Panu Rajala

Guggenheim jakaa kiintoisasti. Hesa valitsi heti linjansa, ja tänään Saska Saarikoski puolustaa museota voimallisesti. Hän harmittelee, että tämä asia kerrankin yhdistää kansan ja eliitin: kummatkin vastustavat turhaa museota. Linjat eivät taida olla ihan niin selviä.

Hbl kunnostautuu jälleen kertomalla, että Guggenheim on tullut häntä koipien välissä takaisin viidestä kaupungista, Rio de Janeirosta, Hongkongista, Guadalajarasta, Vilnasta ja Taichingista. Las Vegasissa museo on suljettu kävijöiden puutteessa. Helchinsky on siis viimeisin reunamaan etappi, johon museota tuupataan. Täällä niin helposti hullaannutaan maailman nimistä.

Mutta antaa tulla vaan. Sopiihan tänne lisää taidetta. Hesassa on yleisönpalstalla ihan fiksu ehdotus: tehdään Kiasmasta Guggenheim. Näin tyhjillään kolisevaan nykytaiteen museoon saadaan edes vähän potkua. Tarvaspäässä kun lenkkeilimme, siellä päin olisi paljon tyhjää tilaa kummallisille luomuksille. Voisivat saada synergiaa toisistaan, Gallén-Kallela ja Guggenheim.

Eilen vilkaisin helpotuksen tuntein tähtien äimistelyä espanjalaisessa linnassa. Pahimmassa tapauksessa minäkin voisin tuolla huokailla. Kutsu kävi, mutta jostain (vaimoltakin) tuli viisaus pidättäytyä. Niin voimallinen ei sentään ole narsistinen esiintymiskaipuuni. Mutta hauskaa kun aikuisilla on leikkimieltä.

Yksikin repäisevä Ahon kirje pelasti arkistopäiväni, mutta Niemen Jussi onkin sen julkaissut. Sitten kertasin persoonallisen opettajani Annamari Sarajaksen esseen kirjasta Orfeus nukkuu (1980): ihmeen kirkasta ja viisaasti oivallettua. Näin joutuisaa, syvällistä, vaivattomasti luettavaa tekstiä ei kukaan tutkija enää kirjoita. Ne tekevät jotain ihmeellistä poststrukturaalista risuaitaa. Katsokaa Annamarin kuvaa kirjan takakannesta. Muistan kuinka hän tyytyväisenä totesi: ”Ilmeenikin kertoo että täältä pesee!” Vahinko ettei Ilpo Tiitinen päässyt aikomassaan Annamarin elämäkerrassa edes alkuun. Molemmat autuaasti vainaita. Kyllä ällistelisivät, jos aavistavat, että kaikista desperaadoista juuri Panu heidän rakasta Ahoaan tässä yrittää leipoa.

Ilmanko näin unen, että päätin viimein saattaa väitöskirjani valmiiksi. Mikä huojennus huomata aamulla, ettei enää tarvitsekaan tiedettä edes ajatella.

Lenkkeilty Tarvaspäähän nelosen pysäkiltä Munkkiniemessä, hyvä reitti, kävelijöitä ja hiihtäjiä. Sukset edelleen maalla, hitto. Maalauksellinen lumimaasto johdattaa nuoren Gallén-Kallelan näyttelyyn. Se osui nyt oivallisesti, sillä noihin Pariisin interiööreihin ja eksteriööreihin 1880-luvulta oli helppo mielessäni sijoittaa myös Juhani Aho, joka tuli paikalle, kun Gallén oli palaamassa kotiin 1889. Samoja naisiakin saattoivat tavata, houkuttelevia kokotteja, joita ikuistivat toinen tauluihin, toinen teokseensa Yksin.

Gallén yhdisti kansallista aiheistoa ranskalaiseen symbolismiin, ja Aho oli samoilla jäljillä. Kun Yksin herätti Suomessa metakan, Aho puolustautui kirjoittamalla Päivälehteen satiirisen lastun ”Taiteilija joka maalasi paljaan naisen” – mallina Gallén ja hänen Aino-taulunsa, josta keskimmäinen versio riipuu nyt Tarvaspään alakerrassa. Siinä pakenee ilkamoiva Aino, suorastaan Väinöä vietellen.

Eikö alkavana Tarvaspään ja myös Ahon juhlavuotena hänetkin olisi voitu yhdistää näyttelyyn, varsinkin kun tornin huoneissa olisi hyvää tilaa. Vielä ehtii, kun kaksi uutta näyttelyä on vielä museoon tulossa.

Lenkin päälle nautimme lämmikkeeksi Marjan laittamaa madekeittoa ja blinejä ja vähän valkoviiniä. Voisiko elämä enää ruhtinaallisemmin pyhäpäivän palkita.

Kenneth Branagh on yllättävänkin luonnikas Wallander BBC:n sarjassa. Hämmästyttää se, kuinka Shakespearen draamojen tähti (viimeksi näin Hamletina) pystyy paneutumaan tähän nuutuneen ruotsalaispoliisin hahmoon kuin omaansa. Huvittavaa sekin, että Ystadin väki puhuu englantia, muitta kirjoittaa esim. tietokoneelle ruotsia. Ei se häiritse, kielen unohtaakin. Palomuuri näytti, kuinka idealistit terroristit yrittävät tietokonepelinä saada Euroopan talouden sekaisin. Eipä aavistanut Mankell, että yhtenä päivänä sama talous saadaan sekaisin ihan eurooppalaisen maan omin laillisin keinoin.

Erno Paasilinnan äreä ääni herätteli nostalgisesti aamulla radiosta. Sheriffi osoittautui Ernon lempileffaksi. Mutta Juha Virkkusen taltioidussa haastattelussa tuli pari hauskaa kohtaa osoittamaan, kuinka hyökkääjä tarvitsee hyvän viholliskuvan. Ellei sellaista muuten ole tarjolla, se on itse luotava.

Erno syytti, että Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämää vastaan 70-luvulla hyökkäsi ”raivoisasti” koko kirjallisuudentutkijakunta. Kuinkahan oli. Meren kriittisin arvostelija oli silloin Esko Rahikainen, taisi olla maisteri (nyttemmin lisensiaatti) ja kirjastonhoitaja, virkeä ja vilpitön harrastajatutkija (kunnianimitys, ei pejoratiivinen!). Hannes Sihvo, Kiven ja Meren tutkija, ihan oikea professori, sitä vastoin on moneen otteeseen puolustanut Meren Kivi-näkemyksiä, vielä Meri-kirjassaankin Täynnä liikettä (1998). Viimeksi Hannu Mäkelä on romaanissaan taas tullut eri tulkintaan Kiven rakkauselämästä kuin Meri aikanaan. Hän palaa Rahikaisen näkemyksiin, joka on jatkanutkin tutkimuksiaan.

Todellinen kuva on yleensä ristikkäisempi ja vivahteikkaampi kuin suoran tulittajan esittämä mustavalkea asetelma. Mutta Ernon suuri missio oli kurittaa akateemisia typeryksiä, olkoot argumentit vaikka kuinka ilmasta tempaistuja.

Toinen hänen syytöksensä koski Suomen herroja, jotka ovat esittäneet, että köyhyys jalostaa ihmistä. Hah? Kuka ja koska ja missä? Viittasiko puhuja kenties Topeliukseen, joka kehotti olemaan hyvä köyhille. Kuka hänen jälkeensä on ihannoinut köyhyyttä? Osoitteita ei taida löytyä, ellei sitten Pentti Linkola tai joku vihreä ole kysymyksessä, mutta heitä tuskin voi nimittää herroiksi. Missä luuraavat varjonyrkkeilijän vastustajat?

Mutta poleemikon ei tarvitse täsmentää kohteitaan eikä noudattaa erityistä totuudellisuutta, muuten syytökset vesittyisivät.

Kun tulin katselleeksi Teeman uusintaa kirjakeskustelusta Tallinnassa, olikin kiintoisaa kuulla Maimu Bergin ja sen toisen kaverin kannanottoja Sofi Oksasen Puhdistukseen, kun kirja oli vasta käsikirjoitusnippuna heidän pöydällään. Hyvin olivat jo jyvällä mitä tuleman piti. Muutenkin kiva pistäytyminen naapurissa, niitä soisi jatkettavan tiheämmin tänä kulttuuripääkaupungin vuotena.

Itse pistäydyin Louhelan kirkossa Myyrmäen kupeella puhumassa vielä Ailan kirjasta ja elämäkerroista kansallisille veteraaneille. Vaikutuksen teki Juha Leiviskän suunnittelema avara ja valoisa kirkkosali, mutta tilaisuus oli tietysti siinä naapurihuoneessa, kuulijoita laskivat 102. Joku väitti siellä yleisöennätykseksi.

Presidenttimme tarkasti Afganistanin turvajoukot vähemmän sotilaallisen oloisena ylijäämävormussaan. Vhdyttävä ja ikuinen miete!

Vesa Karonen oli taas oikeassa viime viikolla todetessaan Hesarin palstalla, että radiossa on mietelauseista pula. Maanantaina luettiin puolenpäivän aikaan jotain armeijanvastaista julistusta, joka tuntui kumpuavan 60-luvun kultaisilta vuosilta, ja tänään jotain muuta sosiaalisraporttia. Eikö mietelauseen tulisi sisältää ajatuksia, jotka kohoavat normaalin uutismössön yläpuolelle ja valaisevat ihmiselämän ns. ikuisia kysymyksiä. Tai ainakin avaavat aavistamattomia näköaloja, herättävät, sysäävät kuulijan ajatukset hetkeksi uusille raiteille.

Lukenut paksua möhkälettä, Matti Klingen mittavaa Iisalmen ruhtinaskuntaa (SKS 2006). Kesällä jo Matti vinkkasi, että kirjasta voisi olla hyötyä, kun tutkiskelen Juhani Ahoa. Totisesti onkin. Ahon maailma pappis- ja herännäistaustoineen valaistuu laajalla säteellä. Klinge saa Iisalmen kuulostamaan hengellisen elämän merkittävältä keskukselta. Tavattomat tiedot hän on kirjaan koonnut, näkee yhteydet ja syventää henkilöverkostot kohta kohdalta. Poimin kirjasta vain sen minkä tarvitsen, houkutus olisi lähteä laajemmille retkille.

Miten helposti joutuu asiantuntijaksi. Soitti Järnefeltin kulttuurisuvun jälkeläinen ja tiedusteli muuatta yksityiskohtaa Ahon lastuista. Hän oli saanut viitteen Klingeltä Hagelstamin kirjakaupassa. Kyse on lastusta, joka arvattavasti kuvaa Armas Järnefeltin ja hänen tulevan puolisonsa Maikki Pakarisen yhteiskonserttia. Antti J. Aho on näitä urhokkaasti selvittänyt, hänen kirjoittamastaan isänsä elämäkerrasta on paljon hyötyä, detaljien aarreaitta.

Matti, joka tuomitsi Donnerin Mannerheim-dokumentin, ei ollut Klinge, kuten muutamat ovat synkeinä arvelleet. Hänelläkin lienee kantansa, joka luetaan ensi syksynä päiväkirjasta.

Francon aika taas erinomainen, liikuttava. Via Espana sinkosi tieto, että sarjaa tehdään edelleen! Carlito on nyt kuulemma armeijassa. Siispä meillä riittää nautinnollisia maanantai-iltoja.

Enon opetuksia katsoin siihen saakka, kun eno ja pappi rupesivat juopottelemaan. Vaikutti vähän mälsältä, hyvin kotimaiselta.

Himmeä tihkuräntä tarjosi muuten pitkän hyvän työpäivän. Kun kaikilla rintamilla (paitsi Tunisiassa) on hiljaista, voi elää kuin kellossa ja keskittyä omiin hommiinsa. Niinistö puhuttaa; ei saisi ajatella itsenäisesti, vaan puolueen edun mukaisesti.

Hämeenkyröön haetaan kunnanjohtajaa. Pankaa nyt paperit sisään, te jotka kaipaatte hankaluuksia, talouden kurimusta, kovaa vastarintaa ja kauniita maisemia.

Kolmannen osan jälkeen on todettava Donnerin Mannerheimista, että siinä on rikasta ja hienoa kuvamateriaalia, paljon semmoista mitä en ole koskaan nähnyt, vaikka näitä dokumentteja on ruudussa pyörinyt.

Vahinko vain, että D selostaa niin vaisusti ja vetelästi, tavoitellen kai lapidaarista historian kerrontaa. Monia kiintoisia kohtauksia menee silmien ohi arvokkaan vaiteliaisuuden saattelemina. Kuka, mitä, koska, missä? D ei vaivaudu kertomaan. Parhaita ovat autenttiset ajan henkeä välittävät selostajat filmiväläyksissä. Tänään (kirjoitan maanantaina) Hbl:ssa Bengt Lund moittii D:n selostusta epäselväksi, sanoja nieleväksi, mitä se onkin.

Ehkä D ajattelee, että kuvat puhukoot ja asiat tunnetaan ja riittää niukka viittaileminen. Mutta jäntevä ja innostunut ote avaisi asioita tuoreella tavalla. Uuteen historiantutkimukseenkin voisi viitata. Sellaista ei näissä kuulu eikä näy. Ihmettelen myös D:n väsähtänyttä sävyä, joka usein kallistuu ironiseen negatiivisvoittoiseen kannanottoon. Esim. talvisodasta: ei ainutlaatuinen taistelu, tosin sankarillinen. Mitä rinnastusta D ajatteli, Maratonin taisteluako? Lyhyt aika, pakkanen ja talvi, hyökkääjän ylivoima ja sen suuret tappiot tekivät tämän taistelun ainutlaatuiseksi, muusta puhumatta. Mutta patrioottisuutta on tietysti kaikin ajoin varottava.

Ihme juttu on sekin, että pääkohteen, Mannerheimin, sodanjohdon ratkaisuja ei käsitellä juuri ollenkaan. Ehkä niitä tulee jatkosodassa. Kaikkea muuta kuvaa virtailee valtoimenaan. Täysin odotettua taas se, että selostus myös vuoden 1918 osalta eteni vanhaa tuttua rataa, Kekkosen ja Linnan ajoista opittua. Suomalaisia ei nyt onneksi enää leimattu talvisotaan syyllisiksi kuten 70-luvulla.

Kiitos kuitenkin harvinaisesta, sykähdyksen hetkiä herättävästä filmiaineistosta. Ehkä joku vielä tekee terävän, uusimman tiedon lävistämän, syvällisen henkilökuvan Mannerheimista.

Talven selkä alkaa taittua. Säteilevä päivä, lenkkeiltiin Kaivarissa, lämmiteltiin lohisopalla Uunisaaressa. Väkeä liikkeellä, Klingekin arvokkaana. Käveltiin jäällä. Harmi että sukset edelleen maalla.

Yrjönkadun uimahallissakin vilkasta, saunoin ja uin ja vesijuoksin pitkän kaavan mukaan. Nautinnollisia saluunoita kuten myös K50-disco Königissä, siellä me ikäjuhlijat irrottelimme lihaksia innokkaasti, hyvä välitön tunnelma.

Olipa liikunnallinen päivä. Työ koneen yli kumartuneena vaatii vastapainonsa.

Turun kulttuurivuosi avattiin hillittömin tulilieskoin ja symbolisin spektaakkelein Auran rannoilla. Emme ihan päässeet tv:n äärellä selvyyteen, mistä kuvaelmassa oli kaikkiaan kysymys, mutta lohduksemme Alma ja Sallakin jotka sentään seikkailivat paikan päällä yleisömassan keskellä, pitivät show’ta sekavana ja ylimitoitettuna, tulipiirroksia sinänsä upeina. Mutta huomiota kertyi ja rahaa räjähti taivaalle, joten kulttuuri kukoistakoon edelleen Suomen Turussa. (Eikö siellä kotimaisia tekijöitä olisi löytynyt ja vähän vähempäänkin voitu tyytyä, mutta näyttävyys ennen kaikkea, ja näin brändi kirjoitettiin mustalle pakkastaivaalle. Kuorojen esitys oli kaunis.)

Riittävästi luettuani Ahon kirjeitä arkistossa tavattiin Ateneumissa, nautittiin kuhaa ja herkkusieniä ja katseltiin italialaista viivaa sekä Eino Mäkisen kansatieteellisiä valokuvia. Muutama viime vuosisadan alun modernisti sykähdyttikin kuten Franco Gentilini, joka on kuvittanut Kafkaa ja Decameronea. Toinen kiintoisa taiteilija oli Marino Marini, jonka värikkäät hevosfantasiat muistuttivat vähän meidän Otto Mäkilää ja hänen uniaan. Myös Il Teatro -sarja oli irtonaisen inspiroiva.

Mäkisen kuvista näkyi muun ohessa, kuinka heinää tehtiin Hämeenkyrössä 1930-luvulla. Enpä kyllä usko, että ihan tuommoisissa piikkopaidoissa ja röttihousuissa arkena heiluttiin, mutta kuvauksia varten oli haettu kait vähän historiallisempaa rompetta ylle. Hienosti entisajan kuvaajat oivalsivat valon ja varjon suhteet ja leikin, siinä Mäkinen eteni taiteellisesti Inhan viitoittamaan tietä.

Kun Kino-Palatsi on siinä kulmalla, poikkesimme katsomaan uutta Vares-elokuvaa Pahan suudelma. Se olikin myönteinen yllätys, maltillisesti kerrottu perinteisen rakenteen rikoselokuva ilman mitään action-henkisiä lisätehosteita. Antti Reini oli mielestämme erinomainen Vares, juuri oikean oloinen, mitä nyt turhan komea ja matalaääninen, mutta olennoltaan sopiva. Muutkin hyviä paitsi Eppu Salminen liian energinen ja virkeä Luusalmeksi, pitäisi saada vetelämpi ironikko tähän hauskaan vaikka yksitasoiseen rooliin. Reijo Mäen letkeää sanailua saisi olla vähän enemmän, nyt huumori kovin pinnanalaista, sinänsä tehoavaa (Luusalmen kirja). Anu Sinisalolla on hyvä osa keskeisenä naisena. Sitä paitsi näimme upeita kuvia Turusta, mistä Marja varsinkin nautti.

Sydämen asialla seikkailtiin vaihteeksi Australiassa, joka tuli maana leimatuksi siinä aika negatiiviseen sävyyn, lieneekö brittien yleinen tapa. Lohduksemme saimme viestin Tuomeloilta, ettei heillä siellä Brisbanen eteläpuolella niin suurta hätää olekaan ja että aussit kamppailevat yhteisrintamassa ponnekkaasti tulvan tuhoja vastaan. Hyvä juttu.

Iloinen yllätys vielä yksi: kun vilkaisin uutta Vappu Pimiän ja Jenni Pääskysaaren talk-showta, josta en mitään odottanut – sehän olikin hauska. Varsinkin Minna Kauppi oli aivan repäisevä! Mistä näin itseironinen urheilija on yhtäkkiä ilmaantunut. (Huomaan etten ole seurannut suunnistusta, häpeä kyllä.)

Kun vielä katsoin yötä myöten vanhaa klassikkoa Raivo härkää ja Robert de Niron ällistyttäviä muodonmuutoksia ja tirvaisuja, tulihan taulua, valokuvaa ja elokuvaa yhdelle päivälle.

Tieteen päivillä paljon väkeä. Kuuntelin aamupäivällä sessiota suurten ikäluokkien arjesta, joka edusti muodikasta mikrohistoriaa. Hyviä esityksiä oli Henrik Meinanderilla, Jenni Kirveksellä ja Kai Häggmanilla. Varsinkin viimeksi mainittu avasi silmiä näkemään, kuinka nopea on ollut tämän hyvinvointivaltion rakentaminen, jonka purkamisesta nyt ollaan huolissaan. Vielä 30-luvulla 3% kansasta oli yleensä eläkeoikeuden piirissä ja sosiaalikulut olivat 1% bkt:sta. Nyt ne ovat jotain 40. Vasta 1956 ihmiset alkoivat saada sellaista kansaneläkettä, josta jäi rahaa käteen. Vain puoli vuosisataa sitten! Sitä ennen vanhat tekivät työtä tai antoivat lastensa hoitaa itsensä hautaan.

Pysähdyttävintä oli se, kuinka Häggman osoitti Kelan tai SKS:n arkistosta noutamiensa haastattelututkimusten pohjalta, että valtaosa ihmisistä oli hyvin tyytyväistä puutteelliseen elämäänsä ilman ilman eläkettä tai sähköä tai muita mukavuuksia. Harva osasi edes keksiä mitään parannuksia itselleen. Ja kolmannes kansasta muistaakseni ei välittänyt edes nostaa kansaneläkettä, koska piti sitä nöyryyttävänä. Liikuttavin oli Häggmanin esimerkki 74-vuotiasta siivoojasta, joka teki edelleen (olikohan 50-luvulla) kahta siivoustyötä ja hoiti lapsia elättääkseen itsensä ilman sosiaalitukia. Ja oli hänkin hyvin tyytyväinen pieniin kuluihinsa (kahvipaketteja, saippuaa, raitsikkalippuja tms.).

Sotavuosista yleensä lähdettiin, ja kuulin senkin että Suomen ennätys syntyvyydessä oli 24.8.1945 jolloin syntyi 495 lasta. Minä synnyin kolme päivää myöhemmin. Sankassa seurassa ollaan, armaat ikäluokkatoverit. Joten Tieteen päivillä viisastuu tai saa ainakin lisää tietoja. Nehän jatkuvat sunnuntaihin saakka. Kun olisi aikaa, olisi hyvä kuunnella semmoisia aloja, joista ei tiedä mitään.

Matti tuli vastaan Aleksilla ja piti Donnerin Mannerheim-dokumenttia fiaskona. Laiskasti ja ylimielisesti tehty satunnaisen tuntuinen kooste, jonka kruunaa tekijän veltto ja epäselvä selostus, sanatkin mörähtävät nieluun niin ettei niitä kuule. Minä olen nähnyt vain ensimmäisen osan, jonka rakenne kieltämättä hämmästytti. Katsotaan nyt kokonaisuus ennen kuin vallan tuomitaan.

Tutkimukset jatkuvat Päivälehden arkistossa. Illalla kipaisin Opetushallitukseen tapaamaan viehkeitä soroptimisteja, keskusteltiin elämäkerroista. Hieno ympäristö, fiksu kuulijakunta, lämmin tunnelma. Sain kukkia ja kuohuviiniä. Voiko vuoden ensimmäiseltä keikalta enemmän toivoa.