tavanomaiseen poskensoittoon torailevien perustyyppien kesken. Ikään kuin yhteiskuntaa ei olisikaan, ei mitään ajan tapahtumia, jotka ihmisiin vaikuttavat. (Totta puhuen katsojan kokemukseni rajoittuu näissä joihinkin viisiminuuttisiin. Mutta ne eivät kertaakaan tempaisseet mukaansa, ei edes tämä uusin yritelmä, vaikka siinä on kovia kyröläisiä tähtiä Tapani Pertusta Antti Väreeseen.)

Tämä kaikki sen takia, että tämän illan jakso osoitti taas vakuuttavasti, kuinka hienoa työtä sekä ihmiskuvauksena että yhteiskunnan analyysinä Francon aika on. Ellette usko, katsokaa uusinta ensi sunnuntaina.

Pudotus olikin aika kova, kun yritin vilkaista sitä vanhaa Varesta myöhemmin illalla. Reijo Mäen lukijana en tavannut tyypeistä yhtään sitä mielikuvaa, minkä letkeät kirjat ovat synnyttäneet. Leffa panosti, kuten monet vastaavat, kyyniseen väkivaltaan, kalseaan seksiin ja monotoniseen vittuiluun. Ehkä uudet Varekset tavoittavat kirjojen hengen paremmin ja näyttävät myös vähän Turkua, kaupunkikuvauksethan juuri valavat etsivän seikkailuihin niiden persoonallisen luonteen. Mutta sama ulkomaisten kovakiiltopintaisten esikuvien matkiminen on kuulemani mukaan pakottanut pikalaukkaan myös uusimman Harjunpää-elokuvan, joten toivoa ei paljon ole.

Ajatelkaas jos joku tämän hengen ohjaaja olisi taannoin päässyt tuhoamaan vaikkapa Waltarin Palmu-kirjat. Kassilalla oli omaperäistä tyylitajua ja ymmärrystä kirjailijan spiritille; vasta viimeinen Palmu ajoi ojaan, mutta siinä ei ollutkaan enää Waltarin suuntavaloja.

(Tämä tv- ja elokuvakatsaus sen takia, että lievä flunssa yllätti, mutta se menee yleensä kahdessa päivässä ohi.)

Tulihan vuosiluku ihan oikein, siihen on totuteltava.

Alkaa Juhani Ahon juhlavuosi, ja sen avasin lukemalla teoksensa Heränneitä (1894). Hohhoijaa, sanoo joku, voisiko enää mitään museaalisempaa ja mielenkiinnottomampaa löytää. No jaa, ajatellaan niin että herääminen oli muodissa 1890-luvulla kuten oli taas 1970-luvulla ja pian uudelleen. Taannoin Arvid Järnefelt heräsi tolstoilaiseksi ja Aho kiinnostui tästä ilmiöstä, tutki perhekohtaisesti läheisempää pietismiä. Ei hän uskoon hurahtanut, vaikka suhtautuikin hyvin sympaattisesti tähän vahvaan kansanliikkeeseen, joka jätti pitkät jälkensä eikä ole kuollut vieläkään.

Ahon mielenmuutosta mietin, hänhän kiivaili ennen jyrkästi kirkkoa vastaan ja kuvasi pappeja kriittisesti. Heränneissä hän vaistosi jotain aitoa hengellistä nousua, jolle piti antaa arvoa. Me muistamme poliittisen herätyksen 70-luvulla, ja nyttemmin on herätty luontoon ja vegaaneiksi ja sukupuolineutraaleiksi ja sen sellaisiksi. Uusia herätysliikkeitä on syntynyt myös uskonnon elähdyttämissä joukoissa. Jospa heräisimme kaikki tavallamme uuteen vuoteen, uuteen reippaasen elämään…

Näitä pohdimme päivällä Annelin mainiosti laittaman lipeäkalan äärellä rovasti emeritus Hannu Lehtipuun residenssissä Kyröspohjan kylässä. Hannu kertoi muiston herätysjuhlilta vuodelta 1939, jolloin hän oli kahdeksanvuotias ja pääsi mukaan tarkkailijaksi isänsä kanssa. Silloin lapsetkin oli puettu mustiin lierihattuihin ja körttiin. Mikä muuten on körtti? No sen takin takaliepeen kolme liuskaa, halkioiden erottamat. Kuulemma karut asut ovat taas palaamassa herätysjuhliin.

Hämeenkyröstä on lähtöisin eräs erikoinen herättäjä, tämä Tapani Koivuniemi, puunjalostusinsinööri, joka on perustanut oman uskonlahkon ja sen periaatteisiin nojaaman firman. Siitähän on vähän hälisty HS-Kuukausiliitteen artikkelin jälkeen. Hannu tunsi hänen lähtökohtansa, ja Wikipediassa on aiheesta laaja selvitys. Me papit mietimme siinä jälkiruokaan päästyämme miksi täältä hyvästä Hämeenkyröstä sikiää kaikenlaisia hourupäitä ja originelleja ja huijareita. Muistimme että Minna Craucher syntyi siinä ihan lähellä Hannun taloa samassa Kyröspohjan mahtikylässä. Lisätään sarjaan Johan Bäckman, juuret meidän Vanajan kylässä. Tätä ilmiötä ei suorasanainen Ari Suutarlakaan kyennyt meille selvittämään, vilkaisiko minua arvioivasti?

Hannu esitteli Mauno Rosendahlin neliosaista herännäisyyden historiaa hyllystään, Arin mukaan jo melkoinen harvinaisuus, varsinkin kun ensimmäinen osa oli ruotsiksi. Rosendahl oli hänkin tietysti Hämeenkyröstä lähtöisin, tuolta mäen päältä Tuokkolan talosta. Toinen kansallinen herättäjä Yrjö Koskinen heilui naapurissa pappilassa, myöhemmin hän oli Juhani Ahon aatteellinen vastapeluri, kunnes herrojen näkemykset kansallisella sarakkeella lähenivät 1890-luvun lopulla.

Tulihan herännäisyyttä yhden päivän eväiksi. Mikä on seuraava kansallinen herätyksemme? Ilmastosta ei juuri nyt ole suurta huolta, päinvastoin siunaamme suotuisia talvisäitä tällä korkeudella. Ennakoimme että seuraava herääminen tapahtuu tärähtäen vaaleissa, kun perussuomalaiset panevat maan politiikan uuteen järjestykseen.

Illalla katsoimme Niskas-dokkarin viimeisen osan, joka vähän hajosi kuten ohjaajan elämäntyökin. Hieman murheellinen mieli siitä jäi, varhain katkesi Mikko. Muistan kuinka hän tuli vielä PoikaTuomis-seminaariimme 1989 ja kertoi silloin yhteiskoulun pihassa olevansa vakavasti sairas. Vielä hänellä oli tekeillä dokumentti Kekkosesta, joka ei valmistunut. Harmaaksi oli mennyt ennen niin tulinen Mikko Niskanen. Hyvät ja värikkäät muistot jäivät lyhyistä yhteistöistämme.

Petteri olisi voinut ottaa mukaan vielä sen kuvaukseni Mikon ja Kalle Päätalon ensimmäisestä kohtaamisesta, jota olin todistamassa. Kuinka jää alkoi sulaa miesten väliltä. Se lähti siitä, kun Kalle kehaisi juuri sitä talvista hevosajokohtausta Surmanluodeissa, sen aitoutta. Siitä kasvoi yhteisymmärrys, siitä lähti tämä Päätalo-savotta liikkeelle, Mikon viimeinen työ.

Donner kertoi Mannerheimista verkkaisesti, arvovaltaa tavoitellen. Oudosti hän leikkasi heti alkuosan lopussa kuolemaan, hautajaisiin, patsaaseen. Mitä hän näin varhaisella siirtymällä tavoitteli? Sitäkö että pysymme jatkossakin mukana. Katsellaan rauhassa edelleen.

Olihan täyteläinen Aapelin päivä, huokaisin sängyssä ja luin pätkän Jumalan nyrkistä, Frederick Forsythen tiiliskiveä Persianlahden sodasta. Hei, tämän ajan heränneitä ovat tietysti äärimuslimit, fundamentalistit kaikissa maissa. Jäljet pelottavat.

Vähiin menee vuosi ennen kuin vallan loppuu.

Mietittävä mitä on tullut tehdyksi, onko jotain saatu aikaan? Muistan vilkkaan alkuvuoden, jolloin valmistui kirja Aila Meriluodosta, käytiin Punaisen meren risteilyllä, sain pitää puheen talvisodan muistoseminaarissa ja toimia vastaväittäjänä Tampereen yliopistossa ja lopulta nähtiin ja kuultiin hienosti onnistunut Taipaleenjoki-ooppera Ilmajoella.

Ehkä siinä olikin kylliksi yhdelle vuodelle, loppu on mennyt hiljaisemin. Sentään pientä liikettä sinne ja tänne, Puolaan ja Nizzaan, sekä uuden työn valmistelua. Olihan kesällä kahdet kirjallisuuspäivätkin, Sastamalan Vammalassa ja Iisalmessa. Aho-päiviltä sain pohjaa ja potkua tutkiskella Juhani Ahon maailmaa ja elämää.

Mutta aina on jokin kohta joka kovertaa, miksi en tehnytkään sitä ja sitä. Yksi näytelmä liikahti hiukkasen, toinen näyttää jämähtäneen jäihin. Suuri teatteri on aina kirjailijalle arvoitus kuten Veijo Meri on osuvasti kuvannut. Sen sisäisiä liikkeitä ei ulkopuolinen hevin tunnista ellei omaa kremlologin tuntosarvia. Monta muuta suunnitelmaa vaappuu vain ilmassa ja ihan omaa saamattomuuttani.

Helposti sitä arvioi vain tällaista itsekästä tekemistä, vaikka kuluneen vuoden isoimmat ilonaiheet olivat Luojan säätämiä: palasivat vanhan ajan komeat talvet ja siinä välissä hieno helteinen kesä. Ehkä ne jäävät aikakirjoihin kirkkaimpina muistoina. Taloudelliset kriisit sen sijaan kiehuvat etäämpänä, mitä niille nyt tämmöinen pieneläjä mahtaisi. Ei mahda säällekään, mutta nauttia voi.

Tietysti pitäisi muistaa suuria tapahtumia maassa ja maailmassa, mutta niistä pitävät muut viestimet kylliksi huolta. Mikä oli tärkeintä? Pääministerin vaihdos meillä vaiko EU:n romahdukset etelämmässä. Mikä varsinaisesti on vaikuttanut omaan elämääni? Entä lasten elämään, seuraavaan sukupolveen? Ainakin tuntuvat pärjäilevän melko iloisesti pätkätöissään ja vapaissa suhteissaan. Elämmekö jotenkin erillämme todella merkittävistä murroksista?

Omaa talouttaan jokainen puntaroi, mutta siinäkään ei mitään ihmeitä ole, tavallista kitkutusta paitsi noi jättimäiset jälkiverot Waltari-kirjan peruina, mutta niistäkin taidetaan selvitä. Marjan eläkeläistalous on tasaisempaa, niin että ainakin ruokaa riittää ja rakkauttakin yli kohtuuden. Joten mä olen loppujen lopuksi aika onnellinen mies enkä osaa edes kätkeä sitä kylliksi niin kuin meillä pitäisi olla tapana.

Näillä eväillä on vain jatkettava uuteen vuoteen nousevaan. Ja toivoteltava suotuisaa onnea ja terveyttä kaikille muille – niin terveys, se tuntuu niin itsestään selvältä, ettei siitä muista huolehtia, vaikka on ollut yllättävä takaiskukin puolitoista vuotta sitten. Pallonlaajennus tuntuu vain parantaneen oloa. Kun siitäkin on näin hyvin selvitty, elämässä on ollut onnea ja takatuuppausta ja niitä tarvitaan aina vain lisääntyvästi jatkossa.

Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille vastaanottavaisille!

Eilen katselin hevosia Kaipiossa Hätösen tallissa. Miten komeita ja vahvoja eläimiä, ja miten tyhjäkäytöllä nykyisin, kun ei niitä enää tarvita työnteossa. Viihteeseen ja kilpajuoksuun kyllä kelpaavat. Raveissa hienot eläimet höyryävät rahaa pelureille, mutta sehän on ikiaikainen perintötapa. En käy raveissa, mutta tiedän kuinka ne monia kiihottavat. Petterin Niskas-dokkarissa oli taas nähtävillä tuo vaikuttava metsätyökohtaus miehen ja hevosen välillä. Valitettavasti todellisuus oli monesti raaempi, joten kaiketi on hyvä vain, että hevoset saavat huilia ja huvitella ja kilpailla näinä elintason elähdyttäminä aikoina.

Miehen ja hevosen suhde askarrutti mieltäni, kun kirjoitin romaania isosisästäni, ratsupoliisista. Senaatin ratsumiehestä alkanut sarja saanee vielä jatkoa, mutta vähän uusin piirtein, kun itsenäisyyden alku koittaa ja näyttämö siirtyy presidentinlinnaan. Kyläreissulla tuli mieleeni, että joskus haaveilin hevosen omistamisesta, mutta ei se koskaan ole käytännössä ollut mahdollista. Olisihan komeaa karauttaa täältä kirkolle hevosen vetämissä rattaissa tai vaikkapa ratsain. Mistä sen koskaan tietää…

Nanosukset toimivat mainiosti nyt kun ne on hiihdetty sisään. Pienikin lenkki päivässä vapauttaa lihaksia tietokoneen kiristyksestä ja ajatukset avartuvat, veri kiertää ja silmät lepäävät kun näkökenttä laajenee. Ihmisen täytyy välillä katsoa kauas.

Antoisa palaveri Kari Häkämiehen kanssa päivällä: näyttää hyvinkin siltä, että Elämän sivut -seminaari saa jatkoa. Syytä onkin, sillä yleisömenestys viimeksi yllätti. Nyt alkoi huolen aiheeksi kohoilla, kuinka Koskilinnan tilat riittävät. Pirkanmaalla on tilaa tasokkaalle kirjallisuustapahtumalle kun kirjamessut Tampereella tyrehtyvät. (Häkämies ei sittenkään kierrellyt joulupukkina meidän kylää, joten arvoitus on edelleen auki. Iltalehtikin oli jo asiaa kysellyt.)

Katsoimme Marjan kanssa illalla jouluelokuvaksi hankkimamme Truffaut’n Mies, joka rakasti naisia. Aivan valloittava kuvaus naisfriikistä! Ja hänen kasvustaan kirjailijaksi. Kepeän tuntuinen leffa sisälsi enemmän oivallusta kuin pinnalta voisi päätellä. En silti vaihda sitä Renoir’n Suureen illusioniin, jonka ilmoitin Matille lempielokuvakseni Filmihullun keväiseen jättinuottaan.