Panu Rajala

Voiko olla erilaisempaa suhtautumista samaan saareen kuin on Sillanpäällä ja Antti Tuurilla? Kumpikin on kirjoittanut Islannista, edellinen kertajutun, jälkimmäinen enemmän. Siinä missä Sillanpää elää jokaisen tunnelman itsessään, on väkevästi läsnä tekstissä ja matkassa, siinä Tuuri nakuttaa asiapitoista kuivakkaa paikalliskuvausta. Hän ei ole mukana omine tunteineen, kylläkin laajoine tietoineen. Sillanpäällä ei ole juuri mitään asiapohjaa, jotain vaistomaista tapailua vain, mutta lukija suorastaan haistaa hänen hengityksensä tekstistä. Hän ottaa näkemänsä ja kokemansa joka kohdassa haltuun ikään kuin uutena, ainutkertaisena, hänhän matkaili harvakseen. Tuuri on niin tottunut Islannin kävijä, että into lienee jo sammunut.

Tuurin Suuri pieni maa kertoo paljon kalastuksesta, jolloin hän tulee todistaneeksi Juhani Ahon lausahduksen, että kalajutut tuottavat yleensä kertojalle enemmän iloa kuin kuulijalle. Sillanpäätä olisi mahdotonta kuvitella koskille kalastamaan, hänen näköalapaikkojaan ovat kadut ja kapakat. Hänen itsekeskeisyytensä voi rasittaa lukijaa yhtä paljon kuin Tuurin kalastuskeskeisyys. Mutta ylivertainen valöörien, vaikutelmien tallentaja Sillanpää veltoimmillaankin on.

Näillä ja muillakin eväillä noustaan sitten Keflavikin koneeseen

Näin alkaa syyskausi aavisteleida, mutta vielä tarraamme kesään.

Avasin kuukauden matkustamalla Helsinkiin. Sinne pääseekin kätevästi suoraan bussilla Ahrolan pysäkiltä Kamppiin saakka. Ensimmäisen kerran tätä kokeilin ja pidän mainiona yhteytenä.

Tarjosin lounaan Juhani Ahon ranskantajalle B

Terveiset Rauman pitsiviikolta.

Totta puhuen en ajellut idyllien kaupunkiin sen takia, vaan antoisaan neuvonpitoon eräästä teatterihankkeesta, mutta tulihan pitsejäkin vilkaistuksi. Tapasin Tapio Niemen ja painelimme teatterinjohtajana toimivan Kirsi-Kaisa Sinisalon pakeille, hauska oli häntä pitkästä aikaa tavata. Yhteisiä muistoja meillä on varsinkin Pyynikin Akselin ja Elinan ajoilta 1990-luvulta. Talousjohtaja Harri Natunen liittyi joukkoon, ja saimme hyvän lounaan kellariravintolassa. Neuvonpitokin eteni su

Lippu on puolitangossa.

Kun ajelin ja puhelin Mouhijärven idyllissä, Oslossa paukkui ja siellä saarella vielä enemmän. Fanaattisuus, poliittinen ja uskonnollinen, tuottaa hirveitä tekoja. Ei voi kuin hiljentyä miettimään, mihin maailmamme on menossa.

Ja kumminkin me täällä vietimme huolettoman viikonlopun vanhan luokkatoverini ja jazz-entusiasti Jaskan ja vaimonsa Pirjon kanssa. Askaroimme kauden ensimmäiset ravut, lauloimme, tanssimme, saunoimme ja risteilimme Purimolla, joka poimi meidät kotilaiturista! Taustalla jytisi sekä ukkonen että ihmetys uutisista, mutta emme antaneet niiden liiaksi varjostaa yhdessäoloa. Näin ihmisen mieli toimii.

Tänään illalla, Kehäkukan hyvän kasvislounaan jälkeen, reippailimme tuonne Maisemakahvilan kulttuurilatoon kuulemaan ukrainalaista kansanmusiikkiyhtye Jaroslavnaa, joka olikin värikäs ja piristävä kokemus. Soittivat ja lauloivat iloisesti, erityisesti solisti Valentina Mahnik sekä ihmeellinen, taidokas ja kuvankaunis huilisti. Kun muistaa Sirkiän ja Cynthia Makrisin konsertin kirkossa äskettäin, tällä riittää tasokasta musiikkitarjontaan.

Mutta alakuloa eivät nämäkään kohottavat kokemukset voineet kokonaan poistaa.

Mouhijärvelle, samaa reittiä mitä nuori Sillanpää kulki aikanaan jalan, noin 15 km. Mukavaa mutkittelevaa maantietä Heinijärveltä Kortejärvelle Kökkön talon pihamaalle: kuin siirtyisi sata vuotta taaemmas ajassa, ei niin etteikö talo eläisi tätä aikaa, mutta rakennusten hyvin säilynyt muoto herättää autenttisia mielikuvia.

Mouhijärven suvipäiviin kuuluvassa tapahtumassa pidin esityksen Sillanpään suhteista tähän Kökkön taloon, nehän olivat merkittävät teoksia myöten. Jäljet näkyvät, Sillanpään kestävä teema on tuo paluun idea, kaipuu takaisin nuoruudenrakkauden syliin. Harvoin saa puhua miljöössä, joka niin elimellisesti liittyy käsiteltävään tekstiin. Kökkön vanhaa pihapiiriä voi melkein ikkuna ikkunalta seurailla Sillanpään varhaisnovelleista, varsinkin ’Nocturno’ kokoelmassa Ihmislapsia elämän saatossa (1917) on puhutteleva. Kerroin myös tästä Lyyli-suhteen haikeasta loppunäytöksestä, jota olen kuvannut kirjassani Korkea päivä ja ehtoo (1993). Sillanpää pitäisi koota vielä yksiin kansiin.

Kökköllä on vanhat pappisperinteet maanviljelyksen ohessa, niinpä rovasti Timo Kökkö kertoi muistojaan jälkeeni. Kaffetauolla sain muutamia hauskoja lisäpiirteitä Sillanpään hahmoon. Kyllä hänet Mouhijärvellä hyvin muistetaan. Paikalle kertyi helteisenä iltana noin 70 sanankuulijaa. Kesän sykähdyttävin keikka, kolmas kesäjuhla tässä kuussa.

Kirsti kysyi kuinka olen kestänyt helteitä. No yksinkertaisesti, tänään luin rannan riippumatossa Salka Valkaa ja kävin aina välillä uimassa. Nautinnollista.

Sadepäivä aamusta iltaan, komeaa ukkosta.

Pidimme taidepäivän, joka aloitettiin Haukijärveltä. Siellä Sillanpään vanha kansakoulu on joutunut nuorten taiteilijain hallintaan, ja ihmeitä ovat saaneet aikaan. Arteles vaikutti elävältä taidekeskukselta. Outi Heiskasen näyttely tutkittiin: tuttua tyyliä, johon omat taustansa antoi nauhalta tullut läheinen selostus. Tällaista voisi käyttää useamminkin näyttelyissä.

Iltapäivällä paineltiin tähän Maisemakahvilaan ja näytettiin Eeva-Liisalle täkäläiset näyttelyt, joukossa hyviäkin. Yläkerrassa heti oikealla kädellä on kivoja töitä: vauhdikas balettitanssija, pari elävää kissakuvaa ja semmoista. Vasemmalla kädellä naisia huvittivat huovitetut ketut.

Tarja Auttilan värikatoinen taide tuli tutkituksi toiseen kertaan ja varsin perusteellisesti, sillä jyrisevä ukonilma kaatosateineen sulki meidät kulttuurilatoon vajaaksi tunniksi. Vähällä ettei Niklis todella lukinnut meitä sinne epähuomiossa koko yöksi. Siinä kehiteltiin samalla ideoita ensi kesäksi, joista vielä kuullaan. Ukkonen kierteli kauan näitä seutuja.

Sen verran selkeni, että päästiin Törmälle saunaan, tosin autolla, mutta olihan märkä päivä.

Eikö ole hyväkin, että pää tyhjenee ja aivot pehmenevät. Tulee tuttu tunne: en saa enää mitään aikaan. Hain Eeva-Liisan Tampereen asemalta, etsimme matkalla kauan Ylöjärven viinikauppaa (muuttanut) ja päädyimme parvekkeelle Marjan loihtimalle lounaalle, mistä luiskahdimme saunan syliin. Elämä hyväilee, joten antaa pään pehmitä edelleen.

Aseman lehtitelineestä plarasin Seiskan jutun Katrin ja kumppanin Kreikan matkasta, huolestuttavaa! Mutta siihenpä en puutu, ettei joku siellä taas älähdä.

Järvessä, pehmeän lämpöisessä vedessä, auringon lasku, löylyn tuntu ja sahdin maku, vihdan tuoksu, lempeä seura

Saaran päivää vietettiin perinteisesti Törmällä valtaisan mansikkatäytekakun, kahvin, kuohun ja punssin hellyttävässä hyväilyssä. Aamun parvekkeella oli kuulemma lukonkorjaaja (?), joten eipä näkynyt tätiä seurassamme. Päihitin hyvällä onnella tietomies Artsin Iltsikan kysymyksissä, mikä hiukan hyvitti heikkoa menestystäni rankkarikisassa, jossa pidän perää. Japanin naiset voittivat mestaruuden rankkareilla!

Marjan johtama yhteisjumppa meidän pihassa on kesän paras innovaatio, osallistujia toistakymmentä, ohjelma mainio, vanhat iskelmät panevat meidät taivuttamaan, vääntämään, hyppimään ja heilumaan. Joukon paine estää lintsaamasta. Jo muutaman kerran jälkeen huomaan vatsalihasten vahvistuneen.

Terapiassa on vuorossa näyttelijän neuropohjainen ongelma, joka voisi kiinnostaa myös Eeva-Liisaa, joka on tulossa tänne huomenna. Vettä putosi illalla suoraa soittoa. Huomenna tiettävästi taas poutautuu.

Yksi huvittava piirre tässä on sellainen, että jos vain sivuan (hyvin harvoin) entisen vaimoni Katrin jotakin esiintymistä (myönteisesti tietysti) aina siitä joku nimetön kirjoittaja pillastuu. Hän on ikään kuin yhteistä omaisuutta, johon ei kajota muuten kuin hillittömin superlatiivein, muuten tulee takkiin heti. Hauskaa kansaa tämä iskelmäkansa.

Jumesniemen tilaisuudesta jäi kertomatta, että siellä soitettiin haitaria ja yhteislaulettiin kovasti ja lausuttiin välillä runoja, joten täysipainoista oli. Yhteislaulu olisi hyvä ennen esitelmää muulloinkin, avaa kielen ja lämmittää mielen.

Laxnessia luen edelleen, paksuja kirjoja. Hänellä on spontaani tapa kertoa siten, että samassa lauseessa hän saattaa kääntää epäsuoraksi tai suorastaan repliikiksi sitä mitenkään osoittamatta. Teksti ryöpsähtelee kuin vuoripuro. Kertoo innoituksesta ja kovasta vauhdista, kertomisen hurmiosta. Viileätä pilkun viilausta ei esiinny.

Terapiat alkoivat jälleen uusina. Kiehtova sarja, nyt tietää mitä on tehtävä myöhään illalla. Olemme tohtori Paulin terapiassa. Alkoikin taas lupaavasti, intialainen jäbä on hyvä vastapeluri.

Jumesniemen kylä, omaleimainen kuten usein todettu. Keskuksenaan Sasslinin vanha kirkko ja koulu, perustettu kauan ennen Cygnaeuksen aloituksia. Siellä se seisoo vieläkin, toimii edelleen, vaikka pontevia yrityksiä on tehty koulun lakkauttamiseksi. Yksityiskouluksi sitä on viimeksi yritetty, mutta ei mennyt läpi, vaikka yksityistäminen muuten on suurta huutoa.

Tähän maineikkaaseen miljööseen ajelimme (olisimme pyöräilleet, mutta pilvet uhkailivat) pieneen kesäjuhlaan, jonne minut oli haastettu puhumaan ystävyydestä. Missä määrin kirjallisuus on kuvannut aitoa ystävyyttä? Ei ollut ihan helppoa löytää esimerkkejä. Rakkaus ja väkivalta ovat taiteen aiheita, rikos ja seksi, sorto ja insesti jne. – mutta missä on todellista ystävyyttä? Muistin sentään Päätalon teoksista miehistä ystävyyttä, Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa kehkeytyy kaunis ystävyys poikien kesken, on Huovisella vekkuleita miespareja. Onko uudemmassa? Kukaties nuorten kirjallisuudessa, viihdekirjallisuudessa.

Piti kääntyä maailmankirjallisuuteen ja siihen tutuimpaan, Steinbeckin Tortilla Flatiin eli Ystävyyden taloon, mutta eihän siinäkään Dannyn ystävilleen avaama talo tarjoudu miksikään yhteisyyden paratiisiksi. Meillä ei kai ole samantapaisia kokeita kuvattu, vaikka idealistien kolhooseja esiintyykin Matti Kurikasta alkaen, sopusointuisimmat vanhoissa työläiskortteleissa vaikkapa Tampereella, ainakin Sillanpään mukaan. Hänen korkeimpia arvojaan olivat ”äitiys, toveruus ja heräävä lempi”, mutta vähän on silti toveruuden saati ystävyyden kuvauksia paitsi joissain ylioppilasaikoihin palautuvissa novelleissa.

Joten omien ajatusten puutteessa oli turvauduttava filosofeihin, Senecaan, Russelliin, jopa Markku Envallin aforistiikkaan. Sekä sentään omiin muistoihin, jotka liittyivät Jumesniemen ihanaan kesään 1972 ja myöhempiin retkiin tähän ainutlaatuiseen kylään, missä entinen yhteishenki edelleen elää uuden ajan murroksissakin. Saimme käväistä Jaskaran talossa ihailemassa Usko Nyströmin suunnittelemaa taiteellista salin kattoa. Talon isäntä Matti Jaskara oli aikoinaan vahva tuki Töllinmäen tohtorin esityksissä, siitä seinällä vieläkin näyttelijöille annettu kiitoskirja vuodelta 1978.

Päivä huipentui Hämeenkyrön kirkkoon, missä Cynthia Makris ja Raimo Sirkiä antoivat upean konsertin, ohjelmisto hengellisistä ooppera-aarioihin ja kansanlauluihin. Cynthia oli uljaassa vireessä, eläytyi ja kujeili ja säteili tummaa kauneutta niin äänellisesti kuin ulkoisestikin. Sirkiäkin ponnisteli urheasti ja sai lämmetessään tenorinsa hyvin soimaan. Kirkko oli kansaa täynnä, alan ihmisiäkin kuten Anssi Hirvonen ja Valtteri Yrjölä. Tällaista täällä, ei hullumpaa.

Istuttiin hetki meillä verannalla Kirstin ja fiksun miniänsä Anun kanssa, sulateltiin konserttia ja kuultiin Nokian nykyisistä markkinatunnelmista ja kaikenlaisesta. Olihan hieno päivä, huokailimme Marjan kanssa kaiken päätteeksi.