Panu Rajala

Ei muuta kuin Turkuun. Kulttuuripääkaupunki esitteli ennen muuta Otto Mäkilän taidetta. Kiersimme huolellisesti taidemuseon näyttelyn ja katsoimme Pia Andellin hyvän dokumentin aiheesta. Se on tullut Teemalta kun olimme poissa maasta.

Oliko Mäkilä Suomen ensimmäinen surrealisti? Joka tapauksessa suunta oli niin uusi vielä 40-luvulla, että Mika Waltari selosti rautalankaa vääntäen yleisölle mitä se tarkoittaa Taiteen vuosikirjaan 1946 kirjoittamassaan Mäkilä-artikkelissa. Waltari totesi, että latojat – jotka ovat järkeviä miehiä ja kammoavat sanoja, joita eivät tunne – latoivat sanan usein muotoon ”suurrealismi”. Mäkilä kamppaili yksinäisenä ennakkoluuloja vastaan. Waltarin mukaan hän ei koskaan tavoitellutkaan suuren yleisön suosiota, koska oli siihen liian omaperäinen ja epäsovinnainen. Perussuomalaiseen taidekäsitykseen hän ei vieläkään mahtuisi.

Andellin dokumentissa oli Mäkilän oma sitaatti surrealismista: se on syvemmän todellisuuden esittämistä kuin tämän silmin nähtävän. Surrealismi ”todellistaa jotakin sellaista, mitä ei vielä ole todellistettu”. No nämähän nyt ovat tällaisia taidehistorian alkeita nykyään, mutta hyödyllisiä kerrata varsinkin Mäkilän entistä laajemman näyttelyaineiston valossa. 30-luvun teoksissa on usein pyramidin muoto taustalla, muinaisuus kiehtoi Mäkilää, ilmankos hänen taiteensa sytytti Waltarin juuri Sinuhen edellä. ”Vaellus” on esillä taidemuseossa, itse asiassa niitä on kaksi, mutta se Waltarin seinälle siirtynyt ehdottomasti vaikuttavampi, tämä kahden miehen vaellus, toinen kolmijalkainen. Sitä kyllä katselee ehtimiseen uudemmankin kerran, niin autio, pelkistetty ja rujo se on sodanjälkeisessä karussa tyhjyydessään. Tänään se voisi kuvata japanilaista sielunmaisemaa.

Rauhoittavat värit, okra ja heleän sininen, tasapainottavat Mäkilän tahallisen kömpelösti piirrettyä ylitodellisuutta. Myöhäisessä abstraktissa kaudessaan hän näyttää lähenneen ikätoveriaan Salvador Dalia, mutta hullutteli hillitymmin. Varhemmissa muotokuvissaan Mäkilä on perinteinen, ilmeikäs, aivan klassisen muodon taitaja. Hauska oli aulassa törmätä lähteissä Väinö Jylhän elävään muotokuvaan! Veljensä luona täällä Turussa Yrjö Jylhä ampui itsensä 1956, Mäkilä oli kuollut vuotta aiemmin. Sodan syvältä kouraisemia taiteilijoita kumpikin.

Mäkilästä keskusteltiin sitten Taide- ja antiikkimessujen paneelissa, johon Kari J. Kettula oli ystävällisesti minut kutsunut. Dokumentaristi Pia Andell ehti mukaan, ja Pekka Ruola johti itseoikeutetusti puhetta, hänhän on asunut pitkän rupeaman Villa Romassa Ruissalossa, Mäkilän entisessä residenssissä. En tiennytkään, että se oli jo hänen lapsuudenkotinsa – isä oli Rettigin puutarhuri. Hänestä Mäkilä maalasi mainion muotokuvan: raavas partaniekka kansanmies neilikka kädessä!

Villa Romaan Waltarikin matkasi tasan 66 vuotta sitten, Marian ilmestyspäivänä 1945 Helena Kankaan opastuksella ja osti sen Kolmijalkaisen. Olisi hauska tietää mitä he siellä keskustelivat, kaiketi taiteesta, surrealismista ja sodasta. Meidän keskustelussa välähti esiin minulle uusi vihje, että Waltari olisi tullut myöhemminkin tapaamaan Mäkilää Ruissaloon ja että nämä olisivat siellä onkineet ilman koukkuja taiteesta keskustellen. Legendaa vai totta? Tarkistettava vielä Marjo Ruolalta, joka asiasta tiesi kertoa. Samoin oli hauska tavata pitkästä aikaa Aiju von Schöneman.

Kiertelimme vähän runsasmuotoisen messun saleissa, kävimme tapaamassa Marjan tyttäriä ja ennen kaikkea tyttären vantteraksi varttuvaa lasta ja ajelimme kotiin nähdäksemme vielä Thaliagalasta sen väläyksen, jossa meidän Alma oli mukana nukketeattereineen. Hyvin siellä pärjäsivät. Heitimme Alman puolilta päivin Logomon harjoituksiin, mutta emme ehtineet vielä tutustua tähän uutuuteen lähemmin. Turku tarjoaisi paljonkin uutta nähtävää, jätettävä toiseen kertaan. Palkittu Anna Kareninakin on näkemättä, mutta olen alkanut kaihtaa tätä aikamme yliforsseerattua, huutavaa, raivoavaa teatteria. Elämässä on sitä muutenkin, liian kanssa.

Jussi Helminen nouti Vuoden Teatterin pyttyhatun Espoon maineteoista. Tulikohan hyvitystä sille, että Tampereen Teatteri valittiin vuoden teatteriksi 1997 eikä Jussin johtama TTT; niihin aikoihin alkoi Jussin lähtölaskenta Tampereelta. Komeasti on poika Espoon nostanut eturiviin. Esitystalouden keväällä näimmekin, sähäkkä, oivaltava esitys ilman mitään riehumisia. Palkintoja oli liikaa, ne söivät toinen toistaan.

Kotisatamassa pitkän kiertelyn jälkeen. Sitä paitsi paluu aikaistui päivällä, kun tuli hälytys satamalakosta. Mutta kaikki hyvin, täällä tuulee ja tuiskuaa ( ainakin eilen kun rantauduttiin). Kiittää saamme ja huokaista, kun matka sujui niinkin hyvin, lähes täydellisesti.

Luxembourgista lähdimme maanantaina, kun ensin katsastimme huikean laakson ja sitten Miikka Heinosen valokuvataidetta siellä laakson pohjalla sijaitsevassa vaikuttavassa galleriassa. Miikka on Veeran puoliso, heillä illastimme sunnuntaina. Täysin luxembourgilaistuneita suomalaisia, Miikka on vasta heittäytynyt free lance valokuvaajaksi, kansainvälisesti jo muutamaan kertaan palkittukin.

Oli aikomus ajella lopuksi rauhallisesti pieniä kyläteitä ja ihailla saksalaisia maisemia, mikä hyvin onnistuikin. Kiertelimme Koblenziin, joka vaikutti ensin kalsealta kaupungilta, mutta vanhassa ytimessään paljastui viehättäväksi kyläksi, ja sieltä löytyi mainio hotelli Moselin ja Rheinin risteyksestä, tämä komeasti nimetty Hotel Metropol, ihan kodikas maja. Kahdeksallakympillä vietimme hyvän yön.

Tiistai oli matkan maisemallinen huippupäivä; ajelimme Rheinin varsia, välillä lossilla yli, katselimme komeita linnoja korkealla vuorilla ja tyynesti soljuvaa virtaa, lounastimme matalan majan terassilla virran varrella Bad Godesbergissa ja jatkoimme siitä Sieg-virtaa pitkin tosi kiemuraista tietä aina semmoiseen kylään kuin Freudenberg, joka olikin nimensä arvoinen, varsinainen ilonlinna maalauksellisine taloineen, kaikki samaa tummin tervatuin kehyksin varustettuja valkeita rakennuksia. Yhteen niistä asetuimme, Hotel Zum Alten Fleckeen, jonka nimen historian luimmekin jostakin seinätaulusta; kuin olisimme alpeilla majailleet (sama hinta kuin edellisyöstä). Jotenkin näillä main on viihtyisää, pittoreskia, ja yhtä mieltä olimme siitä, että näkemämme Ranskan tasaiset maisemat vähän rähjäisine vanhoilleen kellahtaneine kylineen kalpenivat.

Sinne Freudenbergiin tulikin tieto lähestyvästä lakosta Vuosaaren satamassa, joten otimme suoran suuntauksen kohti Lyypekkiä ja hyvin ehdimme sinne keskiviikon iltapäiväksi, ehdimme kierrelläkin, katsella taasen Buddenbrookien taloa ja nauttia sen pakollisen muhkean wienerschnitzelin kirkkotorin varrella vanhassa tiilisessä ruokalassa ennen kuin oli ajeltava Travemündeen ja jonotettava pitkähkö rupeama laivaan, mitä odotusta kyllä käytettiin hyväksi terminaalin halpamyymälässä. Muutama laatikollinen viiniä varustaa meidät juhannukseen saakka.

Laivalla oli parempi hytti kuin viimeksi, joten kotimatka sujui autuaallisen levon ja luvun merkeissä. Satelliitti näytti tv:n kautta kotoiset tunnelmat: homokeskustelua, aborttikysymystä, perustuslaillisten riemukulkua, pikkupuolueiden vaalitenttiä, tuttua ja vaisua. Jos joku haksahtaisi keskustelussa ranskalaiseen eloisuuteen, häntä pidettäisiin hurahtaneena. Täkäläiset kylähullut ovat rauhallisempaa sorttia. Mikäs heidän joukkoonsa on taas solahtaa.

Syvä huojennus ja kiitollisuus valtasi mielen kuukauden kiertolaisuuden jälkeen, niin autuasta ja hauskaa kuin olikin matkailla neuvokkaan vaimoni kanssa, jonka kartanlukutaitokin (muutaman harhailun ja pienen sananvaihdon jälkeen) koheni huomattavasti. Kiitos myös uskolliselle kulkuneuvollemme viininpunaiselle Fransulle, jonka on taas totuteltava tuiskuileviin suomalaisiin maanteihin kesäkengissään – kas mannermaalla ei enää suvaittu nastoja. Hyvin kuljetettu tänne Sepänpuiston laidalle saakka (kaikkiaan 2975 km).

Lähtöpäivä, aina haikea. Siivottu, laitettu talo kuntoon, kelpaa seuraajien tulla. Hyvin on villa meitä palvellut, kiitos WSOY. Muutamat kunnostushankkeet jäivät vielä kesken. Tästä ajelemme ensin Luxembourgiin tapaamaan Marjan ystävää ja oppilasta Veeraa ja perhettään, Veera on opettajana eurooppalaisessa koulussa.

Kunhan sieltä selviämme, matka jatkuu hiljakseen halki Saksan.

Kirjallisuuspainotteinen päivä, voi sanoa. Retkeilimme tuohon lähelle Illiers-Combrayn idylliseen pikkukaupunkiin, joka saanut nimenlisäyksen Marcel Proustin kuuluisasta romaanisarjasta. (Onneksi Sillanpää käytti Hämeenkyröstä nimeä Hämeenkyrö, ei tarvita lisäyksiä..) – Katsastimme synkän tunnelmallisen kirkon, pienen bistron ja ennen kaikkea Proustin tädin kotitalon, joka uinuu omassa rauhassaan todella kuin kadonneesta ajasta muistuttaen. Ansiokkaasti koottu museo loistavine valokuvineen, tarkkoine esineineen. Nyt olisi vain luettava se Proust joskus kunnolla läpi, yleensä olen aika varhain pitkästynyt. Tyttäreni Aino sen sijaan Proust-spesialisti, toimittikin Otavalla sen viimeisen osan käännöksen. Nautimme lounaan siinä vieressä olevassa tunnelmallisessa ravintolassa, mutta pääruoka choucrout hapankaaleineen ja makkaroineen ei oikein ollut Marjan mieleen, hehheh.

Illalla painelin vielä Pariisiin tapaamaan nuorta naista, Bénédicte Villainia, joka kääntää Ahon Yksin-teosta ranskaksi – vasta nyt, 110 vuotta ilmestymisensä jälkeen! Istuimme sateessa Panis cafessa siinä Notre Damen nurkalla ja puhuimme kolmatta tuntia Ahosta, kirjallisuudesta, politiikasta. Sain pari lisäkappaletta kirjaani ja muutakin kiintoisaa informaatiota, johon vielä palataan. Bénédicte ihailee Ahoa, pahoittelee ettei tätä tunneta Ranskassa, ei myöskään juuri Sillanpäätä, jonka Hurskas kurjuus on ollut Bénédictelle tärähdyttävä kokemus. Vaan ei ole Linnan Pohjantähteäkään käännetty edes ranskaksi. Kannustin Bénédictea ottamaan seuraavaksi Waltarin Suuren illusionin, sekin puuttuu. Waltari kyllä tunnetaan, mutta häntä pidetään japanilaisena kuten Nokiaa. Arto Paasilinna vielä muistetaan, ja Sofi Oksasen Puhdistus on suorastaan hitti Ranskassa.

Eilinen hellepäivä alkaa vähän jäähtyä. Haravoitiin teepaidoissa, nyt jo pusero päälle. Huoltomies yllätti ja haki katkottuja puita ja oksia pihasta. Täällä alkaa olla hilpeä kevät, lämpöä plus 16.

Marjan pari sisarusta puolisoineen käymässä. Porhalsivat vuokratulla Renaultilla pihaan. Syötiin creppeja illalla, miltei kaikki ruokapaikat kiinni arki-iltaisin, ennen sesonkia. Insinööri Risto kunnostautui ja korjasi yhden polkupyörän. Täällä on viisi pyörää ja kaikki epäkunnossa, jarrut hajalla tai renkaat puhki. Nyt voin porhaltaa pyörällä aamuisen patonkireissuni. Marja ja Kari bongasivat nokkavarpusia.

Nyt tultiin junalla tänne Chartresiin, ihailevat tuolla noita katedraalin ihmeen upeita lasimaalauksia, sitten etsitään kai lounaspaikka. Olen vähän enää tarkistellut Ahoa. Varottava ettei ala turhaan sitä paisuttaa. Paluumatka ei vielä häämötä, eikä ole iskenyt edes kaipuu kotiin. Finlande ei täällä koskaan vilahda missään yhteydessä. Onneksi. Koska vain katastrofit kelpaavat uutisiin.

Lauantai meni hiukan pommiin, kun piti päivystää lisäsängyntuojaa, joka ei koskaan tullut. Kuulemma tyypillistä ranskalaista meininkiä, sopimuksista ei aina pidetä. Piti tulla uusi jääkaappi ja uunikin, mutta ei mitään. Yksi kaveri toi aamulla petauspatjan ja vei toisen pois, siinä kaikki. (Nämä ei siis meidän tilaamia!)

Sunnuntai Pariisissa; säteilevä päivä, ihmisiä valtavasti liikkeellä, puistoissa pelattiin jalkapalloa minkä milläkin kokoonpanolla, perheitä kävelyllä, toiset voimistelemassa pikkuhousuissa ja urheilupaidoissa, juoksijoita kaikkialla. Kunnioitimme Ranskan kahta kovinta veikkoa, Napoleonia ja de Gaullea. Jälkimmäisen uudehko museo (Sarkozy avannut 2008) Invalidikirkon sotamuseossa erityisen hieno ja vaikuttava. Kannattaa vaeltaa läpi aikakausien upeiden kuvaheijasteiden, filmien ja teksois Mauduit, joka tanssii omia koreografioitaan kuin tuli ja leimaus, hyppää vähältä ettei päätään kattoon. Saanut juuri jonkun korkean palkinnon: uusi Nurejev? Niin, hänenkin Don Quichottesta nähtiin kohtaus, upea juttu ja varsinkin Mauduit’n tulkinta Tchaikovskin yöromantiikasta. Tanssijoita parikymmentä, salskeita sankareita, unelmanohuita ballerinoja, ohjelmaa koko rahan edestä kolmisen tuntia.

Pilvisen ja tihkusateisen sunnuntain päätteeksi lampsimme vielä tänne Maintenonin linnaan kuulemaan jazzia! Kuuluisa pianisti Manuel Rocheman taituroi ja tunnelmoi puolitoista tuntia Evansia, Ellingtonia, Mandelia, paria omaakin sävellystään intiimissa linnansalissa. Olisi siinä ollut Aurinkokuninkaallakin kuuntelemista. Tämän järjesti linnan ystävien yhdistys, varttunutta väkeä enimmäkseen. Jaska Tahko hei siellä Karstulassa, huomaatko, ma alan kehittyä, tosin aika myöhään.

Muuten vietetty hiljaiseloa ja tutkittu viimeksi Venny Soldan-Brofeldtin Pariisin kausia ja taidetta sekä avioliittoa tämän partasuun Jussi-uroon kanssa. Miksi Aho niin varhain ukkoutui ja kuolikin alle kuusikymppisenä, kova metsä- ja kalamies, terve koko ikänsä. Venny eli 25 vuotta hänen jälkeensä, mutta ei mikään helppo elämä hänelläkään.

Huoltokaveri toi uuden uunin, mutta sitä ei voinut asentaa, koska pistorasia aivan antiikkinen. Leviteltiin käsiä, ranskalaista meininkiä. Haravoitu lehtiä, uurastettu kovasti. Marja laukkaa villisti täkäläisten lintujen perässä. Nautittiin lounas Brasseriessa, joka täynnä suuria perhepöydällisiä. Täällä sukukunnat vaarista vauvoihin osaavat nauttia yhteisiä aterioita oikein olan takaa.

Kotiuduttu villaan, tutustuttu Maintenonin kaupunkiin, joka suurempi ja vilkkaampi kuin luulin. Kierretty pieniä ruokapaikkoja; tutkittu tänään komeaa linnaa. Aurinko paistaa, päivät lämpenevät. Mutta varsinaisesti käyn läpi Ahoa, ja kumma kyllä, teksti tuntuu aika hyvältä. Paljon vielä parantelen. Täällä etäisyyden päästa näkee puutteet paremmin.

&nbsp Marja on innoissaan ihmeellisistä linnuista, bongailee Turkin kyyhkystä ja vihertikkaa ja mitä heitä on. Parleeraamme ranskaa, lenkkeilemme, katselemme tekstitettyä televisiota. Ei pätkääkään hiihdoista! Lehdissä pikku-uutisia. Libya hallitsee ja Renaultin vaikeudet. Lähin internet täällä Chartresissa, junamatkaa 20 minuuttia. Ei viitsi ihan joka päivä lähteä.

Meni kyllä vähemmän kalevalaisesti. Valtavaa ajelua Ranskan pittoreskeilla pikkuteillä. Monta kylää tutkittu, viimein päästy Maintenoniin ja Villa Linnaan. Mikäs täällä, hauska talo. Krookukset kukkivat naapuritontilla; laulurastas lurittaa ranskaksi, punarinta kilvan helkyttää. Muuten vielä vilpoisaa.

&nbsp Yritin pistää pienen jutun Hesariin Heikkilä-tapauksesta, mutta ei Saska sitä nyt lehteen laita. Asia riittävän selvä ja vähäinen muutenkin. Pekonenhan voisi vähän valottaa omaa lähdettään. Jokaista tietoa on mahdoton tarkistaa. Kun käytän Antti J. Ahon rikasta elämäkertaa Juhani Ahosta, milläs tarkistat hänen saamansa haastattelut? Joitain vertailuja voi aina tehdä. Oma päättely on paras lähdekritiikki. Esitin viimeksi tuolla oman arveluni Heikkilän henkilösuhteista. Ailahan voisi tietää jotain, mutta en mä nyt hänelle täältä soita.

&nbsp Nautitaan elosta Ranskan keväässä ilman turhia murheita. Valtavia uutisia sinkoilee Suomesta: Heikkinen on voittanut maailmanmestaruuden ja Katri esiintynyt uuden poikaystävän kanssa. Mitä vielä tapahtunee.

Tavanomaista kohtalon ivaa, että juuri laivamatkalla kun en näe mitään lehtiä tulee hälytys kirjaa koskevasta vastineesta: HS eilen. Sain kuitenkin selvän asiasta ja löysin Lyypekistä läppärin: Saanko arvata valistuneesti, mistä Pekosen Heikkilän jutussa on kysymys. Uskoisin että Heikkilä on joillekin tapansa mukaan kerskunut iskeneensä nuoren teatterinaisen, ja tämä tieto on tullut Pekosen hastateltavilta kirjaan. Ei sen kummempaa: Sanat sanoja vastassa. Mitä sitä lauseella jatkoin. En usko että juttu on kovin kiusallinen Tandefeltille, olihan Heikkilä valloittava runoilija. Oikaista tietysti saa ja pitääkin.

Seikkailemme jo Luxenbourgissa ja yritämme ajaa Ranskaan Villa Linnaan.

Sitkeä jälkiflunssa hellittää hitaasti. Eilen olisin käynyt Jyväskylässä katsastamassa yhden monologin nykyvaihetta, kirjoitin Kuokkalan patruunan Julius Johnsonin ja Joel Lehtosen kohtaamisesta, mutta näkeepä tuon myöhemminkin. Kunto Ojansivu sitä esittää.

&nbsp Tänään silti käväistävä tuossa Töölössä Mika Waltari -seuran tilaisuudessa todistamassa sattumuksista, jotka jäivät pois Unio Mysticasta. Sekä muutamista virheistä ja korjauksista, kun nyt tehdään pokkaripainosta. Ei mitään kovin merkittävää. Leena Laakso esitti kavalkadin Mikan kansikuvista ja muusta hauskasta. Ihmeen paljon väkeä painelee paikalle näillä pakkasilla.

&nbsp Tapasin Pultsi Karilan, josta on tullut Rööperin kundi. Istuttiin hetkonen Punavuoren Ahvenessa. Puhuttiin kas kummaa Afrikan tapahtumista. Mutta matkavalmistelut jatkuvat, ei auta viivytellä. Tässä on pientä lähdön jännitystä jo. Ahon jäljille Ranskaan. Kirja on kertaalleen kirjoitettu, nyt hiottava se kuntoon.