Panu Rajala

Kiertelyä kylillä ja kaupoissa. Vepan baari on taas vaihtanut omistajaa ja uusittu. Nyt siellä on pehmustetut istuimet! Tuore Hesarikin ajelehtii pöydällä. Onkohan Pitko raportoinut tästä ja mitä miettinee. Rämäkkä baari muuttuu pian liian salonkikelpoiseksi.

Kirjakauppa lopettaa! Siitä on kuulunut tietoja, mutta silti Marianna Paukkusen järkkymätön päätös pysäyttää. Jatkajaa ei kuulu. Kirjakauppa on ollut tasokas, valikoima asiakaskuntaan nähden runsas, paikalliset kirjat aina hyvin edustettuina. Tein vähän jouluostoksia, olisi aina pitänyt tehdä enemmän. Marianna antoi perinteisen joululahjan. Taas yksi valopiste pitäjässä sammuu.

Kirjastossa voin sentään lukea maakunnan lehdet. Runsauden lähde, ystävällinen palvelu. Paitsi milloin tiskillä on uponuori harjoittelija, jolle piti kerran selventää erikseen sekä sukunimi että etunimi! Vasta 40 vuotta olen kuulunut aktiiviseen asiakaskuntaan.

Kävin tervehtimässä Ronkan Yrjöä palvelukodissa. Tervaskanto, kova insinööri ja pirkanhiihtäjä (34 kertaa). Opiskelee espanjaa, näin pysyvät aivot liikkeessä, vaikka jalat toppaisivat. Omasi vuosikymmenet Kyröskosken kenttäennätyksen 100 metrillä.

Kotimatkalla poikkesin Tarkin Helmin luona. Varsinainen joulumuori, Myllykolun ikimuistoinen äite-Miina. Yksin elää ja touhuaa pirtissään 86-vuotiaana, hakkaa puut ja hoitaa pihatyöt. Naapurinsa ex-pääjohtaja Pekka Tuomisto oli juuri tuonut ja koristellut joulukuusen. Jos on notkahdus itsetunnossa, kannattaa poiketa Helmin luona: sitä kehumista ja paapomista! Yhteisissä teatterimuistoissa viivähdimme. Varjopuolena ylenpalttinen tarjoilu, näin joulun edellä.

Vielä Ylivakerilla hoitamassa tilit tasan autotalliurakasta. Tauno selvitti kuulumiset. Presidenttitilanne päivitettiin. Joulupussinkin sain jo Hilkalta, kakon, limpun ja tuoreesti säilyneen vihdan. Toinen limppu killui kotiovessa. Tää on joulua hei! Hyvä Tuomas sen taas toi ja nää kanssaihmiset.

Koska V

Päästy maalle Villa Viehätyksen rauhaan. Eilen jo piti, mutta sattui yllättävä este. Ei ehditty Sillanpään Seuran joulukahveillekaan, mikä on jo harvinaista. Tavallisesti joulunvietto alkaa niistä.

Tunnelmaa haettiin ennen Rauhamäen rikkumattomasta hirsiseinäisestä miljööstä, sininen hämärä, tuikkuja lumisen polun varrella, muhkea kuusi, kaunis koristelu, pirtti täynnä väkeä, kaikenlaista ohjelmaa ja lopuksi Taatan joulusaarna nauhalta. Nyt on siirrytty pysyvästi kirkolle isoon pappilaan, mikä helpottaa järjestelyjä.

Hienosti selvisivät ilman meitäkin kuulemma. Puheenjohtaja Jussi välitti avauksessa terveisemme. Päivi Juhanintytär Vuorinen kertoi lähetystyöstä ja kokemuksista Mongoliassa, Hannu Syväoja selvitteli Hiltun ja Ragnarin kipakkaa vastaanottoa aikanaan (1923) ja Anssi Hirvonen veteli Mailan säestämänä muhkeita laulunumeroita. Eikä unohdettu Taatan saarnaakaan.

Märkää on täälläkin, vähän lumenrippeitä rinteillä. Tauno on avustajineen pystyttänyt bungalov-tyyppisen talviautotallin pihaamme. Olen ilmoittautunut taas kylän muonavahvuuteen. Marja laittelee innoissaan taloa joulukuntoon.

Pari Marlon Brandon rikoslänkkäriä katsottu, molemmat kiintoisia, varsinkin Armottomat, joka peilasi pikkukaupungin oloihin laajemmin amerikkalaista yhteiskuntaa. Vihan riivaama olikin perinteisempi jännäri, joka onneksi päättyi toivoa herättäviin vapauden kuviin. Vielä pysyttelemme tiiviisti Karamazovin veljesten tuntumassa, luen samalla romaania, joka aikanaan jäi tyhmästi kesken. Marilyn Monroe kantoi romaania käsilaukussaan, joten kuuluuhan se tuntea (huumoria).

Finaalien päivä. WSOY:llä allekirjoitin sopimuksen, joten uuteen työhön on syöksyttävä, ei auta. Mikä on suuri ilo pitkän sosiaalisen syksyn jälkeen. Kuohuvassa kustannusyhtiössä on taas väkeä siirrelty ruudusta toiseen ja toisia ulos. Sarin menetän pokkaripuolelle, mutta pysyyhän sentään talossa. Vuokolle maalailin vauhdikkaasti uuden kirjan aiheita esittelyä varten. Kaikki hyvin, kunhan vain ehdin kirjoittaa kuvailuni.

Tallailin Amos Anderssonin taidemuseoon katsastamaan vinttikappelin Mami Wata -näyttelyä, toverien Pultsi Karilan ja Juha Vakkurin kokoelmista keräiltyä. Oli siellä jumalankuva poikineen ja tyttärineen. Tulivat Beninin ja Villa Karon ajat elävästi mieleen. Hyvä idea kalastajilla: taittoivat jumalankuvalta raajan, jotta hait tyytyisivät siihen ja jättäisivät ihmiset rauhaan.

Sitten Juhani Ahon juhlavuoden ihan vihonviimeiseen tapaukseen eli Kansallisoopperaan katsastamaan kohistua Juhaa, Aarre Merikannon aikanaan avantgardistista oopperaa. Vahvistimme itseämme loistavalla kala- ja kasvismenulla Caf

Milja Sarkola: Perheenjäsen. Teatteri Takomo.

Tässä teatterissa, vaikka se on lähin kulmillamme, tulee harvoin käydyksi. Ennen siinä oli leffateatteri Alice. Käynti kannatti!

Ilahduimme vilpittömästi tämän hienon esityksen näkemisestä. Miten rohkeasti ja raikkaasti Milja Sarkola oli tarttunut omakohtaiseen perhetraumaan ja saanut sen laajenemaan yleispäteväksi. Näin yksinkertaisesti voi teatteria tehdä, neljällä näyttelijällä ilman juuri mitään lavasteita tai härveleitä. Riittää älykäs teksti, joka taiteilee ironian ja tunteenomaisen tunnustuksen herkällä rajaviivalla.

Näyttelijät olivat mukana joka solullaan, erityisesti ihailimme Lotta Lehtikarin mimiikkaa ja ruumiinkieltä, joka ilmaisi ihmeen paljon vähässä. Terävästi oivallettu oli myös Hanna Raiskinmäen hyökkäilevä kipakkuus, Antti Holman huolekkaasti korostuva artikulointi ja Seppo Merviän riemukkaasti ärsyttävä pikkupoika. Hyvää tekevä juttu, jonka sanoma on ikuinen, ajaton ja taas mitä tarpeellisin. Perheessä ei tarvita muuta kuin rakkautta, läsnäoloa ja kuuntelemista. Ei niinkään suorituksia ja pärjäämistä. Mutta kun isällä on taiteellista kunnianhimoa ja huippusuorituksia vaativa ammatti, yhtälö mutkistuu ja käy mahdottomaksi.

Näytelmä on kirkkaasti, syövyttävästi oivallettu, mutta Milja on kyennyt kirjoittamaan ja ohjaamaan sen ilman katkeruutta. Siinä ymmärretään myös etäiseksi jäänyttä isää. Siinä on hiven bergmanilaista henkeä, mutta se on ehdottomasti omaperäinen, luennoivalta ja episodimaiselta rakenteeltaankin. Esitys on paikoin hervottoman hauska, heti perään liikuttava. Jokainen perheasioista kiinnostunut, mars katsomaan. Esitykset jatkuvat keväällä kovan kysynnän johdosta.

Hienoisen ylpeänä lisään, että Milja Sarkola oli lahjakas oppilaani Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksessa taannoin, mutta sillä oppijaksolla tuskin oli suurta osuutta hänen kauniiseen kehityskaareensa näin kypsäksi dramaatikoksi.

Valtava juhlapäivä, Marja täyttää vuosia. Varustin brunssin, lauloin, lahjoin ja kunnostauduin kaikella tavalla. Hän vain nuortuu ikääntyessään. Ihmeellisen ihanaa on tässä liitossa ollut ja olkoon vastedeskin.

Eikä juhla siihen jäänyt. Illan suussa Bulevardille WSOY:n valkeille glögeille. Jonoa oli heti melkein kadulle saakka. Tungos toi mieleen parhaat ajat joskus takavuosikymmeninä. Kustannusyhtiö on uudessa nousussa, kuten Leena Majander-Reenpää puheessaan hehkuttikin. Tarjoilukin oli jouluisen kylläistä, yhtä hyvää kuin Otavalla.

Onnellisia oltiin Rosa Liksomin Finlandiasta ja Arja Tiaisen Pro Finlandiasta. Työasioitakin sain puhutuksi siinä sivussa, vaikka ne eivät vastaanotolle varsinaisesti kuulu. Heikko juttu on se, että Villa Linna Maintenonissa on myynnissä. Tosin kuulin huhua, että se voisi joutua hyviin käsiin, mutta kumminkin surettaa, kun muistan produktiivista maaliskuutamme tuossa mainiossa residenssissä. Toivottavasti kirjallisuussäätiö löytää pian uuden ja ainakin yhtä hyvän.

Paras keskustelu Jenni Kirveksen kanssa. Naiset tutkivat nykyään sotia yltyvällä innolla. Shakespeare-käännösten etenemisestä kuulin ja paljosta muusta. Mukana on uutta nuorta joukkoa, jota ei enää tunne eikä tunnista. Mutta on siellä meitä veteraanejakin kuten Markku Envall, jota täytyy nopeasti puhuttaa ennen kuin mies tapansa mukaan häipyy. Varsinaisia varttuneen polven tekijöitä sentään Eeva Kilpi ja Arne Nevanlinna. Sekä tietysti Simo Mäenpää!

Katseltiin kotona MTV:n presidenttitenttiä, jossa oli vireyttä ja sähinää tarpeeksi (tosin nukahdin välillä), kaikki olivat hyviä, Niinistö ja Haavisto mielestämme kärjessä. Sarjaohjelma jatkuu huomenna.

Tästä Lucian päivästä joulu varsinaisesti alkaa lähennellä. Äidille Lucia oli tärkeä, ja minä poikasena seisoin siellä Suurtorilla pimeässä ja pakkasessa kummastelemassa kynttiläkulkuetta kyllikseni. Niistä ajoista on vierähtänyt yli puoli vuosisataa, ja vasta nyt uudistin tämän elämyksen Marjan kanssa. Ihmeen paljon oli väkeä liikkeellä, tori täynnä, kadunvierillä sankasti katsojia, ja liikuttavahan tämä perinne on: todellista monikulttuurisuutta, Italiasta lähtenyt katolinen legenda ruotsinkielisten protestanttien ylläpitämänä täällä synkässä Pohjolassa. Vihtiläinen Lucia säteili herttaisuutta ja selvisi hienosti kovasta koettelemuksestaan. Uskomme taas valon voittoon, hyvyyteen ja kauneuteen.

Ennen tätä tapausta nautittiin jouluateria Suomalaisella Klubilla, missä kokoontui suomalaisen kirjoituskilpailun raati. Kirjoituksia on lähetetty eri kouluista toistasataa, teemana yksinkertaisesti Murros. Tekstejä ryhdymme seulomaan pyhistä päästyä. On aina kiintoisaa katsoa, mitä kansamme kasuava nuoriso ajattelee ajankohtaisista asioista. Raadin opettajajäsenet todistivat yhdestä suusta, että esseen kirjoittaminen on huudossa ja nuoret kirjoittavat tosissaan muutakin kuin lyhyitä rykäyksiä sosiaalisiin viestimiin. Sepä varsin lohdullista.

Kuljin kaikessa rauhassa joulukaupoilla ja silmäilin ympärilleni. Kaikkea on mutta vähän sellaista, jota todella tuntisi tarvitsevansa tai millä voisi läheisiä aidosti ilahduttaa. Ainahan sitä jotain keksitään, symbolista ja sympaattista. Vanha norssi ryhtyi Stokkalla juttusille, muistelimme menneitä. Toinen kaveri tarttui kraiveliin ja vaati selitystä kirjallisuuspalkintoihin. Mikä tää Lik-som siis on? Oikeasti joku venakko vai? Valistin että Anni Ylävaara Lapin perukoilta, ihan kunnon kirjailija. Vastaus tyydytti, kaveri lähti hohotellen jatkamaan joulunalusvaellustaan. Toivottavasti kirjat käyvät kaupaksi, markkinat kuumimmillaan.

Asuntoyhtiö uusii kaikki ikkunat hienon suunnitelman mukaan. Olenkohan ainoa talossa, joka olisi ihan tyytyväinen nykyisiin ikkunoihin, vaikka tässä kirjoitushuoneessani vähän falskaa ja on viileää, mutta se vain virkistää hyvään työvireeseen. Toimitaan kelpo enemmistödemokratian hengessä, eikä tulee mieleenkään ryhtyä pullikoimaan. Ei olisi mahdollisuuksiakaan.

Näin kai halutaan toimia EU:ssakin, mutta pieni Suomi haluaisi täyden yksimielisyyden periaatteen jatkuvan. Toisin sanoen se voisi tarpeen tullen myös pullikoida vastaan hyvällä menestyksellä. Olisinko minä voinut kaataa ikkunauudistuksen? Tuskin. Asiat eivät ole ehkä ihan yhteismitallisia, mutta enemmistön diktatuuri toimii silloin kun vastaanpanijat vaikenevat. On helpompi mennä sakin mukana.

Suuret hallituspuolueet pelaavat kaksilla korteilla. Sdp:n Urpilainen sanelee tiukat ehdot vakuusrahastoon menolle, mutta Lipposen mielestä siellä on vain oltava. Kokoomus lossaa, että hallituksella on yhteinen politiikka, vaikka mattoa vedetään kulisseissa valtiovarainministerin alta. Näennäistä yksimielisyyttä ylläpidetään kieltämällä eri mielipiteiden olemassaolo. Eikö yksimielisyys ole aina harhaa, vastaväitteiden piilottelua? En osaa sanoa. Joka tapauksessa tyydyn asuntoyhtiön toimiin ja myönnän hallitukselle valtuudet ikkunoiden uusimiseen.

Onko sovittu ja mitä? Pitävätkö sopimukset? Vakuusrahasto rakentuu, ilmastonmuutosta torjutaan. Voiko maailmaa säädellä sopimuksilla? Kuinka usein ne ovat pitäneet. EU ei ole pitänyt entisiäkään, kuinka nyt uusia? Markkinat ja luonto jylläävät omaa tahtiaan. Olkaamme terveesti kyseleviä ja hämmentyneitä.

Kuluneesti sanoen maailma on murroksessa. Parhaiten se näkyy Venäjällä. Mielettömän suuria mielenosoituksia entiseen menoon verrattuna. Arabimaailman kumousliike jatkuu nykäyksittäin. Kun vanhat saadaan vallasta ryhdytään kumoamaan uusia valtiaita. Vesi virtaa vuorilta, se voi paisua maailmanpoliittiseksi tsunamiksi.

Tukholmassa katutaistelua, Moskovassa kansanjoukot liikkeellä, Oslossa paukkui ja ammuttiin ihmisiä. Vain täällä Helsingissä on jäätävän rauhallista. Eletään kuin herran kukkarossa. Kun kuljeskelin vähän Vanhan ylioppilastalon myyjäisissä, aivan iloisesti siellä tungeksittiin ostelemassa joulurihkamaa. Marja todistaa samaa Tuomaan markkinoilta. Ei kosketa vielä meitä suuri maailmallinen kapinamieli.

Kirjallisuuskin reagoi pikkuhiljaa vallitsevaan kuminaan, vielä kaukaiseen. Sisäänkääntynyt kuvasto avautuu natisten. En ole paljon lukenut, mutta runouden puolella ainakin Juha Vakkurin Keisari, tuhka, tulevaisuus Likeltä heijastelee juuri käynnissä olevia prosesseja. Kantaaottava runous ei ole muodissa, vaikuttaminen tuntuu mahdottomalta. Hyvä kun joku yrittää.

Samalla kun ilmastosopimusta ihmetellään ja Suomen metsät ovat kuulemma sidottu nykyiseen alaansa sakkojen uhalla, tätä armasta isänmaata kaivetaan ja louhitaan kiihtyvällä vauhdilla. Kaivosala on kasvava bisnes, mutta eikö mikään liike puolusta maiseman eheyttä. Edes muodon vuoksi. Ei tietenkään, kun talous ja työllisyys ovat vaakakupissa. Taivalvaaran ympäristöongelmat hälyttävät. Mutta siellä vaan kaivetaan lisää. Eletään kuin Rovaniemen markkinoilla.

Hyvä kirjallisuuskeskustelu radiossa: Taina Haahti ja Arto Kivimäki puhuivat taloudesta ja tyydyttävästä elämästä lähtökohtana Xenofonin teos. Vanhat totuudet tuntuvat pitävät kutinsa: taloudenpito on hyvin yksinkertainen asia, siitä on vain kikkailemalla ja ahnehtien tehty monimutkainen ja tuhoisa. Palattiin perusasiaan, rahatalous on vain välttämätön väline jotta voimme elää hyvää henkistä elämää. Kuka tätäkään enää muistaa. Kuten Haahti totesi, ahneudesta on tullut hyve, taloudesta itseisarvo. Presidenttiehdokkaista Niinistö on puhunut toistuvasti samaan sävyyn. Seppo Puttonen johti pätevän keskustelun.

Henkisestä elämästä puheen ollen, aloitimme varovasti tutustumisen Musiikkitaloon sieltä alakerrasta, Sonore-salista, missä oli kuultavissa Sibelius-Akatemian nousevien laulajien italialaisia ooppera-aarioita. Laadukas kimara. Päivi Niskanen ja Juha-Pekka Mitjonen jäivät mieleen. Ties vaikka olisimme tulevien maailmantähtien äärellä. Väliajalla tapasimme Keijo Virtamon, vanhan musiikin tietomiehen, edelleen täydessä trimmissä. Talosta saimme vasta alustavan käsityksen, vähän jyrkältä ja harmaalta vaikuttaa. Pääsalissa oli Suomen Pankin tilaisuus, juhlapukuista väkeä aulan täydeltä. Raha ja taide kohtaavat eri kerroksissa.

Ottihan radio sentään Ahon esiin Lukupiirissä, missä käsiteltiin kolme tuntia Papin rouvaa. Oli vähän vaikeuksia kun piti sitä kuunnella ja katsella samaan aikaan Nobel-juhlia Tukholmasta, tallentaa vielä Sibeliuksen viidettä. Tomas Tranströmeristä tuli vaimea ja kunnioittava dokumentti päivällä vitoselta, hermeettinen lyyrikko. Jaksoi sentään juhlaansa. Ahon romaanista keskusteltiin monipuolisesti ja suurin piirtein asiallisesti. Sen voisi täydentää, että onhan Aho kirjoittanut yhden täyspitkän näytelmän Tuomio. Unohtunut teos, mutta Panu ei ollut ainoa näytelmäkoe. Hiidenkivessä alkusyksystä kirjoitin Ahon draamallisesta kunnianhimosta, joka ei täyttynyt. Hauska oli kuulla Minna Kettusen ääntä Väärnin pappilasta, ja Ronkan Yrjökin sinne jotain ärähti Hämeenkyröstä.

Kuultiin että Aholla on lukijoita, hyvinkin valppaita ja perehtyneitä. Ellin ratkaisut herättävät edelleen mielipiteitä puolesta ja vastaan. Ymmärtäjiäkin löytyi, vaikka nykynainen herkästi tuomitsee hänet tahdottomaksi ja passiiviseksi, ei tee edes työtä! Samoja kriteerejä käytettiin arvosteluissa jo toistasataa vuotta sitten. Muutamat löysivät psykologisia, kasvatukseen ja ajankuvaan liittyviä perusteita. Juha Hurme puolusti urheasti Mikko Aarniota, mutta Olavi Kalm ei saanut paljon kannatusta. Klassikko elää epäilyistä huolimatta. Ensi kesänä käymme katsomassa sen Väärnin Papin rouvan, josta Minna kertoi, terveisiä vaan.

Ei ollut mikään tarkoitus unohtua katsomaan vielä ennen nähtyä elokuvaa Eedenistä itään, mutta niin vain kävi. Tartuimme siihen kiinni tahtomattamme. Väkevä eepos edelleen, loistavasti näyttelee James Dean. Marja arvioi, että jokaisen kasvattajan pitäisi se nähdä muutamaan kertaan. Tarkkisluokat ovat täynnä samoja tyyppejä kuin Cal, ja samoista syystä. Syrjäytymisellä on myös nämä syvät psyykkiset, rakkaudettomuuteen liittyvät syynsä. Ehkä enenevässä määrin. Mitäpä siihen lisäämään.