Panu Rajala

Luojan kiitos kisat päättyvät, vaikka niistä on ollut se siunaus, että tällainen aamuvarhainen kuhkija on saanut ajankulua jopa alkuerien ja karsintojen katselusta. Suomi pyyhkäistiin niin tyystin kartalta, että tuntuu omituiselta ajatella EM-kisoja ensi vuonna Helsingissä. Asenneko kohdallaan?

Tampereen Työväen Teatterin 110-vuotisjuhla näkyy juhlitun. Kahdella edellisellä kerralla olin mukana, ensin valmistui 1991 teatterin historian ensimmäinen osa ja 2001 sitten kolmas. Tuli sellainenkin möhkäle huhkituksi, nyt näyttävät sentään käyttäneen teoksen tietoja juhlanäytelmän ylikookkaassa ohjelmalehtisessä. Olen samaa mieltä kuin perjantainen vierustoveri Raija-Sinikka Rantala, että ohjelmalehtisen täytyy mahtua miehen takin taskuun

Sinänsä oli turvallista katsella Anna Liisaa, kun seurassamme olivat sekä pääosan esittäjän äiti että Minna Canthin seuran puheenjohtaja. Tulimme sopivasti informoiduiksi, tosin äiti jäävinä pidättyi tyttären suorituksen arvioinnista. Hesarin ja Aamulehden arvostelut menevät samaan suuntaan kuin omat aatokseni, tosin Anne Välinoro pitää Teija Auvisen ruumillistamaa Minnaa luontevana ratkaisuna. Mutta hänestäkin näin suuri koneisto uhkaa peittää tarinan. Lauri Meri havaitsee kiintoisasti, että esityksestä on häivytetty Anna Liisan kristillinen kilvoittelu. Se ei ikään kuin kuulu tähän aikaan, ja siihen liittyy Johanneksen viimeisen tärkeän repliikin poistaminen. Tähän ja ehkä entiseenkin aikaan liittyi sitten seksuaalisen kiihkon alleviivaus koko kyläyhteisössä, joka voisi selittää ja hyvittää Anna Liisan teon vai kuinka.

Oma lukunsa on Hannu Lindholmin lavastus, jossa Aimo Kanervan maalauksia muistuttava kuusimetsä puhuttelee symboliikallaan. Eräässä kohdassa Anna Liisa työntää kuusikkoa taaemmas, varsin puhutteleva oivallus. Puolukkaämpärin kierrätystä en huomannut pitää niin loistavana ideana kuin Lauri.

Retkeilin sen sijaan sienikori käsivarrella Myllykoluun, vähän oli taas edistytty rakennustöissä. Vieläkin huokaisen, että paikan perustunnelma näyttää sittenkin säilyvän näissä mullistuksissa. Hienoa työtä siellä tehdään, toivottavasti ehditään valmiiksi ensi kesään. Jaakko Väre lennätti jo näytelmäsopimuksen eilen allekirjoitettavaksi.

Alkaakin tyylipuhtaasti tämä syksy: vettä vihmoo ja suorastaan putoaa, tuuli vinkuu ja keltaiset lehdet lentävät vaakasuoraan. Hienoa että kalenteri on alkanut pitää kutinsa: talvi oli oikea talvi, kesä oikea kesä ja syksykin näyttää heti luontonsa.

Tyydytin julkisuudenkipeyttäni antamalla haastattelun Hämeenkyrön Sanomille Juhani Ahosta; nuori valpas toimittaja tuntui jopa kiinnostuvan aiheesta. Sama lehti julkistaa, että Myllykolun uuden kauden avausnäytelmä ensi suvena on nuoruuteni lapsi Myllykolun Eemeli – mikäs sinne paremmin sopisikaan.

Keihäänheiton alennustila alkoi jo surun ohella huvittaa. Ja sitten asiaan:

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. TT-Frenckell, ohjaus Tommi Auvisen, lavastus Marjatta Kuivaston, puvut Maiju Veijalaisen.

Pitkästä aikaa Tampereen Teatterin ensi-illassa, lämmin vastaanotto, tuntui kuin kotiin tulisin. Erityisenä ilona erinomainen esitys.

Muistan kaukaa tämän jutun kuunnelmana, taisi olla Holger Salin, joka väkevästi tulkitsi Lennien roolin. Steinbeckin kertomuksenkin lienen lukenut. Silti tämän katseli nyt ikään kuin uutena.

Vanha tarina ei ole menettänyt mitään terästään, päinvastoin tehostunut. Auvinen ohjaa jäntevästi, harkituin tauoin, intensiivisesti. Hänellä on käytössä vahva mieskaarti. Pääpari ei voisi olla paremmissa käsissä. Ola Tuomisen George on karskin suojelevassa asenteessaan tarkka työ. Hän on verisen tosissaan ja joutuu vuoroin kätkemään, vuoroin nostamaan, tietoisilla haaveilla pehmustamaan jalon ymmärryksensä. Ville Majamaa Lennien osassa on jättiyllätys: läpeensä tutkittu, viimeistä elettä myöten riipaisevasti tulkittu lempeä voimamies, autistinen luonnonlapsi, todellinen luonnerooli, joka syvenee hyvyyden ja pahuuden viattomaksi rajapylvääksi. Missä välissä Majamaa on näin päässyt kehittymään ja syvenemään, kun muistamme hänet takavuosina letkeänä koomikkona Ikaalisten kylpyläteatterissa.

Esitys huokuu muutenkin verevää äijäenergiaa, lähinnä Ilpo Hakalan, Kake Aunesnevan ja Mikko Hännisen hahmoissa. Tällaisia ei enää usein tapaa villisti nuortuvissa teattereissa. Lauhkeaa kohtalonomaisuutta tuo mukaan Esa Latva-Äijön syrjäytynyt siivooja, kipinää ja hermoa Curley (Risto Korhonen) ja Koukku (Ahmed Issa, aito hahmo), täydennyksenä Markku Thuren tyhjännauraja. Jannastiina Hakalan osaksi lankeaa olla tässä maskuliinisuuden sähköistämässä ilmapiirissä ainoa nainen, viettelevä tietysti. Koira näytteli asiallisesti.

Tarina on lavaa saavutukselta? (Sitä paitsi näin ei voi enää edes ajatella.)

Lehteä lukemalla alkoi tuntua, että kirjallisuuden Finlandia on jo jaettu, niin voimallisen esittelyn Jari Tervon romaani saa Hesarissa. Mutta Aamulehden naiskriitikko onkin huomattavasti varautuneempi, suorastaan nyrpeä. Siis kirja on itse luettava.

Kari Hotakaisen Jumalan sana tulikin syysflunssassa luetuksi: alkaa lupaavasti, tuntuu fiksulta, sisältää hauskaa ja terävää sanailua Hotakaisen tapaan

Valtava kaksoissynttäreiden päivä: Ylivakerin Tauno naapurissa täyttää 70 (huomenna) ja minä tänään vain 66. Pääsen vähällä, kun Tauno pitää isot rymäkät entisessä pihatossaan. Sinne kerääntyvät sukulaiset ja kylänmiehet sekä naiset in corpore. Meille tuli ensin lasti lapsia puolilta päivin, ja heille laittelin muhkean lounaan, nieriää ja kantarellikastiketta (poimin metsästä puolet) ja niin pois päin. Ja siitä alkaen olikin yhtä hulinaa.

Joten nyt en ehtinyt keskittyä päivänpolttavaan musikaaliin, josta iltalehdet jatkavat jauhantaa ja minäkin kuulun urahtaneen pari sanaa tyyliin; en nyt tiedä mitä sanoa kun en ole nähnyt. Tätä on kai se pilkattu julkisuudenkipeys: kun vastaa vaivoin uteleviin puhelinsoittoihin, väkinäiset rykäykset komeilevat kuvan kanssa lehdissä. Joopa joo. Hesarin arvostelun vilkaisin ja luen kunnolla kunhan olen jutun teatterissa nautiskellut.

Mutta juhliin me mentiin koko porukalla, ja olikin hieno delegaatiomme täältä Viehätyksestä ja juhlakalu ilahtui kovasti, kun näki kerrankin kaikki Rajalan lapset koolla kavereineen. Siellä oli pihatto pullollaan väkeä, hyvää ruokaa jonotettiin ja entinen lehmien juottosaluuna oli kohotettu sahtipubiksi, missä tulikin sitten viihdytyksi kylliksi saakka. Hauska oli vaihteeksi töristä vähän kyläläisten kanssa, joita tavallisesti vain ohitellen moikkaillaan. Laulua kuultiin ja Alma lausui runoja, siinä mainittava kulttuurianti.

Mitäp&aum

Pienen kirjallisen työn loppuunsaattaminen tuottaa tyydytystä. Tulee semmoinen lentävän kevyt olo; nyt voisi taas tarttua johonkin uuteen.

Soittelevat iltapäivälehdistä, kärttävät kommenttia: musikaali Helsingissä panee kuulemma halvalla jotakuta hullunkurista professoria. En voi kommentoida, kun en ole tätä hauskuutta nähnyt. Kutsuivat ensi-iltaan, mutta oli eilen aiemmin sovittu alibi. Ehkä keritään vielä teatteriin, kun syksy saa.

Täällä maalla on lämmintä, rauhallista ja ihanaa. Marja lähti Turun suuntaan luokkakokoukseen ja kulttuurin yöhön, joten yksinäni järvellä soutelen, sieniä keräilen, uistintakin kokeilen, mutta se juuttui pohjaan. Huomenna lapset tulevat käymään, naapurissa on kovat juhlat ja vähän täälläkin.

Kirjan aika -festivaali Hämeenlinnassa, keskusteltiin elämäkerroista Martti Anhavan ja Jyrki Vainosen kanssa Raisa Rauhamaan ja Marketta Mattilan johdatuksella. Anhava julkaisee pian Arto Mellerin vankan elämäkerran, Vainosen kirja Jonathan Swiftistä oli jo esilläkin ja minä tietysti jauhoin taas Waltaria ja Ahoa ja vähän muitakin; oikeastaan yritin antaa alkupuheenvuorossa taustaa koko elämäkertakirjallisuudelle muinaisista hautakirjoituksista ja Plutarkhoksesta alkaen. Joten olihan meillä paljonkin aiheita puntarissa, ja keskustelu polveili monipuolisesti ja vaivattomasti. Isossa salissa sentään satakunta kuulijaa.

Unio Mystica näkyy ilmestyneen pokkarina, vaikka en ole vielä saanut omia kappaleitani. Jonkun verran niitä myytiinkin, ja panin omistuksia. Kaikkiaan miellyttävä käväisy; tuntuu että biografinen lähestymistapa alkaa päästä pannasta, enemmänkin akateeminen tutkimus on sitä tahtonut vierastaa, mutta nyt voi jo kirjoittaa vapautuneesti tiedeyhteisöihin vilkuilematta.

Ehdin kotiin todistamaan, kuinka Schalke teurasti Klubin kuten aamulla jo pojille Vepan baarissa ennustin.

Huolet ovat väistyneet, sillä lehtien aamujakelu palautui nopeasti entiseen malliin. Emme ehtineet Taunon kanssa edes reklamoida.

Voimalliset talkoot Töllinmäessä. Nyt näitä museoita toden teolla kunnostetaan. Anna Lassila johti hyvällä asiantuntemuksella raivaustöitämme. Turhat puuntaimet saivat kyytiä ja aukkoa tuli tiheikköihin. Maisema puskittuu ihmeen nopeasti. Hätösen Juha teki heinikoista selvää jälkeä siimaleikkurillaan. Vilja Pylsy toi hernesoppaa ja kahvia, joten pysyimme hyvin tolpillamme. Saatoin kertoa, että olen jo pikkuhiljaa kokoamassa divareista ja omien hyllyjeni uumenista kunnon kirjastoa Töllinmäkeen ja kirjanäyttelyä Myllykoluun. Jos jollakulla on nurkissaan Sillanpään ensipainoksia tai 1910-luvulla ilmestynyttä kotimaista kaunokirjallisuutta, lahjoituksia otetaan vastaan. Harvinaisempia voidaan jopa ostaa.

Ehdin hyvin lämmenneenä Marjan pihajumppaan. Muistivat häntä oikein lahjakorteilla, varmaan jumppa ensi kesänä lisää suosiotaan.

Peter von Bagh on mainio mies, kuten illan henkilökuvasta voitiin todistaa. Vaikutuin hänen massiivisesta työhuoneestaan ja kirjastostaan, jonka luokituksessa on tarvittu myös Salon Matin rautaista järjestelykykyä. Sammumattoman filmihulluutensa ohessa Petteri on kirjallisuuden tuntija, ytimiään myöten sivistynyt dokumentaristi. Odotan kiinnostuneena hänen uutta Aho-elokuvaansa.

Myös Reijo Nikkilän dokumentti Neuvostoliiton viimeisistä päivistä ja öistä oli harvinaisen läheltä tapahtumien keskeltä talletettu, raju juttu. Terapiassa Paulilla menee yhä heikommin. Onkohan hyvä sarja laskusuunnassa.

Kun lehdessä on oikein hyvä juttu, se valaisee koko pyhäaamun. Sellainen on Viivi Luikin hieno kuvaus Viron kohtalonhetkistä Hesarissa, Anja Salokanteleen suomentama. Tällaisia kirjailijoiden valiotekstejä voisi julkaista useammin. Kuviota täydentää sunnuntailiitteen tarpeellinen kertaus juntan kaappausyrityksen reaktioista täällä Suomessa. Mutta lopultahan Viron tunnustaminen hoidettiin tyylikkäästi ja nopeasti, vaikka alku oli hapuilua. Kukaan ei voinut tietää kuinka tulee käymään. Koiviston erikoissuhde Gorbatshoviin ja Bushiin hidasti lämpenemistä, kaikki kolme tahtoivat edistää Neuvostoliiton uudistumisprosessia, ja romahdus oli yllätys kaikille. Historian kauneus on joskus todellisuutta.

Lähdettiinkin illan suussa ajelemaan Tottijärven kirkolle, missä pidettiin P. Mustapään inspiroiman Elämän kauneus -tapahtuman päätöstilaisuus. Polveilevaa maantietä seurailtiin Karkusta Kutalan ja Sarkolan kautta mutkitellen perille. Arkkipiispa Kari Mäkinen puhui hyvin kielen ja tarinan tasoista: kuinka runous ei paljon eroa Raamatun kielestä ja tarinoista, samalla asialla ollaan, mutta molemmat ovat kaukana talouden latteasta kielestä, joka nykyisin hallitsee maailmaa. Mäkisen arvion mukaan kukaan ei tule kirkosta hakemaan parempaa kilpailukykyä.

Sina Kujansuu tulkitsi runsaan ja vaihtelevan ohjelmiston Katri Valasta ja Eeva-Liisa Mannerista aina Maaria Leinoseen, Eeva Heilalaan ja Raili Malmbergiin, Mustapäätä tietenkään unohtamatta. Japanilainen Araki soitteli lomassa kitaraa. Sina on parhaimmillaan vahvoissa kansanomaisissa teksteissä, mutta ylsi sävyihin myös Leinon Nocturnossa. Mieleeni jäi parhaiten Hellaakosken Poutapäivä, pienistä havainnoista nouseva maailmanselitys. Heilalan miete Sillanpään Hiltusta ja Linnankosken Heikkilän emännästä oli kiintoisa yllätys ohjelmassa. Kiitimme Sinaa, tapasimme myös Maila Böhmin ja Mustapään jälkeläisiä, joita oli paikalla edustava joukko. Hyvin on pysynyt elossa tämä kirjallisuustapahtuma.

Eiköhän Hämeenkyrössäkin olisi syytä pian elvyttää

Janajevin juntan kömmähtänyttä vallankaappausta muistellaan. Hyvin se palaa vielä omaankin mieleen. Tuntui että lähimaailma tärähteli täysin arvaamattomasti. Hotakaisen uusi kirja saa myönteisen, mutta lievästi pettyneen vastaanoton. Kuisma Korhonen osaa Hesarissa kertoa mitä kirjassa on. Toisaalta kun sitä hyvin esitellään ja kirjailija itse puhuu siitä pian eri kanavilla, tuntuu kuin olisi jo lukenut pääasiat.

Sienessä, saunassa ja niin pois päin. Syötiin järvestä noussut kuha, mutta kalastus vielä heikkoa.

Saunaa lämmittäessä on lahja, kun radiosta tulee hyvä ohjelma. Sellainen oli Teivas Oksalan levyjuttu iltapäivällä, rikkaasti Teivas valaisee musiikkinsa taustoja ja pitää miehuullisesti latinaa esillä. Myös laululyriikan toivekonsertti jatkoi tunnelmaa saunomisen jälkeen kamarissa.

Kun palaa reissulta eikä heti malta keskittyä mihinkään ja on vähän raukea olo eilisistä juhlista, voi katsella vanhan elokuvan. Professori Kassilan Tulipunainen kyyhkynen piti hyvin vieläkin, vaikka loppuratkaisu on jo kulunut mutta silti. Tauno Palo oli ihmeen venyvä näyttelijä, luontevista komedioista tällaisiin raastaviin vainoharhoihin. Kaikkein parasta on kun voin katsella Helsingin katunäkymiä nuoruuteni ajoilta.

Helsinkiin ja pitkästä aikaa Arkadiankadulle, missä tehtiin esittelyvideo Ailan uusista ja vanhemmistakin runoista. Toimin haastattelijana, varsin vaivatonta, Aila puhuu eloisasti ja luontevasti, kun vain asiasta hiukan tönäisee liikkeelle. Sanoi viettäneensä hyvän kesän Takaniemessä.

Jatkoin Otavan pihalle, missä avattiin vilkkaasti syyskausi. Erityisen kiva oli tavata Lilja, Katrin entinen nyttemmin syrjäytetty manageri, sekä nykyinen suojattinsa Arja Saijonmaa. Siinähän riitti paljonkin puhetta lauluista, saunoista ja estradeista. Kaupunginteatterista olivat kuulolla Merja ja Marketta, tulevan kassamusikaalin kynnyksellä. Lähettivät ystävällisesti kutsun ensi-iltaan, mutta ehdimme vasta vähän myöhemmin tätä uutuutta ihmettelemään.

Vielä näkee kirjallisia suuruuksia 50-luvulta: Lassi Nummi ja Veijo Meri paikalla. Pekka Tarkka sanoi panneensa pisteen Lehtoseen. Klassikoita elvyttelemme, kirjani Ahosta julkistetaan naapurikustantamossa syyskuun alussa. Mielenkiintoa sekin tuntuu herättävän, puhetilaisuuksia tulee jo liian kanssa ja lehdetkin valpastuvat. Edessä aika jännä alkusyksy.