Panu Rajala

Torilla parveili kansanedustajia. Mikko Alatalo rupatteli Mietaan kanssa, kotimaista ruokaa ainakin puolustettiin ja urheilua. Kimmo Sasi tuli kiireellä naapuriteltalle. Päivi Klasuntytär Hiltunen taiteili siinä välissä. Soppaa ja kahvia saatavilla. Jotensakin ankean näköistä touhua, en hevin ryhtyisi. Tapasimme Hämeenkyrön innokkaimman perussuomalaisen (korkea kirkollinen arvo), joka veikkasi Soinin porukalle 25 edustajanpaikkaa! Toiveet tosi korkealla, tuskin toteutuvat.

Aina välillä tulee arvostelluksi hyvää Hämeenkyröä ja varsinkin sen uneliasta kuntaa. Mutta on täällä paljon hienoja puolia. Ei missään saa niin hyvää, nopeaa ja henkilökohtaista palvelua kuin täällä. Eilen jo RTV-kaveri tuli katsomaan tv-koneen ongelmaa, ja tänään varsinainen antennitaituri Marko Kallio työparinsa kanssa pani asiat loistavaan kuntoon. Uusittiin koko vanhentunut antennisysteemi. Jo alkoi kuva näkyä.

Eikä sovi unohtaa putkitaiteilija Viitasta, jonka neuvojen ja asiantuntemuksen varassa on talon öljylämmitys ja vesihuolto ollut jo parikymmentä vuotta. Nytkin saatoin puhelimella konsultoida Raimon kanssa, kun olen taas unohtanut monta niksiä.

Vastarannalla kävimme rapusopalla Ari Suutarlan ja Kirstin luona ja neuvottelemassa tulevasta Waltari-seuran Israelin matkasta. Ari rauhoitteli Marjan pelkoja, tosin kertoi samalla eräästä pommikokemuksestaan edellisillä matkoilla. Se on Herrassa, totesimme. Eiköhän me jotenkin pärjätä.

Voitiin siis illalla katsella kuorokisaa, jossa Hietasen Leena lauloi Vanajan joukkueessa, vaan eipä päässyt enää jatkoon hyvästä esityksestä huolimatta. Eivät päässeet turkulaisetkaan, vaikka Marjan ystävä Satu Luukkonen heitä pontevasti johti. Muodostelmaluistelua (näitä ”kissanristiäisiä”) vielä ihasteltiin; paremmin nämä naiset maailmankisoissa pärjäävät kuin jääkiekkoilijat nykyisin. Vai kuinka Kari Jalonen?

Lämmitin leivinuunin ja saunottiin rattoisasti. Joten elämä alkaa hiljalleen palailla tähän kohmettuneeseen residenssiin.

Oliko lämmin vastaanotto maalla, kun tulimme? öljy lopussa, talo kylmä, tv-kuvaa ei näkynyt ja postilaatikon kansi retkotti jossakin hangessa. Lipputangon narutkin karanneet. Jonkin verran on tuullut näköjään, ehkä jopa myrskynnyt.

Ankara talvi on kuluttanut öljyä enemmän kuin koskaan. Eikä sitä Vuorinen heti tänään pystynyt toimittamaan. Oli turvauduttava kanisteripeliin. Talo alkoi hitaasti lämmetä, nousi kuudesta jopa yhteentoista asteeseen, mutta kestettiin vaan. Tv:n kanssa oli hullumpaa, ei tullut signaalia. Kunnes huomasin, että koko antenni oli lentänyt jorpakkoon. Huomenna toivoa korjauksesta.

Maalla kaikki huolet karkaavat niskaan. Ranskassakin oli lempeämpää. Mutta mentiinpä katsomaan viimeinen Sydämen asialla naapuriin Ylivakerille ja hoidettiin samalla tärkeä paperiasia kuntoon. Kuultiin kylän kuulumiset pitkän poissaolon jälkeen.

Kuvituskokous Södikalla, innostava. Jukka Kukkonen löytää aarteita, kaikki toimii. Katselin päälle naturalistien näyttelyn Atskissa: komeaa, kookasta, raskasta. Tuttua aikaa, juuri Aho-kirjaan vietyjä teemoja. Kiintoisasti yhdistetty valokuvia, liikkuvia kuvia ja maalauksia.

Elokuva-arkistossa Chabrolin Bellamy, ei suinkaan Maupassantin romaanin mukaan, vaan tämänpäiväinen rikostarina, pääosassa Gérard Depardieu hieman Maigretin tyyppisenä, lomailevana poliisina. Mukava juttu. Arkistossa näkee mitä ei kaupallisessa useinkaan.

Marja kunnostautui valtavasti: leipoi Chartresista ostamallaan vuoalla aitoja Madeleine-leivoksia ranskan kurssin päätökseen! Marcel Proustin hengessä siellä juhlittiin.

Katsottiin Virta-sarja alku neloselta, ei hullumpi. Aika selviä lainoja Beckistä, Wallanderista, jopa Francon ajasta. Mutta todentuntuista, luontevaa, vähän jännitettäkin. Virmavirta ja Sallinen aitoja.

Bussilla Lahteen, kyyti Hollolaan – puhumaan Sillanpäästä! Ikäihmisten yliopistossa on valppaita, tarkkaavaisia, keskustelevia kuulijoita. Tuntui nostalgiselta. Lukaisin matkalla Eppu Salmisen Lasten ristiretkestä kaukaisen tuntuisia rähinöitä Teatterikorkeassa, tuskin olisivat enää mahdollisia. Muistanpa ajat, käväisin itsekin tuntiopettajana, en viihtynyt.

Hämeenkyrössä kuulutetaan taas kunnostustöiden alkamista Myllykolussa ym. – kunhan sitten rahat järjestyvät ja työt todella alkavat. Hanke mitä merkittävin.

Maikkarin vaalikeskustelussa kaikki olivat hyviä. Tuli melkein lämmin tunne: maa onkin hyvissä käsissä. Jos vain ulkoiset olosuhteet olisivat myötä, mitä ne eivät ole. Ennakkoäänestys alkanut.

Akateemisessa suunniteltiin johtajan huoneessa Vanhan kirjallisuuden päivien tietoiskua, hyvä. Hulluja päiviä valmistellaan. Illalla Krupp pitää kutinsa.

Palaveri Södikalla, todettiin Aho. Ja kokous klubilla, päälle Vesa Sirénin esitelmä kapellimestareista. Lohdullista huomata, että vaikka salissa oli sata miestä ja joukossa varmasti tekniikan tohtoreita, kuvia ei saatu kankaalle. Tekniikka ei petä, se vaan ei aina toimi. Vesa selvisi silti hyvin.

Kaikin puolin suositeltava lepo- ja juhlapäivä.

Aloitin Yrjönkadun uimahallista, jossa on ajaton rentouttava tunnelma. Siellä pohditaankin, vaikka nyt Järvilehdon venetörmäystä. äijät ottavat terävästi kantaa, muuten leppoisaa.

Puhdistuneena painelin vaimoni kanssa Kansallisoopperaan ihailemaan matineassa balettia Manon. Siitähän tuli upea elämys, voi sanoa, Marja oli aivan ekstaasissa. Tanssi on ruumiin runoutta, totesi jo Väinö Linna käytyään Bolshoi-baletissa, kaiketi ensimmäistä kertaa nautti sitä taiteen muotoa. Tämä ensitanssijapari, Barbora Kohoutková ja Friedemann Vogel, valloitti mielemme täydelleen. Hiveleviä esityksiä, maaninen lopputanssi rämeikössä kuristi kurkkua. Musiikki oli ihanaa ja paisui lopussa mahtavaksi.

Muistan Karita Mattilan teoksen oopperaversiossa (Manon Lescaut) Tampere-talossa, kuinka hän rämpi rämeikössä ilman toista kenkää: ikään kuin hartevampi ja äänekkäämpi tulkinta, tuskin sulokkaampi. Ihmeellistä kuinka hyvin baletissa pysyy mukana ilman laulua ja sanoja, vaikka ei tuntisi tarinaa. Se tulee todella selväksi. Synkkä se oli, naista taas alistettiin. Voiko synkkyys ja julmuus olla kaunista? Ilmeisesti voi, omalla karmaisevan tyylittelevällä tavallaan.

Päivän kruunasi illallinen huippuravintola Lyonissa, jossa söimme nauttien ja tunnollisesti Alexandre Dumas’n inspiroiman muskettisoturien menun viineineen, jänistä, kaniinia, karitsaa. Hintoihinsa tulee, vertasimme että Ranskassa paraskin ateriamme jäi alle puoleen tästä ruhtinaallisuudesta. Mutta kannatti, kerrankin.

Syödään taas lämmitettyä soppaa ja vettä ensi viikko. Illan teema näytti vanhat asenteet, sekä King-dokumentissa että leffassa Arvaa kuka tulee päivälliselle? joka oli vuodelta 1967. Näin kireä oli vielä rotutilanne, näin sovittelevasti sitä yritettiin ratkoa. Valkoinen mies (Spencer Tracy) tietysti nousi ratkaisijaksi. Mustien rotuennakkoluulot olivat jyrkemmät kuin valkoisten. Dialogi käytti sujuvasti ilmaisu ’negro’, käännetty tietysti ’mustiksi’. Nykyisin olisivat kai korrektisti ’afro-amerikkalaisia’. Edustajana ylisympaattinen huippuyksilö (Sidney Poitier), eräänlainen moderni setä Tuomo. Elina Ylivakeri saapui New Yorkiin vain vuotta myöhemmin. Hänen vaiheensa, kokemuksensa asettuvat uudelleen kehyksiinsä tällaisten kuvausten kautta.

Onnistuin aprillaamaan Marjaa heti aamulla, mikä tuo hyvän mielen. Luulin Hesarin lokoisaa kuuttiakin ensin aprillipilaksi, mitä se ei ilmeisesti ollutkaan. Marja näki kuutin siellä jo viime keväänä. Nyt eletään vakavia aikoja eikä pilailla.

Aprillia ei ole sekään, että lähetin ilmateitse viuhuen Ahon tekstin tiedostot (ei voi enää puhua käsikirjoituksesta) Södikalle, siellähän odottavat toimittajan koneessa kovaa jatkokäsittelyä. Muuten olisin loputtomasti niitä täydentänyt ja parannellut. Elävä teksti on aina vähän keskeneräinen, siten rosoinen, että jaksaa kiinnostaa. Mutta parannellaan sitten yhdessä.

Tällaisen ruhtinaspäivän kruunasin katsomalla vihdoin sen Kuninkaan puheen (jonka Marja on jo nähnyt), aivan erinomainen elokuva! Loistavasti näytelty, ohjattu, ajateltu. Ihailen aina näin täydellistä ajankuvaa ja paneutumista aiheeseen. Liikutuin suorastaan lopussa. Tämä oli psykologisesti oivaltava kuvaus puheen, ilmaisun merkityksestä maailmanhistoriassa, psyykkisten lukkojen murtamisesta.

Eläydyin niin täydellisesti, että unohdin jotkut harmilliset huhut Kaupunginteatterin suunnalla. Yksi näytelmäni on siellä työn alla, toinen odottelee, kaiketi musikaali Katrista jyrää sen alleen.

Alkanut huhtikuu on vanhastaan parasta leffakautta kohdallani, mistäköhän johtunee, ehkä himmeän tihkuisista kevätpäivistä, joissa on jotakin hillitöntä ja puhkeevaa. Huhtikuu on tunnetusti kuukausista julmin. Samalla ajattelen alkavaa vapautta. Ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen mikään kirjallisen työn kiireinen dead line ei nyt häämötä horisontissa. Voin kirjoittaa tai olla kirjoittamatta ihan mitä mieleen jysähtää. Vaikka toisaalta, mitä sanoikaan Haavikko: ”Erityisen syviä ajatuksia synnyttää kiireinen, hyvin maksettu tilaus.”

Eilen näin arkistosta palatessani (viimeiset raplaukset vanhojen paperien äärellä) lempiteatteri Engelissä hyvän, rankan brittileffan Brighton Rock, jossa parasta oli ovelasti punottu juoni, Graham Greenen romaaniin perustuva. Mitä kaikkea nainen tekee rakkaudesta! Loppukohtaus hykerrytti pitkään.

Ryhdynkin laiskottelemaan. En tee enää mitään mainittavaa. Nautin elämästä. Käyn kapakoissa ja kaukomailla. Katselen leffoja, luen parhaita kirjoja. Erikoistun gastronomiaan, kuuntelen klassista musiikkia. Aprillia.

Vaihteeksi kuulumisia Hämeenkyröstä. Siellähän on valita pamautettu uusi kunnanjohtaja, Antero Alenius, tähän asti Punkalaitumen johtajana. Mikäpäs siinä, katsottava miehen otteet. Joitakuita (mm. minua) voi toistaiseksi kaihertaa Häkämiehen nopea lähtö, mutta annetaan uuden luudan pyyhkäistä. Onkohan muuten sukua Ele Aleniukselle, joka on kotoisin Kyröskoskelta?

Vanha taistelutoveri Kauno Perkiömäki kirjoittaa asiaa ”kulttuurikunnan” tilanteesta eilisessä Kyröläisessä. Komea nimitys (itse otettu) on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, ainakin jos katsotaan kunnan toimia. Kauno osoittaa hyvin niiden olemattomuuden. Saa nähdä ottaako kukaan käsiinsä edes sen kirjallisuustapahtuman jatkon, uusista ideoista nyt puhumattakaan. Johtaako oikeastaan kukaan kulttuuritointa tosissaan? Kaunon peräänkuuluttamaa kokonaisohjelmaa todella kaivattaisiin.

Vaalejahan nyt höyrytään, silläkin suunnalla. Maikkarin vaalikeskustelu illalla oli jotensakin tönkkö, vaikka EU:n rahastoista ja vararahastoista, väli- ja pitkäaikaisista, vähän sentään kiihdyttiin. Soinia nyt kaikki nokkivat, ihme jos miehet hermot kestävät loppumetreille saakka. Huomenna tentti jatkuu Tampereella, kuka jaksaa pysyä mukana ja virkeänä? Tervo kärjisti viimeksi aika hyvin, että kansa ei tiedä ketkä nyt istuvat hallituksessa ja valitsee pian uuden hallituksen, josta ei kohta tiedä keitä siinä istuu.

Jätin avaimet ja raporttia Villa Linnan kaudesta Vuokko Tarpilalle Södikalla. Olen valmis uuteen kierrokseen, siellähän käykin kantakundeja kuten huomasimme, mm. Matti Mäkelä, joka on ansiokkaasti rehkinyt hänkin, hankkinut moottorisahan ja polkupyöriä. Minua miellytti Matin taannoinen kolumni poliitikkojen rakastamisesta ja siitä, että media ei ole itseään korjaava systeemi kuten tiede. Kun ajojahtia aikansa on jatkettu ja poliitikko lopulta vapautetaan syytteistä, media ei reagoi saati harjoita itsekritiikkiä, vaan siirtyy uusiin uhreihin. Noinhan se suunnilleen menee. No nythän Matti on sohaissut ampiaispesään kritikoidessaan Ylen henkilökuntaa ja teräväkielistä Minna Lindgreniä, siitä tuskin hyvää seuraa.

Suomalaisella Klubilla istuttiin puolestaan suomalaisen kirjoituskilpailun uutta kierrosta Ari Huovisen johdolla ja hiottiin hyviä otsikoita, joista minunkin tekisi heti mieli kirjoittaa, jos olisin koulussa. Palkinnot jaettiin kun olimme matkoilla. Oululainen voittaja kirjoitti oivaltavasti Ahon Yksinistä (näin kammottavasti nimeä on taivutettu jopa käyttämissäni lähteissä, samoin Ilpo Tiitis-vainaa käytteli tätä muotoa muinoin seminaareissa ja sai Kai Laitisen ärähtämään) – toivottavasti juttu pian julkaistaan esim. Suomen Kuvalehdessä. Lienee Kalevassa ollutkin? Ahon teoksia ilmestyy paketti uusina painoksina, kuulin Södikalla. Jokunen luentopyyntökin on tipahdellut, joten juhlavuosi säteilee vaikutustaan.

Kun palasin iltapalalta, Marja katsoi Kruppin tragediaa ykköseltä, liityin mukaan, tuskin turhaan: huolella ja hienosti tehtyä epookkia ja historiaa tulee muualta, meillä näihin ei liikene varoja eikä kai enää tahtoa tai taitoakaan vai kuinka. Mutta puisevahkoa Portugali-matsia en jaksanut kuin ensimmäisen puoliskon. Lopputulos näytti selvältä.