Panu Rajala

Raaka tuuli heilutteli Senaatintorin kojuja, jotka hytisivät vielä vailla joulutunnelmaa. Mutta väkeä siellä silti urhoollisesti liikkui. Tulin kirjallisuusarkistosta, poikkesin SKS:n kirjatorille ja jatkoin avaamaan suhdettani Musiikkitaloon. Lippuja sai helposti.

Samaan aikaan EU:n huippukokous yrittää laittaa taloutta johonkin järjestykseen. Olisiko mitään toivottomampaa tehtävää kuin istua yöt läpeensä tahkoamassa neuvotteluja ilman tulosta. Mutta ehkä se on mukanaolijoille elämäntapa, joka heitä perimmältään viihdyttää ja tyydyttää. Tarkoitushan on vain taikoa ilmasta rahaa pohjattomiin rotkoihin, kuten Isokallio suunnilleen ilmaisi aamulla Jälkiviisaissa. Viedä säkissä valoa pimeyteen. Täyttää seulalla vuotavaa ammetta. Lamaannuttavaa taloustiedettä.

Illastimme Mustanmeren matkakumppaneiden Leena ja Matti Kurjen kanssa Keski-Töölössä, kuten nykyään kuulemma asuntomarkkinoilla määritellään. Leenan kanssa toimimme aikoinamme Tampereen yliopistossa ja olimme yhdessä vastaväittäjiäkin, kun Leo Levasen väitös koski sekä teatterin tutkimusta että kasvatustiedettä. Brechtin ja Stanislavskin teorioita siinä tuuleteltiin, eläytymistä ja etäännyttämistä. Ansiokas työ, mutta emme tunteneet kumpikaan vähintäkään kaipausta yliopistoon.

Kuorosotaa juhlittiinkin sitten televisiossa, ja Pirkanmaan sydänlapset saivat tuntuvan rahasumman. Miten paljon yhteisöllisempi ja innostavampi kilpailu tämä on kuin kimalteleva tanssikisa tähtien kanssa. Jos nyt kerran kaikesta täytyy nykyisin kilpailla.

Otavan jugendlinnassa Uudenmaankadulla on pidetty takkatuli- ja kävelykonsertteja 40 vuotta. Taisin olla mukana jonkun kerran jo 70-luvun lopulla, kokemuksia on siitä pitäen kertynyt. Rauhallisempaa on kuin ennen, tungoskin vähän helpottanut. Yhtä hauskaa silti edelleen. Tarjoilukin on pysynyt hyvänä, kun monessa paikassa on siitä tingitty.

Pitempiä keskusteluja kävimme Jukka Tarkan kanssa suomettumisesta ja akuutista EU-tilanteesta sekä Arja Saijonmaan kanssa hänen kirjansa aihepiiristä. Alkua lukemalla huomasin jo eloisia Pariisin kuvia ja hilpeitä kreikkalaisia, joista on tullut merkittäviä tyyppejä nyky-Kreikan tragikoomisessa hallinnossa. Arja tietysti puolustaa heitä henkeen ja vereen. Hermunen heilui energisesti kuten aina. Linnan kävijöitä oli joukossa, vaikka kirjallista väkeä kutsutaan yhä vähemmän: olivat Raija Mattila, Anu Laitila ja Salokanteleet. Timo Harakka lupasi tulla pitämään kohottavan puheen kesällä Sastamalaan. Vesa oli puhunut Malmitalon itsenäisyysjuhlassa viidellesadalle kuulijalle ilmeisen hyvällä menestyksellä.

Pari vierasta tapasin, joilla on yhteyksiä Hämeenkyröön; yhdessä tietysti ylistimme vieläkin hienoa kuorosodan voittoa ja Kyröskosken torin voitonjuhlaa, josta luin kuvauksia Kyrön Sanomista. Siitä tulee vielä oma ohjelma huomenna neloselta. Katsottava ehdottomasti ja tavattava sitten näitä kuorolaisia, kun tilaisuuksia ilmenee.

Neuvonpito Leenan kanssa WSOY:n kerroksessa; uudet työt alkavat täsmentyä. Ei ollut tuntuvilla mitään väreitä uutisesta, joka illalla säväytti: Harri Haanpää siirtyy Otavan Likelle ja vie joitain omia kirjailijoita mukanaan. Kun Siltalat lähtivät, Harri kärsi kohtuuttomasta työnlisäyksestä. Kustantajien turnajaiset muistuttavat jo Karo Hämäläisen kuvaamaa bisnesmittelyä. Ja kun kirjoitan tätä torstaiaamuna, Esa Mäkisen Hesarissa keksimä jääkiekkovertaus tuntuu sekin osuvalta.

Tapasimme Ullan, Taatan tyttärentyttären, ja Ackensa Elitessä jouluaterian merkeissä. Olivat varanneet kunnioitettavan pinon Ahoa joululahjoiksi, niitä ilomielin signeerailin. Marja sai alustavan synttärilahjan, Johanna Oraksen taulun.

Palatessa ehdin poiketa Kampin palvelukeskukseen, missä julkistettiin klassikon uusi teos: Ilmari Kiannon Avoimet kirjeet. Korpikirjailijan viimeisten vuosien arkea ja juhlaa. Kirjan on sanomalehti Kalevaan lähetetyistä kirjeistä toimittanut Ikin nuorin tytär Raijaliisa Kianto, joka myös esitteli kirjan. Kustantaja on oma firma, Kiannon Turjanlinna Oy. Näin klassikko hiipuu keskeisemmiltä markkinoilta ja painuu mariginaaliin. Mutta kirja on aika kiinnostava, päiväkirjaa tavallaan, kaikenkirjavaa kommentointia ajan tapauksista. Jos Kiannolla olisikin ollut tietokone, hänestä olisi tullut kiivas bloggari! Räväkät tunnustukset killuisivat lööpeissä tämän tästä. Nyt hän valittaa noin 90 ikäisenä sihteerin ja kirjoituskoneen puutetta. Mutta kanava oli, ja siihen tuli tekstiä solkenaan vuosina 1946-1965. Linnan juhlista 50-luvulla Kiannolla on värikästä kerrottavaa ja paljosta muusta. Saakohan kirjaa muualta kuin Kampin keskuksesta?

Tilaisuudessa laulettiin innokkaasti Ikin runoihin sävellettyjä lauluja, Raita Karpo ja Hannu Sinnemäki esilaulajina. Ilkka Pulli kertoi lukijan vaikutelmia kirjasta ja näytti kalvoja Ikin elämästä. Minutkin haastettiin puhumaan, ja kerroin Mikko Niskasen tv-elokuvasta Omat koirat purivat, jonka käsikirjoittaja olin. Mukava lämmin tilaisuus, on Ikillä vielä ystäviä. Suuri elämäkerta puuttuu edelleen, aineistoa on ehkä yli kaikkien äyräiden.

Kävivät vireän keskustelun aamulla radiossa nämä Matit, Apunen ja Mäkelä. Ja olivat virkistävän epätrendikkäitä, jopa suorapuheisia. Huvitti Mäkelän huomautus siitä, että lännen vankkurit pysähtyessään preerialla eivät heti ryhtyneet kysymään seudun sosiaaliturvaa ja terveydenhuoltoa. Mäkelän reipas maalaisuus ja Apusen urbaani ironia loivat hyvän vastaparin.

Kävin saman tien Kansallisteatterissa kuulemassa, mitä asiaa Sauli Niinistöllä on juhlapäivänä. Hänen puheensa oli oikein hyvä, karu ja tyylikäs. Se korosti vastuun merkitystä itse kunkin kansalaisen kohdalla, puolusti vaatimattomuutta ja pidättyvyyttä tulevissa talouskahinoissa. Pieni pohjoinen kansa on toistuvasti pystynyt ihmeisiin erityisesti vaikeissa tilanteissa, Niinistö totesi. Patrioottiset kumahdukset tulivat ikään kuin ohimennen, rivien väleissä. Presidenttiehdokas vahvisti entisestä asemaansa silmissäni.

Juhlimme kotona Marjan ja poikani Vilhon kanssa, joka haastatteli täällä ruotsalaisia rokkareita ja kävi Jäähallin keikalla. Me linnan juhlia tuijottelimme, minä varsinkin vuoden 1968 kertausta. Olihan erilaista, ikimuistoista, kun ajattelee silloista poliittista tilannetta. Kilpailijat Veikko Vennamo ja Matti Virkkunen jonon viileimmät kumartajat. Kekkonen ikään kuin vetäisi vieraansa ohitseen eikä paljon sanaa vaihtanut. Ei ollut paljon poppareita ja urheilijoita, kirjailijoita ja tiedemiehiä sen sijaan enemmän kuin nyt. Puvuista ei puhuttu juuri mitään. Nykyisen vastakohdan tunnemme, siihen ei ole paljon lisäämistä.

Enkä nyt suuremmin ryhdy pukuja kommentoimaan. se on liian kuuma alue. Hoitakoot alan tuntijat tämän juhlien tärkeimmän puolen. Haastattelut olivat yhtä löysiä ja pinnallisia kuin ennenkin. Vain Tuomas Kyrö yritti urhoollisesti virkistää harkituilla sarkasmeillaan. Varsinaista asiaa ei ollut muilla kuin Antti Henttosella, veteraanilla. Mutta juhlittuhan on, ja tasavallassa kaikki hyvin.

Vihoviimeinen Aho-keikka, hienosti huipentui tämä kiertue.

Matkustimme Pekka Tarkan kanssa junalla Savonlinnaan, ja seuraamme yhtyi loppuvaiheessa myös Jane Koistinen. Majoituimme hauskaan Hospiziin ja jatkoimme Olavinlinnaan, missä pidettiin Joel Lehtosen 130-vuotisjuhla eli tasokas kirjallinen tilaisuus. Kaari Utrio oli jo osuutensa hoitanut, me Pekan kanssa terästyimme omaamme lohisoppalounaan jälkeen.

Hieno ympäristö linnansalissa sekä runsas yleisö innostivat meidät ponteviin esitelmiin. Puhuin Ahon suhteesta nuoreen Lehtoseen ja vähän kummankin suhteesta itseään vanhempaan naiseen, Aholla se on vielä merkitsevämpi, Elisabet Järnefelt hänet opetti kirjailijaksi. No tästä olen nyt riittävästi kertonut, voisi olla uusien näkökulmien aika. Päätin juttuni sisällissodan myrskyyn kuten monesti ennenkin: kuinka Aho kiihtyi päiväkirjassaan ja sitten murtui ja kuoli ennenaikaisesti. Monista vaiheista lähemmin kirjassani.

Pekan keväällä ilmestyvästä Joel Lehtosen elämäkerran toisesta osasta tulee kohtalaisen komea tapaus, uskallan ennustaa. Paljon uutta tietoa hän nyt jo nosti esiin Walleniuksen perheen ja Lehtosen suhteista. Siinä on takana puolen vuosisadan mittainen tutkimustyö tietysti keskeytyksin ja muiden töiden tultua väliin. Muistan Pekan väitöstilaisuuden 1977, samoin elämäkerran edellisen osan juhlimisen runsaat pari vuotta sitten. Toinen osa sisältää kuulemieni viitteiden mukaan paljonkin jännittäviä löytöjä. Tietysti on hienoa, että elämäkerrallinen tutkimus vahvistuu taas yhden merkkiteoksen verran, kun sitä sieltä yliopiston linnakkeesta aina tahdotaan matalaksi tulittaa.

Tapasimme vanhoja tuttuja ja savolaisen hengenelämän merkkisalkoja kuten Jorma Kaimion ja vasta uudelleen perustetun Joel Lehtosen seuran johtohahmoja kuten Kimmo Lavasteen, Jaana Muhosen, Eeva Kekin ja muita. Teatterihallinnon puolelta seuraan liittyi Timo Keski-Orvola. Savonlinnan kulttuurielämä tuntuu kovasti vahvistuvan: perustettu seura on saanut hallintaansa välillä uinahtaneen Putkinotkon, jota elvytetään toivon mukaan uuteen kukoistukseen. Hämeenkyrön Myllykolussa ollaan samalla tiellä jo pitemmällä. Tällaisia toimia on tervehdittävä riemuhuudoin.

Juhla jatkui ohjelmallisena läheisessä kahvilassa kalakukon ja viinin vauhdittamana, ja jatkot venyivät reippaasti majapaikassamme Hospizissa, jonka korkea parvekehuone ja mainio aamupala sitten virvoittivat meidät taasen kotimatkalle. Meitä ravittiin ja huollettiin sekä isäntien että kustantajan toimesta kaiken kaikkiaan suurenmoisesti.

Kun Pekan kanssa istuimme junassa viitisen tuntia mennen tullen tuli siinä kirjallinen, tutkimuksellinen ja muukin hengenelämä melko monipuolisesti käsitellyksi. Aika kului kuin siivillä. Pekalta pitää vaatia muistelmat! Hyviä viitteitä mahdollisuuksista antaa hänen ja Jukka-Pekka Sarasteen yhteiskirja Kapellimestari, jossa musiikkielämän lisäksi liikutaan vaivattomasti kulttuurielämän ja politiikan eri lohkoilla.

Antoisa matka! Yksi parhaista. Tähän totisesti sopii lopettaa maankiertely tällä erää. Kirjoittajan yksinäinen kammio odottaa.

Nyt on sanottava, että Ostrovskin Metsä Kaupunginteatterissa on yksinkertaisesti suurenmoista teatteria. Enempää en osaa sanoa. Olin aivan hämmennyksissä: näin upeaa esitystä en mitenkään odottanut. Arvosteluthan olivat nuivia, vähätteleviä. Kun tehdään jotain todella suurta, arvostelija äimistyy niin ettei osaa reagoida. Menee kirjaimellisesti metsään. Alkaa sopertaa jotain museaalisuudesta ja perinteisestä ja ties mistä. Nythän pitäisi kaikissa esityksissä huutaa, riehua, karjua, hypätä lammikkoon ja juosta päin seinää. Se on ikään kuin ajassa, se on uutta

Näin upeasta kesäpäivästä otettava kaikki irti. Tehtiin Vantaan Lauriin haastattelu ja käytiin Ahon patsaalla jälleen kerran. Luin sitten Engelin aukion aurinkoisella penkillä Joensuun uusimman Harjunpään, nyt vasta: kevyttä ja synkkää. Seksibisnes alkaa näissä jännäreissä olla puuduttavan tuttu aihe (vrt. Mäki etc). Olisi päästävä uudempiin kirjoihin, tässä onkin Karo Hämäläisen Erottaja menossa. En ole hyvin vihkiytynyt rahamaailman saloihin, tulee outoja termejä, mutta ainahan voi oppia.

Mitä on sanottava siitä, että Raimo Sailas puhui radiossa vakuuttavasti nollalinjan puolesta palkkaneuvotteluissa: jokainen prosentti nolla päälle on liikaa. No sitten Metalliliitto ja nää teknologit menee ja roiskauttaa kuuden prosentin vaatimuksen pöytään. Kun sitten työantajat tarjoavat melkein kahta (joka siis Sailaksen arviossa aivan liikaa), työntekijäpuoli pillastuu ja haukkuu tarjousta hävyttömäksi. Lakkoaseita kaivetaan esiin. Nehän juuri Suomea tässä tilanteessa auttavatkin. En oikein omalla talousjärjelläni ymmärrä. Väittävät nääs monet, että talous on äärimmäisen herkässä myllerryksessä ja paha taantuma voi olla ovella, mutta siellä metallissa eletään niin kuin aina ennenkin vai kuinka.

Kuljeskelimme vielä ihmeen lempeänä iltana tuolla rannoilla ja istahdimme viimeistä kertaa terassille katselemaan, kuinka aurinko putosi Hernesaaren kolossien taakse. Siihen päättyi tämä kesä.

Kirjastovierailu Oulunkylään, kovasti väkeä kun Hesari ilmoitti kuvan kanssa. Jännitti vähän kun paikalle tuli kriittisiä asiantuntijoita, muiden ohessa Jarkko Eskola ja Seppo Zetterberg. Mutta kun pääsin vauhtiin, juttu kyllä sujui. Kuvatikku toimi hyvin, vaikka tekniikka voi häiritäkin. Keskustelu oli peräti vilkasta ja myyntiäkin kohtuullisesti.

Kirjastolla on tulossa oma teemapäivä, jossa kaikenlaisia hauskoja ideoita Ahon tiimoilta. Juhlavuosi tuottaa monenlaista, klassikkoa ei tosiaan ole jätetty omaan rauhaansa. Kustantajan edustaja kertoi, että jopa lastuja ja uusia pokkaripainoksia (Yksin, Papin rouva) on myyty yllättävän hyvin. Eskola todisti, että Ahon teokset ovat edelleen tuoretta luettavaa. Samaa virkkoi äskettäin Markku Envall, joka innostui kirjani jälkeen lukemaan uudelleen Juhan

Eilen Seurahuoneella Martti Häikiö viittasi virnistäen uuteen Kanavaan: siitä nyt selviää Jyrki Nummen kritiikin motiivit, hän on kilpailijasi. No jaa, Nummen juttu perustuu hänen keväälliseen esitelmäänsä ja siinä käydään pääpiirteittäin läpi samoja asioita, jotka käsittelen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin kirjassani. Eräs tärkeä käänne Nummelta on jäänyt huomaamatta: Verner von Heidenstam esitti, että kaikkien pohjoismaiden on saatava tavoiteltu Nobel-palkinto ja tällöin Suomi näytti olevan vuorossa, Aho oli jo kiistaton ehdokas. Tässä ratkaisuvaiheessa hän kuoli.

Mutta kaikki tällainen on jossittelua. Sen sijaan on syytä kiistää se Nummen käsitys, että vain Pariisi ja Lontoo olivat kirjallisuuden kaanonin määräävät metropolit. Nobel-palkinnon myötä Tukholma oli aikamoinen metropoli myös, ja sinne Aholla oli jo kiinteät suhteet. Ei Suomi ihan periferiassa ollut. Sinänsä ymmärrettävää, ettei Nummi viitannut kritiikissään sanallakaan kirjani kansainväliseen osuuteen, kun hänellä oli oma juttu aiheesta tulossa.

Kirjastani olen saanut jo nyt niin paljon hyvien lukijoiden hienoa palautetta, että sinänsä tärkeä Hesarin kritiikki alkaa kalveta. Helsingissä kuulemma odottaa lisää postia. Ensimmäinen painos on menossa loppuun ja Akateemisessa kirja killuu kolmannella sijalla tietokirjojen top ten listalla. Aamulehden kolumnisti, saman kustantajan kirjailija, näki kirkkaasti jo keväällä, että klassikot eivät kiinnosta ja tuskin monikaan tarttuu tähän

Seurahuoneella julkistettiin Hannu Rautkallion uusin löydös: Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat jatkosodan ratkaisuvaiheista 1943-1944 (kustantajana Paasilinna). Tiedossa ne ovat olleet aiemminkin, mutta vasta kun Rautkallio törmäsi niihin Hoover-instituutin arkistossa Stanfordin yliopistossa, niiden luonne ja merkitys paljastuivat.

Väinö Tannerin Säätiön hallituksen puheenjohtaja Lasse Lehtinen luonnehtikin Rautkalliota arkistojen Indiana Jonesiksi. Tuskin on kohta maailmalla historiaamme sivuavaa paperipinoa, jota Hannu ei olisi penkaissut. Veljien teos on kiintoisan tuntuinen, Tannerin muistiinpanot tosiaan lakonisuudessa paljon puhuvia. Mitä jää sanomatta, voidaan arvioida ja tilaisuudessa jo arveltiinkin. Rytin osuuden Ribbentrop-sopimuksessa Tanner sivuuttaa hiljaisesti.

Perehdyttävä vielä tarkemmin teokseen, joka on tunnollisesti selityksin toimitettu ja jonka loppuun Lehtinen on kirjoittanut valaisevan pienoiselämäkerran Tannerista. Vakuuttavasti Rautkallio ja Lehtinen todistivat puheissaan Tannerin merkityksestä oikeastaan sodan ratkaisijana: vain hän sai kuumassa loppukoetuksessa demarit pysymään hallituksessa ja samalla työmiehet rintamalla.

Sotahistorian osalta Vesa esitteli viime viikolla Hesarissa kaksi ilmeisen merkittävää tutkimusta: Pekka Kauppalan Paluu vankileirien teille ja Mikko Määttälän Vihollisina vangitut. Edellisestä käy ilmi, että Saksaan luovutetut sotavangit (joukossa juutalaisia ja puna-armeijan politrukkeja) eivät suinkaan nääntyneet nälkään tai tulleet teloitetuiksi, vaan otettiin Saksan armeijan palvelukseen mm. tiedustelijoina. Näin kumoutuivat Elina Sanan tarjoamat tiedot aikanaan Finlandia-palkitussa tietoteoksessaan Luovutetut (2003). Muistan kuinka palkinnon ratkaissut Hannu Taanila tuolloin hehkutti, että