Panu Rajala

Viimein suksilla, kova viima kävi ja lunta pöllysi ladulle. Vain lenkki saunalle ja takaisin. Aamulehden liitteessä Anne Välinoron katsaus näihin todellisista henkilöistä kertoviin draamoihin. Sylvi ja Anita sai lisää ilmaista huomiota. Samoin kuin eilen Suvin juttu Hesarissa tämmöinenkin kevyt katsaus jatkaa teosten elämää ja nivoo ne ilmiöksi.

Sitten Nokialle, missä nouseva bassobaritoni Oskari Nokso-Koivisto konsertoi Työväen Teatterissa (koulun auditoriossa). Komea konsertti, ohjelmistossa englantilaisia vagabond-lauluja ja Toivo Kuulan pohojalaasia, italialaisia aarioitakin Oskari lopussa veteli. Välillä kuultiin säestäjän Jukka Nykäsen improvisoituja bravuureja. Hyvä kun pysyi flyygeli paikoillaan permannolla. Italiassa opiskelleesta Nokso-Koivistosta vielä kuulemme, lämmin ja muhkea oli äänensä, kansanlauluihin poika eläytyi tosissaan. Kyröläisiäkin oli katsomossa, samoin tuttuja kuorolaisia.

Sina Kujansuu minut konserttiin houkutteli, samoin Maila Böhmin ja Tuija Piepposen. Tämän hilpeänvärikkään naistrion kanssa ajelimme Sinan Pihkatappiin, missä tarjoiltiin emännän raculettia ja Tuijan valmistamaa ihmeellistä salaatinkastiketta. Olihan taas pidot, unhoitin tyystin tautini ja tervehdyin päivässä pelkästä elämysten paljoudesta.

Aamulla ilahdutti Suvi Aholan essee taiteilija-avioliitoista Hesarissa. Ensinnä siksi, että tuoreet elämäkerrat saivat ansaitsemaansa jatkokäsittelyä, näin kirjat eivät jää vain päivän perhoiksi. Ja toiseksi tietysti siksi, että myös Juhani Ahon ja Venny Soldanin liitto oli oivaltavasti liitetty juttuun mukaan. Aihe sinänsä kaikessa laajuudessaan olisi vaikka kuinka antoisa jatkotutkimusten kohde.

Miten muuten kun Bobrikov on taas nostettu haudasta kummittelemaan: muistaako kukaan enää Paavo Haavikon teoriaa siitä, että kenraalikuvernööri itse asiassa epäonnistui Suomen autonomian kurittajana, ja Eugen Schauman toimi kaksoisagenttina

Onhan se prinsessan nimi vähän omituinen, ei ainakaan rytmiä saati kuninkaallisuutta ole siinä rimsussa. Miten muuten taas ovat tietävinään, ettei hänestä tule koskaan kuningatarta. Kuka näkee niin kirkkaasti puoli vuosisataa eteenpäin? Monarkiaa on haudattu niin kauan kuin muistan, ja aina se vaan siinä kukoistaa ja säilyttää kannatuksensa. Kunkun huvit ovat kovin pieniä jos vertaa edeltäjiensä ilonpitoihin historian saatossa. Kaikkihan kapenee, kutistuu, kiristyy.

Mitä ennusteltiin meillä presidentin vaalissa? Että suosikin etumatka ei kestä, vaan sulaa. Että tiukoille menee. Toisin kävi. Että vaali ei vaikuta puolueiden kannatukseen. Toisin kävi. Mitä sanoikaan vanha Ahti K tulevaisuuden ennustamisesta…

Kun työ alkaa taas sujua, maiset murheet unohtuvat. Maailma hoitakoon itsensä. Tanssinopetus Tampereelle tuntuu melko eksoottiselta, erilaiselta kuin niinä aikoina jolloin Ester Naparstok oli ainoa opettaja. Maahanmuuttaja alkuaan hänkin, teki Eino Salmelaisen kanssa hedelmällistä taiteellista yhteistyötä. Nyt tanssi on aistillista huvia, joka voi livahtaa näinkin syvälle libidon suuntaan. Aika törkeitä velikultia.

Jyrkästi vastakkaisia uutisia.

Aamulla iloitsemme Ruotsin kruununperillisen syntymästä, tyylikkäästi Daniel taas hoiti tiedotustilaisuuden. Heja Sverige!

Iltapäivällä luuhahtaa Harrin välittämänä surunviesti: isänsä, vanha koulukaverini Jaska on aivan yllättäen poistunut joukosta. Tämmöinen jysäyttää, kun läheinen ikätoveri lähtee. Vielä viime kesänä meillä hilpeästi saunottiin ja seilattiin saunarannasta Siuroon. Eipä enää kuulla Jaskan rauhoittavaa ääntä svengaavassa iltapäivässä perjantaisin. Vaikka arkistosta tietysti löytyy. Monia jazzin sankareita Jaska on ehtinyt muistella jutuissaan. Kunpa kuulisi heidän jammailevan nyt siellä korkeammissa konserttisaleissa.

Lähetin kukkia Pirjolle Karstulaan. Tulihan hiljainen ilta. Muistot kulkevat. Kuinka lujassa on omakaan henki. Toisaalta on komeaa lähteä seisovilta jaloilta, kirkkaalle taivaalle.

Syntymä ja kuolema liittyivät yhteen välähtävin langoin.

Tuiskua tuiskun perään. Hitaasti alkaa työ kiihtyä. Sanovatkin että tämä virus väsyttää pitkään. Vesa varoitti rehkimästä liian aikaisin, Marja antaa ohjeita. Pääasia että tekstiä sentään syntyy aamuin illoin. Valon lisääntyessä vauhti kasvaa. Hiihtämään tekisi mieli, en vielä uskalla. Sitä paitsi ladut peittyvät pyryyn. Saunassa illalla, tuli takassa, olo ei sittenkään hullumpi.

Viestejä Helsingistä: Sylvi ja Anita viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Täällä Ari kehaisi näytelmää miehekkäästi Kyrön Sanomissa. Esitykset ehkä jatkuvat syksyllä.

Kirjalliselta rintamalta: Manuela Boscon kuva Hesarin etusivulla suurempi kuin kenenkään kirjailijan koskaan. Tv:ssä hän puhuu kaikilla kanavilla. Tähti on syttynyt. Kuinka merkittävästä kirjasta onkaan kysymys?

Laskiaisesta tai karnevaaleista ei tietoakaan, täällä vaan sisällä nyhjätään kirjojen äärellä. Mutta kohta repee kun pääsen ulos, siellä on oikein vanhan ajan klassinen talvi.

Hövä hövä Kreikka, eläköön Hellas! Miljardeja tippui. Kannatamme Kreikkaa, mutta jospa ne säästävät itsensä nyt hengiltä? Nälkävyöllä kestävään kehitykseen.

Onko enää muita asioita kuin taloudellisia. Onhan tämä kuntasumppu, siitä vielä iloa riittää. Taloutta sekin on, vaikka palveluista puhutaan. Muuta ei kotimaassa tapahdu kuin tavanomaista ammuskelua. Kyllä ravintoloiden täytyy olla auki neljään saakka ja mieluiten kuuteen. Alas sisäministeri ja poliisi, mitä ne yrittävät estää kansaa ryyppäämästä ja riehumasta. Vapaus voittakoon. Hurraa hurraa, iloiset kansanjuopottelijat.

Ulkomaisissa laatusarjoissa on se hyvä puoli, ettei niitä tarvitse hysteerisesti joka ilta mainostaa, ne löytävät vakaan katsojakuntansa omalla painollaan kuten nyt Downton Abbey. Vähän näyttää liukuvan saippuan suuntaan hieno sarja, mutta kuka nyt voi aina keksiä elegantteja juonenkäänteitä. Tuossa elämäntavassa oli kieltämättä tyyliä, eikä sitä enää voi tavoittaa edes Nalle Wahlroos kauniissa kartanossaan. Sääli.

Viikon sisäelämän jälkeen kylillä. Kävin peräti F.E. Sillanpään Seuran johtokunnan kokouksessa, missä vallitsi toiveikas talvimieli. Kaikenlaista suunnitellaan. Nyt ensin seurataan kuinka Myllykolun kesäteatterin uusi avaaminen etenee, sehän on pääasiassa Hämeenkyrö-seuran ja Näytelmäseuran harteilla. Myllykolun Eemeliä kovasti kuulemma harjoitellaan. Mutta seuraavaan vuoteen 2013 kurotetaan jo, uutta näytelmää kehitellään. Toimikuntaakin pystytetään. On mukava kaiken tuiskun ja kinosten keskellä elää jo mielessään alkavia suvia.

Tärkeintä että kirjoitustyö lähtee vitkalleen mutta kunnolla uuteen käyntiin. Tässä on ollut välissä kaikkia vaaleja ja ensi-iltaa ja tätä kirottua flunssaa; nyt taas voimistunein palkein kohti kevättä. Valoisaa on jo!

Kuinkahan monta katsojaa räikyvät ja tuhkatiheään toistuvat ennakkomainokset tv:ssä karkottavat? Kun kymmenennen kerran hätkähti huutoon Suomen ja Neuvostoliiton ystävyydestä, päätti varmaan moni jättää ainakin tämän sarjan Siinä näkijä missä tekijä näkemättä. Silti vahinko, sillä pitkästä aikaa tehtiin meillä kotimaiseen epookkiin kiinnitetty kiintoisa kuvaus lähihistoriasta. Edellinen oli se Missä kuljimme kerran.

En muista romaania enää kovin hyvin enkä osaa arvioida, kuinka riuskasti sen kerrontaa oli pelkistetty. Varmaankin sen ydin tuli silti hyvin esiin. Salaman kuvaus kommunistien keskinäisistä kahinoista ja petoksista, huoraamisesta ja huijauksesta kuvattiin tässä hillitysti mutta paljastavasti. Sinänsä tämä vastarintaliike oli surkean pieni ja kyvytön ja sekaantui omiin henkilösuhteisiinsa. Minkään muistomerkin arvoinen se ei ole, mutta olipa inhimillisenä murhenäytelmänä ja poliittisen epätoivon kuvauksena ehkä näinkin myöhäisen muistamisen arvoinen.

Meillä ei tosiaan ole muiden Euroopan maiden ylpeän traagista vastarintaliikettä, jota voisimme jollakin tavoin kunnioittaa. Vain tämä tuhruinen muutaman korttelin pispalalaispoppoo. Sattumoisin sen liepeeltä kasvoi kertoja, myös näkijä. Olisipa hänellä ollut vähän järeämpää kerrottavaa. Tuntuu kovin etäiseltä, että tästäkin vähästä kommunistit jaksoivat 70-luvulla kiivailla.

Omalaatuisen viistosta kulmasta vastarinnan mahdollisuutta kuvasi Fritz Langin klassikko Ihmismetsästys (1941). Aina jännä nähdä niitä sodan kuvauksia, jotka on tehty ennen kuin sodan lopputulos tiedettiin. Pitipä hallussaan tämä tyylikäs jännäri, oli enemmän draamaa kuin Salaman realismissa.

Vielä ennakkomainoksista, joille ei ilmeisesti mahda mitään. On oma urheilunsa yrittää näpätä vastaanotin auki juuri ennen uutisia ettei joudu kärsimään ikuisia mainostoistoja, siis tältä ei-kaupalliselta itseään kiihkeästi kauppaavalta kanavalta. Pahin on se, että eräät elokuvataiteen helmet banalisoidaan häikäilemättömästi. Kuinka monesti onkaan nähty irti reväistynä Niskasen Pojat-elokuvan riipaiseva loppu ja Loirin suurin kohtaus. Siltä on näin viety kaikki teho ja merkitys itse elokuvan kontekstissa, se on alistettu leppoisien tv-iltojen tunnottomaksi pikkutilkkeeksi. Näin tuhotaan tähtihetkiä, ja tämä jatkuu, jatkuu…

Satu Waltari täytti äskettäin 80 vuotta, ja tapauksen kunniaksi on Waltari-seuralla teemaan liittyvä tilaisuus illalla. Siellä minunkin piti vähän puhua, mutta täällä virun edelleen viruksen vankina. Harvinaisen hitaasti tästä nyt toipuukin. Kokosin jo aineistoa ja kirjoitin alkua esitykseeni ja lähetin sen tervehdyksenä seuran edustajille, ehkä saavat pienen lisän ohjelmaan, josta Leena Laakso ja kumppanit muuten varmasti huolehtivat.

Satu Waltarin valitettavan varhain loppunut tuotanto olisi kyllä tutkimisen arvoinen, ja ehkä vielä palaan aiheeseen kunhan olosuhteet kohentuvat. Katselin aikanaan kuuluisan Kahvila Mabillonin vastaanottoa. Varsin elegantti oli Kai Laitisen arvio (HS 14.5.52) ja muutakin kiintoisaa löytyi. Eipä muuta kuin lämpimät onnittelut seuran ensimmäiselle kunniajäsenelle täältä tautivuoteelta!

Aivan umpinainen päivä muuten, haudanhiljaista, lumenvalkeaa. Kukaan ei soita, kukaan ei käy, en näe yhtään lehteä enkä ihmistä koko päivänä paitsi kuvaruudulta. Muutama viesti sentään singahtaa koneelle. Elossa ollaan vaikka vaivoin.

Jenni Haukio sai hyvän homman Turun kirjamessuilta. Kari J. Kettula on urheasti pitänyt Turun puolia kun Helsingin messut lähtivät jyräämään, hyvin pärjäävät kummatkin. Olin vuosia Turun messujen päätoimikunnan puheenjohtajana ja muistan kuinka helposti kaikki sujui: koneisto oli hyvin voideltu ja osasi asiansa. Joten onnea Jennille, perusta on vahva ja työ kiintoisaa. Ehkä erityisesti onniteltava messuja oivaltavasta valinnasta.

Olo on edelleen surkea ja tukkoinen, pää pussissa. En käynyt ulkona koko päivänä. Merkillisesti liikkeet hidastuvat ja ihminen vetelöityy. Jospa tästä vielä kumminkin.