Panu Rajala

Kolme päivää kiivasta talvikuntoon laittamista.

On vedetty veneet maihin, kerätty ulkokalut suojaan, katkaistu vedet rantamökeistä, kerätty loput omenat ja perunat, käännetty maat ja kompostit, leikattu nurmi ja silputtu pudonneita lehtiä, kätketty sipuleita pihaan, laitettu havut ja kanervat haudoille – ja tärkein, haettu Taunon kanssa putket ja imeytyskaivo vihdoin saunalle.

Mikä viimeksi mainittu on ainoa turha, mutta pakollinen. Mitä hittoa savusauna, johon vesi kannetaan järvestä ja jossa vain kesäkausi saunotaan, mitään erityistä imeytystä tarvitsee. Varmasti riittäisi luonnon oma imeytys tällä korkealla metsäpenkereellä. Mutta hommataan nyt kun käsky ylhäältä on käynyt. Oja on jo kaivettuna.

Heidi Hautalan käskytys ei nyt mennyt putkeen – tai sinne juuri, rasittuneeseen kompasteluputkeen, josta ei ollut muuta ulostuloa kuin ero. Kiihdyttävä tapaus näköjään. Ponteva ministeri saa paljon aikaan, myös kohua. Uusia ministereitä ei tarvitse koskaan kaukaa hakea. Valtionyhtiöt saavat pian yhtä yrmyn mimmin niskoilleen.

Loistavia syyspäiviä, hengästyttävän hienoja. Tänään niistä viimeinen lämmin. Kaikki otettiin irti. Yskäkin helpottaa.

Silta pitää pihdeissään, persoonallisten päähahmojensa ansiosta. Pitää siitä ei tarvitse. Onnettomuudekseen ykkönen näyttää suomalaista sarjaa Sata lasissa juuri tämän skandinaavisen huipputyön edellä, pakko nähdä väläyksiä lopusta ja vertailla. Huima tasoero suorastaan huutaa.

Kaikkiaan suurkirjallinen päivä, Kiven juhlinnan lisäksi julkistettiin Nobel Tukholmassa.

Olisi korjattava Hannu Mäkelän kliseinen möläys aamu-tv:ssä, että Sillanpään Nobel 1939 oli ”puhtaasti poliittinen”, mutta en nyt jaksa aina perustella. Kannattaisi lukea tutkimusta aiheesta, esimerkiksi hyvästä elämäkerrasta,

Huvittavaa katsoa tämänkertaista julkistamista suorana verkossa: varsinaista sohellusta ja hermoilua ennen kuin ovi aukesi ja Peter Englund astui rennosti esiin. Alice Munro ei ollut yllätys, kerrankin palkinto, joka kaikkien on helppo nielaista. Hyvä ja vaivattomasti luettava novellisti. Löysin hyllystä heti yhden suomennoksen, opiskeluaikojen kaverin Tiia Rikmanin kääntämän Julkisia salaisuuksia. Olen sitä näköjään lueskellutkin.

Minäkin vähäiseltä osaltani harjoitin kirjallista toimintaa. Ajelimme Kyröön ja poikkesimme Pirkkalan kirjastoon, missä pidin esitelmän Veikko Huovisesta. On Veikolla vetoa: sali tupaten täynnä (66), yleisöennätys, sanoivat. Vilkasta keskustelua vaikkapa siitä Rasvamaksasta ja kansanosan loukkaamisesta ennen ja nyt, huumorin ja ironian vaikeasta ymmärtämyksestä.

Ääni kesti vaivoin, välillä tuli mieleeni Huovisen näytelmä Saatana kun yskittää. Mutta hyvin meni silti Marjan mukaan loppuun saakka.

Jatkoimme Villa Viehätykseen, joka otti meidät pimeässä lämpimästi vastaan. Hiljaista ja viihtyisää. Eija-Riitta väitteli pontevasti A-studiossa Greenpeacen toimintatavoista, näytti hallitsevan melko kiihkeää keskustelua. Nyt vain odotellaan Heidi Hautalan huomista selvitystä tuoreesta jupakasta.

Nautimme tuliaisiksi silakkapasteijaa ja pari lasia punaviiniä, minkä jälkeen onnellinen kellahdus tuttuun siniseen makuuhuoneeseen lueskellen lisää Alice Munron sisään avautuvia, hienostuneita novelleja.

Kunto alkaa hiljalleen nousta. Marjakin palasi hiukan uuvahtaneena mummin hommistaan. Mutta hauskaa oli kuulemma ollut Aslan ja Saiman kanssa.

Luin ystäväni ja entisen huonetoverini (yliopistossa) Pertti Lassilan esikoisromaanin Ihmisten asiat. Hallittu, hienovireinen teos. Eihän Pertti nyt huonoa kehtaisi julkaistakaan, terävä kriitikko ja varmaan tuhannen valioromaanin lukija eläissään. Jännää että hän on valinnut vanhan, yksinäisen, arkisen, päältä katsoen mielenkiinnottoman naisen kertojakseen. Mutta naisen suuhun on pantu hyviä havaintoja ihmisten elämästä, alakuloisia mietteitä, ikään kuin tahallisen tavanomaisia päätelmiä. Odotin loppua kohden jotain jysäystä, jota ei sitten tullutkaan. Elämä vain on kuolemaa kohti kulkemista.

Se että naisen nuoruudenrakkaus vaihtuu välillä lyhyeksi aikaa kertojaksi, oli minusta haksahdus. Mutta kaiketi sillä on perustelunsa. Rakenne on muutenkin väljä, liikkuu ajassa ja paikassa, mahdollistaa erilaiset ulokkeet. Sanonta on tiivistä, suorastaan herkkää paikoitellen. Tässäkin tapauksessa voi toivottaa hyvää jatkoa hienosti alkaneelle kirjailijan uralle. Pertti on 64-vuotias debytantti kaunokirjallisuuden alueella.

Pertin vaimon Inari Krohnin tunnelmallinen taulu ”Soutaja” on nyt ripustettu tähän työhuoneeni seinälle Sepänkadun varrella. Kustavin näyttelystä me sen kesällä keksimme. Siinä se muistuttaa seurustelumme alkuajoista Marjan kanssa, loput voi lukea keväällisestä kirjastani.

Ai niin, Pitko korjasi pelanneensa peräti kaksi (2) ottelua A-maajoukkueessa. Lupasi säälistä lahjoittaa toisen minulle, jos sellaista satun niin kipeästi kaipaamaan. Pistetään ansioluetteloon.

Syysflunssan kourissa jo toista kertaa, minne ihmeeseen vastustuskykyni on kadonnut. Mutta jokin kirjamessujen kansanvaellus ja kymmenet kättelyt ja poskisuudelmat ja ties mitkä, aina pöpö jostain iskee. Pese kädet! Kestettävä vaan ja levättävä. Suututtavinta että työt seisovat.

Ainahan voi lukea. Selvitin pääosin Matti Salmisen Haanpään tarinan, onhan siinä vetoa ja väittelynhalua, vasemmistolais-perussuomalaista paatosta ja riemua omista löydöistä. Niitä esiin nostamiaan Haanpään lehtijuttuja Salminen sortteeraa suurella innolla, niin että merkittävät ja joutavat menevät iloisesti samaan pinoon. Muutenkin tuntuu kuin kaikki Haanpään kynästä lähtenyt olisi kullan arvoista. Vähän viileämpi kritiikki voisi objektivoida teosta.

Muuten kun Salminen runttaa Waltarin armeijakirjan Siellä missä miehiä tehdään limboksi ja armeijan nuoleskeluksi, voisi kysyä, millä perusteella armeijasta olisi pitänyt kirjoittaa aina kielteiseen sävyyn. Olavi Paavolainenkin viihtyi loistavasti sotaväessä, ja harkitsi aikaisemmin jopa upseerin uraa. Univormut kiehtoivat häntä. Tietysti nämä RUK-kelpoiset katsoivat touhua toisella silmällä kuin jurnuttavat rivimiehet. Oli myös yksikkökohtaisia eroja, kuinka ja missä simputettiin. Yrjö Jylhä kävi kertausharjoituksetkin ja valmistautui jo puolitietoisesti siihen, mihin armeijan koulutus tähtäsikin: puolustukseen tosipaikassa. No siellähän se Penttikin sitten ryömi ja taisteli ihan kunniallisesti. Armeijan koulutusta siinä tarvittiin.

Oikeistolainen idealismi on ikään kuin luonnostaan tuomittavaa ja naurettavaa, se on kirjallisuudessa vanha perinne, ja sen kelpo jälkeläisiä on myös tämä Matti Salminen. Martti Haavio oli Haanpään vankka tukimies ja samalla Suur-Suomen tulinen puolestapuhuja. Milläs senkin paradoksin selität?

Virun yksinäni kämpillä, kun Marjakin viipyy vielä Turussa. Todella yksitoikkoista. Pitko tuossa soitti ja vähän virkisti, kohtuullisen innoissaan muistelmistaan. Mattia on kehuttu vaatimattomaksi mieheksi viime aikojen lehtijutuissa, ja totta onkin: harva edes tietää, että mies on otellut yhden matsin jalkapallon A-maajoukkueessa. Niin hiljaa Matti siitä on ollut. Toivotin hyvää jatkoa hänen hienosti alkaneelle kirjailijan uralleen.

Nyt oli surumielin peruutettava lopullisesti Toscanan houkutteleva residenssi, syyskuun lopussa oli jo meininki sinne mennä. Ei auta, työt pakkautuvat, ja semmoinen kokemus on, että ulkomailla en sittenkään kykene kirjoittamaan täysipainoisesti, varsinkin kun tarvitaan lähteitä. Kuka jaksaa raijata niitä mukanaan. Siinä vasta sähkökirjaa tarvittaisiin. Mutta ei, flunssa helkkariin ja pian taas hommiin käsiksi.

Turun 22. kansainväliset kirjamessut on messuttu.

Heti sanottava, että komeasti onnistuivat Jenni Haukion ensimmäiset omat messut. Väkeä oli pirusti ja esiintyjät huippuluokkaa, oli somerolaisia ja amerikkalaisia ja kaikenkarvaisia. Huoli kirjan asemasta aina katoaa, kun katselee massojen tungeksintaa messulavojen äärelle. Kai ne jotain lukevatkin eivätkä vain kuuntele.

Avajaisissa muistin, että minähän olin messujen päätoimikunnan puheenjohtajana monta vuotta 90-luvulla. Kaupungin vastaanotolla tapasin Tuomas Kytän ja vilinässä myös Kari Kettulan, joiden kanssa silloin kamppeerattiin. Nyt itselläni oli vaatimattomia sykäyksiä, pikkujuttu Sillanpäästä (vieläkin!) ja sitten keskustelu unohdetuista klassikoista Kirstin ja J-P Pietiäisen kanssa. Oma kirja jäi kevään kahinoihin, turha sitä enää on hehkuttaa, myyty mikä myyty jo tähän mennessä.

Mutta antoisinta oli istua Auditoriossa historia-aiheiden aikana. Teemu Keskisarja on taas iskenyt uuteen aiheeseen, Viipurin taisteluihin 1918, jotka jääneet Tampereen varjoon tähänastisessa tutkimuksessa. Viipurissa vasta hurjaa ja veristä kuului olleen. Jääkäriliikkeestä keskusteltiin, olivatko maanpettureita vaiko terroristeja, isänmaan miehiä joka tapauksessa. Jos toisin olisi sodassa käynyt, tuskin olisivat kotiin enää voineet palata.

Jokisipilän ja Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat oikein ostin, niin läheltä liippaa Paavolaisen vierailua. Kiintoisasti keskustelivat. Mutta hauskin oli Juhani Suomen todistelu Mannerheimin heikkouksista presidenttinä. Tutkija on löytänyt uusia hämmästyttäviä tietoja: M oli 1944 jo vanha ja sairas eikä aina jaksanut tehdä päätöksiä! Mutta eihän siinä hullummin käynyt sittenkään. Nopea ja reipas päätöksentekijä vasta vaarallinen olisikin noin vaikeissa tilanteissa. Sitä paitsi M kuulemma pelkäsi kauheasti joutumista Venäjälle tuomittavaksi. Eikö muka ollut aihetta pelätä? Mitä sanoikaan Veikko Huovinen jälkiviisaudesta. Arvioita sodan tai maan johdosta on ihanan helppoa tehdä pöydän ääressä 70 vuotta myöhemmin kuin silloin umpisumussa vajaiden tietojen ohjaamana.

Timo Soikkanen hiillosti vähän Kekkosella arkkitutkijaansa J. Suomea: ja selväähän onkin, että Kekkosen kunniaa voi parhaiten korostaa painamalla ja pienentämällä muita presidenttejä. Siinä Suomi tekee suururakoita, hattua nostettava miehen hirmuiselle uutteruudelle ja yksipuoliselle vakaumukselle. Kun sairauksista paljon puhuttiin, eikö M sittenkin säilyttänyt kuntonsa ja järkensä paremmin kuin K elämänsä loppuun asti? Miten olisi Kekkoselta sujunut sodan ja maan johto, kun talvisodan rauhaakin jo vastusti ja horjui kaiken aikaa eri puolille näkemyksissään.

Kävin muuten Soikkasen luona herkullisella päivällisellä perjantaina, jolloin keskustelimme alustavasti tästäkin aiheesta. Ennen muuta sain kullanarvoisia viitteitä ja uutta aineistoa Paavolaisesta. Niihin kiivaasti palataan.

Mitäs vielä, ai niin sunnuntaina kuuntelimme Marjan kanssa suuria starboja Petteriä ja Donneria, heidän keskusteluaan elokuvista ja kirjoittamisesta. Chaplinin lause iski suoneen: elämä alkaa 70-vuotiaana! Sauli Niinistö kurkki seisaallaan yleisön joukossa, ei ollut Jennikään varannut hänelle istumapaikkaa. Sauli selvästi nauttii sulautuessaan kirjakansan sekaan. Missä maassa muuten presidentti voisi toimia näin vapaasti?

Jonkin aikaa jaksoimme unettavan oppinutta klassikkokeskustelua Kaimion johdolla, Horatiuksesta hillitysti väittelivät Paavo Castrén ja Matti Klinge. Lisää aiheista kuulimme ruokalassa, missä osuimme Matin ja Marketan pöytään. Matin muistelmien jatko tulee jo ensi syksynä ja päiväkirja taas kohdakkoin.

Kuuluivat haukkuvan taas Eino Kauppis -vainaata vanhoista Haanpää-synneistä Matti Salminen ja Hannu Taanila. Antaisivat jo miehen olla. Jari Tervo kertoi vetävästi omasta romaanistaan. samoin Hannu Mäkelä. Pushkinin enkeliä suosittelin Klingelle, joka ei lue kotimaista kirjallisuutta.

Tässä ne taisivat olla. Pertti Lassila oli menossa untuvikkojen katselmukseen, esikoiskirjailija näet. Ola ja Raija liikkuivat joukoissa kuten joka vuosi. Waltteri Torikan lauluakin ehdin kuulemaan, minkä jälkeen pidimme palaveria tulevista aikeista Viljan johdolla. Ja olihan siellä Pitkokin, hännänhuippuna. Lukaisin kirjansa, hehheh.

Miten paljon kertyi lukemista kassiin ja vielä jäikin. Kirjojen tekemisellä ei ole loppua, joten ei lukemisellakaan. Kämppäilin Pulkkisilla, kun Salla on lomamatkalla ja Marja mummina tuuraamassa. Siken ja Ripen kanssa otettiin lauantaina lounaat Sergiolla ja puhuttiin tulevasta Pietarin matkasta. Hitto kun on ohjelmaa – ja pitäisi viimein päästä jatkamaan täysimittaisesti kirjoittamista.

Aale Tynnin 100-vuotisjuhlaseminaari SKS:n juhlasalissa.

Hieno tilaisuus kaikin tavoin – murheellista vain, että kiristyneet säädökset jättivät kymmeniä ihmisiä ovien ulkopuolelle. Ennen me valtasimme parvekkeen rappuset ja hyvin sopi kaikki sisään. Silloin juhlasali oli muutenkin kodikkaampi.

Hyviä esitelmiä, jänteviä kaikki, niin Toivo Flinkin juttu Tynnin inkeriläistaustasta, Satu Grünthalin esitys Tynnin runoudesta ja Hannu K. Riikosen selvitys Tynnin käännöstöistä. Aale Tynni uhmasi muoteja ja modernisteja ja jatkoi omalla mitallisella ja riimillisellä linjallaan joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Runouden uudistajaksi hänet voitiin silti nimittää. Hänen toimittamansa maailmanrunouden käännösantologia herätti kiivaan polemiikin aikoinaan, mutta sen puolen Riikonen sivuutti tyynesti maininnalla.

Seminaarin huippu oli lopussa, Riitta Seppälä vaikuttava ja reipas puheenvuoro Aale Tynnistä äitinä. Lempeitä ja pehmeitä muistoja reunusti musta varjo. Esityksessä repivä avioeroprosessi Kauko Pirisestä ja uusi liitto Martti Haavion kanssa puhuttiin siekailematta halki. Olihan se varmaan kova mylly monille, paljon mukana olleita istui salissa. Myöhäisen perhejuhlan tuntua tässä vähän oli, hyvällä tavalla. Kirjallista maailmaakin Tynnin ja Haavion suhde heilutti, vaikka media ei ollut vielä voimissaan. Ohjelman päätti juontajan, tyttärenpojan Mikko-Olavi Seppälän uljas lauluesitys. Tynnin kirjoittama Tyttönorssien marssi sykähdytti.

Tarjoilun ja seurustelun aikana sain joitain kallisarvoisia viitteitä Paavolaisestakin, tuttuja tuli tavatuksi, iloinen kuhina.

Kotona piti heti lukea Riitan ja Mikko-Olavin kirjoittamaa Aale Tynnin elämäkertaa Hymyily, kyynel, laulu. Piti tiukasti hallussaan puoli yhteen saakka, erinomainen kirja, paikoin sitä lukee kuin jännäriä. Elämäkerralliset runotulkinnat ovat enemmän kuin paikallaan. Ostin myös Kaj Chydeniuksen levyn Tynnin runoihin, huomenna automatkalla sitä on kuunneltava.

Kirjallinen seuraelämä kiihtyy. Päivällä päätoimittajien lounaalla Café Esplanadissa, illalla WSOY:n kirjailijaillallisilla Kämpissä.

Puhuin päätoimittajille Paavolaisesta ja sain kiinnostunutta vastakaikua, joitain vinkkejäkin. Lisäksi tarjottiin lohta ja valkoviiniä. Kyseltiin myös muusta tuotannostani, valitettavan paljon Lavatähdestä, mutta kestin senkin, sillä yleinen sävy oli myönteinen. En nyt hennonut sättiä mediaa keväisistä ylilyönneistä sen enempää, kun läsnä oli etupäässä eläköityneitä konkareita, tuttuja ainakin Raili Malmberg, Kaisa Peutere, Riitta Tulonen, Seikko Eskola ja Liisa Jäppinen sekä luokkakaveri Matti Laipio. Laippari kiinnostui siitä, kuinka paheet tulivat Helsinkiin 1920-luvulla ja lupaili tutkimusapua.

Kämpin peilisalissa oli traditionaalista, juhlavaa ja maittavaa. Tattikeittoa ja sorsaa saimme kaikkine aveceineen. Wernerin pitkässä pöydässä istuttiin, antelias kustantaja piti meidät hyvällä tuulella. Pöytäseurani oikein kivaa, Tuula-Liina Varis vastapäätä, Sanna Ukkola ja Anja Erämaja vierilläni. Juttua riitti. Tuula-Liina vähän moitti, ettemme ole Anjan kanssa käyneet liiton tilaisuuksissa, pitääpä parantaa tahtia. Sanna Jukan tytär Ukkola kertoi Väyrys-kirjan vaiheista ja Anja Töölönlahden runoistaan. Markku Envall kävi puhelemassa, moitimme hiukan Joni Pyysalon ylipitkää kiitospuhetta stipendiaattien puolesta, mutta isäntien edustaja Timo Juntunen oli siitä ymmärrettävästi innoissaan. Alhaalla baarissa oli piikki auki, eihän sitä sivuuttaakaan voinut. Tyylikkäästi hoikistunut Lasse Lehtinen valaisi lisää ihmeellistä ilmiötä Paavo Väyrynen. Matti Ahteelle esitin solidaarisen osanottoni taannoisesta naisten jahdista, joka häneen naurettavasti kohdistettiin. Paras oli uusi tuttavuus Asko Sahlberg, jonka tunnen vain sysisynkkien teostensa perusteella, olipa sympaattinen kaveri siinä tiskin ja viskin äärellä.

Saatoin Topelius-mamman (oma terminsä) Kirstin hellästi raitsikkaan ja ajelin toisella kotiin. Myöhäiseksi venyi, mutta kerrankos kannatti.

Pääsemässä paussin jälkeen taas kiinni Paavolaiseen. Ensin käytävä läpi, mitä kesällä tuli kirjoitetuksi.

Selattu aamun lehtiä. Juhani Tiikkainen on kuollut. Vielä keväällä törmäsin Tiikkikseen Hämeentiellä jonkun linjan kulmalla. Hetken auringossa rupattelimme, surumielisen leppoisa kaveri kuten ennenkin. Tiikkis oli luotettava ohjaaja vanhassa MTV-teatterissa, kun olin siellä kipparina. Töitä ei enää eläkkeellä löytynyt, ehkä kunnon konkari turhautui. Työkaverit Vakkuri, Pultsi ja Wallius kirjoittavat hyvän nekrologin Hesariin. Dokumentaristi nousee enemmän esiin, minä taas tunsin miehen draamatuotantoa paremmin. Levon ansaitsee Tiikkis, joka ei paljon itsestään melua pitänyt.

Aamulehti antaa reipasta myötätuulta Pitkon muistelmille, oman miehen puolia on aina pidettävä. Paavo Lipponen, humoristi hänkin, nostaa infossa muistelijan aikamme merkittävimmäksi politiikan kommentaattoriksi. Kirjan arvostelija on haettava tavan mukaan oman lehden ulkopuolelta. On löytynytkin: Pitkon paras jalkapallokaveri Jukka Virtanen. Näin taattiin myönteisesti murahteleva juttu, joka tosin kehuskelee kirjoittajan henkilöä enemmän kuin itse kirjaa. Palataan kun on vähän luettu.

Olisi myös tuo Anja Snellmanin kirja siskostaan, jota Helena Ruuska kauniisti kiittää Hesarissa. Mutta kun tässä on näitä rästejä. Pöydällä lepää syyttävänä Jukka Rislakin rankka Vorkuta, jota etenen hitaasti – on se sen verran masentavaa luettavaa. Mihin kaikkeen ihminen on ruhjottu, alistettu, poljettu! Venäjän pahimman vankileirin rinnalla joku Greenpeacen idealistien tutkintovankeus on lasten leikkiä. Rislakki on tehnyt tutkijan urotyön, olisiko syksyn painavin tietokirja. Mutta miten hänen hermonsa kestää näitä kauheuksia kaivella?

Kävimme iltapäivällä taas Vanhan kirjallisuuden päiviä läpi, ja jopas alkaa löytyä tulevan juhlakesän arvoista ohjelmistoa. D.H. Lawrencen Women in Love on saanut laadukkaan tv-elokuvan. Ensimmäinen osa meni sopivasti päällekkäin Ajaxin ja Milanin matsin ekan puoliskon kanssa, ja se oli kuulemma niin tapahtumaköyhä, että hyvin ehdin mukaan toiselle puoliskolle ja varsinkin jännittäville loppuminuuteille. Litmasen voisi kiinnittää pysyväksi kommentaattoriksi.

Jälkimietteitä leijuu Prahan matkan vaiheilta.

Minkälainen mieliala vallitsisi meillä, jos suuri osa älymystöä ja henkisen alan työntekijöitä olisi menettänyt asemansa, työnsä ja ihmisarvonsa? Kuten siellä tapahtui miehityksen jälkeen ja myöhemminkin. Olisiko ollut terveellistä professorin toimia joitakin vuosia putkimiehenä? En olisi pärjännyt. Vaclav Havel heloitti ikkunoita ja istui vuosia vankilassa. Hän ei luopunut vastarinnasta, vaikka painostus ja häirintä miliisin ja viranomaisten taholta oli todella härskiä. Meillä ollaan prinsessanherkkiä ja tehdään kanteluita, jos poliisi hiukan tönäisee.

Ei ihme, että Kafkan Linna oli Havelin lempikirja. Sehän on nautittava ja kauhea absurdin vallankäytön kuvaus. Rupesin lukemaan vanhaa kirja vain verestääkseni muistoja, ja nyt olen aivan koukussa. Tuntuu pirun jännittävältä lukea kuinka maanmittari K selviää päivästä toiseen tavoittamattoman linnan tuntumassa. Erityisen hauska on K:n ja kaupunginjohtajan pitkä keskustelu sen sopimuksen luonteesta, jolla maanmittari töihin kutsuttiin – tai siis ei kutsuttu. Ei ole parempaa byrokratian sokkeloiden vinoluotausta!

Luen välillä kirjaa saksaksi. Kafkan kieli on kirkasta ja kammottavaa kansliakieltä, tarina poukkoilee sinne tänne, mutta kerronnan logiikka on omassa lajissaan lujaa, kuten Kai Laitinen on todennut. Kuka tahansa puolipätevä kirjoittajakurssin ohjaaja tosin löytäisi kymmenen virhettä heti ensimmäisiltä sivuilta. Näin raskaasti ei kenenkään pidä kirjoittaa, jos mieli tavoittaa lukijoita! Ihme kyllä lukijoita on riittänyt pian sata vuotta.

Ei ollut aikaa poiketa Kafkan museossa, sillä museossa pitää viipyä eikä vain poiketa. Kauan sitten olen siellä käynyt, muistikuva on epävarma. Varmaan museo on kehittynyt. Yleensä Praha ensimmäisellä käynnilläni 1985 oli aivan toinen kaupunki kuin nyt – harmaa ja hiljainen, ikään kuin kyyristynyt kylä on puhjennut turistien suursuosikiksi kaikkine kauppahärveleineen. Mutta kaunis se on! Hivelevän hienoja rakennuksia. Praha säilyi pommituksilta, ja hyvin sitä on muutenkin säilytetty. Olut on hyvää ja sitä on riittävästi. Gulassi ja stroganoff maistuivat. Painoa on taas pudotettava. Mutta välillä voi sallia itselleen kohtuullisia nautintoja.

Palattu onnellisesti Prahasta. Neljän päivän esitelmäkeikka takana.

On heti todettava, että Mika Waltari on hämmästyttävän suosittu kirjailija Tšekissä edelleen. Viisipäiväinen Waltari-viikko 24-28.9. sisälsi esitelmiä, elokuvia, keskustelutilaisuuksia sekä kirjanäyttelyn. Uusia painoksia on tullut jatkuvasti, viimeksi Laška a tma eli osa Koiranheisipuun novelleista Markéta Hejkalován kääntämänä. Jopa matkakirja Lähdin Istanbuliin sekä Suomen historiaan liittyvä Kaarina Maununtytär ja Tanssi yli hautojen on käännetty. Myös harvinaisemmat Surun ja ilon kaupunki sekä Ihmeellinen Joosef ovat ilmestyneet viimeisten viiden vuoden aikana. Kiinalaisen kissan satujakin voivat tšekiksi lukea.

Viikon ohjelmalehtisen bibliografiasta lasken, että kaikkiaan 23 Waltarin teosta on eri aikoina ilmestynyt Tšekissä, osa samojen uusia painoksia tai laitoksia. Häkellyttävin tieto on kuulemani yleisöäänestys: äskettäin äänestettiin aiheesta ”sydämeni kirja” eli rakkaimmista kirjoista kautta aikojen. Sinuhe egyptiläinen selvisi kuudenneksi!

Oli siis täysi syy viettää tätä täyteläistä kirjallisuusviikkoa. Järjestäjinä sikäläinen Kulttuuriministeriö ja vapaaehtoisjärjestö Skandinavian Talo, Prahan Suomen suurlähetystö, Yle ja Fili sekä Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Mukana lisäksi kahdeksan tšekkiläistä yhteistyötahoa.

Saavuin tiistaina Prahaan, jolloin nuori valpas Michal švec oli vastassa ja johdatti mainioon Hotel U Medvidkuun. Pujahdin lounaalle viereiseen Shvejkin oluttupaan (yhteen monista), ja pian oli valmis sikäläisen Yleisradion tiukkaan haastatteluun. Tänä syksynä runoilijana debytoiva toimittaja Jonaš Zboril kyseli eloisasti puolentoista tunnin ajan, tulkkina aivan suloinen Ema Stašova. Eipä ole Suomessakaan mikään radio tehnyt näin perusteellista Waltari-juttua kanssani.

Ilta Kansallisteatterissa, ikävä kyllä ei mennyt sen kiinnostavampaa kuin vanha Carmen perinteisenä oopperana, mutta itse teatteritalo tarjoaa niin paljon silmää hivelevää nähtävää, että ilta ei mennyt hukkaan. Poikkesin kotimatkalla jazzahtavaan rock-klubiin vähän vaihtamaan musiikillista ilmanalaa.

Koko keskiviikko oli varattu Brnon matkaan. Toinen Michal, nimittäin Kovár, nouti aamulla hotellista ja niin köröteltiin junalla vajaat kolme tuntia kaakkoiseen yliopistokaupunkiin. Matka hurahti rattoisasti ravintolavaunussa keskustellen, ja paljon kuulin tšekkien kokemuksista menneinä vuosikymmeninä sekä tämän ajan yliopistoelämästä. Kovár toimii yliopiston Baltian laitoksella, jonne hän minut vei mahtavan linnavuoren kautta.

Itse luento oli suunnattu suomen ja kirjallisuuden opiskelijoille, joita tuli luokkahuone täyteen, ja hiiskumatta kuuntelivat. Oli tarkoitus puhua suomea, jotta oppisivat samalla kieltä. Ehkä pääosan ymmärsivätkin, niin ainakin Michal vakuutti. Hän aikoo pitää vielä kovan tentin luennostani.

Paluumatkan kolkuttelin yksin ja lueskelin Kafkan novelleja. Eipä jaksanut paljon illalla enää kuljeskella.

Torstaina oli vuorossa käynti Kaarlen yliopistossa, missä tapasin suomen ja kirjallisuuden opettajia, joista Timo Laine oli tuttu jo edelliseltä Poznanin vierailulta. Kiitteli silloista luentoani, joka synnytti kuulemma muutaman ”fanin”, heh. Keskusteltiin tunnin verran heidän tutkimuksistaan ja työstään, elämäkertani Unio Mystica oli tuttu ja luetun näköinen.

Kuulussa Slavia- kahvilassa tapasimme Michal švecin kanssa johtavan päivälehden Pravon kulttuuritoimittajan, tohtori František Cingerin, joka teki tuiman haastattelun Waltarista lehteensä – taas asiantunteva, hyvin valmistautunut toimittaja. Waltari otetaan täällä todella vakavasti ja halutaan taas esitellä laajasti.

Pääluento illalla Kaupunginkirjastossa, eniten yleisöä sanoivat kuin missään tilaisuudessa viikon aikana, joka tosin jatkuu kahdella elokuvaesityksellä: Sinuhen Hollywood-versio nähdään kankaalla, samoin Komisario Palmun erehdys. On ollut myös Waltarin kääntäjien keskustelutilaisuus, pohdittu varsinkin kirjailijan tyylin tavoittamisen vaikeuksia.

Oma esitelmäni meni oikein hyvin, kiitos ennen muuta Michalin, joka tulkitsi nopeasti ja taitavasti. Keskityin paljolti Sinuheen, sen syntyyn ja sanomaan, mutta muutakin tuotantoa yritin valottaa. Yleisö innostui tekemään muutamia kysymyksiä, tuli lämmin ja innoittava tunnelma. Yritän laittaa tilaisuudesta kuvan tuonne pääsivulle killumaan.

Ei muuta kuin että palkitsin itseni pippuripihvillä ja talon oman panimon vahvalla oluella U Medvidkun ravintolassa, iltalenkillä ja syvällä tyytyväisellä yöunella.

Aamulla koneeseen ja kotiin. Kiitin nuorekkaita isäntiäni aivan loistavista järjestelyistä ja huomaavaisesta johdatteluista joka käänteessä.

Vielä jäi tarkasteltavaa tämän pintaraportin lisäksi. Ennen muuta Prahan kauneus, kahviloiden upeus, palvelukulttuuri ja Moldaun uljaat näkymät ansaitsevat lisähuomioita. Sekä täysosuma, matkalukemiseni Václav Havelin elämäkerta, kirjoittanut hänen avustajansa ja työtoverinsa Eda Kriseova, erinomaisen valaiseva ja kiinnostava kirja, suorastaan poliittinen satu, jossa hyvä palkitaan ja paha saa tuomionsa. Silti se on totta. Jatketaan toiste.