Panu Rajala

Lehtipinot selvitetty, samoin pienempi posti. Suruviestit tavoittivat meidät jo matkalla: Asko Sahlman ja Annika Idström ovat poissa. Sahlman oli vahvassa vaiheessa työssään, ja Annikankin paluuta jaksettiin sitkeästi odottaa. On aikamme lyhyt, muistuu taas mieleen.

Kiellettyjen sanojen lista eduskunnassa tuntuu aika oudolta. Mitä jos listaaminen leviää muille elämänaloille. Meille kielen kautta itseään ilmaiseville asia on polttava. Kumma kun ei mikään taho ole jämerämmin älähtänyt. Kaikki tahtovat olla korrekteja, samalla liukuvat valvonnan piiriin. Itsesensuuri oli aikanaan lujassa; nyt kun kansan vapaa ääni on revähtänyt laajemmin kuuluville, se ei enää toimi. Ilmiannot väijyvät lööpit levällään.

Sanan, toiminnan, ajatuksen vapaudesta, sen tarpeesta kertoo konkreettista todistustaan ylivertainen tv-sarja Francon aika, joka on ehtinyt kulminaatiokohtaansa. Francon kuolema on esitetty erinomaisin väläyksin, eri ihmisten, eri suuntien reaktiot tavoitettu hyvin uskottavasti ja vivahteikkaasti. Hienosti näytettiin, kuinka Franco kuollessaan sittenkin kosketti jopa kiivaita vastustajiaan. Kunpa tällaisia poliittisia ja samalla kansanläheisiä tulkintoja nähtäisiin enemmän, meidänkin historiastamme. Jatkossa seuraamme aikaa Francon jälkeen. Suuria murroksia ja levottomuuksia on luvassa.

Luettuani nyt loppuun Orhan Pamukin paksun järkäleen Viattomuuden museo, on vielä sanottava, että enpä ole semmoista kirjaa konsana kokenut. Tuntuu kuin en olisi tiennyt mitään rakkaudesta ennen tätä. Kärsivällisyyttä Pamukin junnaus kysyy, mutta kestävyys palkitaan. Lopussa hän vaihtaa ilkamoiden kertojaa, nokkela temppu. Surumielisen huumorin raskas kukinto!

Kun tätä kirjoitan varhain tiistaiaamuna, ehätän toteamaan, että kylläpä kirjoittaa Matti Apunen hyvän ja aiheellisen jutun Hesarin yliöksi. Lukekaa.

Kotimaissa jo kerrataan kuluneita tapauksia. Internet katkesi laivalta loppupäivinä, joten jutut jäivät, mutta mitään ihmeitä ei enää vastaan tullutkaan. Parissa rattoisassa turkkilaissatamassa kuljeskeltiin, Sinopissa ja Trabzonissa, molemmissa ajatonta ja aitoa elämää, istuskelua, Mustafa Kemalin patsaita loputtomiin, hoidettuja puistoja, kauppakatuja, basaareja, rantakahviloita, pientä kaupustelua, flaneerausta, ihan rentouttavaa.

Kokonaiskuva matkasta peräti positiivinen. Kristiina Cruises hoitaa järjestelyt erinomaisesti, vanha Konstantin Simonov oli aika iso alus edelliseen kodikkaaseen purkkiin verrattuna, mutta pian tähänkin tottui. Viihdeohjelma varsin virkistävää, oppaat etupäässä asiantuntevia. tiedotus toimi, tunnelman luojana risteilyisäntä Jukka Helin monitoiminen mies, lauloikin hyvin, esitteli Repe Helismaan tuotantoa ja harrasti älykästä huumoria. Kapteeni Ulf-Peter Lindström vaivautui paljon seurustelemaan matkustajien kanssa ja esittelemään komentosiltaansa.

Antoisinta kuitenkin tavata matkustajia (n. 370), puhella niitä näitä, syödä kohtuullisesti ja juoda vielä kohtuullisemmin, vähän tanssiakin. Sauna oli ihan kelvollinen, jopa pieni uima-allas. Merellä on oma vaivuttava vaikutuksensa. Matkassa oli muutamia Waltarin tuntijoita, niitä aina tapaa, hyviä lukijoita hän on saanut teoksilleen. Sää suosi kaiken aikaa, kesää pitkitettiin. Kaikkiaan olimme tyytyväisiä matkaan ja onnellisia kun pääsimme viimein yötä vasten lentäen turvallisesti kotiin. Seuraavat jo tulivat, Don Osmo Pekonen jatkaa urakkaani luennoitsijana, arvatenkin hyvällä menestyksellä.

Jalta Krimin kärjessä: elävä kylä, rantakadulla hieman enemmän väkeä kuin Tsehovin novellissa ”Nainen ja sylikoira”.

Perehdyttiin ensin pariin palatsiin, Alupkinan tudorien tyyliseen linnakkeeseen ja Livadian keisarilliseen huvimajaan, missä Nikolai II perheineen lomaili ja missä sitten sovittiin Euroopan jaosta ja muusta sodan jälkihoidosta Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin tunnetussa konferenssissa. Kyllähän olikin jälkimmäinen tapaus perinpohjin muistettu valokuvin, dokumentein. filmein, alkuperäisin pyörein pöydin jne. Silloin helmikuussa 1945 rysähti rautaesirippu keskelle Eurooppaa ja poistui vasta vajaat puoli vuosiataan myöhemmin. Kiinnostava käynti.

Mutta pääasia odotti. Rantakadun päässä pudottauduimme bussista ja hyväksyimme harmaan taksin tarjouksen: kohtelias kaveri vei meidät muutaman kilometrin päähän Tsehovin museoon, esitteli nähtäväyydet, hoiti sisäänpääsyn ja odotti ulkona sen vajaan tunnin minkä museossa vietimme.

Ja pysyi kaiken lisäksi sovitussa taksassa! Kaikki harmaat taksit eivät ole huijareita, on myös vilpitöntä palvelualttiutta, eikä liikaa rahastanutkaan. Museo jakautuu kahteen osaan: toinen rakennus omistettu teosten näyttelyyn ja dokumenttifilmeille, toinen itse Tsehovin koti säilytetty sellaisenaan, kuin vasta asukkaistaan jääneenä. Runsas puutarha penkkeineen ympäröi vieläkin valkeaa päärakennusta. Sisällä näemme Mashan huoneen, Olga Knipperin huoneen, kirjailijakavereiden (Gorkin ja kumppaneiden) vierashuoneen sekä isännän työhuoneen ja ruokasalin sekä olohuoneen. Olihan kodikasta, harmonista, tilavaa, ja silti Tsehov aina valitti – tietysti yksinäisyyttä ja Jaltan henkistä ilmanalaa. Kirjeet ovat hyydyttävää luettavaa, välistä hauskoja. Täällä hän yritti parannella keuhkotautiaan heikoin tuloksin. Keittiö ja keittäjän huone olivat eri rakennuksessa. Kaikissa kerroksissa ja taloissa omat asialleen antautuneet oppaat. Kerrassaan viehättävä käynti.

Kun Ralf L

Oi Odessa, sä hurmasit mun niin, niin Odessa, jään unelmiin… No ihan niin ei käynyt, mutta viehättävä valkea, vehrein puistokaduin varustettu kaupunki on Odessa. Nähtiinpä kuuluisat portaat heti satamassa ja niitä myöhemmin laskeuduttiin, noin parisataa askelmaa. Harvoin on elokuva (Panssarilaiva Potemkin) tehnyt jotkut raput niin maineikkaiksi.

Mutta muutakin ihmeellistä kohtasimme, erityisesti Kirjallisuusmuseon, joka pienen kyselyn jälkeen löytyi siitä Gagarinin palatsista läheltä oopperaa.

Jo rakennus on uhkea ja museo paljon valtavampi kuin osasimme odottaa. Olikohan kukaan pistänyt nenäänsä sinne koko viikolla, joka tapauksessa ystävälliset tädit sytyttelivät valoja huoneisiin sitä mukaa kun kuljimme. Ja huoneita oli 17 komean salin ympärillä. Ne esittelivat koko Venäjänmaan mahtavan kirjallisen perinnön antiikin vaikutuksista alkaen, mutta kehitys näyttää museossa pysähtyneen jonnekin 1980-luvulle. Tavattoman runsaasti ensipainoksin, käsikirjoituksin, sanomalehtileikkein, valokuvin, iskevin kollaasitauluin ja aikakautta luonnehtivin esinein museo on koottu. Kun olimme kaikki vaeltaneet olimme aivan pyörällä päästämme, ja sadat tuntemattomat suuruudet jos tutut klassikotkin vilistivät silmissämme. Tällöin johtava täti neuvoi, että alakerrassa on vielä sota-ajan kirjallisuuden erikoisosasto! No sekin oli tietysti selvitettävä. Uskon vakaasti, että tämä Odessan palatsi on maailman paras ja perusteellisin kirjallisuusmuseo. Vai onko Venäjänmaalla vielä sen ylittävää?

Silmäilimme myös Londonskaja hotellia, jossa Mannerheim oli toipumislomalla syksyllä 1917, jolloin vallankumous puhkesi. Muistelimme hänen seikkailurikasta junamatkaansa Odessasta Pietariin, edelleen Helsinkiin ja lopulta Vaasaan. Siitä kerroinkin luennossani illalla, samoin Isak Babelista, suuresta ja vekkulimaisesta odessalaisten kuvaajasta. Hauskoja tarinoita jos traagisiakin kirjoitti, onneton oli hänen loppunsa Stalinin puhdistuksissa.

Keltaisen kirjaston Odessalaisia on jo kirjaharvinaisuus, ottakaa uusi painos!

Constanzassa (ent. Tomiissa) ilahduttaa Ovidiuksen aukio ja patsas, jonka jalustaan on latinaksi kirjoitettu vapaasti kääntäen:

”Minä, joka kirjoitin hehkuvia säkeitä rakkaudesta, palan täällä omassa tulessani. Matkailija, jos koskaan olet rakastanut, rukoile että Ovidiuksen luut saisivat levätä rauhassa.”

Muuten kylä on vähän rapistunut ja rähjäinen. Kaupunginjohtaja, joka tuli virkaansa parikymppisenä meteorina, keskittyy liikennevalojen järjestelyyn (valotaulu näyttää kauanko on vielä punaista) ja liikenneympyröiden koristeluun pienoislentokoneilla, mutta rakennusten ja puistojen kunnostus on toissijaista. Mamayan moottoritiehanke kuumentaa jo kaupunginhallituksen mieliä. Toisaalta kuulemme, että eläkeläiset saavat matkustaa busseissa ilmaiseksi ja opiskelijat puoleen hintaan.

Tutkimme etnografista museota (kauniita pukuja ja liinoja) sekä paria kirkkoa, moskeijassa on kuulemma maailman suurin matto (450 kg), ortodoksisessa kuuntelemme todella kaunista pappiskokelaiden yhteislaulua. Kaupungin vanha ylpeys, Unescon suojelema Art nouveau henkinen Casino on rannassa tyhjillään ja rappiolla. Unesco vaatii ensin kunnostuksen ja sitten käyttöönoton, täällä ajatellaan päinvastoin. Niinpä ei tapahdu mitään.

Tervehdimme myös kansallisrunoilija Eminescun ja hänen muusansa Victorian komeaa patsasta. Eminescun maine on säilynyt eheänä toisin kuin Caeausescun. Kävin laivan hyvässä saunassa ja pienessä uima-altaassa ja lueskelin kannella Pamukin mainiota Viattomuuden museota. Lomaa, miltei täydellistä.

Waltarin 103. syntymäpäivä. Melkoisessa aallokossa tultiin Varnan satamaan. Marjan vaikea saada unta, minä uinun kuin lapsi kehdossa.

Katseltiin kaupunkia, keisarinna Aleksandralle omistettua katedraalia (ihmeen kaunis) missä saatiin siunauskin, sitten hieman uuvuttavaa arkeologista museota. Muinaistraakien kultainen peniksen suojus oli kiva nähtävyys. Samoin kävely kaupungilla virkisti, söpöjä koululaisia yhdenmukaisissa paitapuseroissaan, vilkasta ja kevyttä – Bulgariasta on mielessäni vallinnut raskaampi kuva. Täällä voisi viettää edullisia lomapäivä, huomasin kun vaihdoin muutaman levan.

Varnan taistelussa 1444 Murad II päihitti Puolan kuninkaan johtamat kristityt ristiretkeläiset, se oli alkusoittoa Konstantinopolin valloitukseen. Nuori Johannes Waltarin romaanissa osallistuu taisteluun kristittyjen puolella ja joutuu turkkilaisten vangiksi, sittemmin hän pääsee pakenemaan Muhammedin leiristä. Näistäkin illalla puhelin luennossani Nautilus Lougessa, hyvin palautteesta päätellen meni. Muita aiheita Pierre Loti ja Orhan Pamuk, myös Ovidius Tomiissa, jota kohti (Constantaa) seuraavaksi matkaamme.

Istanbul hehkuu helteessä, Galatan sillan mittari näyttää 40 astetta. Kiipeämme torniin, silmäilemme huimaa kaledoiskooppia tämän ihmeellisen kylän kaikkiin suuntiin, Kultaiselle sarvelle, Bosporiin ja Marmaramerelle. Sitten onkin katsastettava Pera Palac, ikimuistoinen hotelli. Viisi vuotta sitten matkustin kuin nuori Waltari yksinäisen miehen junalla Istanbuliin ja majoituin tähän maineikkaaseen vanhaan hotelliin. Se eli jo vähän repsahtanutta aikaa eikä ollut merkittävän kallis. Yhden yön uinailin kaikessa rauhassa, mutta seuraavana tuli äkkiherätys illalla puoli kahdeltatoista. Poliisi jyskytti oveen ja komensi ulos aulaan puolen tunnin sisään kaikki tavarat mukana. Luulimme kaikki vähintään tulipalon syttyneen. Mutta hotelli tyhjennettiin asiakkaista omistajan maksamattomien verojen vuoksi! Oli vain taivallettava keskellä yötä vesisateessa toiseen hotelliin. Unohtumaton kokemus.

No nyt Pera Palac on taas täydessä loistossaan oltuaan vuosikaudet suljettu ja remontissa. Silmäilimme ihaillen sen hivelevän kauniita alakerran tiloja ja nautimme camparit terassilla, joka on uusi luomus. Nyt tänne kelpaisi tulla, mutta hinnat ovat arvatenkin pompanneet pilviin. Hotellin edustalla on runsas kirjatori, mutta yhtään suomalaista kirjaa ei näkynyt, ei Waltariakaan.

Ostin pari mustavalkoista valokuvaa kehystettynä, toinen Pera Palacia esittävä. Peran pääkadulla vilisi aseistettuja poliisiosastoja, eikä aikaakaan, kun pari mielenosoittajien kulkuetta saapui paikalle äänekkäitä iskulauseita toistaen ja plakaatteja nostellen. Emme päässeet selville mielenosoituksen syystä, olisiko ollut hallituksen kuristavaa talouspolitiikkaa vastaan. Kaikki näytti sujuvan suht rauhallisesti. Nautimme mainion lounaan Galatan sillan kalaravintolassa ja kiersimme vielä tervehtimässä Hagia Sofiaa ja Sinistä moskeijaa, kunnes palasimme Kristiina Katariinalle, missä matkan iltaohjelma käynnistyi. Toiset matkatoverit tulivat kiertoajelulta. Ohjelmasta lisää myöhemmin.

On onniteltava Martti Anhavaa siitä, että hän sai Melleri-kirjalleen vapaan ja anteliaan kriitikon eikä mitään umpiakateemista portinvartijaa. Matti Mäkelän näyttävä hehkutus voi tehdä hyvää koko elämäkertojen genrelle, joka edelleen mataa kirjallisuuden puolella aliarvostettuna. Kun elokuussa keskustelimme Martin ja Jyrki Vainosen kanssa Hämeenlinnassa elämäkertojen ongelmista, oli jo aistittavissa, että Melleristä on tulossa iso lohkare. Jospa tämä nyt ponnistaisi Finlandia-ehdokkaaksi toisin kuin monet edeltäjänsä, onhan Melleri kiintoisa ja värikäs kohde. Anhavan kirja rinnastuu Tarkan Saarikoskeen, joka sivuutettiin aikanaan palkintokisasta.

Sitten ei muuta kuin pakkaamaan. Iltapäivällä nousemme viimein Istanbulin koneeseen ja lähdemme kyntämään Mustaamerta. Siitä sitten myöhemmin.

Sillanpään 123-vuotispäivä. Lähetin viestin Töllinmäen aidan jatkamisen tarpeellisuudesta.

Merkittävä vierailu Engelin aukiolla. Pääsimme tutustumaan upeaan asuntoon, jossa Juhani Ahon perhe vietti dramaattiset vuodet 1911-1919. Seija Hansson esitteli kotiaan, parvekkeen näkymiä merelle, talon vaiheita sekä aineistoa sen rikkaasta kulttuurihistoriasta. Kuulimme myös Eiran rauhaa uhkaavista häiriötekijöistä: rannan helikopterikentästä (viisi starttia päivässä!) ja skeittikentästä, jonka meteli jatkuu myöhään yöhön. Pro Eira ja rouva Hansson tekevät voitavansa, mutta mahteja vastaan on vaikea taistella.

Iltapäivällä nautin lounaan Zucchinissa Markku Envallin kanssa keskustellen näiden päivien kirjallisista kysymyksistä. Sen verran meillä kummallakin on vanhaa tuntumaa yliopistomaailmaan, että saatoimme asettaa Jyrki Nummen Aho-kritiikin omapohjaisiin kehyksiinsä. Markulta on tulossa aforismin teon opas! Hämmästyttävä idea, jota kuulemma on ruokkinut Antti Tuurin muisteleva kirja romaanin teosta. Keväällä ilmestyy Markun uusi esseekokoelma. Kävelimme sitten katsastamaan Ahon patsasta, jonka jalustalla on yhä uudelleenpaljastuksen kukat.

Pressiklubissa keskusteltiin jo maltillisesti huvittaviin mittasuhteisiin kiihotetusta Halla-ahon tapauksesta

Palattava Helsinkiin pikkuhiljaa, vettä on tullut tarpeeksi.

Äsken Bengt Ahlfors puhui kiintoisasti kirjastaan, joka koskee Vivica Bandleria. Istuin minäkin pariin otteeseen hänen maineikkaassa keittiössään kun Sillanpään juhlavuotta 1988 kaavailtiin. FST:n aamulähetys on usein elävämpi kuin suomenkielisten kanavien jatkuva talouden ja politiikan jauhanta.

Osasivatko Sarasvuo ja kumppani sanoa sillä puolen mitään kovin konkreettista talouden kohentamiseksi? Luovuutta vain peräänkuulutetaan. Mutta meillä jatketaan Urpilaisen