Panu Rajala

Ystävänpäivä täysin pommiin todella ärhäkän viruksen ansiosta. Yleensä selvitän flunssat parissa päivässä, mutta tämä veikko on nyt päättänyt tulla jäädäkseen. Olo on kuin Huovisen Lentsussa. Paha flunssa ja krapula ovat sukua toisilleen mikäli muistan: sitä katsoo itseään sivusta, miettii mitä voisi tehdä, mutta ei nyt pysty. Olisiko tämä myös ainoa tapa hankkia työputken väliin täysi lepo? Viinaa en enää uskalla siinä määrin käyttää pannun puhdistuksen.

Joten yritetään nyt hoippua kirkkaampaan oloon täällä sakenevan lumipyryn keskellä. Tuntuu kuin eläisi venäläisessä romaanissa, maailma ja oma sisikunta yhtä liikahtamaton, oblomovilainen elämäntunnelma. Mutta mä ponnistan tästä vielä.

Unohtui kehua viime viikon Kirjakerho-ohjelmaa radiossa, kerrankin kiinnostava aihe. Vuoden 1953 Kiinan matkaa selviteltiin, mukana mm. Pentti Haanpää ja Matti Kurjensaari, seurueen johtajana Sylvi Kekkonen. Olivat kaivaneet esiin peräti uutta ennen tuntematonta materiaalia, Sylvin päiväkirjan olivat noutaneet Orimattilan arkistosta ja löytäneet Georg Backlundin elävän haastattelupätkän jostain Kansan arkiston uumenista. Toimittajat tekivät kerrankin tutkivaa journalistista työtä! Hyvin muutenkin analysoivat matkan merkitystä ja poliittista kokoonpanoa.

Nyt kun ollaan Kyrön mailla, voi heti havaita esimerkkejä palvelujen keskittymisestä. Öljy on ihan lopussa, ja ilmoitus tuli, että se on tilattava jostakin Helsingin (!) keskuksesta, toimitusaikaa 4-5 päivää. Siinä ajassa me jo jäätyisimme. Luojan kiitos vanha luottomies Tommi Vuorinen lupasi toimittaa öljyauton tänne käden käänteessä. Näin toimii vielä lähipalvelu, mutta kuinka kauan?

Soitin järven vastarannalle Tarkin Helmille ja piti hehkuttamani muun ohessa näytelmän saamaa vastaanottoa Aamulehdessä (näin kun vanhoja työtovereita ollaan draaman saralla), mutta Helmille ei tule enää lehteä edes viikonloppuisin. Kun nuhtelin häntä tästä, hänpä kertoi pätevän perusteen. Sen jälkeen kun lehti lakkasi tulemasta omaan laatikkoon, hän päätti että antaa olla kokonaan. 60 vuotta se on tullut laatikkoon, ja Helmin mies jakeli vielä työajomatkoillaan ilmaiseksi lehteä syrjäkulmille. Mutta nyt siis loppui sen lehden lukeminen Helmin pirtissä. Hän ei yhdeksääkymmentä käyvänä naisihmisenä lähde aamupimeässä ja pakkasessa könyämään pariasataa metriä yhteislaatikolle, se on selvä. Kannatin tässä suhteessa Helmin ryhdikkyyttä.

Naisen järki jylläsi myös Alcantaran perheessä, kun Mercedes torppasi miehensä suureellisen asuntohaaveen. Sarja kuvaa myös rasistiset asenteet sumeilematta. Hienoa että San Genaron kodikas yhteisö säilyy sarjan keskiössä.

Tässä on sanottava, että ykkösen satsaus Salamaan, Siinä näkijä missä tekijä, alkoi maltillisesti ja hyvinkin uskottavana, lievähkö myönteinen yllätys. Mutta se poliittinen sähkölataus, mikä teokseen sen ilmestyessä liittyi, on ajat sitten haihtunut tiehensä.

Mistäs nyt tuulee? Juuri kun toinnuin hämmästyksestä eilisen Hesarin komean henkilöjutun johdosta (Eeva-Liisan joutsenlaulusta tuli mediatapahtuma), tänä aamuna oli kahta suurempi syy ällistyä Anne Välinoron hienosta kritiikistä Aamulehdessä!

Näytelmämme on lähtenyt liikkeelle todella onnellisten tähtien alla, kuten Eeva-Liisa äsken puhelimessa tyynesti totesi. Välinoro ennustaa, että Haimelinin Sylviä tullaan katsomaan kaukaakin. Ja mikä ettei tultaisi, onhan se harvinaisen hieno ja sisäistynyt roolityö, jota Anne ansiokkaasti analysoi. Samoin kuin pidän edelleen kovasti Heidi Heralan komeasta Anitasta, jota Anne puolestaan vähän kalseaksi toppuuttelee. Olihan Anitassa taatusti jäätävät piirteensä.

Eläköön nämä ihanat naiset! Muutamat tuttavat ja vieraammatkin ovat ystävällisesti kommentoineet kokemuksiaan. Persana soikoon joskus sitä vain yllättyy myönteisesti. Samalla voi havaita selvän jaon; nämä keskeiset lehdet (Hesa, Al, pääkaupunkiseutu muutenkin) ymmärtävät näytelmän oivallisesti, mutta loitompana maakunnissa (TS, SK, ESS, Ilkka) ovat kovin asenteellisia ja vähätteleviä. Mutta elävän esityksen tuntee siitäkin, että kritiikit menevät railakkaasti ristiin.

Nyt on tätä aihetta hehkutettu riittävästi ja voimme keskittyä täällä maalla sakean lumipyryn ihailuun, lueskelemaan (ladut ummessa) sekä odottelemaan iltapäivällä tarjottavia blinejä. Olkoon rauhan ja levon päivä tää helmikuinen Elma.

Lahteen historiapäiville kuten monesti ennenkin. Nyt olin puolihuomaamatta luvannut esitelmöidä Ahosta rautateiden

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto on yksi levottoman maailman rauhoittavia turvasatamia. Siellä kun saat paksuja mappeja papereita, kirjeitä, leikkeitä pursuten pöydälle tai digitoituja nauhoitteita kirjailijain mietteistä voit kuulokkeilla kuunnella, kaikki muu kummallisesti katoaa ja aika entinen syttyy mielen hehkulampun alle sykkimään.

Siellä tapaa milloin Martti Turtolan tai Juha Pentikäisen ja aavistelee, mitä tieteen veljillä on meneillään, mitä tutkitaan ja mitä etsitään. Siellä me istumme keskittyneen hiljaisuuden vallassa ja paukkukoon vaan pakkanen, karsittakoon vaan työpaikat, ajettakoon vaan puolustuskykyä alas, pantakoon vaan kunnat yhteen kasaan, muutaman tunnin ajan tuskin tämmöisiä muistamme.

Siinä voi seurustella värikkään kirjailijan kanssa, kannattaa hänen kannanottojaan, väittää vastaan hänen tuittuilujaan, hämmästellä hänen kiukun aiheitaan, myötäelää hänen tappioitaan, riemuita suurista voitoistaan

Lisää hyviä kritiikkejä Kauppalehdessä ja Kirkossa ja kaupungissa. Tämähän ylittää odotukset. Edellisessä on lennokas arvio itse asiasta, jälkimmäisessä lempeä ja kaunis kiitos näyttelijöille. Kylläpä ilahduttaa. Sylvi ja Anita on käytännössä loppuunmyyty koko kevään.

Matti Mäkelä tekee ihan hirveitä: rohkenee Hesarin kolumnissaan horjuttaa Aki Kaurismäen pyhää asemaa filmitaivaalla. Vertailu Le Havren ja Varaston väliltä tuntuu raikkaalta, vaikka meiltä on molemmat vieläkin häpeä kyllä näkemättä. Korjattakoon aukko.

Hukuttautuminen arkiston papereihin on sopivaa kiljuvan pakkaspäivän ajankulua. Kirjastossa tarjottiin Lainan päivän kunniaksi kahvit. Ravintola Qulmassa sai kyllikseen kuumaa soppaa.

Mutta uutiset tarjoavat illalla todella kylmää kyytiä: yli 3000 työpaikkaa vähenee, väkeä säälimättä maantielle ja puolustuskyky samalla romuksi tai ainakin heikommaksi. Kunnat ahdetaan puolipakolla möhkälemäisiksi kollektiiveiksi vailla omaa identiteettiä. Suomesta tulee kertaheitolla ikävämpi maa asua. Jos nämä nimittäin toteutuvat. Vielä saadaan ennen kuntavaaleja reippaat rähinät. Paavo Väyrynen jo kiertää kenttää kuin kiljuva jalopeura. Paljon hauskaa tiedossa, elleivät ajat olisi noin synkät monille.

Arvosteluja tippuu enemmänkin. Hufvudstadsbladetissa ja Uutispäivä Demarissa laajahkot, paneutuneet, viileän kriittiset, silti arvostavat arviot. Sellaisia lukee mielellään. Sylvi ja Anita on otettu todesta, tehty mietittyjä analyysejä, vaikkei kaikkiin yhtyisi. Maakunnissa (Turku, Ilkka) näkyy asenne selvemmin läpi. Aamulehteä vielä odottelen.

Valtiopäivät avattiin. Heinäluoma yllätti hyvällä puheella, viljeli jopa kirjallista ja raamatullista sitaattia, sillä lailla. Halosen kohdalla aina kummastuttaa, miksei hän kohdista vaan lukee lopottaa suoraan paperista. Ajatukset entisiä, hyvin toistettuja.

Muuten kokonainen arkistopäivä. Vanhassa kunnon Savannassa on korealainen ruokala, enpä taida käydä toiseen kertaan. Televisio piti otteessa koko illan. Tallenteilta kelattu pari viimeisintä Francoa, taas ollaan ajan tasalla. Tosiaan Alcantaran perheen pienessä kirjastossa on Carloksen mukaan

Toipumista matkasta ja vaalista. Uuden aikakauden orastavia tunnelmia.

Suomalaiselle Klubille päättämään kirjoituskilpailun palkinnoista. Vaikka presidentiksi valittiin pitkästä aikaa klubin jäsen, voitonriemu paikalla hyvin hillittyä. Nuorten kirjoitukset erinomaisia, oikeastaan hämmentävää kuinka kypsästi ja tyylikkäästi kärkipää maan lukioissa osaa ilmaista itseään. Saatiin parhaimmisto sopuisasti oikeaan järjestykseen. Tulokset julkistetaan Kalevalanpäivänä, näistä silloin lähemmin.

Kirjaillassa samassa paikassa esitelmöin vielä kerran nuorsuomalaisesta Juhani Ahosta. Aluksi kuultiin intialaista meditaatiomusiikkia. Kuvatikku ei ihan päässyt rytmiin mukaan, mutta muuten meni vanhasta muistista ja kirjoja ostettiin koko laatikollinen. Aktiivisia lukijoita ovat klubin jäsenet, joita avec paikalla täysi sali.

Veikko Sonninen tarjosi iltapalan, bliniä ja nieriää. Vilkkaaseen jälkipuintiin osallistui myös Yrjö Larmola, jolle vein aikoinaan Ylioppilaslehteen juttujani nuorena skribenttinä. Aloitin Jorma Cantellin aikana 1966, joten kohta voisin viettää 50-vuotisarvostelijajuhlaa, hehheh. Kaikenlaista muisteltiin, Yrjö varsinkin sattumuksia kunnallispoliittisen uransa vaiheilta. Guggenheim ei meiltä saanut kovaa kannatusta.

Mikä hohtavan valkea pakkasaamu, kun äänestämisen jälkeen jaloittelimme Eiran rannassa. Juhlapäivä kaikessa sydäntalvisessa komeudessaan.

Lähdettiin junalla Turkuun ristiäisiin. Älkää herran tähden matkustako junalla ainakaan talvella, ellei ole ihan pakko. Menomatkalla kolkutettiin vanhalla varalle vaihdetulla pikajunalla, joka oli lämmitetty saunaksi. Myöhässä vain 45 minuuttia. Paluumatkalla veturi hajosi kohta Kupittaan jälkeen, odoteltiin seuraavaa junaa toista tuntia ja harpattiin kiskoilta siihen. Myöhästymistä kertyi tunti ja vartti.

Pääasiat saatiin kuitenkin hoidetuksi. Kastetilaisuus Tuomiokirkossa herkkä ja liikuttava, Sallan ja Herkon toinen lapsi otettiin kristikunnan piiriin. Meidän Aino oli Saima Ulla Albertan sylikummi, Heidi luki tekstiä. Saiman nimellä komeat perinteet sekä Snellmanin lehdestä että Nyströmin suvusta: yksi esiäideistä Suomen ensimmäinen Saima. Marja jäi sinne kahvittelemaan ja lapsia hoitelemaan, kun minä porhalsin pikaisesti takaisin junalle edellä kerrotuin seuraamuksin.

Mutta ehdinpä viimein poiketa asemalta Finlandia-taloon kuulostelemaan ja katselemaan uuden presidentin juhlintaa. Junaan sain prosentteja tekstiviesteinä, selvä peli alusta saakka. Niinistön ylivoima oli koko ajan odotettua luokkaa, eikä monien toivomia yllätyksiä tapahtunut, ellei yllätys ollut suuri se, ettei yllätystä tullut. Tyyni tyydytys valtasi mieleni. Sauli Niinistö on paras, varmin, lujin ja harkitsevin presidentti mitä ajatella saattaa.

Sitten on kommentaattorien vuoro pulista mitä mielessään kehittelevät, mutta pääasiaa eivät voi muuksi muuttaa. Kansa valitsi viisaasti. Uusi kiinnostava aika koittaa tasavallassa.

Viimein odotettu Sylvin ja Anitan ensi-ilta.

En nyt ryhdy arvioimaan esitystä (joka oli hieno), mutta katsojien kommentit tietysti kiinnostivat. Ehkä merkittävin oli Tellervo Koiviston kiitos, jonka Asko Sarkola välitti: näytelmä on totuudellinen, ja presidentin rouva (joka yhtä ja toista tietää) piti siitä. Myös toinen sisäpiirien konkari Paavo Väyrynen myönsi, että näytelmä on hyvä. Siinäpä parhaat asiantuntijat