Panu Rajala

Aloimme päivän kuulemalla bussissa Arin epäsovinnaisen saarnan. Miksi ihmeessä Jumalan piti järjestää sellainen verinen sirkus, eikö ollut siistimpää keinoa pelastaa ihmiskunta synneistään? Tätä jäimme kukin tykönämme pohtimaan.

Matkan tähän saakka vaikuttavin tai ainakin kaunein nähtävyys on Kapernaumin roomalaiskatolinen kirkko, joka on rakennettu vanhan kahdeksankulmaisen kirkon raunioiden päälle siten että ilmaa jää väliin. Kaiken aluksi paikalla on ollut Pietarin talo, jossa Jeesus loppuaikoinaan asui. Kerrassaan nerokkaasti luotu konstruktio, jossa historia ja nykyisyys kohtaavat ja kaikkea ympäröi avoin luonto, Genetsaretin järvi ja kohoovat vuoret.

Vuorisaarnan eli kahdeksan autuuden kirkko oli kaunis myös, mutta se pikkumäki, jossa Jeesuksen oletetaan saarnanneen, ei oikein vastannut ennakkoaavistuksia.

Painelimme sitten Pietarin kalarantaan Tabghaan, jossa se suuri saalis kiskaistiin rantaan, taasen luonnollinen oikean tuntuinen ranta. Patsas esittää Pietarin paaviksi siunaamista. Suuri reissaaja Paavali Johannes II on täälläkin käynyt, alttaritaulu esittää hänet täydessä virka-asussa rähmällään Jeesuksen ja Pietarin edessä.

Kaikkein kivointa oli silti uinti Beit Sheanissa Sachnen kansallispuiston luonnonaltaassa, hyväilevän lämpöisessä vedessä, suutelukalojen saaliina. Marja näki harjalinnun, Kirsti peräti kuningaskalastajan. Näitä he himokkaasti tähyilevät.

Ei muuta kuin Gilboan vuoren ja komeiden näkymien jälkeen maustekaupan kautta kotiin päin. Sataa tihuutti välillä, mutta se ei tahtia haitannut. Tiivis päivä kuten kaikki, mutta ei tänne lekottelemaan tultu. Ariel Sella varustaa meidät melkoisella historiallis-poliittis-raamatullisella tietopaketilla, letkeästi jutustellen, kärsivällisesti vastaillen.

Illalla luennolla keskustelimme Lea Toivolan kanssa Ihmiskunnan vihollisista. Sapatin aattona Tiberiaassa tavallista hiljaisempaa, mutta valoshow rannassa virkisti mieltämme, samoin muhkea illallinen ja tämän Leonardo Clubin ilmaisena virtaava viini.

Vaikka täällä Galileassa pääsiäinen alkaa olla jo ohi, jälkitunnelmia enää eletään. Meidän joukkueemme on edelleen täydessä vedossa.

Purjehdimme tänään Genetsaretin järvellä, heitimme verkkoakin järveen – ilman Pietarin kalansaalista. Näimme esiin kaivetun veneenraadon Jeesuksen ajoilta ja olimme joka tavalla tunnelmissa.

Eilen kelluimme Kuolleessa meressä ja tarkastelimme kirjakääröjen löytöluolia. Hämmästyttäviä tapauksia molemmat. Ajelimme Arielin johdolla Jordanin virran vartta pohjoiseen ja pääsimme Tiberiaan vilkkaaseen kaupunkiin. Samaa reittiä kulkee Markus Mezentius Valtakunnan salaisuudessa seuranaan kaksi naista, opas ja legioonalainen.

Tähyilimme tänään Golanin kukkuloilta (oikeastaan tasangolta) Syyrian puolelta ja saimme todistaa, että maailmassa on harvoja näin rauhallisia aselepolinjoja, vaikka maa on tältä kohden naapurilta vallattu. Saatoimme myös peseytyä Jordanin yläjuoksulla.

Harvoin olemme näin elämyksellistä matkaa tehneet, se on todettava. Juuri päätin toisen luentoni Mika Waltarin uskontunnustuksen juurista ja sisällöstä, jota seurasi vilkas pohdinta ja keskustelu täällä Leonoardo-hotellin meluisissa suojissa. Elämä tässä ja nyt on sisältörikasta ja syvällistä. Pilvipoutainen sääkin suosii.

On vietetty juutalaisten pääsiäinen perusteellisin menoin. Hotelli Leonardossa suljettiin netti kahdeksi vuorokaudeksi, mikä oli ihan oikein: suurena juhlana ei surffailla eikä kirjoitella. Nyt se taas aukeni. Kirjoitan aamuyöstä tyhjässä aulassa.

Merkillisen voimakas elämys on matka ollut tähän saakka. Viimeksi vaelsimme vanhassa kaupungissa, Via Dolorosan ja hautakirkon vaiheilla, kävimme itkumuurilla ja saimme Ari Suutarlan tarjoaman ehtoollisen tunnelmallisen puutarhahaudan kupeella. Kaikki tuttua Jerusalemin kävijöille, meille uutta ja tunteita liikuttelevaa. Hämmästyttää vain tuo tapa pamauttaa pyhille paikoille, haudalle ja muualle, mahtava kullatuin krumeluurein varustettu muistokirkko. Sama Beetlehemissä syntymäpaikoilla: seimi ei todellakaan ole enää joku tallinperäinen. Siten anglikaanien aikanaan keksimä vaihtoehtoinen Jeesuksen puutarhahauta ilahdutti aitoudellaan vastaten mielikuviamme. Siellä ja myös hautakirkossa kuulimme ihmeen kaunista kuorolaulua, monen kristikunnan kurkuista. Jotensakin esiparatiisillinen kokemus.

Helle kohosi ensin jo + 37 korkeuksiin, mutta on hiukan talttunut. Mainio oppaamme Ariel Sella tietää paljon historiasta, uskontokunnista ja arkelogiasta ja osaa rennosti toppuutella perin tiedonhaluisia Waltari-seuralaisia: ”kärsivällisyyttä…” Tämä on 38-päinen kirkollisesti ja kirjallisesti valistunut joukkue, jolta mikään ei jää huomaamatta ja kysymättä. Paljon sulateltavaa, jota on kotona sitten tarkisteltava. Eilen pidin oman luentoni Waltarin Valtakunnan salaisuuden taustasta ja kerrontatavasta, johon Ariel tuntuu suhtautuvan melko kriittisesti. Waltarin jotkut ironiset tulkinnat edelleen kyseenalaistettavissa, vaikka hän pysyttelee melko uskollisesti evankeliumien rajoissa. Kiersimme iltayöstä kauniisti valaistussa Jerusalemissa, nyt on kansa jälleen vapautunut Egyptin orjuudesta, mahtavat ateriat on sen kunniaksi nautittu, ortodoksijuutalaisten ryhmiä ihmetelty, perheiden iloa seurailtu: matka jatkuu Galileaan.

PS Suomen vaalit on tässä hulinassa miltei unohdettu, joitain jälkikommentteja välillä tihkuu. Tohdimme silti palata kotomaahan kun aika koittaa.

Vaalitulosta on seurattu melkoisella järkytyksellä Jerusalemin itkumuurin äärellä… Suomi mullistui kerralla. Pääseekö kansan varsinainen ääni nyt kuuluviin?

Meitä oli Mika Waltari -seuran joukkoa hotelli Leonardon kokoushuoneessa vaalivalvojaisissa. Itse kullakin kommunikaattorit suunnattuina Suomeen. Tunnelmat vaihtelivat ällistyksestä ja epäuskosta tyrmistykseen ja pieneen vahingoniloon. Siitähän saivat, sitä niittää mitä kylvää. Kike Elomaata veikkasimme seuraavaksi urheilu- ja kulttuuriministeriksi. Mitä kansa oikein ajattelee? Ehkä persuilla vain on pula kunnon ehdokkaista. Marssiipa sieltä konkkaronkka istuntosaliin!

Totta puhuen en olisi ihan tällaista vyörymää odottanut. Mutta moni odotti. Muistanpa rovastin ennusteen Kyröskosken torilla, jota pidin huikentelevaisena: persuille 25 paikkaa. Taisi Hannu hämmästyä nyt itsekin. Eikä auttanut Tiuran vaalikiri mitään. No yksityiskohtiin menemättä, Halla-aho on meillä Helsingissä odotettu ääniharava ja vakava sana vastaisuudessa. Häntä on kuunneltava ja luettava. Ja mitä kaikkea ääntä eduskuntaan kohta mahtuu! Saadaanko hallitustakaan. Kekkonen panisi kiivaan väännön jälkeen pystyyn virkamieshallituksen.

No jaa, me jatkamme vaellusta Öljymäellä ja pian Via Dolorosalla, jota Suomen politiikkakin tästä lähin taitaa aika lailla muistuttaa.

Nyt olen kyllä samaa mieltä Jussi Lähteen kanssa, joka aamulla tuomitsi radiossa Ryhmäteatterin tyylin käsitellä politiikkaa. En ole kyllä Eduskunta-näytelmää nähnyt enkä näe, mutta Jussin kuvauksen ja monen rinnakkaisen esimerkin valossa voin uskoa, että se liittyy samaan summittaisesti huitelevaan ja epä-älylliseen poliittisen satiirin perinteeseen kuin monet tv:ssä nähdyt yritelmät tällä saralla. Jos poliitikot näytetään kuolaavina ja sekavia mökeltävinä idiootteina, kritiikin kohdetta ei ole kovinkaan tarkasti saatu jyvälle. Tuntuu siltä, että nuoret teatterinerot eivät osaa eivätkä välitä tuntea mitä siellä vallan käytävillä todella tapahtuu. Helpointa on lähteä omien ennakkoluulojen kyytiin.

Monet ovat lisäksi hirveän pahoillaan siitä, että näitä vaalirahasotkuja ei ole otettu tarpeeksi uudelleen pyykkiin kampanjoissa ja keskusteluissa – mikä vahinko tosiaan: niissä piehtaroimalla maa varmaankin saataisiin ohjatuksi talouden karikoista parempaan tulevaisuuteen. Moraalin korostuksessa haisee helposti hurskasteleva tekopyhyys. Kuinkahan puhtaita pulmusia ne kivien heittelijät itse oikein ovatkaan.

On jätettävä vaalit omaan onneensa; toisessa ympäristössä tuloksia saatamme seurailla. En toivo perussuomalaisille vyörymävoittoa enkä usko, että heillä on toteutus- saati läpimenokelpoisia ideoita todellisiin ja kestäviin uudistuksiin. Kunhan pitävät ääntä ja sekoittavat kuvioita, ja monia sekin virkistää. Jussi Halla-aholle toivon silti menestystä, Eiran poika on sympaattinen intellektuelli ja tervehdyttävä virranjohdin. äänestin ennakkoon esimerkillistä maahanmuuttajaa, enkä näen näissä kannanotoissa edes ristiriitaa. Enkä oikeastaan kaipaa mitään suurta muutosta: asiat ovat mielestäni hoituneet vähintään kohtuullisesti päättyvällä vaalikaudella – varsinkin kun otetaan yllättävät kriisit ja katastrofit huomioon. Kuka ne olisi ja millä keinoin paremmin klaarannut?

Keväistä on kaupungilla. Viimeistä kertaa Yrjönkadun uimahallissa, sitten katsastettiin vielä toinen pohjoismainen elokuva Engelissä: Ruotsalainen avioliitto. Hyvä idea, hauska asetelma, mutta ihmeen nihkeä toteutus. Eikö ruotsalaisilla todella enempää ole elämäniloa, mielikuvitusta ja vaihtelun taitoa? Ottivat leikkisän kokeen turhan vakavasti.

Nyt ei muuta kuin matkalaukku esiin ja pientä pakkailua. Jos päivät eivät tekstistä heti täyty, niin hiven malttia; vielä keritään ja palataankin, toivon mukaan. Ja hyvää Pääsiäistä.

Miten komea on moderni koulu! Vierailin Järvenpään lukiossa, joka on kuulemani mukaan maan toiseksi suurin. Siltä se vaikuttikin. Rakennuksen suunnitelma kuin Nokian pääkonttorissa: kirkkomainen ylös aukeava avaruus, mahdollisuus kohdata helposti ruokalassa, aulassa, käytävillä. Suuri oppilasmäärä uppoaa luontevasti väljiin tiloihin. Opettajiakin 60, joista tapasin äidinkielenopettajat ja historiaakin oli mukana.

Ensimmäinen luentoni siis Juhani Ahosta auditoriossa, joka nousi jyrkästi ja toi kuulijat lähelle. Täpötäyteen tuli lukiolaisia, portaita myöten. Rehtorikin vaivautui paikalle. Olen vihdoin oppinut käyttämään kuvia, mikä antaa enemmän ryhtiä ja elävyyttä esitelmiin. Tuntui että onnistuin, tuli lämmin tunne, ehkä oppilaatkin saivat jotakin. Ainakin kuuntelivat hiirenhiljaa. Tästä voidaan Aho-vuotta hyvin jatkaa.

Pyörähdin paluumatkalla Aholan pihassa, pian kai sielläkin alkaa sesonki ja tapahtumat pyöriä. Vahinko vain että se niin vähän enää vastaa alkuperäistä.

Illalla Marjan toivomuksesta katsomaan tanskalais-ruotsalaista elokuvaa Kosto, joka valittu Oscareissa muun maailman parhaaksi ja joka jokaisen kasvattajan kuulemma pitäisi nähdä. Varmaan hyvä, mutta en pidä näin kireästä ja vakavasta ja äärilleen opettavaisesta väkivaltaleffasta. Elokuvasta pitäisi jäädä kiva vapauttava ja uutta oivaltava fiilis, tästä jäi painava ahdistus ja paha mieli.

Jospa jo päästäisiin vaaliväittelyistä. Ihailtavaa sitkeyttä osoittavat puheenjohtajat. Palkittakoon heidät runsailla äänillä.

Laitettiin taas kuvia Södikalla, kova kolmen tunnin sessio, mutta tuleepa rikas ja elävä kuvitus Ahoon, sen voi jo sanoa. Monia ennen julkaisemattomia, runsaudenpula vain vaivaa. Hienoa tehdä kirjaa, kun kustantaja ottaa näin tosissaan. Tekstiin hyökätään pääsiäisen jälkeen.

Amos Ozin Ehkä jossakin muualla (1966) on ensimmäinen laajemmin muille kielille käännetty kibbutsin kuvaus, eloisa rakkaus- ja kollektiiviromaani, hyvin pro-israelilainen, ei kuitenkaan kiusallisuuteen saakka propagandistinen, sillä maan ja kansan heikkoudet kuvataan siekailematta. Vihollisia on vuorilla rajan tuntumassa ja viekoittelijoita diasporassa Saksassa. Moraalin kestävyydestä erisuuntaisissa paineissa on kysymys.

Virta avasi suorasukaisen puhuttelun pedofiliasta ja oman käden oikeudesta. Kiintoisaa oli sekin harvinaisempi piirre, että päähenkilö on niin epäsympaattisesti väärässä suhteessa alaiseensa. Beck ja Wallander omaavat samoja piirteitä, mutta pehmeämmin, ruotsalaisella sordiinolla. Muutama laina (Virta ja tytär, Gunvaldin kotiversio etc.) pistää silmään.

Kevät hurmaa ja kiihdyttää. Hyvien päätösten, ideoiden tulva. Koetetaan pidätellä.

Joko pitäisi jännittää vaaleja? Että kuka hiuksenhienosti voittaa? Sehän sunnuntaina selviää liki puolessa tunnissa. Sitten aletaan jähnätä hallitusta, ja siinä sitä vääntöä riittää, hyvässä lykyssä juhannukseen saakka. Joten otamme rauhallisesti.

Seurailemme tuloksia matkoilla ja ehdimme vielä hyvin mukaan loppupeleihin. Ei lätkän mestaruuskaan ole ihan äkkiä selvitetty. Kaikkea on pitkitetty ja myöhennetty. Maaliskuu oli railakkaampi vaalikuu, pitkä kampanja koettelee katsojankin kestävyyttä. Ihailen ja säälin puolueiden puheenjohtajia: millä ihmeellä he jaksavat virittyä ilta illan jälkeen samoihin kysymyksiin? Toimittajien asenne on yleensä sama kuin opettajan, joka kuulustelee kolttosiin syyllistyneitä tenavia. Voisikohan Euroopan valtavista talousongelmista puhua ihan rauhassa, vaihtoehtoja puntaroiden, asioita kirkkaasti läpivalaisten. Siten että tunnustettaisiin tietyt yhteiset pohjatiedot ja kerrottaisiin ne selkeästi kansalle. Ehkä se kauhistaisi meitä liiaksi.

Mehän palailimme taas kaupunkiin, minä parkkeerasin matkalla Riihimäelle ja pidin luennon kansalaisopistossa, Marja hyppäsi junaan. Kotona läimähti silmille ET-lehden kansi, missä totta puhuen olemme siinä kauniimpia kuin luonnossa. Marjan ottamat matkakuvat näyttävät aika hauskoilta. Ja matkat jatkuvat.

Eilisillan Krupp kruunasi hienon sarjan. Olisihan meilläkin teollisuussukuja, draamallisia tarinoita, vaikka ei tämän veroisia. Kuka tekisi Juuso Waldenista, kuka Antti Ahlströmistä? Eipä tv ole tarttunut Herlinienkään tarjolla olevaan taruun, KOM-teatteri siitä jonkun siivun sieppasi. Ehkä en ole huomannut vireillä olevia suunnitelmia. Minä näpersin korteni kekoon (tai tyhjiöön) patruuna Julius Johnsonin monologilla Kuokkalan kartanossa. Siitäkin voisi jotakin enemmän lihottaa.

Valpas Hbl esittelee Lucas Granachin näyttelyn Luxembourgin museossa Pariisissa. Kävin sen katsomassa ohikulkeissani viime kuussa. Tarkat turvatoimet jäivät mieleen, myös taulut, joissa vanha keskiaikainen jäykkyys oli juuri järähtämässä eloon renessanssin ja uskonpuhdistuksen myötä. Dan Sundell kirjoittaa varmaan ihan oikein, että Granach oli parhaimmillaan aiheissa, jotka häntä eniten innostivat eli alastomissa naisissa. Hänen näkemänään Aatami ja Eeva kypsyivät kuvaelmista eläviksi ihmisiksi. Verraton on kuva irstaasta viettelijästä ja nuoresta neidosta, joka torjuessaan äijän samalla pujottaa kätensä tämän rahakukkaroon. Se on painettu Hbl:n arvioon.

Eilen ei tapahtunut mitään erityistä, verkkainen tihkusateinen päivä. Ai niin, öljyä sentään tuli heti aamulla, ja nyt talo on taas vakaalla kannalla. Luen Amos Ozin mainiota romaania Ehkä jossain muualla, Kai Kailan hieno suomennos. Kibbutsin kuvaus 60-luvulta tarjoaa hyvän johdatuksen Israeliin, minne pian vaaroja uhmaten rynnistämme.

Francon ajassa eletään lopun aikoja yhä kiristyvissä tunnelmissa. Espanjan poliittinen todellisuus heijastuu hyvin Alcantaran perheen omiin ongelmiin. Meiltä jäi muutama osa tässä välillä näkemättä, pitääköhän harsia kokoon areenalta vaiko odottaa kesäisiä uusintoja. Henkilöitä pidämme aivan elävinä, osana omaa perhettä.

Aamulenkillä Myllykolussa. Sekin on Hämeenkyrön kunniaksi todettava, että tehdään ainakin suuria kunnostussuunnitelmia ja tiedotetaan niistä näkyvästi. Kaipa täällä sitten työtkin alkavat. Pieni pelko on edelleen siitä, ettei vaan tehdä liian korskeaa. Kun Myllykolun ominaisluonne on vaatimaton, luonnonläheinen ja alkukantainen. Esimerkiksi näyttämölle johtava silta ei suinkaan ole ”tullut tiensä päähän”, kuten Vilja Pylsy hauskasti ilmoittaa. Se on vankkaa ja kestävää tekoa, eikä sen yli millään maansiirtokoneella tarvitse pyrkiäkään.

Ollaan kumminkin toivorikkaita. Täytyy tästä jo etsiskellä työhanskoja tulevia talkoita varten. Pannaan samalla kuntoon Töllinmäki.

Huikaisevan kauniita kevätpäiviä, viiltävän tuulisia. Tänään ajettava edestakaisin Jyväskylään Kuokkalan kartanoon katsomaan kuinka se syksyllä tilauksesta kirjoittamani monologi Patruunan parhaat vuodet toimii Kunto Ojansivun esittämänä. Hyvin toimi, eloisa ja rehevä esitys. Läpileikkaus 1800-luvun lopun taloudellisesta noususta erään self made manin kokemana. Rosoa ja rönsyä riittämiin. Ehkä näyttämölle lisätty ”omantunnon ääni” oli vähän turha, mutta jos siitä on tukea esittäjälle niin mikäs siinä. Monologi antaa kartanon patruunan, kauppaneuvos Julius Johnsonin kertoa vaiherikkaasta elämästään, yksin, koska hänen illallisvieraansa Joel Lehtonen ei koskaan saavu paikalle. Kauko Sorjosen tekemä tilaus koski nimenomaan yhden näyttelijän esitystä. Tapahtumapaikka on autenttinen, saliin mahtuu puolisensataa katsojaa. Esityksiä jatketaan kuulemma syksyllä, yksi on vielä ensi lauantaina.

Viemisinä kotiin ruusu, kirja Viivi Lönnistä ja esityksen juliste. Marja iloinen, kun palasin taas hengissä. Haluaa juuri katsoa kuinka Katri pärjää Idolsien tuomarina, varmaan loistavasti. Kukaties kohtaamme Wallanderin merkeissä myöhemmällä. Lämpötila on noussut jo kahdeksaantoista, hienoa. Viihdyn täällä yläkerran työhuoneessa, joka on kaikista paras huoneeni. Ikkunasta rauhoittava kevätiltainen näkymä yli lumipälvisen pellon Saavutukseen ja järvelle. Vain yksi talotulokas särkee harmonian. Kuultiin uhkaava tieto Kierikkalan puolelta: pelto myynnissä siitä upeimmalta aukeamalta. Otettava tarkemmin selvää mitä siellä meinataan.