Panu Rajala

Sataa tihuttaa kun aamulla lenkkeilen Sepänpuistossa. Täällä taas ollaan.

Lehdissä vielä jälkikaikuja FES-juhlista. Katariina Flemingin hyvä kuvaus seminaarista ja pääjuhlasta viime perjantain Suomenmaassa, tänään Satakunnan Kansassa ansiokas tarkastelu Sillanpään satakuntalaisuudesta, sukujuurista ja kerronnan piirteistä. Jotakin aina pirahtelee.

Vasta luin täällä Risto Lindstedtin tarinan Taatan kahdesta asuinpaikasta Suomen Kuvalehdestä (37) – vähän kiusallinen tunne jäi siitä, että monet kohdat ja lauseet tuntuivat kovin tutuilta, mutta lähdettä ei Risto mainitse kertaakaan. Toimittajan etiikka hoi.

Matti Pitkon muistelmat ilmestymässä, Iltsika jo viikonloppuna niitä tyhjenteli. Vuosikymmeniä vanhan kikkelikortin salaisuus paljastuu! Ike Kanerva tosin jo kumosi Pitkon suuren paljastuksen. Vieläkö heruu uusia sensaatioita puolikarkean pussin pohjalta?

Päätän lehdistökatsaukseni tähän ja ryhdyn taas pakkaamaan – tällä kertaa kohti Prahaa, missä pidetään Mika Waltarille omistettu kirjallisuusviikko. Luennoin Brnon yliopistossa ja Prahan pääkirjastossa. Perästä kuuluu.

Istun viimeisiä hetkiä työhuoneessa, on keskipäivä. Kesä on auttamatta ohi.

Eilen hyvästelimme savusaunan upean kuutamon valaistessa peilityyntä järven selkää. Hellä ja pehmeä ehtoo. Nyt on jo pakattu ja kunnostettu, kerätty omenat ja sienet ja valmistettu muuttoa. Mutta vielä tänne palataan. Aamulehti on ilahduttanut kahtena päivänä. Eilen Hannu Syväoja kirjoitti hyvän, aslallisen tarkastelun juhlaseminaarin annista. Hän poimi ydinkohtia esitelmistä ja päätteli aivan oikein, että Sillanpäässä riittää vielä paljon tutkimista ja uudelleen lukemista.

Tänään päätoimittaja Jouko Jokinen jatkoi pääkirjoitussivun yliössään samaa aihetta. Hän käy härkää sarvista ja osoittaa, kuinka Hämeenkyrössä Sillanpäähän suhtaudutaan, vieläkin, ikään kuin sukupolvien perintönä. Jokisen omat lukukokemukset ovat myönteisen yllättyneitä, varsinkin Hurskas kurjuus on tehnyt häneen uudelleen vaikutuksen – eikä syyttä. Samalla hän toteaa, että Sillanpäätä on juhlittu runsaasti ja virkeästi, mutta etelän mediaan huomio ei ole suuresti yltänyt. Mitään FES-buumia ei ole havaittavissa. Mutta tähänkin aiheeseen palataan.

Nyt ovat melkein kaikki kynälle (koneelle) kykenevät Aamulehdessä käsitelleet Sillanpäätä – paitsi Pitko, joka asuu pysyvästi Hämeenkyrössä. Tunnusomaista sekin. Hän tyytyy taivastelemaan kadonnutta postilaatikkoaan, merkittävä aihe toki sekin, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Vepan baari taitaa Sarven lisäksi edustaa juuri sitä perinteistä (”pimee juoppo”) törinää, josta Jokinen niin osuvasti kirjoittaa.

Eikä sitten muuta kuin nokka kohti etelää ja uusiin seikkailuihin. Mieleen painunut kesä on eletty, taas yksi parhaista. Siinä riittää muistelemista pitkän talven pimeinä iltoina, jotka vääjäämättä ryömivät vastaamme.

Kukahan kirjoittaa veijarikomedian kaikkien aikojen kaappaukssta: Elop tuli, näki ja kääräisi kokoon. Suuri puhallus. On ikävä Paavo Haavikkoa: kuinka pirullisesti hän osaisikaan tiivistää tämän ennätysmäisen vedätyksen. Näin suomipoikaa vietiin kuin sitä tunnettua kuoriämpäriä. Syyt syvät selviävät aikanaan.

Mutta samaa mieltä olen kuin Matti Apunen Pressiklubissa: Nalle Wahlroos on sentään suomalainen valtaherra rahakukkulan harjalla, paljon parempi kuin joku venäläinen oligarkki täällä huseeraamassa. Puhumatta näistä amerikkalaisista supersaalistajista. Kyllä oikeata kotimaista herraluokkaa tarvitaan, juuri tällaista Wahlroosia, jolla on myös kulttuurista näkemystä. Naurettavaa on kuurnia hänen kartanonsa tupaantuliaisten pöytäjärjestystä. Isäntä kutsuu ja päättää, omilla rahoillaan juhlii, mitä siihen on kenelläkään nokan koputusta. Mustan kateuden kaivo vain on pohjaton.

Juuri kun koripallosta päästiin, täytyy jännittää lentopalloa ja jotkut kai naisten jalkapalloakin. Iloittiin kun hakkasivat alkajaisiksi Hollannin tässä lentopelissä.

Luen ihmeellistä kyllä Santeri Alkion päiväkirjoja samalla kun eduskunta juhlii 150-vuotista valtiopäivätaivalta. Alkio taistelee vimmatusti kuningasvaltaa vastaan ja johtaa tasavaltalaista rintamaa syksyllä 1919, voittohan siinä lopulta tuli. Kari Hokkasen huolellinen toimitustyö tuo esiin elävän lohkareen itsenäisyyden alun historiaa. Alkion harras uskonnollisuus ja tinkimätön taistelumieli oikeastaan vastoin omaa tahtoa valaisevat miestä minulle uudella tavalla.

On tässä tuoreempiakin kirjoja meneillään, niistä myöhemmin.

Tuulee ja satelee, syksy tekee viimeinkin tuloa. Lämpöä riittää vielä. Tauno korjasi kesällä kaatamamme koivupöllit rannasta. Kaikenlaista kuntotyötä riittäisi vaikka kuinka. Korjasin yhdet pullistuneet ikkunapokat ja rupesin rakentelemaan kylmäkomeroa alakertaan, otollinen tila on suotta ollut puuvarastona. Pian tästä on muutettava kaupungin valoihin.

Myös Hämeenkyrön Sanomat kunnostautuu erinomaisen kattavalla ja monipuolisella raportoinnilla juhlasta. Näitä tallentelemme muistojen arkistoon.

Suomen Kuvalehden juttua olen ehtinyt vasta vilkaista, Taatan jäljillä siinä ollaan. Vanha piikkilanganalituskuva on mainio, taisi olla Aarne Laurilan nappaama, hänkin taas jaksoi ponnia pääjuhlaan lauantaina. Heikki A. Reenpäällä oli ideoita Sillanpään kommentoidusta laitoksesta, ikivirkeä kaveri on siinä, karhunkin kuulemma kaatanut vielä viime vuonna. Myös Sillanpään kirjeiden kokoelma olisi saatava kokoon, mutta minä nyt painelen ensin läpi vanhaa elämäkertaani ja katson, mitä siihen on tullut laitetuksi.

Muistettakoon, että F.E. Sillanpään Seuran historiikki tuli lykätyksi vuoteen 2015, jolloin seura täyttää 40 vuotta; sekin vielä töitä ja täydennyksiä teettää, vaikka Anna Ulvisen hyvä runko on valmiina.

Olisi jo käännettävä vaihdetta, mutta ei auta, Eemeli pitää otteessaan. Paavolainen on hetken seisauksessa, kesällä naputtelin jo kestävän kivijalan, jonka päälle pian rakennetaan. Ei nää työt vaan lopu.

Soitin ja toivotin hyvää nimipäivää Aila Meriluodolle; lämmin ja iloinen oli äänensä, Takaniemessä viettänyt kuukauden kesällä, päiväkirjakin elää. Ikäihmisissä on poweria.

F.E. Sillanpään syntymäpäivä alkoi kukkien laskulla haudalle, mukana myös kunnan edustajat.

Viljaa kiiteltiin lauantain elämyksistä.

Jatkoin Tampereen radioon kertomaan lisää päivän aiheesta, Päivi Solja haastatteli, entisen oppilaani Anna Siréninkin tapasin. Vilja apureineen laittoi Pälsin valokuvanäyttelyä Metsoon, avajaiset illalla.

Mutta minun oli paineltava Poriin, missä oli viimeinen ponnistus: ensin lukupiiri Kaupunginkirjastossa, aiheena Enkelten suojatit, sen jälkeen vielä esitelmä alasalissa. Vilkas keskustelu lukupiirissä ja tupa täynnä esitelmää kuulemassa, yli 80 henkeä. Jäipä hyvä tunnelma syntymäpäivästä.

Ehdin vielä iltauutisiin kotiin ja katselin alkuun susien koripallomatsia Sloveniaa vastaan, hyvin tuntui menevän (ja voittohan siitä tulikin, kuulin aamulla).

Olikohan tämä nyt vähiin aikoihin viimeinen puhallus Sillanpäätä, toivotaan niin. Vaikka ei se tähän jää. Taunokin aamulla lehdenhakureissulla kysyi, että eikö sitä Sillanpäätä voisi jättää nyt rauhaan ainakin viideksi vuodeksi. Sanoin että ei Sillanpää mihinkään rauhaan jouda, mutta kyröläiset voisi jo päästää levolle, on niin voimille käypää ollut tää Sillanpää-touhotus kuulemani mukaan. Katsotaan mitä jatkossa keksitään.

Lepopäivä, hyvin ansaittu.

Kävimme törmäläisten kanssa Sarvessa lounaalla, muuta ei juuri jaksettukaan. Aamulehden ansiokas raportointi eilisestä juhlasta ja seminaarista ilahdutti. Matti Kuusela on toimittaja parhaasta päästä, poimi juuri olennaisen. Hesarissa eilen pikku-uutinen kantaatista, sekin paikallaan.

Baskervillen koira ei Teemalla enää säväyttänyt kuten silloin ennen, hyytävimmän tulkinnan muistankin radiokuunnelmana. Marja tarkkaili tähtien tansseja silmä kovana. Tami näkyy antautuneen syksyn suosikkipelleksi.

Jännittävä päivä, F.E. Sillanpään juhlavuoden seminaari ja pääjuhla Tampereen yliopistossa.

Kuten Matti Kuusela mainiossa jutussaan sunnuntain Aamulehdessä Elokuuta mukaillen hehkutti: poutaa, vähän liiankin hellittävää poutaa, mutta juhlasaliin oli vain marssittava.

Seminaariin tuli Kuuselan laskujen mukaan 304 kuulijaa, tämän kaltaiseen tieteelliseen tilaisuuteen hämmästyttävän hyvä tulos. Kasvatustieteilijä, Myllykolun kesän tuottaja Sirpa Eskelä-Haapanen avasi pelin kertomalla pedagogisia tulkintoja Sillanpään lapsikuvauksista. Etupäässä positiivisia malleja sieltä nousi esiin. Professori Heikki A. Reenpää innostui muistelemaan Sillanpään konkreettista omien lastensa kasvatusta 1930-luvulla kustantajan tuntemin esimerkein.

Syvempiin varjoihin päästiin jatkossa, kun dosentti Riikka Rossi analysoi Toivolan Hiltun tarinaa, tätä avuttoman tytön luisumista seksuaalisen häirinnän ja monien väärinkäsitysten uhriksi. Rossi tarjoili laajempaa aate- ja kirjallisuushistoriallista viitekehystä onnettoman Hiltun kohtaloon.

Kahvitauon jälkeen dosentti Pertti Lassila tarkasteli erinomaisen terävästi ja tarkkanäköisesti Elämän ja auringon maailmankuvaa, tätä aurinkokeskeistä kesän hurmausta, joka ratkaisee seksuaalisuuden ja moraalin ikuisen kysymyksen häikäisevän yksinkertaisesti: ongelmaa ei ylipäänsä ole! Lassilan mielestä Sillanpään esikoinen on ylittämätön kesän kuvaus ja merkitsi käännekohtaa Suomen kirjallisuudessa; eikä tähän minulla seminaarin puheenjohtajana ollut mitään vastaanväittämistä.

Kokoonnuimme vielä keskustelemaan seminaarin päätteeksi pienimuotoiseen paneeliin. Yleisön joukosta ainakin Hannu Syväoja ja Pirjo Tuominen ja muutamat muut ruokkivat meitä hyvillä lisähuomioilla. Monenlaisia virikkeitä esitelmien pohjalta risteili, jouduin jopa vastaamaan Esko Helteen kysymykseen Sillanpään uskonnollisesta mielenlaadusta. Monistiksi ja materialistiksi miehen julistin, joskin Taatana nosti kristillistäkuvastoa esiin joulusaarnoissaan.

Antoisa seminaari! Ystäväni ja vanha huonetoverini Helsingin yliopistosta Pertti Lassila, joka näitä on istunut varmasti kymmeniä elämässään, antoi vahvan tunnustuksen tilaisuuden tasosta. Totesimme samalla, että Tampereen yliopiston taideaineiden laitos (jos sellaista enää onkaan) loisti poissaolollaan. Muita aktivisteja oli riittämiin.

Ruokailutauon ja hotellissa piipahduksen jälkeen jatkettiin itse pääjuhlalla.

Olihan meillä huikean näyttävä juontajapari, Vilja Pylsy ja ”kotiapulaisensa” Jere, Vilja häikäisevän punaisessa puvussaan, Jere mustissaan miehekkäänä: suoraan kelpaisivat euroviisujen gaalaan, ja sen lisäksi hoitivat juonnot aivan mallikkaasti vailla yhtään lipsahdusta.

Jussi Niinenmaa avasi ja heti kärkeen kuultiin kantaattini Elämän kultapuu Seppo Pohjolan modernin eloisana sävellyksenä ja nuorekkaan mieskuoro Eucan valloittavana esityksenä. Olin heti myyty. Mikä alku!

Jatko noudatteli samaa korkeatasoista linjaa. Juhlarahan saimme Osmon ja Jussin kanssa Rahapajan toimitusjohtajan Paul Gustafssonin kädestä. Helmi Tarkki palkittiin liikuttavasti suurista ansioistaan Myllykolun äite-Miinan suorituksista ja omista illoistaan. Viimeksi Helmin ”äite rakas” nähtiin ja kuultiin keväällä äitienpäivän juhlassa kirkossa. Ikää on 88, silti on äite iskussa.

Osmo Rauhalan juhlapuhe käsitteli vapaasti ja jutelmanomaisesti kipeää aihetta, taiteilijan ja hänen yhteisönsä aina ongelmallista suhdetta. Sillanpään kohdalla aiheellinen valinta. Rauhala vetäisi hatusta joukon Sillanpään seurustelukumppaneita, joista Darwin, Freud ja Tolstoi tuntuivat kyllä tutunomaisilta, Nietzsche kaukaisemmalta. Lopuksi Rauhala tiivisti maalarin näkökulmasta Sillanpään merkityksen nimenomaan Hämeenkyrön maiseman ikuistajana.

Kuultiin myös rock-yhtye Uniklubin kolme biisiä, viimeisenä Jussi Selon tunnelmallinen ”Nuorena nukkunut”, aamutv:ssä jo kuultu, nyt koko yhtyeen täyteläisenä esityksenä: oikein hyvä ja raikas venytys. Kuultiin myös nimikoiden tervehdys Matti Nummenpäältä.

Olli Horttanan elokuva Siljan suviyö sai juhlavan kantaesityksen salin vähän ongelmallisessa tilassa (äänitys ei toiminut parhaalla tavalla) mutta hivelevän kauniista luontokuvista ja Ida teerin ja Antti Väreen herkästä kohtaamisesta saimme täyden kuvan. Upea lyhytelokuva, erityisen sykähdyttävää tietysti Marjalle nähdä hänen lavastamansa oma entinen makuukamarinsa elokuvan tyylin mukaisena kulissina. Kävimme kaikki lavalla taas pokkaamassa, Saara ja Artsikin joukossa. Oli oikein ensi-illan tuntua.

Lopuksi Waltteri Torikka vetäisi Maila Böhmin säestyksellä pari muhkean vapautunutta laulunumeroa, ja kauniiksi päätökseksi yhdyimme kaikki Sillanpään Marssilauluun, josta yritän tuonne uutta Katarina Flemingin lähettämää kansikuvaa.

Olihan juhla, hohhoijaa. Elämän upein päivä, ylisti onnellinen Vilja, jonka sinnikkään ja huolellisen uurastuksen tuloksista saimme kaikki nauttia. Järjestelyt olivat huippuluokkaa. Tyylikkäästi olivat Jeren kanssa valinneet taustalle heijastettavat kuvatkin F. E. Sillanpään Seuran historiasta – siten että jokainen kuva valaisi juuri juhlassa menossa olevaa ohjelmanumeroa ja antoi sille syvyyttä. Loistavaa työtä!

Kelpasi jatkaa juhlimista puhein ja tarjoiluin Tammerin kabinetissa, joka kertyi täyteen ohjelmansuorittajista. Riemukasta ja vapautunutta, Vilja täälläkin emännöi säkenöivään tyyliinsä. Tarjoilut hyviä ja keskiyön aikaan sopivan keveitä. Jatkoimme baarissa ja elokuvaporukan johdolla Plevnassa, kunnes kellon käydessä kahta ymmärsimme Marjan kanssa talsia kohti majapaikkaamme Hotelli Ilvestä. Taivas korkealla kuten Sillanpää ja Kuusela ovat havainneet.

Kerrankin täysosuma teatterissa.

Ei nyt erityisin odotuksin menty Tampereen Teatteriin katsomaan vanhan tutun Les Misérables -musikaalin uutta tulemista. Se on nähty kantaesityksenä samassa talossa (Kurjat) ja aikanaan Lontoossa ja Helsingissä, kohtalaisen hyvässä muistissa on juttu.

Mutta Tampereella koettiin jymy-yllätys! Aivan hiton hieno esitys. Jo ohjaaja Georg Malviuksen alkupuheenvuoro sairastapauksesta ja roolinmuutoksesta (Javertin roolissa Jonas Saari) antoi ymmärtää, että siinä vasta veijari, Malvius nimittäin. Mutta että ohjaus oli näin loistava ja koko ensemble huippuvireessä, sitä ei olisi uskonut ellei näkisi ja kuulisi. Upea teatteri-ilta tästä kehkeytyi.

Ei pysty juuri erittelemään, sillä kaikki lauloivat ja näyttelivät suurenmoisesti, ja joukon yhteislataus suorastaan pursui rampin yli meidän 7. riville ja varmaan taaimpaan parveketuoliin saakka. Kaikki nauttivat lavalla, kaikista huokui suvereeni itsevarmuus. Jean Valjean, tenori Tero Harjunniemi, tekee näyttämöllisen läpimurron, väkevä tyyppi ja iskevä, lopussa syvenevä työ. Tomi Metsäkedon Marius lähes samaa luokkaa. Naiset kaikki ihania, itkettävän hyviä lapsetkin. Kumoukselliset barrikadilla railakkaita, kuoro soi komeasti. Ja illan yllätys: Ville Majamaan ja Ritva Jalosen huima koomikkopari, ihmisen naurettavaa raadollisuutta ruumiillistamassa.

Väliajalla Reino Bragge kutsui pöytäänsä, jossa Marja sai seurustella hurmaavan ohjaajan ja minä lontoolaisen tuottajan edustajan kanssa, kiva myös tavata pitkästä aikaa iloinen Arja Koriseva puolisoineen. Muuta joukkoa oli kyllälti,poliitikkoja ja taiteilijoita, myös mestarillisen suomennoksen tehnyt Jukka Virtanen ja Liisa-vaimo sekä Lari Halme meidän edessä.

Hyvin harvoin sitä tulee teatterista näin iloisesti yllättyneenä ja hyvällä tuulella, suorastaan onnellisena kaikesta nähdystä ja kuullusta. Kerrankin tehtiin täydellinen esitys ilman videoita, ilman väkinäistä nykyaikaistamista, ilman ylimääräisiä tansseja, vain niin että jokainen laulu vei tarinaa jäntevästi eteenpäin. Onhan tämä tietysti tuhansin esityksin testattu dramaturginen paketti, mutta siitä huolimatta: kiitos Georg Malvius ja koko joukkueensa! Kyllä Suomessakin päästään aivan korkeimmalle kansainväliselle tasolle, kun oikeat voimat polkaistaan lavalle.

Tiistaina Sellon kirjastossa Espoossa todistamassa klassikoiden merkityksestä. Haastattelumuotoinen esitys soljui Sillanpäästä Aila Meriluotoon ja Veikko Huoviseen. Yleisöäkin oli paikalla heti alkuillansuusta. Antti Nylén ja Anna Kortelainen jatkoivat.

On mieltä kohottava saavutus jo se, kun löytää sokkeloiseen kauppakeskukseen ja sen parkkihallista itse kirjastoon. Future shock, sanoisin.

Keskiviikkona Vanhan kirjallisuuden päivien kokous jälleen, ensi kesän 30-vuotista kirjataivalta Sastamalassa on tavallista pontevammin juhlistettava. Alkaa se siitä taas hahmottua. Teema ja nimet julkistetaan aikanaan. Istahdimme kokouksen jälkeen Vesan kanssa Café Esplanadin terassille nauttimaan syysillan lempeästä auringosta, vaihdoimme kesän kuulumiset. Puhetta riitti myös Matti Salmisen Haanpää-kirjasta, josta on tulossa Vesan tinkimätön kritiikki Hesariin. Salminen kehua retostaa kovasti jalkautumistaan Piippolaan, mistä hän vasta on kuulemma löytänyt oikean Haanpään. Kunhan katsotaan. Minä tätä jalkautumismetodia olen käyttänyt Hämeenkyrössä jo kolme vuosikymmentä sitten ja aiemminkin, mutta en huomannut sitä kovasti ylistää eikä se muutenkaan siihen aikaan nauttinut ainakaan akateemista arvostusta. Odotellaan Vesan repäisyä.

Ja viimein Kyröön tänä aamuna, joten en ehtinyt edes jalkapallokautemme finaaliin – muutenkin kausi katkesi kohdallani kesken eikä menestyskään ollut kummoinen. Artsi voitti lopulta pisteellä Matin ja uudisti kiinnityksen kiertopalkintoon.

Tänään viimeinen FES-kävely Tampereella, 35 osanottajaa, sama rento lenkki kuljettiin Eemelin jäljillä Amurista Pyynikintorin kautta Aleksanterin puistoon ja poikettiin päätteeksi vanhaan lyseorakennukseen. Armas aurinkoinen sää saatteli tätäkin kierrosta. Kaikkiaan valistettavia kertyi kahdessa erässä lähes satakunta.

Ja kauniiksi lopuksi luiskahdettiin Marjan kanssa Tampereen Työväen Teatteriin, missä näytettiin Prinsessaa – ensi-iltaan kun emme ehtineet. Anna Lappalaisen kirjasta ja elokuvastakin tunnettu tarina Kellokosken sairaalassa. Hyvä aihe, kotimainen musikaali, valtavasti tarpehistoa ja musiikkia ja laulua ja hörsellystä – ihan liikaa. Itse tarina, varsinainen draama hukkui tähän anteliaaseen täytteeseen. Paljon pienemmin ja terävämmin olisi asian voinut esittää. Missä kunnon vastavoimat, missä jänitteet? Arto Halosen ohjauksessa esiteltiin mielisairauden hoitomuotoja kuin opetusdemonstraatiossa ja päähenkilö unohdettiin välillä kokonaan. Armi Toivasen erinomainen nimirooli ei päässyt täysiin oikeuksiinsa. Eriikka Väliahde lauloi kauniisti, Kristiina Hakovrta vähintään yhtä hyvin. Esitys ei osannut päättää kuinka se loppuisi, viimeiset puoli tuntia selvästi liikaa. Lauri Meren kritiikki Hesarissa piti hyvin kutinsa.

Mikähän siinä on, että mitään ei voida enää esittää ilman musiikkia, liikoja lauluja, näyttäviä tansseja, tarpeettomia videopätkiä jne. Mutta kaikesta huolimatta, hyvä ajatus, kelpo yritys ja kipeä aihe.